Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 29

Sanalla sanoen, mitä enemmän ponnistelen tutkien hänen ääretöntä olemustaan, sitä vähemmin sitä käsitän. Mutta se on olemassa, ja tämä tieto minulle riittää. Kuta vähemmän sitä ymmärrän, sitä enemmän sitä ihailen. Nöyrtyen sanon sille: olentojen olento, minä olen, koska sinä olet. Kun alituisesti kohdistan ajatukseni sinuun, kohoan olemukseni lähteille. Viisaimmin käytän järkeäni kun tunnustan sen mitättömyyden sinun edessäsi. Henkeni riemuitsee, heikkouteni on suloinen, kun tunnen sinun suuruutesi painavan minut maahan.

Johdettuani täten aisteilla havaittavista esineistä saamani vaikutuksen ja sisäisen tuntoni avulla, joka saattaa minut arvostelemaan syitä luonnollisen ymmärrykseni mukaan, ne päätotuudet, jotka minulle olivat tärkeät tuntea, on minun vielä tutkiminen mitkä perusjohteet minun tulee niistä saada käytökselleni ja mitä sääntöjä minun tulee itselleni tehdä täyttääkseni tarkoitukseni maan päällä sen aivoituksen mukaisesti, joka minut on tänne asettanut. Seuraten yhä edelleen omaa menettelytapaani en johda näitä sääntöjä oppineen filosofian periaatteista, vaan löydän ne syvältä sydämestäni, kirjoitettuina luonnon häviämättömillä kirjaimilla. Minun tarvitsee vaan kysyä itseltäni mitä tahdon tehdä. Kaikki, minkä tunnen hyväksi on hyvä, kaikki, minkä tunnen pahaksi, on paha. Paras ratkaisija omantunnon asioissa on omatunto, ja ainoastaan silloin, kun sen kanssa tinkii, täytyy turvautua järkeilemisen viisasteluihin. Ensimäinen kaikista huolista on huoli itsestämme. Mutta kuinka usein kuitenkin sisäinen ääni sanoo meille, että teemme pahoin, kun muiden kustannuksella hankimme itsellemme tyydytystä! Luulemme noudattavamme luonnon vaikutusta, mutta itse teossa sitä vastustamme. Kuunnellessamme mitä se sanoo aisteillemme, emme pane arvoa siihen, mitä se sanoo sydämellemme. Toimiva olento tottelee, vaikutuksenalainen olento käskee. Omatunto on sielun ääni, intohimot ovat ruumiin ääni. Onko ihme, että nämä kaksi ääntä usein vastustavat toisiaan? Ja kumpaa silloin tulee kuulla? Liiankin usein järki meidät pettää, ja meillä on täydellinen oikeus olla sen neuvoja seuraamatta. Mutta omatunto ei petä koskaan, se on ihmisen oikea opas; se on sielulle samaa, mitä vaisto on ruumiille.¹²⁸ Ken sitä tottelee, tottelee luontoa eikä pelkää eksyvänsä. Tämä kohta on tärkeä, jatkoi hyväntekijäni, huomatessaan, että tahdoin häntä keskeyttää; sallikaa minun hiukan laajemmin sitä selittää.

Kaiken toimintamme siveellinen arvo on riippuvainen siitä miten itse sitä arvostelemme. Jos on totta, että hyvä on hyvää, tulee näin olla syvimmässä sydämessämme, samoin kuin teoissamme. Ja oikeudellisuuden ensimäinen palkinto on se, että tuntee sitä harjottavansa. Jos siveellinen hyvyys on luontomme mukainen, ei ihminen voi olla tervehenkinen eikä terveruumiinen muussa tapauksessa kuin että hän on hyvä. Ellei niin ole, jos ihminen on luonnostaan paha, ei hän voi lakata olemasta paha, joutumatta turmioon. Hyvyys on siinä tapauksessa häneen nähden pelkkä rikos luontoa vastaan. Ihminen, joka olisi luotu vahingoittamaan lähimäisiään, kuten susi on luotu kuristamaan saaliinsa, olisi ihmisenä yhtä paljon väärään suuntaan kehittynyt kuin sääliä tunteva susi eläimenä, ja ainoastaan hyve silloin meissä herättäisi omantunnonvaivoja.

Menkäämme itseemme, nuori ystävä! Tutkikaamme, syrjäyttäen kaikki omat etumme, mihin taipumuksemme meidät vievät. Kumpi näky meitä enemmän miellyttää, vaivojen, vaiko onnen? Kumpi teko meitä enemmän viehättää ja jättää meihin miellyttävämmän vaikutuksen, kun se on tehty, hyvä vai paha teko? Kenen kohtaloon te teattereissamme otatte osaa? Rikoksetko teitä miellyttävät, vuodatatteko kyyneliä niiden tekijäin puolesta? Kaikki on meille yhdentekevää, sanotaan, paitsi oma etumme. Ja kuitenkin päinvastoin ystävyyden ja inhimillisyyden suloisuus lohduttaa meitä tuskissamme, ja nauttiessammekin olisimme liian yksinäisiä ja kurjia, ellei meillä olisi ketään, jonka kanssa niitä jakaisimme. Ellei ihmisen sydämessä ole mitään siveellistä, niin mistä johtuu tuo sankarillisten tekojen valtaava ihaileminen, tuo innostusta uhkuva rakkaus suuriin henkiin? Missä suhteessa tämä hyveeseen innostuminen on meidän yksityiseen etuumme? Miksi tahtoisin mieluummin olla Cato, joka raatelee sisälmyksiään, kuin voittava Caesar? Poistakaa sydämistämme tuo rakkaus kauniiseen, ja poistatte samalla koko elämän viehätyksen. Se, jonka alhaiset intohimot hänen ahtaassa mielessään ovat tukahuttaneet nämä suloiset tunteet, se, joka aina keskittämällä kaikki itseensä on lopuksi joutunut pitämään ainoastaan itsestään, ei enää voi innostua, hänen jäinen sydämensä ei enää syki ilosta, viehkeä heltyminen ei koskaan saa hänen silmiään kostumaan, hän ei nauti enää mistään. Tuo onneton ei enää tunne, ei enää näe; hän on jo kuollut.

Mutta kuinka paljon lieneekin pahoja ihmisiä maan päällä, on kuitenkin vähän noita raadollisia sieluja, jotka omia etujaan lukuunottamatta ovat tulleet välinpitämättömiksi kaikelle, mikä on oikeata ja hyvää. Vääryys voi meitä miellyttää ainoastaan siinä tapauksessa, että siitä hyödymme; muuten aina tahdomme, että viatonta suojeltaisiin. Jos kadulla tai tiellä näemme väkivallan- tai vääryydenteon, niin heti sisimmässä sydämessämme syttyy vihan ja paheksumisen tunne, joka saattaa meidät pitämään sorretun puolta. Mutta mahtavampi voima pidättää meitä; laki ottaa meiltä oikeuden suojella viattomuutta. Jos taas päinvastoin joku laupeuden- tai jalomielisyydenteko tapahtuu silmiemme edessä, niin minkä ihailun, minkä rakkauden se meissä herättää! Ken ei silloin sanoisi itsekseen: minä olisin tahtonut tehdä samoin. Meihin nähden on varmaan yhdentekevää, onko joku ihminen kaksituhatta vuotta sitten ollut paha tai hyvä, ja kuitenkin vanhanajan historia meitä liikuttaa aivan kuin sattuisivat sen tapaukset meidän päivinämme. Mitä minun on tekemistä Catilinan rikosten kanssa? Tarvitseeko minun ehkä pelätä joutuvani hänen uhrikseen? Miksi siis kammoan häntä aivan yhtä suuresti kuin olisi hän aikalaiseni? Emme vihaa pahoja ainoastaan sentähden, että he voivat meitä vahingoittaa, vaan sentähden, että he ovat pahoja. Emme ainoastaan itse tahdo olla onnellisia, tahdomme myöskin muut onnellisiksi. Ja kun tuo onni ei mitenkään haittaa meidän onneamme, se sitä vaan lisää. Sanalla sanoen tunnemme vasten tahtoammekin sääliä onnettomuuteen joutuneita kohtaan; kun näemme heidän onnettomuutensa, kärsimme siitä. Turmeltuneimmatkaan eivät voi kokonaan kadottaa sitä ominaisuutta; usein se saattaa heidät ristiriitaan oman itsensä kanssa. Ryöväri, joka ryöstää ohikulkevia, poistaa siitä huolimatta köyhän miehen puutteita, ja raain murhamies tukee tainnoksiin mennyttä ihmistä.

Puhutaan omantunnon äänestä, joka salaisesti rankaisee salatut rikokset jopa usein saattaa ne ilmi. Oi, ken meistä ei olisi koskaan kuullut tuota häiritsevää ääntä! Puhutaan kokemuksen perusteella ja tahdottaisiin tukahuttaa tuo tyrannimainen tunto, joka meille tuottaa niin paljon vaivoja. Totelkaamme luontoa; olemme silloin oppivat tuntemaan miten lempeästi se hallitsee ja miten suloiselta tuntuu, kun sitä toteltuaan voi antaa itselleen hyvän todistuksen itsestään. Paha ihminen pelkää itseään ja koettaa itseään paeta. Hän on iloinen kohdistaessaan huomionsa ulkopuolelle itseään. Hän kääntää levottomat katseensa ympärilleen ja etsii jotakin seikkaa, joka häntä huvittaisi. Ilman katkeraa ivaa, ilman loukkaavaa pilkkaa hän olisi alati surullinen. Rienaava nauru on hänen ainoa huvinsa. Kunnon ihmisen hilpeys sitävastoin on sisäistä laatua. Hänen naurunsa ei ole pahanilkistä, vaan iloista; hänellä on hilpeytensä lähde itsessään, hän on yhtä iloinen yksinään kuin seurassa. Hän ei ota tyytyväisyyttään niiltä, jotka häntä lähestyvät, vaan jakaa sitä heille.

Luokaa silmänne kaikkiin maailman kansakuntiin, lukekaa läpi kaikki historiat. Noissa niin monissa epäinhimillisissä ja oudoissa tavoissa palvella Jumalaa, tuossa tapojen ja luonteiden tavattomassa erilaisuudessa huomaatte kauttaaltaan vallitsevan samojen siveellisten periaatteiden, saman tiedon hyvästä ja pahasta. Vanha pakanallinen maailma synnytti inhottavia jumalia, joita täällä maan päällä olisi rangaistu rikollisina ja jotka tarjosivat ylimpänä onnellisuutena rikoksilla ja tyydytetyillä intohimoilla saavutettua onnea. Mutta turhaan oikeaksi pyhitetty rikos astui ikuisesta olopaikastaan maan päälle; siveellinen vaisto ajoi sen pois ihmissydämistä. Samalla kun ylistettiin Jupiterin irstailuja, ihailtiin Ksenokrateen kohtuullisuutta. Siveä Lukretia ihaili siveetöntä Venusta. Sankarillinen roomalainen uhrasi pelon Jumalille; hän palveli jumalaa, joka oli silponut isäänsä ja kuoli nurisematta oman isänsä käden kautta. Mitä suurimmat miehet kunnioittivat mitä halveksittavimpia jumaluuksia. Luonnon pyhä ääni, jumalien ääntä voimakkaampana, teki itsensä kunnioitetuksi maan päällä ja näytti siirtävän rikoksen ja rikolliset taivaaseen.

Ihmisen sisimmässä sielussa siis on synnynnäinen oikeuden ja hyvyyden periaate, jonka mukaan me omista perusohjeistamme huolimatta tuomitsemme omat ja muiden teot hyviksi tai pahoiksi. Tälle perukselle annan omantunnon nimen.

Mutta tätä sanaa lausuessani kuulen niin sanottujen viisaiden joka taholla nostavan suuren huudon: Lapsuuden erehdyksiä, kasvatuksesta johtuneita ennakkoluuloja; näin he kaikki yhdessä huutavat. Ihmishengessä muka ei ole mitään, mikä ei olisi kokemuksen kautta saatua, ja me teemme johtopäätöksemme joka asiasta ainoastaan omaksumiemme käsitteiden nojalla. Eivätkä he vielä pysähdy tähän. He uskaltavat edelleen kieltää tuon ilmeisen ja yleisen yhtäläisyyden eri kansakuntien välillä, ja ihmisten päättelemistavan aivan päivänselvää yhdenkaltaisuutta vastustaakseen he noutavat pimeydestä jonkun salaperäisen heille yksin tunnetun esimerkin, ikäänkuin kaikki luontaiset taipumukset olisivat tyhjäksi tehdyt yhden kansan turmeltumisen tähden ja ikäänkuin koko suku olisi kelvoton, niin pian kuin siinä on muutama epäsikiö. Mitä hyötyä on kaikkea epäilevällä Montaignella siitä, että vaivaa itseään kaivamalla esiin jostakin maailman kolkasta tavan, joka on vastainen oikeuden käsitteelle? Mitä häntä hyödyttää uskoa mitä epäilyttävimpien matkailijoiden auktoriteettiin ja kieltää tuo auktoriteetti mitä kuuluisimmilta kirjailijoilta? Kumoaisivatko muutamat tuskin uskottavat, paikallisiin ja meille tuntemattomiin syihin perustuvat omituiset tavat yleisen johtopäätöksen, joka on tehty kaiken muun suhteen toisilleen vastaisten, mutta tässä ainoassa suhteessa yhtäpitävien kansojen yhdenkaltaisuuden perusteella. Oi Montaigne, sinä joka ylpeilet suoruudestasi ja totuudenrakkaudestasi, ole suora ja tosi, jos tämä on filosofille mahdollista, ja sano minulle onko maailmassa maata, jossa vakaumuksestaan kiinnipitäminen, lempeys, hyväntekeväisyys, jalomielisyys katsottaisiin rikokseksi, missä kunnon miestä halveksittaisiin ja petollista kunnioitettaisiin?

Kukin, sanotaan, auttaa yhteishyvää oman etunsa vuoksi. Mistä sitten johtuu se seikka, että oikeamielinen ihminen auttaa sitä omaksi vahingokseen? Mitä merkitsee mennä kuolemaan omaksi edukseen? Epäilemättä ei kukaan toimi muun vuoksi kuin omaksi edukseen. Mutta ellei ole olemassa siveellistä hyvää, joka on otettava lukuun, ei voida oman edun avulla koskaan selittää muita kuin pahojen ihmisten tekoja. Onpa uskottavaa, ettei koetetakaan mennä pitemmälle. Olisipa liian katala sellainen filosofia, joka joutuisi pulaan hyveellisten tekojen suhteen, jonka harrastajat eivät voisi niistä muuten selviytyä kuin keksimällä niille alhaisia tarkoitusperiä ja hyveettömiä aiheita ja jonka olisi pakko halventaa Sokratesta ja parjata Regulusta. Jos joskus mokomat opit voisivat ruveta itämään meidän keskuudessamme, niin luonnon ja järjen ääni heti nousisi niitä vastaan, eikä se sallisi yhdenkään niiden tunnustajan puhdistaa itseään sillä, että hän on vakaumuksesta, mikä on.

Minun tarkoitukseni ei ole tässä ryhtyä metafyysillisiin selittelyihin, jotka menevät sekä minun ymmärrykseni että teidän ymmärryksenne yli ja jotka lopulta eivät johda mihinkään tulokseen. Olen jo teille sanonut, etten tahdo filosofeerata kanssanne, vaan että tahdon auttaa teitä neuvottelemaan sydämemme kanssa. Jos tunnette, että olen oikeassa, niin se minulle riittää, vaikka kaikki filosofit näyttäisivät toteen, että olen väärässä.

Näyttääkseni olevani oikeassa, minun vaan tarvitsee saattaa teidät erottamaan hankkimamme käsitteet synnynnäisistä, luontaisista käsitteistämme. Sillä tunnemme, ennenkuin opimme tuntemaan, ja koska emme opi tahtomaan omaa hyväämme ja karttamaan omaa pahaamme, vaan omaamme tuon vaiston luonnostamme, niin samoin rakkaus hyvään ja viha pahaa kohtaan ovat meille yhtä luontaiset kuin rakkaus itseemme. Omantunnon toiminta ei ole johtopäätöksien tekemistä, vaan se on tuntemista. Joskohta kaikki mielteemme tulevat ulkoapäin, ovat ne tunteet, jotka määräävät noiden mielteiden arvon, meissä itsessämme, ja ainoastaan tunteiden kautta meillä on tieto sopivaisuudesta ja sopimattomuudesta meidän ja olioiden välillä sekä siitä, pitääkö meidän niitä etsiä, vai karttaa.

Olemassaolo on meille samaa kuin tunteminen. Tunteemme ovat kieltämättä aikaisemmat kuin älyllisyytemme; meillä on ollut tunteita, ennenkuin meillä oli käsitteitä.¹²⁹ Mikä tahansa lieneekin syy olemassaoloomme, se syy on huolehtinut säilymisestämme antaen meille luontomme mukaiset tunteet, eikä voitane kieltää, etteivät ainakin ne olisi synnynnäisiä. Mitä yksilöön tulee, nämä tunteet ovat: rakkaus itseämme kohtaan, kivun pelko, kuoleman kauhu, hyvinvoinnin halu. Mutta jos ihminen on luonnostaan yhteiskuntaoloihin taipuva, jota seikkaa ei voi epäillä, tai ainakin yhteiskunnalliseksi tarkoitettu, on hän se ainoastaan muiden synnynnäisten, sukuunsa suhteutuvien tunteiden kautta. Sillä jos vaan tarkastelee ruumiillista tarvetta, huomaa että se kaiketi enemmän vierottaa ihmisiä toisistaan, kuin heitä lähentää toisiinsa. Nyt syntyy omantunnon vaikuttava ääni tästä kaksinaisesta suhteesta itseensä ja lähimäisiinsä. Se, että tietää mikä on hyvää, ei vielä ole samaa kuin että sitä rakastaisi. Ihmisellä ei ole hyvästä synnynnäistä tietoa. Mutta heti kun järki tekee sen ihmiselle tunnetuksi, hänen omatuntonsa saattaa hänet sitä rakastamaan. Ja tämä tunne on synnynnäinen.

En näin ollen luule, ystäväiseni, olevan mahdotonta selittää omantunnon välitöntä, itse järjestä riippumatonta perustaa luonnostamme johtuvien seurauksien avulla. Ja joskin se olisi mahdotonta, niin se toiselta puolen ei ole tarpeellistakaan. Sillä koska ne, jotka kieltävät tämän koko ihmissuvun tunteman ja tunnustaman peruksen, eivät millään tavalla todista sen olemattomuutta, vaan tyytyvät ainoastaan tätä olemattomuutta väittäen puolustamaan, niin me, vakuuttaessamme sen olevan olemassa seisomme yhtä vankalla pohjalla kuin he ja meillä on vielä sisäinen todistus, omantunnonääni, joka todistaa omasta puolestaan. Joskin arvostelukykymme ensi valossa aluksi häikäistymme ja oliot näyttäyvät meille hämärinä, sekavina, niin odottakaamme siksi, kunnes heikot silmämme uudelleen aukenevat ja vahvistuvat, ja pian näemme nuo samat oliot järjen valossa semmoisina, kuin luonto ne meille alusta asti on näyttänyt. Tai olkaamme yksinkertaisempia ja vähemmän turhamielisiä, tyytykäämme niihin alkuperäisiin tunteihin, jotka huomaamme itsessämme, koska kerran tutkimisemme, ellei se johda meitä harhaan, aina johtaa meidät niihin. Omatunto, omatunto! Jumalallinen vaisto! Kuolematon, taivaallinen ääni, tietämättömän, rajoitetun, mutta järjellisen ja vapaan olennon erehtymätön opas! Pettämätön hyvän ja pahan tuomari, sinä, joka teet ihmisen Jumalan kaltaiseksi! Sinä olet ihmisen luonnon täydellisyyden, hänen tekojensa siveellisyyden aiheuttaja. Ilman sinua en itsessäni tunne olevan mitään muuta, joka kohottaisi minut eläintä ylemmäksi, kuin tuo surkea etuoikeus harhailla erehdyksestä erehdykseen säännöttömän ymmärryksen ja perustaa vailla olevan järjen avulla.

Olemme täten, Jumalan kiitos, päässeet vapaiksi koko tuosta pelottavasta filosofiasta. Voimme olla ihmisiä olematta oppineita. Vapautettuina kuluttamasta elämäämme moraalin tutkimisessa meillä on mitä vähimmillä kustannuksilla saatavissa varmempi opas tässä äärettömässä inhimillisten mielipiteiden sokkelossa. Mutta se ei vielä riitä, että tämä opas on olemassa. Tulee osata tunnustaa se ja seurata sitä. Jos se puhuu joka sydämelle, niin miksi on niin vähän niitä, jotka sitä kuuntelevat? Siksi, että se puhuu meille luonnon kielellä, jonka kaikki on saattanut meidät unhottamaan. Omatunto on ujo; se rakastaa yksinäisyyttä ja rauhaa. Maailma ja melu sitä pelästyttävät. Ennakkoluulot, joista sen väitetään syntyneen, ovat sen pahimmat viholliset; se pakenee niitä tai vaikenee niiden edessä. Niiden meluava ääni tukehuttaa sen äänen ja estää sitä pääsemästä kuuluviin. Innottelevaisuus rohkenee sitä matkia ja kehottaa sen nimessä rikokseen. Tuntien itsensä hylätyksi se vihdoin menettää rohkeutensa. Se ei enää puhu, se ei enää meille vastaa. Ja kun niin kauan on sitä halveksinut, on yhtä vaivalloista taas saada se takaisin kuin oli saada se karkotetuksi.

Kuinka usein olen tutkiessani väsynyt, kun olen tuntenut rintani kylmyyttä! Kuinka usein surumielisyys ja ikävä, vuodattaen myrkkyään ensimäisiin mietiskelyihini, tekivät ne minulle sietämättömiksi! Kuivettunut sydämeni omisti totuudenrakkaudelle ainoastaan heikon, laimean innon. Sanoin itsekseni: Miksi vaivata itseään etsimällä semmoista, jota ei ole olemassa. Siveellinen hyvä on pelkkä haave. Ei ole mitään muuta hyvää kuin aistilliset nautinnot. Oi jos kerran on kadottanut henkisten nautintojen maun, kuinka silloin on vaikeata saada se takaisin! Kuinka paljon vaikeampaa kuitenkin on saada sitä, ellei sitä koskaan ole ollut! Jos olisi olemassa ihminen, niin kurja, ettei hän elämänsä aikana olisi tehnyt mitään, jonka muisto saattaisi hänet tyytyväiseksi itseensä ja iloiseksi siitä, että on elänyt, niin tämä ihminen ei koskaan kykenisi tuntemaan itseään. Ja voimatta tuntea, mikä hyvyys piilee hänen luonnossaan, hän olisi pakosta paha ja ikuisesti onneton. Mutta luuletteko, että maan päällä olisi ainoatakaan ihmistä, niin turmeltunutta, ettei hän koskaan olisi tuntenut sydämessään taipumusta tehdä hyvää? Tuo taipumus on niin luonnollinen ja niin suloinen, että on mahdotonta sitä aina vastustaa, ja muisto siitä ilosta, jonka se kerran on aiheuttanut, riittää elvyttämään sitä yhä uudelleen. Ikävä kyllä, sitä on alussa vaikea tyydyttää, on tuhansia syitä olla noudattamatta sydämen taipumusta. Väärä viisaus pidättää sitä inhimillisen minän ahtaiden rajojen sisällä, ja tuhansia miehuullisia ponnistuksia tarvitaan, ennenkuin uskaltaa mennä noiden rajojen yli. Hyvän teon palkinto on sen tekemisen tuottama mielihyvä, ja tämän palkinnon saa vasta kun on sen hyvin ansainnut. Ei mikään ole viehättävämpää kuin hyve, mutta siitä täytyy nauttia, jotta sen huomaisi. Kun sitä tahtoo itselleen saada, se ensin muuttaa itsensä tuhansiin pelottaviin muotoihin, kuten tarun Proteus, ja näyttäytyy lopuksi omassa muodossaan vaan niille, jotka eivät ole väsyneet sitä tavoittelemasta.

Alituisesti taistellen luontaisten tunteiden kanssa, jotka puhuivat minulle yhteishyvän puolesta, ja järkeni kanssa, joka kohdisti kaikki minuun itseeni, olisin koko elämäni ajan häälynyt näiden kahden seikan välillä, tehden pahaa, rakastaen hyvää, aina vasten omaa itseäni, ellei uusi selkeys olisi valaissut sydäntäni ja ellei mielipiteitäni varmistava totuus olisi edelleen vakaannuttanut elämäntapaani ja saattanut minua sopusointuun itseni kanssa. Turhaan koetetaan perustella hyvettä yksistään järjen pohjalla. Mikä varma perusta sille siten voitaisiin antaa? Hyve, sanotaan, on järjestyksen rakkautta. Mutta voiko sitten tämä rakkaus minussa olla voimakkaampi kuin oman hyvinvointini rakkaus? Annettakoon minulle selvä ja riittävä syy, jonka nojalla voisin edelliselle antaa etusijan. Pohjaltaan tuo heidän luultu perustuksensa on pelkkää sanaleikkiä, sillä minä puolestani voin sanoa, että pahe on järjestyksen rakkautta, vaikka toiseen suuntaan. Kaikkialla, missä on tunnetta ja älyllisyyttä, on olemassa jonkunmoinen siveellinen järjestys. Ero on siinä, että hyvä ihminen järjestyy suhtautuen kokonaisuuteen, mutta paha järjestää kokonaisuuden suhtautumaan itseensä. Jälkimäinen tekee itsensä olemiston keskukseksi, edellinen mittaa säteensä ja pysyy kehässä. Silloin hyvä ihminen on järjestynyt oikeaan suhteeseen Jumalaan, joka on yhteinen keskus, ja luotuihin, jotka kaikki muodostavat konsentrisia ympyröitä. Ellei Jumaluutta ole, on ainoastaan paha järjellinen; hyvä ihminen toimii silloin järjettömästi.

Oi lapseni, jospa kerran voisitte tuntea mistä raskaasta taakasta on vapautunut, kun tyhjennettyään inhimillisten mielipiteiden turhuuden kalkin ja maistettuaan intohimojen katkeruutta, vihdoin löytää niin läheltä itseään viisaudentien, tämän elämän vaivojen palkinnon ja sen onnenlähteen, jonka suhteen on ollut epätoivoisa. Kaikki luonnonlain säätämät velvollisuudet, jotka ihmisten vääryys melkein oli hivuttanut pois sydämestäni, painuvat siihen uudelleen, kun kuulen mainittavan iankaikkista oikeutta, joka ne minulle määrää ja joka näkee, täytänkö ne. Tunnen itsessäni enää vaan suuren hyvää tahtovan olennon työn ja välikappaleen, olennon, joka tekee hyvää ja tekee minullekin hyvää, jos tahtoni mukautuu hänen tahtonsa mukaan ja jos minä oikein käytän vapauttani. Suostun hänen säätämäänsä järjestykseen, varmana siitä, että itse kerran tulen täydellisesti siitä nauttimaan ja siinä olemaan onnellinen. Sillä mikä onnellisuus on suloisempi kuin se, että tuntee itsensä kuuluvaksi järjestelmään, jossa kaikki on hyvin. Kun kipu minua ahdistaa, kannan sitä kärsivällisesti ajatellen, että se on ohimenevä ja että sen aiheuttaa ruumis, joka ei ole minulle olennainen. Jos ilman todistajia teen hyvän työn, tiedän, että se kuitenkin huomataan, ja huolehdin käytöksestäni tässä elämässä tulevaa varten. Kärsiessäni vääryyttä sanon itselleni: Oikeamielinen olento, joka ohjaa kaikkea, kyllä tietää antaa minulle hyvitystä. Ruumiini tarpeet, elämäni kärsimykset tekevät minulle ajatuksen kuolemasta siedettävämmäksi. Minulla on vaan vähemmän siteitä katkaistavana, kun kerran täytyy jättää kaikki.

Minkätähden sieluni on aistimieni alainen ja kahlehdittu tähän ruumiiseen, joka sitä orjuuttaa ja kiusaa? En siitä tiedä mitään. Olenko minä tunkenut Jumalan salaisuuksiin? Mutta saatan olematta julkean rohkea tehdä yksinkertaisia olettamia. Ajattelen itsekseni, että jos ihmishenki olisi jäänyt vapaaksi ja puhtaaksi, mitä ansiokasta siinä silloin olisi, että se rakastaisi ja noudattaisi järjestystä, jonka se huomaisi ja jonka rikkomisesta sillä ei olisi mitään etua. Se olisi onnellinen, se on totta, mutta sen onnesta puuttuisi korkein aste: hyveen kunnia ja hyvä todistus omasta itsestään. Se olisi ainoastaan enkelien kaltainen, mutta epäilemättä hyveellinen ihminen on kerran oleva jotakin enempää kuin ne. Koska sielu on yhtä voimakkailla kuin käsittämättömillä siteillä yhdistetty kuolevaiseen ruumiiseen, panee tämän ruumiin säilyttämisen huoli sielun asettamaan kaiken johonkin suhteeseen sen kanssa ja saattaa sielun harrastamaan sellaista, mikä on vastaista yleiselle järjestykselle, jota sielu kuitenkin kykenee havaitsemaan ja rakastamaan. Näin ollen vapauden oikea käyttäminen koituu sielulle samalla sekä ansioksi että palkinnoksi, ja se valmistaa itselleen ainaisen onnen taistelemalla maallisia intohimoja vastaan ja ylläpitämällä alkuperäistä tahtoansa.

Jos nyt siinäkin alennustilassa, jossa tämän elämän aikana olemme, kaikki alkuperäiset taipumuksemme ovat oikeutettuja, kaikki paheemme johtuvat meistä itsestämme, niin miksi valitamme olevamme niiden ikeen alaisia? Miksi moitimme kaiken luojaa niistä vaivoista, jotka itse hankimme itsellemme ja niistä vihollisista, joita itse asestamme itseämme vastaan? Oi, älkäämme turmelko ihmistä! Silloin hän aina on oleva hyvä, vailla kärsimyksiä ja aina onnellinen, vapaana omantunnonvaivoista. Rikokselliset, jotka sanovat pakosta tehneensä rikoksensa, ovat yhtä valheellisia kuin kurjia ihmisiä. Mitenkä he eivät ollenkaan huomaa, että heikkous, joka panee heidät valittamaan, on heidän oma aiheuttamansa, että heidän ensimäinen turmeltumisensa johtuu heidän omasta tahdostaan, että tahtomalla ensin antautua viettelemyksien valtaan lopuksi sen tekevät vasten tahtoansakin ja tekevät ne siten vastustamattomiksi? Epäilemättä ei enää riipu heistä, tahtovatko olla pahoja ja heikkoja, vai eivätkö, mutta heidän vallassaan oli olla tulematta sellaisiksi. Oi miten helposti olisimme itsemme ja intohimojemme valtiaat tämänkin elämän kestäessä, jos ymmärtäisimme silloin, kun meillä ei vielä ole mitään pysyväisiä tottumuksia ja kun henkemme alkaa varttua, kiinnittää huomiomme niihin seikkoihin, jotka tulee tuntea, voidaksemme oikein antaa arvonsa niille, joita emme tunne, jos vakavasti tahtoisimme kehittää henkisiä lahjojamme, emme loistaaksemme muiden silmissä, vaan ollaksemme hyviä ja viisaita luontomme mukaisesti ja tehdäksemme itsemme onnellisiksi täyttämällä velvollisuutemme. Tämä harrastus tuntuu meistä ikävältä ja vaivalloiselta, koska ajattelemme sitä vasta silloin, kun jo olemme paheen turmelemat ja kokonaan intohimojemme vallassa. Muodostamme itsellemme varmat mielipiteet, ennenkuin vielä tunnemme hyvän ja pahan. Ja käyttämällä sitten kaiken suhteen tätä väärää mittaa, emme anna yhdellekään seikalle sen oikeata arvoa.

On erittäinkin yksi ikäkausi, jolloin vielä vapaa, mutta palava, levoton, tuntematonta onnea halajava sydän etsii tätä arvoa uteliaana, epävarmana, aistien pettämänä ja kiintyy lopuksi sen valhekuvaan, luullen löytävänsä sen sieltä, missä se ei ole. Nämä harhanäöt ovat mitä minuun tulee kestäneet liiankin kauan. Oi, olen liian myöhään oppinut ne tuntemaan enkä ole voinut niitä kokonaan karkottaa. Ne kestävät yhtä kauan kuin tämä kuolevainen ruumis, joka on niiden aiheuttaja. Mutta ainakin ne turhaan viettelevinä minulle näyttäytyvät; ne eivät enää minua petä. Tunnen ne siksi, mitä ne ovat ja halveksin niitä, vaikkakin niitä seuraan. Kaukana siitä, että niissä näkisin onneni lähteen, näen niissä sen ehkäisijän. Kaihoan sitä hetkeä, jolloin ruumiinnesteistä vapaana olisin minä itse, jolloin olisin vapaa ristiriidasta, jakautumisesta, jolloin en tarvitsisi muuta kuin itseäni, ollakseni onnellinen. Tosin olen onnellinen jo tässä elämässä, minä kun pidän kaikkia sen vaivoja vähäpätöisinä ja katson sitä melkein vieraaksi olemukselleni, ja kun kaikki tosihyvä, jonka siitä voin saada, riippuu itsestäni.

Kohotakseni jo edeltäpäin niin paljon kuin mahdollista tähän onnen, voiman ja vapauden tilaan, harjotan henkeäni mietiskelemällä yleviä asioita. Mietiskelen kaikkeuden järjestystä, en selittääkseni sitä turhilla järjestelmillä, vaan lakkaamatta ihaillakseni siinä ilmaantuvaa viisasta luojaa. Keskustelen hänen kanssaan, annan hänen jumalallisen olemuksensa läpitunkea kaikki henkiset lahjani. Hellyn hänen hyvistä teoistaan, siunaan häntä hänen antimistaan, mutta en häntä rukoile. Mitä häneltä pyytäisin? Ettäkö hän minun tähteni muuttaisi kaiken olevaisen järjestyksen, ettäkö hän minun hyväkseni tekisi ihmeen? Minä, jonka ennen kaikkea tulee rakastaa hänen viisautensa säätämää ja hänen kaitselmuksensa ylläpitämää järjestystä, minäkö tahtoisin, että tämä järjestys minun tähteni häiriytyisi? Ei, sellainen julkea anominen ansaitsisi ennemmin rangaistusta kuin että se täytettäisiin. En myöskään häneltä pyydä voimaa tehdä hyvää; miksi näet häneltä pyytäisin sellaista, jonka hän on minulle antanut? Eikö hän ole antanut minulle omaatuntoa, voidakseni rakastaa hyvää, ja järkeä, voidakseni sen tuntea, sekä vapautta, voidakseni sen valita? Jos teen pahoin, en voi itseäni millään puhdistaa, sillä teen niin sentähden, että niin tahdon. Jos pyydän häntä muuttamaan tahtoni toiseksi, se on samaa, kuin pyytäisin häneltä mitä hän pyytää minulta. Se on samaa kuin tahtoa, että hän tekisi minun tehtäväni ja minä siitä saisin palkan. Olla tyytymätön tilaansa on sama kuin tahtoa, ettei enää olisi ihminen, tahtoa muuta kuin olevaista, s.o. tahtoa epäjärjestystä ja pahaa. Oikeuden ja totuuden lähde, laupias, hyvä Jumala! Luottamuksessani sinuun on sydämeni ylin toivo se, että sinun tahtosi tapahtuisi. Yhdistämällä oman tahtoni sinun tahtoosi teen minkä sinä teet, mukaudun sinun hyvyyteesi. Jo ennakolta luulen olevani osallinen ylimmästä onnellisuudesta, joka on hyvyytesi palkka.

Sen oikeutetun epäilyksen tähden, joka minulla on itseni suhteen, pyydän häneltä tai oikeammin odotan hänen oikeudellisuudeltaan yhtä ainoata seikkaa, nimittäin sitä, että hän, jos erehdyn, korjaa erehdykseni, jos tämä on minulle vaarallinen. Olen rehellinen ihminen ja tunnustan sentähden, etten ole erehtymätön. Minun mitä varmimmilta totuuksilta näyttävät mielipiteeni ovat ehkä kaikki vääriä. Sillä mikä ihminen ei pitäisi kiinni omista mielipiteistään ja kuinka monet ihmiset ovat yhtä mieltä joka asian suhteen? Minua pettävät harhaluulot johtuvat kyllä minusta itsestäni, mutta hän yksin voi minut niistä parantaa. Olen tehnyt kaiken, minkä olen voinut, päästäkseni tuntemaan totuuden, mutta sen lähde on liian korkealla. Jos voimani eivät riitä mennäkseni etemmäksi, niin mistä voidaan minua syyttää? Silloin tulisi totuuden lähestyä minua.

Kunnon pappi oli puhunut innokkaasti. Hänen mielensä oli liikutuksen vallassa, ja niin oli minunkin mieleni. Luulin kuulevani jumalallisen Orpheuksen laulavan ensimäisiä hymnejään ja opettavan ihmisille miten jumalia on palveltava. Siitä huolimatta minulla oli koko joukko vastaväitteitä tehtävänä, sen huomasin. Mutta minä en tehnyt ainoatakaan, koska ne olisivat olleet omiaan enemmän hämmentämään kuin vakuuttamaan ja koska minulla oli sama sisäinen vakaumus kuin hänelläkin. Mikäli hän omantuntonsa mukaisesti minulle puhui, minun omatuntoni tuntui vahvistavan hänen sanojaan tosiksi.

Ne mielipiteet, jotka juuri olette minulle esittänyt, sanoin hänelle, näyttävät minusta uudemmilta siihen nähden, mitä ette sano tietävänne, kuin siihen nähden, mitä näytätte uskovan. Huomaan niissä, melkein kauttaaltaan teismiä eli luonnollista uskontoa, jonka kristityt mielellään tahtovat sekoittaa ateismiin eli uskonnottomuuteen, vaikka se on sille vallan päinvastainen oppi. Mutta katsoen siihen tilaan, missä tällä hetkellä olen uskoon nähden, minun tulee siinä enemmän vahvistua kuin heikontua, ja minusta tuntuu vaikealta olla vallan teidän kannallanne, kun en ole yhtä viisas kuin te. Ollakseni kuitenkin yhtä vakava-aikeinen, tahdon asiaa itsekseni pohtia. Minuakin tulee sisäinen tunne johtamaan, kuten teitä, ja te olette itse minulle huomauttanut, että ei ole hetken asia saada sitä vaikuttamaan, kun kauan on pakottanut sen vaikenemaan. Olen painanut sananne sydämeeni; minun täytyy niitä miettiä. Jos tarkan mietiskelyn jälkeen saan saman vakaumuksen kuin te, olette te minun viimeinen apostolini ja minä olen teidän proselyyttinne kuolemaan asti. Opettakaa kuitenkin minua edelleenkin. Olette sanonut minulle vasta puolet siitä, mikä minun tulee tietää. Puhukaa minulle ilmestyksestä, pyhästä raamatusta, noista hämäristä dogmeista, joiden suhteen lapsuudestani saakka olen ollut epätietoinen, voimatta niitä käsittää ja niihin uskoa, ja tietämättä hylätäkö vai hyväksyä ne.