Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 24

Jos oppilaalla vaan on luonnollista taipumusta, jos opettaja varovasti valitsee hänelle aiottua kirjallisuutta ja jos hän ohjaa häntä siihen suuntaan kuin hänen ajatuksenjuoksunsa tulee käydä, on varmaa, että tämäntapainen lukeminen on tarjoava oppilaalle oppijakson käytännöllistä filosofiaa, joka epäilemättä on parempi ja helpommin tajuttavissa kuin kaikki ne turhanpäiväiset filosofeeraukset, joilla nuorukaisten päät sekotetaan kouluissamme. Seurattuaan Pyrrhuksen seikkailunomaisia tuumia Kineas kysyy häneltä, minkä sellaisen todellisen edun hänelle voipi tuottaa maailman valloitus, jota etua hän ei jo nykyhetkestä nauttisi ilman niin suurta vaivannäköä. Meistä tämä kysymys tuntuu sukkeluudelta, joka pian haihtuu mielestämme. Mutta Émile on pitävä sitä hyvin viisaana huomautuksena, jonka hänkin heti olisi tehnyt ja joka ei koskaan ole haihtuva hänen mielestään, siinä kun ei ole mitään vastaista ennakkoluuloa, joka voisi estää sen vaikutusta. Kun Émile sitten lukee tämän huimapäisen miehen elämää, on hän huomaava miten kaikki hänen suuret tuumansa lopulta johtivat hänet siihen, että hän sai surmansa naisen kädestä, eikä hän ole ihaileva tuota näennäistä sankarillisuutta, vaan on tuon suuren sotapäällikön kaikissa urotöissä ja tuon suuren valtiomiehen kaikissa juonissa ainoastaan huomaava toimenpiteitä ja askeleita, jotka saattoivat hänet tuon tuhoatuottavan tiilikiven alle, joka halvan kuoleman muodossa teki lopun hänen päivistään ja tuumistaan.¹⁰⁸

Tosin eivät kaikki valloittajat ole suistuneet surman suuhun, eivätkä kaikkien vallananastajien yritykset ole rauenneet mitättömiin. Monet heistä saattavat näyttää onnellisiltakin niiden mielestä, jotka ovat takertuneet yleisiin ennakkoluuloihin. Mutta se, joka kiintymättä ulkokuoreen, arvostelee ihmisten onnea ainoastaan heidän sydämensä tilan mukaan, on pitävä heidän menestymistäänkin heidän onnettomuutenaan, sillä hän huomaa miten heidän halunsa ja kalvavat huolensa laajenevat ja kasvavat heidän onnensa mukana, hän huomaa miten he hengästyvät yhä pyrkiessään eteenpäin, ilman että kuitenkaan koskaan saavuttavat päämääräänsä. Hän on pitävä heitä noiden kokemattomien matkailijoiden kaltaisina, jotka ensi kerran kulkevat alpeilla ja luulevat joka rinnettä kiivetessään pääsevänsä alppien yli, mutta jotka saavuttuaan huipulle näkevätkin edessään vielä korkeampia alppihuippuja.

Sittenkuin Augustus oli masentanut omat kansalaisensa ja kukistanut kilpailijansa, hän hallitsi neljäkymmentä vuotta suurinta valtakuntaa, mikä koskaan on ollut olemassa. Mutta estikö koko tämä ääretön valta häntä survaisemasta päätään palatsinsa muuriin ja täyttämästä avarata linnaansa huudoillaan, kun hän Varukselta vaati takaisin hävitettyjä legioniansa? Vaikka hän olisikin voittanut kaikki vihollisensa, niin mitä nämä turhat voitot olisivat häntä hyödyttäneet, kun kaikenlaiset vastukset lakkaamatta versoivat hänen ympärillään, kun hänen rakkaimmat ystävänsä väijyivät hänen henkeänsä ja kun hän sai itkeä kaikkien omaistensa häpeää tai kuolemaa? Tuo poloinen tahtoi hallita maailmaa eikä osannut hallita omaa huonettaan. Mikä oli seuraus tästä laiminlyömisestä? Hän näki veljenpoikansa, ottopoikansa ja vävynsä kuolevan näiden parhaassa iässä. Hänen tyttärenpoikansa joutui niin ahtaalle, että hänen täytyi syödä patjansa täytettä pitkittääkseen muutamaksi tunniksi kurjaa elämäänsä; hänen tyttärensä ja tyttärentyttärensä kuolivat peitettyään hänet häpeällään, toinen kurjuuteen ja nälkään autiolla saarella, toinen vankilassa mestaajan kädestä. Hän itse, onnettoman perheensä viimeksi elävä jäsen, antoi oman vaimonsa taivuttaa hänet jälkeläisekseen määräämään ihmishirviön. Tämä oli tuon maailmanhallitsijan kohtalo, jota niin suuresti on ylistelty maineensa eikä onnensa vuoksi. Tokkohan yksikään hänen maineensa ja onnensa ylistäjistä tahtoisi sitä saavuttaa samasta hinnasta?

Olen tässä ottanut esimerkiksi kunnianhimon. Mutta kaikkien inhimillisten intohimojen temmellys tarjoaa samanlaista opetusta sille, joka tahtoo tutkia historiaa oppiakseen itseään tuntemaan sekä tulla viisaaksi vainajien kustannuksella. Nyt lähenee se aika, jolloin Antoniuksen elämä on tarjoava nuorukaiselle paljon lähemmältä omaksuttavaa opetusta kuin Augustuksen elämä. Émile on tuskin osaava selvittää itselleen kaikkia noita vieraita seikkoja, jotka kohtaavat hänen huomiotaan tällä hänen uudella tutkimusalallaan. Mutta hän on osaava karkottaa intohimojen harhakuvat, jo ennenkuin ne syntyvät. Ja kun hän huomaa, että ne kaikkina aikoina ovat soaisseet ihmisiä, hän käsittää jo edeltäpäin millä tavoin ne tulisivat häntä sokaisemaan, jos hän antautuisi niiden valtoihin. Nämä opetukset eivät tosin ole hänelle soveliaat, sen hyvin tiedän; ehkä ne tarvittaessa ovat liian myöhäiset ja riittämättömät; mutta muistakaa, ettei tarkoitukseni ole ollutkaan niitä johtaa tästä historian lukemisesta. Sitä alettaessa asetinkin toisen päämäärän; ja jos se ei ole täydelleen saavutettu, on syy opettajan.

Ottakaa huomioon että itserakkauden kehityttyä vertailunalainen minä alati toimii ja ettei nuorukainen koskaan tarkkaa muita palaamatta omaan itseensä ja vertaamatta itseään muihin. Tulee siis tietää mille sijalle hän asettuu vertaistensa parissa, heitä tutkittuaan. Olen huomannut siitä tavasta, jolla nuoriso pannaan lukemaan historiaa, että annetaan nuorten itsensä ikäänkuin muuttua kaikiksi niiksi henkilöiksi, joista lukevat, että annetaan heidän vuoroin olla Cicerona, Trajanuksena, Aleksanterina; täten heidät estetään tunkemasta itseensä ja kukin huomaa haikeudekseen, ettei olekaan muuta kuin mitä itse on. Tällä menettelytavalla on kieltämättä edulliset puolensa. Mutta jos Émileni vaan kerrankin tuollaista vertailua tehdessään tahtoisi olla toinen kuin mikä hän itse on, olkoonpa tuo hänen ihannekuvansa sitten vaikka Sokrates tai Cato, niin kaikki on hukassa. Se, joka rupeaa tulemaan vieraaksi itselleen, lopulta unhottaa itsensä kokonaan.

Filosofit eivät suinkaan tunne ihmisiä parhaiten; sillä he näkevät heitä ainoastaan filosofian ennakkoluulojen valossa, enkä minä tunne ainoatakaan tiedettä, jolla niitä olisi niin paljo. Villi-ihminen arvostelee meitä paljon tervejärkisemmin kuin mikään filosofi. Tämä näet tuntee omat vikansa, paheksuu meidän vikojamme ja sanoo itsekseen: "me olemme kaikki häijyjä." Villi taas tarkastaa meitä ollen vapaa mielenliikutuksesta ja sanoo: "te olette mielettömiä." Hän on oikeassa, sillä ei kukaan tee pahaa itse pahan vuoksi. Minun oppilaani on tuon villin kaltainen, ero on vaan se, että Émile, joka on enemmän ajatellut ja verrannut toisiinsa käsitteitä sekä nähnyt lähempää erehdyksiämme, on enemmän varuillaan itsensä suhteen ja tekee johtopäätöksiään ainoastaan siitä minkä tuntee.

Meidän omat intohimomme ovat syynä siihen, että paheksumme toisten ihmisten intohimoja; oma etumme panee meitä vihaamaan häijyjä. Jos he eivät tekisi meille mitään pahaa, tuntisimme heitä kohtaan enemmän sääliä kuin vihaa. Se paha, minkä häijyt ihmiset meille tekevät, saattaa meidät unhottamaan sen pahan, jonka he tekevät itselleen. Antaisimme heille helpommin anteeksi heidän paheensa, jos voisimme tietää kuinka suuresti heidän oma sydämensä heitä rankaisee. Heidän syyllisyytensä me kyllä huomaamme, mutta heidän rangaistustaan emme näe; edut ovat ilmeiset, mutta rangaistus toteutuu sisällisesti. Se, joka luulee nauttivansa paheidensa hedelmistä, on itse teossa yhtä suuren sisäisen levottomuuden ahdistama kuin jos hän ei olisi aikeissaan onnistunut. Levottomuuden esine tosin on muuttunut, mutta itse levottomuus on yhtä suuri. Turhaan sellainen ihminen kerskaa onnestaan ja salaa sydämensä tilan; hänen käytöksensä paljastaa sen hänen tahtomattansakin. Mutta jotta sitä voisi huomata, tulee itse olla vapaa tästä tilasta.

Ne intohimot, jotka meillä ovat yhteiset muiden kanssa, miellyttävät meitä; ne taas, jotka ovat ristiriidassa omien taipumustemme kanssa, herättävät paheksumistamme. Ja niistä johtuvalla epäjohdonmukaisuudella moitimme sellaista, jota kernaasti jäljittelisimme, jos olisimme toisten asemassa. Vastenmielisyys ja harhaluulo ovat välttämättömät, jos meidän on pakko toisen puolelta kärsiä sellaista pahaa, minkä itse tekisimme, jos olisimme hänen sijassaan.

Mitä siis on tarpeen jotta voisi oikein arvostella ihmisiä? Suuri harrastus oppia heitä tuntemaan ja suuri puolueettomuus arvostelemisessa, kyllin tunteellinen sydän käsittämään kaikki inhimilliset intohimot ja tarpeeksi tyyneyttä niitä välttämään. Jos elämässä yleensä on tähän tutkimukseen soveltuvaa ajankohtaa, se on tämä, jonka olen valinnut Émilelle. Aikaisemmin ihmiset olisivat olleet hänelle vieraat, myöhemmin hän olisi ollut heidän kaltaisensa. Yleinen mielipide, jonka vallan hän näkee edessään, ei vielä ole saanut valtaa häneen nähden, ne intohimot, joiden vaikutuksen hän huomaa, eivät vielä ole päässeet riehumaan hänen sydämessään. Hän on ihminen, hän harrastaa veljiensä menestystä; hän on oikeamielinen, hän arvostelee vertaisiaan. Mutta jos hän arvostelee heitä oikein, ei hän suinkaan tahtoisi olla kenenkään sijassa; sillä kun kaikkien heidän itsensä aiheuttamien kärsimysten tarkoitus perustuu sellaisiin ennakkoluuloihin, joita hänellä ei ole, tuntuu tuo tarkoitus hänestä joutavalta ja tyhjältä. Kaikki, mitä hän haluaa, on hänen saavutettavissaan. Kenestä hän olisikaan riippuvainen, hän kun riittää itselleen ja on vapaa ennakkoluuloista? Hänellä on vahvat käsivarret ja hyvä terveys;¹⁰⁹ hän on kohtuuden ystävä, hänellä on vähän tarpeita ja kyky niitä tyydyttää. Ollen ehdottoman vapauden ravitsema hän kuvittelee orjuutta suurimmaksi onnettomuudeksi. Hän surkuttelee noita poloisia kuninkaita, jotka ovat alamaistensa orjia; hän surkuttelee noita raukkoja, jotka kuvittelevat olevansa viisaita, mutta jotka kuitenkin laahaavat arvottoman maineensa kahleita; hän surkuttelee noita houkkiomaisia rikkaita, jotka ovat ylellisyytensä marttyyreitä; hän surkuttelee noita kerskailevia irstailijoita, jotka teeskentelevät tuntevansa mielihyvää, vaikka koko elinaikansa ikävästyvätkin. Hän surkuttelisi sellaista vihamiestäkin, joka tekisi hänelle pahaa, sillä hän huomaisi hänen häijyydestään, että hän olisi onneton. Hän ajattelisi näin: koska tuo mies on katsonut tarpeelliseksi vahingoittaa minua, hän on saattanut kohtalonsa riippuvaiseksi minun kohtalostani.

Vielä askel eteenpäin, niin olemme saavuttaneet päämäärän. Itserakkaus on hyödyllinen, mutta samalla vaarallinen ase; usein se haavoittaa kättä, joka sitä käyttää, ja harvoin se tekee hyvää samalla tekemättä pahaa. Kun Émile ajattelee asemaansa ihmiskunnassa ja huomaa sen niin onnelliseksi, saattaa hänelle tulla se kiusaus, että lukee oman järkensä kunniaksi sen, minkä kasvattajan järkevä huolenpito on aikaansaanut, ja että lukee onnensa omaksi ansiokseen. Hän on sanova itsekseen: "minä olen viisas, ja ihmiset ovat hulluja." Samalla kun hän heitä säälii, hän heitä halveksii; pitäen itseään onnellisena on hän arvaava onnensa liian korkeaksi, ja luullen itseään muita onnellisemmaksi luulee hän sitä paremmin ansainneensa. Tämä erehdys on enimmin pelättävissä, se kun on vaikein syrjäyttää. Jos hän säilyttäisi tällaisen vakaumuksen, olisi hän varsin vähän hyötynyt kasvatuksestamme; ja jos pitäisi valita kahden pahan välillä, luulen melkein, että valitsisin ennakkoluulot harhakuvineen kuin tämäntapaisen ylpeyden.

Suuret miehet eivät erehdy etevämmyytensä suhteen; he sen huomaavat ja tuntevat ja ovat siitä huolimatta vaatimattomia. Kuta suuremmat henkiset lahjat heillä on, sitä enemmän he tuntevat kuinka paljo heiltä puuttuu. He eivät ylpeile siitä, että ovat meitä etevämmät, vaan ovat pikemmin nöyrät siitä, mikä heiltä puuttuu, ja mitä tulee heidän yksinomaisiin luonnonlahjoihinsa, ovat he liian järkevät kopeillakseen lahjoista, joita eivät itse ole itselleen antaneet. Rehellinen mies voipi olla ylpeä hyveestään, se kun on jotakin hänestä itsestään aiheutunutta; mutta mistä lahjakas mies oikeastaan olisi ylpeä? Oliko kenties Racinen ansio, ettei hän ollut Pradon'in kaltainen ja Boileaun ansio, ettei hän ollut Cotin'in¹¹⁰ kaltainen.

Tässä on vielä otettava huomioon vallan toinen seikka. Pysykäämme alati tavallisuuksien alalla. En ole edellyttänyt oppilaassani harvinaista neroa enkä myöskään täydellistä lahjattomuutta. Olen valinnut hänet keskinkertaisesti lahjakkaiden joukosta, osottaakseni mitä kasvatus voi vaikuttaa ihmiseen. Kaikki harvinaiset tapaukset ovat poikkeuksia säännöistä. Kun siis Émile, johtuen kasvatustavastani, pitää omaa katsantotapaansa, käytöstään ja tunne-elämäänsä muiden vastaavia ominaisuuksia parempina, hän on oikeassa. Mutta jos hän tämän vuoksi luulee olevansa luonnonlahjoiltaan etevämpi sekä enemmän luonnon suosima kuin muut, hän on väärässä. Hän erehtyy, hänen erehdyksensä on poistettava tai edeltäpäin ehkäistävä, muuten on syytä pelätä, että on liian myöhäistä sitä karkottaa.

Ei ole ainoatakaan mielettömyyttä, josta ei voisi parantaa ihmistä, ellei hän ole täysi hullu, paitsi turhamielisyyttä. Tästä näet voi parantaa ainoastaan kokemus, jos yleensä mikään keino siitä parantaa; ainakin saattaa sen syntyessä estää sitä kasvamasta. Älkää siis yrittäkökään tuhlailla nuorukaiselle kauniita järkeviä puheita, todistaaksenne hänelle, että hän on ihminen kuin muutkin ja samojen heikkouksien alainen. Antakaa hänen itsensä sitä kokea, muuten hän ei koskaan ole sitä huomaava. Tässä on taas sellainen tapaus, että minun on poikkeaminen omista säännöistäni, nimittäin se tapaus, että tahallisesti panen oppilaani alttiiksi sellaisille tapahtumille, jotka ovat omansa todistamaan hänelle, ettei hän ole meitä viisaampi. Edellämainitun silmänkääntäjän seikkailuja voisi monella tavoin toistaa. Antaisin imartelijoiden häneen nähden käyttää koko taitoaan; jos huimapäät viekottelisivat hänet johonkin ajattelemattomaan tekoon, antaisin hänen kärsiä sen tuottamat ikävät seuraukset; jos veijarit houkuttelisivat hänet pelaamaan, jättäisin hänet heidän käsiinsä ja antaisin heidän pettää häntä.¹¹¹ Antaisin heidän suitsuttaa hänelle ylistysuhria, vetää häntä nenästä ja peijata häneltä hänen rahansa. Ja kun he olisivat ryöstäneet hänet puti puhtaaksi ja lopuksi nauraisivat hänelle, minä vielä päälle päätteeksi hänen läsnäollessaan kiittäisin heitä siitä opetuksesta, jonka ovat suvainneet hänelle antaa. Ainoa ansa, johon joutumasta häntä tarkoin suojelisin, olisi portot. Ainoa huojennus, jonka hänelle myöntäisin olisi se, että hänen kanssaan jakaisin kaikki ne vaarat, joiden alaiseksi antaisin hänen joutua, sekä kaikki solvaukset, jotka tulisivat hänen osakseen. Kärsisin kaikkea tätä vaieten, valittamatta ja soimaamatta, koskaan hänelle sanomatta sanaakaan. Saattaa olla varma siitä, että tämä johdonmukainen hienotunteisuus ja kaikki ne kärsimykset, joita hän on nähnyt minun kestävän hänen tähtensä, tekevät suuremman vaikutuksen hänen sydämeensä kuin hänen omat kärsimyksensä.

En malta olla tässä huomauttamatta kasvattajien väärästä arvokkuudesta, he kun turhanpäiten näyttelevät oppineen osaa, alentaen oppilaitaan ja kohdellen heitä aina lapsina ja koettaen aina olla yläpuolella heitä kaikessa, minkä antavat heidän tehdä. Sen sijaan, että näin masennetaan heidän nuorta rohkeuttaan, ei pitäisi säästää mitään kohottaakseen heidän itseluottamustaan. Kasvattajan tulee kohdella heitä vertaisinaan, jotta heistä todella tulisi hänen vertaisensa; ja jos he eivät vielä kykene kohoamaan hänen tasalleen, tulee kasvattajan häpeättä ja empimättä alentua heidän tasalleen. Hänen tulee ajatella, ettei hänen kunniansa enää ole hänessä itsessään, vaan hänen oppilaassaan; hänen tulee jakaa hänen vikansa, poistaakseen ne. Hänen tulee noudattaa tuon uljaan roomalaisen esimerkkiä, joka nähdessään sotajoukkonsa pakenevan ja voimatta jälleen koota sitä, asettui soturiensa etunenään ja huusi: "he eivät pakene, vaan seuraavat päällikköänsä." Menettikö hän tämän kautta kunniaansa? Kaikkea muuta. Täten uhraten kunniansa hän sitä vaan lisäsi. Velvollisuudentunnon voima ja hyveen kauneus nostavat tahtomattammekin hyväksymisemme ja ihailumme ja kumoavat mielettömät ennakkoluulomme. Jos minä saisin korvapuustin täyttäessäni niitä velvollisuuksia, jotka Émilen kasvatus minulle asettaa, niin en suinkaan kostaisi tuota korvapuustia, vaan olisin siitä kaikkialla ylpeä, ja epäilen suuresti, voisiko missään maailmassa olla niin halpamielistä ihmistä, ettei hän minua siitä entistä enemmin kunnioittaisi.¹¹²

Kuitenkaan ei oppilas saa olettaa opettajansa arvostelukykyä ja kokemusta yhtä rajoitetuksi kuin hänen omansa on eikä luulla että opettaja on yhtä helposti petettävissä kuin hän itse. Sellainen käsitys on luonnollinen lapsessa, joka ei osaa havaita ja vertailla ja joka luulee kaikkien ihmisten olevan hänen kannallaan ja joka ei anna luottamustaan kellekään, joka ei osaa asettua sen kannalle. Mutta Émilen ikäinen nuorukainen, joka jo on melkoisen järkevä, ei enää ole niin hölmö, että noin suuresti erehtyisi, ja varsin paha olisi, jos niin olisi laita. Se luottamus, jota hänen tulee tuntea kasvattajaansa, on toisenlainen. Sen tulee perustua järjen vaikutus voimaan, tietojen etevämmyyteen, sanalla sanoen etevyyksiin, joita nuorukainen kykenee tuntemaan ja joiden hyödyn häneen itseensä nähden hän käsittää. Pitkä kokemus on tuottanut hänelle sen vakaumuksen, että hänen kasvattajansa häntä rakastaa, että tämä kasvattaja on viisas ja valistunut mies, joka tahtoo hänen onneaan ja tekee sellaista, mikä voi tuottaa hänelle tuon onnen. Hän siis epäilemättä tietää, että hänen oman etunsa vuoksi tulee kuunnella hänen neuvojansa. Jos siis opettaja antaisi pettää itseään kuten oppilas, hän menettäisi oikeuden oppilaaltaan vaatia kuuliaisuutta ja hänelle jaella opetusta. Vielä vähemmin oppilas saa olettaa, että opettaja tahallaan antaa hänen langeta ansoihin tai että hän itse virittää ansoja hänen yksinkertaisuudelleen. Mitä siis tulee tehdä, jotta samalla vältettäisiin nämä kaksi vaikeutta? Parasta ja luonnollisinta on olla teeskentelemätön ja totuutta harrastava kuten oppilaskin, huomauttaa hänelle häntä uhkaavia vaaroja, ja lisäksi näyttää ne hänelle selvästi, havainnollisesti, mutta liiottelematta, ilman äreyttä ja turhantarkkaa pitkäveteisyyttä, ennen kaikkea antamatta neuvoja käskyjen muodossa, ainakaan ei ennen kuin neuvonne ovat käskyiksi muuttuneet ja käskevä äänenpaino on tullut välttämättömäksi. Jos hän sitten itsepäisesti pitää kiinni omasta tahdostaan, kuten hyvin usein saattaa tapahtua, niin älkää enää sanoko hänelle mitään. Jättäkää hänet vapaaksi, seuratkaa häntä ja menetelkää samoin kuin hän, vieläpä päälle päätteeksi iloisesti, teeskentelemättä, antautukaa huvin valtoihin jos suinkin mahdollista yhtä hilpeämielisesti kuin hän. Jos tämän menettelytavan seuraukset käyvät arveluttaviksi, niin olettehan te läsnä niitä ehkäisemässä; kieltämättä nuorukainen, nähdessään sekä kokemukseen perustuvan arvostelukykynne että ystävällisyytenne, on tunteva kunnioitusta edellistä ja kiitollisuutta jälkimäistä kohtaan. Kaikki hänen vikansa ovat siteitä, jotka hän itse tarjoaa teille, voidaksenne tarvittaessa häntä niiden avulla pidättää. Tässä kohdin on opettajan suurin taito siinä, että osaa aiheuttaa opettavia tilaisuuksia ja ohjata kehotuksiaan niin, että edeltäpäin tietää milloin nuorukainen myöntyy ja milloin hän tekee vastarintaa, jotta voi alati tarjota hänelle kokemuksen antamaa ohjausta, koskaan panematta häntä alttiiksi liian suurille vaaroille.

Huomauttakaa hänelle niitä vikoja, joihin hän osottaa taipumusta, ennenkuin hän joutuu niiden valtoihin. Jos hän jo on niiden alaiseksi joutunut, niin älkää moittiko häntä niistä, siten näet vaan kiihottaisitte ja paaduttaisitte hänen itserakkauttaan. Opetus, joka herättää närkästystä, ei tuota hyötyä. En tiedä mitään sopimattomampaa soimausta kuin tämä: "Olinhan sen sinulle sanonut." Paras keino muistuttaa oppilaallenne mitä olette hänelle sanonut on se, että näytätte unhottaneenne sen. Päinvastoin, kun huomaatte hänen olevan häpeissään siitä, ettei ole teitä uskonut, haihduttakaa lempeästi nuo hänen häpeäntunteensa sydämellisillä sanoilla. Hän on epäilemättä hellästi kiintyvä teihin, huomatessaan että te unhotatte itsenne hänen tähtensä, ettette häntä mahtipontisesti vielä lisäksi nolaa, vaan että häntä lohdutatte. Mutta jos hänen oman mielipahansa lisäksi vielä häntä soimaatte, rupeaa hän teitä vihaamaan ja on pitävä sääntönään olla kuuntelematta neuvojanne, ikäänkuin näyttääkseen, ettei hän pidä niitä yhtä tärkeinä kuin te.

Sitäpaitsi lohdutuksenne muoto saattaa häntä hyödyttää, ja sen se tekee vielä suuremmassa määrin, jos hän ei sen vilpittömyyttä epäile. Jos esimerkiksi sanotte hänelle, että lukemattomat muut ovat syypäät samoihin vikoihin kuin hän, panette hänen aikeilleen aika salvan ja oikaisette häntä, vaikka näytätte häntä ainoastaan säälivän. Siihen näet, joka luulee olevansa muita ihmisiä parempi, kehotus hakea lohdutusta heidän esimerkistään epäilemättä vaikuttaa hyvin masentavasti, sillä se johtaa siihen ajatukseen, että hän enintään voi väittää, että he eivät ole häntä paremmat.

Tähän vikojen aikaan soveltuvat hyvin tarut ja sadut. Arvostelemalla syyllistä vieraan naamarin muodossa oikaisemme häntä loukkaamatta. Ja hän ymmärtää silloin, ettei tuo satu ole valhetta, huomatessaan minkä totuuden se sisältää häneen itseensä nähden. Lapsi, jota ei koskaan ole petetty imartelevalla ylistelyllä, ei ymmärrä mitään ylempänä tutkistelemastani eläinsadusta. Mutta se ajattelematon nuorukainen, joka juuri on joutunut imartelijan petoksen uhriksi, käsittää ihmeen hyvästi, että korppi oli suuri hölmö. Täten hän yksityistapauksesta johtaa yleisen ohjesäännön; ja hänen saavuttamansa kokemus, jonka muuten pian unhottaisi, painuu sadun avulla hänen mieleensä. Ei ole ainoatakaan moraalista tietoa, jota ei voisi saavuttaa muiden tai oman kokemuksen nojalla. Niissä tapauksissa, jolloin on vaarallista itse saavuttaa tällainen kokemus, johdettakoon se historiasta. Mutta jos omalla kokeilulla ei ole vahingollisia seurauksia, on parasta että nuori mies siihen antautuu; sitten saattaa satujen avulla muodostaa hänen tuntemistaan yksityistapauksista yleisiä ohjesääntöjä.

En kuitenkaan tarkoita, että näiden ohjesääntöjen tulee olla täysin kehitettyjä tai edes sanoin lausuttuja. Ei mikään ole niin turhaa ja nurinkurista kuin se moraalinen opetus, joka asetetaan useimpien eläinsatujen loppuun, ikäänkuin tämä moraali ei selviäisi tai ikäänkuin sen ei ainakin pitäisi selvitä itse sadusta, niin että lukija sen huomaa. Miksi siis liittämällä tämä moraali loppuun riistetään häneltä huvi itse löytää se. Opettamistaito piilee siinä, että oppilas tuntee huvia opetuksesta. Jotta se siis häntä huvittaisi, ei hänen oma järkensä saa jäädä siihen määrään toimettomaksi puheenne suhteen, ettei hänellä ole mitään tekemistä ymmärtääkseen teitä. On tärkeätä että opettajan itserakkaus aina antaa sijaa oppilaankin itserakkaudelle; on tärkeätä, että oppilas voi itsekseen sanoa: minä käsitän, tajuan, toimin ja opin. Syynä siihen, että italialaisen komedian ilveilijä tekee ikävystyttävän vaikutuksen on muun muassa se että hän yhä selittelee katsojille kömpelöitä sukkeluuksia jotka kaikki ilman sitäkin liian hyvin ymmärtävät. Minä puolestani en ollenkaan tahdo, että opettaja ja vielä vähemmin kirjailija, olisi tuollainen ilveilijä Tulee aina saattaa itsensä ymmärrettäväksi; mutta ei pidä sanoa kaikkea: se näet, joka sanoo kaiken, sanoo itse teossa sangen vähän, sillä lopulta ei kukaan häntä kuuntele. Mitä merkitsevät nuo neljä säettä jotka La Fontaine liittää sen satunsa loppuun joka kertoo pöyhistelevästä sammakosta? Pelkääkö hän ettei häntä olla ymmärretty? Tarvitseeko tämän suuren maalaajan kirjoittaa nimet niiden esineiden alle joita kuvaa? Kaukana siitä, että hän täten yleistäisi moraaliansa, hän yksityistää sitä ja ikäänkuin rajoittaa sen mainitsemiinsa esimerkkeihin ja estää ulotuttamasta sitä muihin. Minä neuvoisin ennenkuin lasketaan tämän verrattoman tekijän sadut nuorukaisen käteen, jättämään niistä pois nuo johtopäätökset, joiden avulla tekijä vaivaa itseään selittämällä sellaista, minkä jo on sanonut yhtä selvästi kuin miellyttävästi. Jos ei oppilaanne ymmärrä noita satuja ilman loppuselitystä, voitte olla varma siitä, ettei hän niitä ymmärrä edes tämän avulla.

Olisi varsin tärkeätä, että mainitun kirjailijan sadut luettaisiin järjestyksessä, joka enemmän vastaisi kasvattavaa tarkoitusta ja nuorukaisen tunne-elämän ja tietojen kehitysmäärää. Saattaako kuvitella mitään järjettömämpää kuin se, että seurataan satukokoelman numerojärjestystä, ottamatta huomioon tarpeen ja tilaisuuden vaatimusta! Ensin siinä on satu korpista, sitten heinäsirkasta,¹¹³ sitten sammakosta, sitten kahdesta muulista j.n.e. Mieleeni johtuu etenkin satu muuleista, muistellessani nuorukaista, joka oli kasvatettu pankkialaa varten ja jonka päähän oli ahdettu mitä kummallisimpia ajatuksia tämän uran erinomaisuudesta. Tämä nuorukainen luki, oppi ulkoa, lausui ja lausui toistamiseen tätä satua lukemattomat kerrat, siitä koskaan saamatta epäedullista käsitystä urasta, jolle hän oli määrätty. Enpä koskaan ole nähnyt lasten kelvollisesti käytännössä toteuttavan lukemansa sadun opetusta, enkä edes koskaan ole tavannut ketään, joka olisi koettanut heitä saattaa sitä toteuttamaan. Tällaisen ulkoluvun verukkeena on siveellinen opetus; mutta sekä äidin että lapsen todellinen tarkoitus onkin se, että lukuisa koolla oleva seura kääntäisi huomionsa pienokaiseen, kun hän lausuu satujaan. Hän unhottaakin ne kaikki suuremmaksi tultuaan, silloin kun ei enää kysytä niiden esittämistä, vaan niiden opetuksien noudattamista. Sanon siis vielä kerran, että ainoastaan aikaihmiset voivat tuollaisista saduista oppia, ja nyt on se aika käsissä, jolloin Émilen tulee niihin ryhtyä.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole kajota kaikkiin yksityiskohtiin, ja sen vuoksi osotan yleispiirtein mitkä tiet johtavat pois oikealta tieltä, jotta opittaisiin niitä välttämään. Luulen että oppilaanne seuraten minun osottamaani tietä on ostava itselleen ihmisten ja itsensä tuntemusta mahdollisimman halvalla hinnalla ja että te saatatte hänet kykeneväksi tarkastamaan onnen vaiheita, ilman että kadehtii sen suosikkeja, sekä tyytymään itseensä, ilman että luulee olevansa muita ihmisiä viisaampi. Aluksi olette hänestä tehnyt toimivan henkilön, sittemmin tehdäksenne hänestä katsojan; nyt on työnne vietävä perille saakka; katsojien istuimilta näet havaitsemme esineet sellaisina, kuin ne näyttävät olevan; itse näyttämöllä näemme ne sellaisina kuin ne ovat. Saadaksemme yleiskatsauksen jostakin, tulee meidän asettua määrämatkan päähän: mutta nähdäksemme yksityiskohdat tulee meidän lähestyä tarkastuksemme esinettä. Mutta millä oikeudella nuorukainen astuu sisään maailman hyörinään? Mikä oikeus hänellä on perehtyä näihin synkkiin mysteerioihin? Pelkät huvitukset täyttävät hänen ikänsä harrastukset; tähän saakka on hänen määräysvaltansa rajoittunut yksistään häneen itseensä, ja tämä määräysvalta ei merkitse juuri mitään. Ihminen on arvottomin kaikista tavaroista; ja tärkeistä omistamisoikeuksistamme on oman persoonamme omistaminen aina kaikkein vähäpätöisin.

Kun näen miten vilkkaimman toiminnan iässä annetaan nuorukaisten harjottaa puhtaasti mieteperäisiä opintoja, ja miten he sitten ilman vähintäkään kokemusta sysätään ulos maailmaan ja toimiin, loukataan mielestäni yhtä paljo järkeä kuin luontoa, enkä enää ihmettele että niin harvat ihmiset tietävät, miten heidän tulee menetellä ja käyttäytyä. Mikä eriskummainen ajatussuunta saattaakaan meidät oppimaan niin paljon hyödyttömiä seikkoja, kun toiminnan taitoa sitävastoin pidetään vallan arvottomana! Väitetään, että meitä kasvatetaan yhteiskunta-elämää varten, mutta itse teossa meitä opetetaan kuin jokaisen meistä tulisi koko ikänsä yksin mietiskellä kopissaan tai välinpitämättömien ihmisten kanssa pohtia ilmasta temmattuja kysymyksiä. Luullaan opetettavan elämisen taitoa lapsille, kun niille opetetaan muutamia ruumiin väänteitä ja muutamia puhetapoja, jotka ovat vailla kaikkea merkitystä. Minäkin olen opettanut Émilelle elämisen taitoa, sillä olen opettanut häntä elämään oman itsensä seurassa ja lisäksi ansaitsemaan leipänsä; mutta tämä ei riitä. Elääkseen maailmassa tulee osata kohdella ihmisiä, tulee tuntea ne keinot, joiden avulla heihin voi vaikuttaa, tulee osata laskea yksityisetujen vaikutukset ja vastavaikutukset yhteiskuntaelämässä ja niin tarkoin edeltäpäin arvata tapahtumia, että harvoin erehtyy yrityksissään tai että kumminkin aina on valinnut parhaat keinot onnistuakseen. Lait eivät salli nuorukaisten hoitaa omia asioitaan ja vapaasti määrätä omaisuutensa käyttämistä. Mutta mitä nämä varokeinot heitä hyödyttäisivät, jos he eivät täysi-ikäisyyden aikaan asti voisi koota mitään kokemusta? He eivät olisi voittaneet mitään tällä odotusajalla ja olisivat yhtä kokemattomia kahdenkymmenen viiden vuoden ikäisinä kuin viisitoistavuotiaina. Epäilemättä tulee estää nuorta miestä, jota tietämättömyytensä sokaisee tai intohimonsa vievät harhaan, vahingoittamasta itseään. Mutta joka iässä on sopivaa olla hyväntekevä ja viisaan miehen ohjatessa tukea onnettomia, jotka ovat avun tarpeessa.

Imettäjät ja äidit kiintyvät lapsiin sen huolenpidon nojalla, jota omistavat niille. Yhteiskunnallisten hyveiden harjottaminen painaa ihmissydämen syvimpään rakkauden ihmiskuntaan; hyvää tekemällä tulemme itse hyviksi, sen varmempaa keinoa en tunne. Totuttakaa oppilastanne kaikkiin niihin hyviin tekoihin, jotka ovat hänelle tarjona. Olkoon tarvitsevien etu aina myös hänen oma etunsa. Älköön hän auttako heitä ainoastaan kukkarollaan, vaan myöskin huolenpidollaan. Palvelkoon ja suojelkoon hän heitä ja uhratkoon heille oman persoonansa ja aikansa ja hoitakoon heidän asioitaan; koko elämässään ei hän ole hoitava sen jalompaa virkaa. Kuinka monet sorretut, joita ei koskaan olisi kuultu, saavuttavat oikeutta, kun hän sitä pyytää heille, osottaen tuota pelotonta lujuutta, jonka hyveen harjoittaminen tuottaa, kun hän pakottaa suurten ja rikkaiden ovet aukenemaan, kun hän, jos niin tarvitaan, menee valtaistuimen juurelle asti saattamaan kuuluviin onnettomien äänen, joilta kaikki tiet ovat heidän kurjuutensa takia tukitut ja joita pelko tulla rangaistuksi muiden heille tekemistä vääryyksistä estää valittamastakin.