Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 28

Saatuani selville ne Jumaluuden ominaisuudet, joiden kautta voin käsittää sen olemassaolon, palaan takaisin itseeni ja alan tutkia mikä arvoaste minulla on siinä järjestetyssä olemistossa, jota korkein olento ohjaa ja jota minä kykenen tutkimaan. Huomaan kieltämättä olevani ensimäisiä lajiini nähden. Sillä vallassani olevien tahdonkeinojeni kautta, joilla panen tahtoni täytäntöön, minulla on enemmän voimaa vaikuttaa kaikkiin muihin minua ympäröiviin olioihin, mielin määrin antautua niiden vaikutuksen alaiseksi tai vetäytyä siitä pois kuin yhdelläkään niistä on vaikuttaa minuun vasten tahtoani ja pelkän fyysillisen kiihotuksen kautta; järkeni nojalla minä olen ainoa, joka voin luoda yleissilmäyksen kaikkeen. Mikä olento täällä maan päällä, paitsi ihmistä, saattaa tehdä huomioita kaikkien muiden suhteen, mitata, laskea ja edeltäpäin nähdä niiden liikkeet ja vaikutukset ja yhdistää yhteisen olemassaolon tunteen oman yksityisen olemassaolon tunteeseen? Mitä naurettavaa siinä on, että ajattelen kaiken olevan luodun minua varten, jos minä nyt kerran olen ainoa olento, joka osaan asettaa sen suhteeseen itseeni?

On siis totta, että ihminen on asumansa maapallon kuningas. Sillä hän ei ainoastaan lannista kaikkia eläimiä eikä ainoastaan taitonsa avulla käytä hyväkseen luonnonvoimia, vaan on ainoa maailmassa, joka voi niin tehdä. Vieläpä hän anastaa itselleen mietiskelynsä avulla tähdetkin, joita hän ei voi lähestyä. Näytettäköön minulle maan päällä elävä eläin, joka osaisi käyttää tulta ja ihailla aurinkoa. Kuinka! Minä voin tehdä huomioita, tuntea oliot ja niiden suhteet; voin tajuta mitä on järjestys, kauneus, hyve; voin mietiskellen tarkastaa kaikkeutta, kohota havaitsemaan sitä ohjaavaa kättä, voin rakastaa hyvää ja sitä tehdä; minäkö antaisin verrata itseäni eläimiin? Alhainen sielu, surkea filosofiasi sinut tekee niiden kaltaiseksi, tai ennemmin: tahdot turhaan alentaa itseäsi. Henkiset kykysi todistavat periaatteitasi vastaan, hyväntahtoinen sydämesi väittää oppisi vääräksi, ja itse lahjojesi väärinkäyttäminen todistaa vasten tahtoasi näiden lahjojen erinomaisuutta.

Minä, jolla ei ole mitään järjestelmää tuettavana, minä yksinkertainen, vakava ihminen, jota ei mikään puoluekiihko tempaa mukaansa, joka en tavoittele kunniaa saada olla minkään oppilahkon päämiehenä, minä olen tyytyväinen siihen asemaan, johon Jumala minut on asettanut, enkä lähinnä häntä näe mitään, joka olisi parempaa kuin se laji, johon kuulun. Ja jos saisin valita asemani olioiden sarjassa, niin minkä paremman voisin valita kuin ihmisenä olemisen?

Tämä miete saattaa minut heltymään sen sijaan että tekisi minut ylpeäksi, sillä tämä asema ei ole minun oma valitsemani, se ei ole voinut olla olennon ansio, jota ei vielä ollut olemassakaan. Voinko nähdä olevani niin huomatussa asemassa onnittelematta itseäni niin kunniakkaasta paikasta ja siunaamatta sitä kättä, joka minut siihen on asettanut. Heti kun menen itseeni, herää sydämessäni kiitollisuuden ja siunaamishalun tunne sukuni luojaa kohtaan, ja tästä tunteesta johtuu ensimäinen kunnianosotukseni hyväntekevälle jumaluudelle. Hartaasti ihailen ylintä valtiutta, sen hyvät teot saattavat mieleni heltymään. Minulle ei tarvitse opettaa tätä jumalanpalvelusta, sen on minulle luonto itse opettanut. Eikö ole luonnollinen seuraus rakkaudestamme itseämme kohtaan, että kunnioitamme suojelijaamme ja että rakastamme sitä, joka tahtoo meidän parastamme.

Mutta kun minä, saadakseni lopultakin tietää yksilöllisen asemani lajiini nähden, tarkastelen tämän lajin eri arvoasteita ja ihmisiä, joilla niitä on, niin mikä minusta oikeastaan tulee? Mikä näky! Missä on havaitsemani järjestys? Luonnon kuva näytti minulle pelkkää sopusointua ja tasasuhtaisuutta, ihmissuvun kuva näyttää pelkkää hämmennystä ja epäjärjestystä. Elementtien kesken vallitsee järjestys, ihmisten kesken sekasorto. Eläimet ovat onnellisia, niiden kuningas yksin on onneton! Oi viisaus, missä ovat lakisi? Oi kaitselmus, niinkö sinä hallitset maailmaa? Hyvää tekevä olento, mihin on voimasi joutunut? Näen pahan maailmassa.

Voitteko uskoa, hyvä ystävä, että nämä surulliset mietteet, nämä ilmeisen selvät ristiriitaisuudet synnyttivät minun mielessäni sen ylevän käsityksen sielusta, johon tähänastiset tutkimukseni eivät olleet johtaneet. Mietiskellessäni ihmisen luontoa, luulin löytäväni siinä kaksi toisistaan selvästi eroavaa perusjohdetta, joista toinen kohottaa ihmisen tutkimaan ikuisia totuuksia, rakentamaan oikeutta ja siveellisesti kaunista, kohottaa henkiseen maailmaan, jonka tutkisteleminen on viisaan suurin nautinto, toinen taas vajottaa hänet häneen itseensä, orjuuttaa hänet riippuvaksi aisteista ja niitä palvelevista intohimoista ja estää näiden kautta kaiken sen, johon ensimäinen perusjohde häntä innosti. Tuntiessani olevani näiden kahden vastakkaisen voiman vaikutuksen ja ristiriidan esineenä, sanoin itselleni: ei, ihminen ei ole mikään ykseys. Minä tahdon, ja en tahdo, minä tunnen itseni samalla kertaa orjaksi ja vapaaksi. Huomaan hyvän, rakastan sitä, mutta teen pahaa. Olen toimivana kuunnellessani järjen ääntä ja olen vaikutuksenalainen, kun intohimot tempaavat minut mukaansa. Ja pahin tuskani langetessani on se tietoisuus, että olisin voinut vastustaa.

Nuori mies, kuunnelkaa minua luottamuksella; olen alati puhuva vallan vilpittömästi. Jos omatunto on ennakkoluulojen tulos, olen epäilemättä väärässä, eikä todistettavaa moraalia ole olemassa. Mutta jos se seikka, että asettaa itsensä kaiken muun edelle, on ihmisen luonnollinen taipumus ja jos kuitenkin ihmisen sydämessä on synnynnäinen oikeuden tunne, niin poistakoon se, joka tekee ihmisestä yksinkertaisen olennon, nämä ristiriitaisuudet, ja minäkin olen valmis tunnustamaan, että hänet muodostaa yksi ainoa substanssi.

Huomaatte, että tällä sanalla substanssi ymmärrän yleensä olioita, joilla on joku alkuperäinen ominaisuus, jättäen kaikki erityiset ja toissijaiset muodostelut sikseen. Jos nyt kaikki alkuperäiset ominaisuudet, jotka tunnemme, voivat yhdistyä yhdeksi samassa oliossa, niin ei saa olettaa muita kuin yhtä ainoata substanssia. Mutta jos on ominaisuuksia, jotka keskenään sulkevat pois toisensa, on myöskin yhtä monta substanssia kuin noita poissulkemisia. Tulette miettimään tätä seikkaa; minun ei puolestani tarvitse, sanokoon Locke mitä tahansa, muuta kuin tuntea aine ulottuvaiseksi ja jakautuvaiseksi, ollakseni varma siitä, ettei se voi ajatella. Ja jos joku filosofi tulee minulle sanomaan puiden tuntevan ja kallioiden ajattelevan,¹²⁵ niin turhaan hän koettaa saada minut hämmennyksiin rikkiviisailla todisteluillaan; minä en voi huomata häntä muuksi kuin sangen vähän luotettavaksi viisastelijaksi, joka mieluummin antaa tunteen kiville, kuin myöntää, että ihmisellä on sielu.

Kuvitelkaamme mielessämme kuuroa ihmistä, joka kieltää äänen olemassaolon, se kun ei koskaan ole kajahtanut hänen korvaansa. Asetan hänen eteensä kielisoittimen, jonka panen soimaan koskettamalla toisen yhdenmukaiseksi viritetyn soittimen kieliä. Kuuro näkee kielen värähtelevän ja minä sanon hänelle: "Ääni vaikuttaa tämän." "Ei suinkaan", vastaa hän, "syy kielen värähtelemiseen on siinä itsessä. Tuo värähteleväisyys on kaikille kappaleille yhteinen ominaisuus." "Jos niin on", väitän minä, "niin näyttäkää minulle tuo värähteleväisyys muissa kappaleissa tai ainakin syy tämän kielen värähtelemiseen." "Sitä en voi", vastaa kuuro, "mutta koska en voi käsittää, miten tämä kieli värähtelee, niin miksi minun täytyy mennä selittelemään sitä juuri teidän mainitsemanne äänen avulla, josta minulla ei ole vähintäkään käsitystä? Sehän on samaa, kuin selittää hämärä seikka vielä hämärämmän syyn avulla. Tehkää siis nuo 'äänenne' minulle havaittaviksi, muuten väitän, etteivät ne ollenkaan ole olemassa."

Kuta enemmän tutkistelen ihmishengen ajatusta ja luontoa, sitä enemmän huomaan materialistien päätelmien olevan tämän kuuron ihmisen päätelmien kaltaisia. He ovat todellakin kuurot sisäiselle äänelle, joka varsin selvästi ja tajuttavasti heille huutaa: kone ei ajattele; ei ole sitä liikuntoa eikä muotoa, joka synnyttäisi punnitsevaa ajattelemista. Sinussa on jotakin, joka pyrkii murtamaan ne siteet, mitkä sitä puristavat. Paikallisuus ei ole sinun mittasi, koko avaruus, ei ole tarpeeksi suuri sinulle. Tunteillasi, haluillasi, rauhattomuudellasi, ylpeydelläsikin on toinen perusta, kuin tämä ahdas ruumis, johon tunnet itsesi kahlehdituksi.

Ei mikään aineellinen olio ole itsestään toimiva, ja minä, minä olen. Turhaan minua vastaan väitellään tässä suhteessa, minä tunnen, että niin on, ja tämä tunne puhuu minulle vakuuttavammin kuin sitä vastaan taisteleva järki. Minulla on ruumis, johon muut oliot vaikuttavat ja joka puolestaan vaikuttaa niihin. Tämä molemminpuolinen vaikutus on epäilemätön. Mutta tahtoni on riippumaton aisteistani, myönnän tai vastustan, sorrun tai voitan, ja tunnen aivan täydellisesti itsessäni milloin teen mitä olen tahtonut tehdä tai milloin vaan antaudun intohimojeni valtaan. Minulla on aina valta tahtoa, mutta ei voimaa panna tahtomaani täytäntöön. Kun antaudun viettelemyksien valtaan, toimin ulkonaisten esineiden kiihotuksen alaisena. Kun moitin itseäni tästä heikkoudestani, kuuntelen ainoastaan tahtoani. Olen orja paheideni suhteen ja vapaa tunnonvaivojeni suhteen. Vapaudentunto minussa sammuu vaan siinä tapauksessa, että turmellun ja että lopuksi estän sielun äänen nousemasta ruumiin lakia vastaan.

Tunnen tahdon ainoastaan sen tunteen kautta, joka minulla on omasta tahdostani, enkä järkeäkään paremmin tunne. Kun minulta kysytään mikä syy määrää tahtoani, kysyn minä vuorostani mikä syy määrää järkeäni. Sillä on selvää, että nämä kaksi syytä ovatkin vaan yksi ainoa syy. Ja jos tarkoin ymmärtää ihmisen olevan vapaan arvostellessaan hänen järkensä olevan ainoastaan kyvyn vertailla ja lausua johtopäätöksiä, niin huomaa, ettei hänen vapautensa ole muuta kuin samankaltainen tai siitä johtunut kyky. Ihminen valitsee hyvän sen mukaan, mitä hän pitää oikeana; jos hän arvostelee väärin, niin hän valitsee pahasti. Mikä siis on se syy, joka määrää hänen tahtoaan? Se on hänen arvostelukykynsä. Ja mikä on se syy, joka määrää hänen arvostelukykynsä? Se on hänen henkinen kykynsä, hänen voimansa arvostella. Määräävä syy on hänessä itsessään. Siitä, mikä menee kaiketi tämän ulkopuolelle, en enää ymmärrä mitään.

Epäilemättä minulla ei ole vapautta olla tahtomatta omaa hyvääni, enkä ole vapaa tahtomaan että minun kävisi pahoin. Mutta vapauteni on juuri siinä, etten voi tahtoa muuta kuin sitä, mikä minulle on soveliasta tai mitä minä pidän soveliaana, ilman että mikään minulle vieras seikka minua rajoittaisi. Onko siitä, ettei minulla ole valtaa olla muuta kuin mitä olen, seurauksena se, etten ole oma herrani?

Kaiken toiminnan perusta on vapaan olennon tahdossa, kauempaa ei voitane sitä etsiä. Sana vapaus ei ole merkitystä vailla, vaan sana välttämättömyys. Olettaa, että joku toiminta, joku seuraus ei johtuisi toimivasta perusvaikutteesta, on todella aivan samaa kuin olettaa seurauksia, jotka ovat ilman syytä; se on joutumista kehäpäätelmiin. Joko ei ole olemassa mitään ensimäistä vaikutinta, tai kaikilta ensimäisiltä vaikuttimilta puuttuu edelläkäypä syynsä, ja silloin ei ole mitään tosi tahtoa ilman vapautta. Ihminen on siis vapaa toimintansa suhteen ja semmoisena aineettoman substanssin elähyttämä. Siinä kolmas uskonkappaleeni. Näistä kolmesta ensimäisestä tulette helposti johtamaan muut, ilman että minun enää tarvitsee jatkaa niiden luettelemista.

Jos ihminen on toimiva ja vapaa, hän toimii itsestään. Ei mikään kaikesta siitä, minkä hän tekee vapaasta tahdostaan, sovellu kaitselmuksen järjestettyyn järjestelmään, eikä sitä voida pitää sen aiheuttamana. Kaitselmus ei tahdo sitä pahaa, minkä ihminen tekee väärin käyttäen sitä vapautta, jonka se hänelle antaa, mutta se ei estä häntä sitä tekemästä, ehkä siksi, että tämä paha niin heikon olennon puolelta sen silmissä on mitätön, tai ettei se voi ehkäistä ihmistä häiritsemättä hänen vapaata toimintaansa ja siten aiheuttamatta vielä enemmän pahaa huonontamalla hänen luonnettaan. Se on tehnyt ihmisen vapaaksi siinä tarkoituksessa, että hän ei tekisi pahaa, vaan hyvää oman valintansa mukaan. Se on luonut hänet kykeneväksi tekemään tämän valintansa niitä ominaisuuksia oikein käyttämällä, jotka se hänelle on antanut. Mutta se on siihen määrään rajoittanut hänen voimansa, että sen hänelle suoma tilaisuus vapauden väärinkäyttämiseen ei voi häiritä yleistä tapahtumain kulkua. Paha, jonka ihminen tekee, lankeaa hänen omille hartioilleen, missään suhteessa muuttamatta maailmanjärjestystä ja estämättä ihmissukua olemasta olemassa vasten tahtoaankin. Ken napisee siitä, ettei Jumala estä tekemästä pahaa, napisee siitä, että Jumala on antanut ihmiselle niin erinomaiset luonnon lahjat, että hän on ihmissuvun toiminnan yhteyteen liittänyt siveellisyyden, joka sitä ylentää, ja että hän on antanut ihmiselle oikeuden hyveeseen. Korkein nautinto on tyytymys itseensä ja juuri tätä tyytymystä ansaitaksemme ja sen saavuttaaksemme olemme asetetut maan päälle, vapaudella varustettuina, juuri sentähden intohimot meitä johtavat kiusaukseen ja omatunto meitä pidättää. Mitä muuta itse jumalallinen kaikkivalta olisi voinutkaan tehdä meidän hyväksemme? Olisiko se voinut painaa luontoomme ristiriitaisuuden ja palkita hyvästä teosta sitä, jolla ei ollut valtaa, joka ei kyennyt pahaa tekemään? Kuinka, olisiko pitänyt rajoittaa ihmisen toiminta vaistosta riippuvaksi ja tehdä hänet eläimeksi, estääkseen hänet pahasta? Ei, henkeni Jumala, minä en koskaan moiti sinua siitä, että olet tehnyt henkeni kuvaksesi, että voisin olla vapaa, hyvä ja onnellinen kuten sinä.

Luontaisten ominaisuuksiemme väärinkäyttäminen meidät tekee onnettomiksi ja pahoiksi. Murheemme, huolemme ja tuskamme johtuvat meistä itsestämme.

Henkinen paha on kieltämättä oma tekomme ja ruumiillinen paha ei olisi mitään ilman paheitamme, jotka sen ovat tehneet meille tuntuvaksi. Eikö luonto anna meidän tuntea tarpeitamme olemassaolomme vuoksi? Eikö ruumiillinen kipu ole merkkinä siitä, että koneisto on joutumassa epäkuntoon, ja huomautus siitä, että se on korjattava? Entä sitten kuolema … eivätkö häijyt ihmiset myrkytä meidän elämäämme ja omaa elämäänsä? Mutta kukapa tahtoisi elää aina? Kuolema on niiden vaivojen lääke, jotka itse itsellenne hankitte; luonto on tahtonut, ettette alituisesti kärsisi. Kuinka vähässä määrässä onkaan alkuperäisessä yksinkertaisuuden tilassa elävä ihminen alttiina kärsimyksille! Hän elää melkein vapaana taudeista ja intohimoista, hän ei aavista eikä tunne kuolemaa. Ja kun hän tuntee sen lähestyvän, tekevät hänen kurjat olonsa sen hänelle toivotuksi, ja silloin se ei enää ole hänelle paha. Jos tyytyisimme olemaan mitä olemme, ei meillä olisi mitään valittamista kohtalomme suhteen. Mutta sen kautta, että etsimme kuviteltua onnea, hankimme itsellemme tuhansia todellisia ikävyyksiä. Sen, joka ei osaa kestää pientä kärsimystä, tulee varustautua paljon kärsimään. Kun on pilannut terveytensä epäsäännöllisellä elämällä, tahtoo saattaa sen entiselleen lääkkeillä; silloin lisää tuntemaansa onnettomuuteen vielä toisen, jota pelkää. Kuoleman edeltäpäinnäkeminen tekee sen hirvittäväksi ja jouduttaa sitä. Kuta enemmän sitä tahtoo paeta, sitä enemmän tuntee sen lähestyvän. Ja niin ihminen elämänsä aikana kuihtuu ja kuolee pelosta, napisten luontoa vastaan niiden vaivojen vuoksi, jotka itselleen on hankkinut loukkaamalla luontoa.

Ihminen, älä etsi pahan aiheuttajaa; se olet sinä itse. Ei ole olemassa mitään muuta pahaa kuin minkä sinä teet tai mikä sinulle tehdään, ja kumpikin tulee sinulle sinusta itsestäsi. Yleinen paha voi esiintyä ainoastaan epäjärjestyksen yhteydessä, ja minä näen maailmanjärjestelmässä järjestyksen, joka ei muutu. Yksityinen paha piilee yksistään kärsivän olennon tunteissa, ja näitä tunteita hän ei ole saanut luonnolta, vaan on ne itse antanut itselleen. Tuskalla on ainoastaan vähän valtaa semmoiseen ihmiseen nähden, olipa kuka tahansa, joka ei paljon pohdi asioita, jolla siis ei ole muistoja ja joka ei edeltäpäin ajattele. Poistakaa meidän turmiollinen edistymisemme, poistakaa erehdyksemme ja paheemme, poistakaa se, mikä on ihmisen aikaansaamaa, ja kaikki on oleva hyvin.

Siinä, missä kaikki on hyvin, ei ole mitään vääryyttä. Oikeus ja hyvyys ovat eroamattomasti toisiinsa yhdistyneet. Hyvyys on välttämätön seuraus rajattomasta voimasta, rakkaudesta itseemme; tämä on olennainen jokaiselle olennolle, joka sitä itsessään tuntee. Se, joka voi tehdä kaiken, laajentaa niin sanoakseni olemassaoloaan muiden olentojen olemassaolon yhteydessä. Voiman alituisena toimena on synnyttää ja säilyttää; se ei vaikuta muuhun kun siihen, mikä on olemassa. Jumala ei ole mikään kuolleiden Jumala, hän ei voisi hävittää ja olla paha vahingoittamatta itseään. Se, joka voi tehdä kaikkea, ei voi tahtoa muuta kuin hyvää.¹²⁶ Siis kaikki hyvän olennon, ollen kaikkivoipa, tulee myöskin olla korkeimmassa määrässä oikeudellinen, muuten hän olisi ristiriidassa itsensä kanssa. Sillä rakkaus järjestykseen, josta järjestys syntyy, on hyvyys, ja se rakkaus taas, jonka kautta järjestyksen olemassaolo säilyy, on oikeus.

Jumala, sanotaan, ei ole luoduilleen mitään velkaa. Minä taas luulen, että hän on heille velkaa kaiken sen, minkä on heille luvannut, antaessaan heille elämän. Antaessaan heille käsityksen hyvästä ja saattaen heidät tuntemaan, että he sitä tarvitsevat, hän on luvannut suoda sen heille. Kuta enemmän syvennyn itseeni, kuta enemmän tutkin itseäni, sitä selvemmin luen sieluuni kirjoitetut sanat: "Ole oikeudellinen, niin olet onnellinen." Siitä ei kuitenkaan näy merkkiäkään, jos katselee asioiden nykyistä tilaa. Paha ihminen menestyy, ja oikeamielistä sorretaan. Mutta huomatkaa myöskin, mikä paheksumisen tunne meissä syttyy, kun tässä odotuksessamme petymme! Omatunto nousee ja napisee luojaansa vastaan; se huokaa hänelle: sinä olet minut pettänyt.

Minä sinut pettänyt, sinä röyhkeä ihminen! Kuka sen on sinulle sanonut? Onko sielusi tehty olemattomaksi? Oletko lakannut olemasta? Oi Brutus! Oi poikani! Älä häpäise ylevää elämääsi tekemällä siitä loppu! Älä heitä toivoasi ja mainettasi Filippin kentille! Miksi sanot: "hyve ei maksa mitään", jos kerran menet nauttimaan palkkaa omasta hyveestäsi? Luulet kuolevasi. Päinvastoin vasta alat elää, ja silloin, silloin minä olen pitävä kaikki, minkä sinulle olen luvannut.

Päättäen kärsimättömien kuolevaisten napisemisista luulisi, että Jumala on heille velkaa palkinnon, ennenkuin se on ansaittu ja että hän on velvollinen maksamaan heille edeltäkäsin heidän hyveensä. Oi, olkaamme ensin hyviä, niin sitten olemme olevat onnellisia! Älkäämme vaatiko palkintoa, ennenkuin olemme voittaneet, älkäämmekä palkkaa, ennenkuin olemme tehneet työn. "Meidän pyhitetyissä leikeissämme voittajiksi tulleita", sanoo Plutarkos, "ei seppelöidä kilparadalla, vaan vasta silloin, kun he ovat sen kiertäneet."

Jos sielu on aineeton, voi se elää kauemmin kuin ruumis. Ja jos se elää kauemmin kuin ruumis, on kaitselmus puhdistettu syyllisyydestä. Vaikka minulla ei olisi muuta todistusta sielun aineettomuudesta kuin häijyjen voitto ja oikeamielisten sortaminen tässä maailmassa, niin yksin sekin estäisi minua tuota aineettomuutta epäilemästä. Niin räikeä epäsointu yleisessä sopusointuisuudessa panisi minut etsimään selvitystä. Sanoisin itsekseni: Kaikki ei meiltä ole loppunut elämän loputtua; kaikki palaa jälleen kuoleman kautta järjestykseen. Todella tuntisin olevani pulassa kysyessäni itseltäni missä ihminen olisi, kun kaikki se, minkä hän aistimillaan havaitsi, olisi hävitetty. Tämä kysymys ei enää tuota minulle vaikeuksia, kun olen tunnustanut olevani kaksi substanssia. On selvä asia että, kun ruumiillisen elämäni aikana en havaitse muuten kuin aistimieni avulla, se, mikä ei niihin vaikuta, jää minulta huomaamatta, Kun yhteys ruumiin ja sielun välillä on katkennut, käsitän toisen niistä voivan haihtua, toisen säilyä. Sillä miksikä toisen häviäminen aiheuttaisi toisen häviämisen? Päinvastoin olivat ne, ollen laadultaan niin erilaiset, yhdistettyinä pakollisessa tilassa ja palaavat tämän yhdistymisen lakattua kumpikin luonnolliseen tilaansa. Toimiva ja elävä substanssi saa takaisin kaiken sen voiman, jota se käytti pannakseen vaikutuksenalaisen, kuolleen substanssin liikkeeseen. Oi, paheeni saattavat minut liiankin hyvin tuntemaan, että ihminen eläessään elää vaan puoleksi ja että sielun elämä alkaa vasta ruumiin kuoltua.

Mutta minkälainen on tämä elämä? Ja onko sielu luonnostaan kuolematon? Sitä en tiedä. Rajoitettu ymmärrykseni ei käsitä mitään rajoitettua. Kaikki se, jota sanotaan äärettömäksi, ei ole minun käsitettävissäni. Mitä voin minä kieltää tai myöntää, mitä mietiskellä sen suhteen, jota en voi käsittää? Luulen sielun elävän ruumiin jälkeen tarpeeksi kauan järjestyksen säilyttämiseksi; mutta kenpä tietää, riittääkö se ikuisuutta varten. Sen ainakin käsitän miten ruumis kuluu ja häviää sen eri osien hajoamisen kautta, mutta en voi käsittää mitään samankaltaista häviämistä mitä ajattelevaan olioon tulee. Ja koska en saata kuvitella miten se voisi kuolla, oletan, ettei se kuole ollenkaan. Ja koska kerran tämä olettama minua lohduttaa, eikä ole mitenkään järkeä vastaan sotiva, niin miksi pelkäisin antautua sen valtaan?

Olen tietoinen sielustani; tiedän sen olemassaolon tunteen ja ajatuksen kautta. Tiedän sen olevan olemassa, tietämättä mikä sen olemus on. En voi mietiskellä sellaisia käsitteitä ja niistä tehdä johtopäätöksiä, joita minulla ei ole. Tiedän hyvin, että tietoisuus minästä jatkuu ainoastaan muistin avulla ja että minun, voidakseni todella olla sama, täytyy muistaa olleeni olemassa. Mutta nyt minä kuolemani jälkeen en voisi muistaa mikä olen eläessäni ollut, ellen samalla muistaisi mitä olen tuntenut ja siis myöskin mitä olen tehnyt. Enkä ollenkaan epäile, ettei tämä muisto vielä kerran aiheuttaisi hyvien onnea ja pahojen tuskantunteita. Täällä maan päällä tuhannet palavat intohimot imevät itseensä sisäisen tunnon ja johtavat harhaan omantunnon äänen. Nöyrtyminen ja vastoinkäymiset, jotka hyveen harjoittaminen tuo mukanaan, estävät tuntemasta sen viehätyksiä. Mutta kun vapautuneina niistä pettävistä kuvista, joita ruumis ja aistit aiheuttavat, pääsemme ylevää nautintoa tuntien katselemaan kaikkein ylintä olentoa ja tuntemaan niitä ikuisia totuuksia, joiden lähde hän on, kun järjestyksen kauneus valtaa hämmästyksellä kaikki sielunvoimamme, ja kun yksinomaan vertaamme sitä minkä olemme tehneet, siihen, mikä meidän olisi pitänyt tehdä, silloin omantunnon ääni saa takaisin voimansa ja valtansa. Silloin on puhdas sisäisen tyytyväisyyden synnyttämä nautinto ja itsensä alentamisen tunteesta johtunut katkera katumus loppumattomien tunteiden kautta ilmaiseva sen kohtalon, jonka kukin on itselleen valmistanut. Älkää kysykö minulta, hyvä ystävä, onko muita onnen ja vaivan lähteitä. Sitä en tiedä. Mutta jo ne, jotka kuvittelen oleviksi, riittävät minua lohduttamaan tämän elämän suhteen ja toivomaan toista elämää, En sano, että hyvät tulevat palkituiksi, sillä mitä muuta hyvää etevä olento voi odottaa, kuin saada olla olemassa luonteensa vaatimusten mukaisesti. Mutta sanon heidän tulevan onnellisiksi, koska heidän luojansa, kaiken oikeuden luoja, ollen tehnyt heidät tunteellisiksi olennoiksi, ei ole luonut heitä kärsimään ja koska he maan päällä eivät ole väärinkäyttäneet vapauttaan eivätkä siten ole antaneet vikojensa pettää itseään heidän tarkoitusperänsä suhteen. Mutta he ovat kärsineet tässä elämässä ja he tulevat sen vuoksi palkituiksi tulevassa. Tämä käsitys perustuu enemmän tietoisuuteen hyvyydestä, joka hyvyys minusta näyttää jumalallisesta olemuksesta erottamattomalta, kuin tietoisuuteen ihmisen ansiosta. Minä vaan oletan, että maailmanjärjestyksen lait huomataan ja että Jumala on muuttumaton.¹²⁷

Älkää myöskään kysykö minulta ovatko pahojen vaivat ikuiset ja osottaako hyvyyttä heidän luojansa puolelta tuomita heidät ainaisesti kärsimään. Minä olen tässäkin suhteessa tietämätön enkä ole turhaan niin utelias, että rupeaisin selittämään tarpeettomia kysymyksiä. Mitä minä huolin siitä, miten pahojen käy? Vähät minä välitän heidän kohtalostaan. Minun on kuitenkin vaikea uskoa, että heidät tuomittaisiin ikuiseen vaivaan. Jos ylin oikeus kostaa, niin sen kosto alkaa jo tämän elämän aikana. Te ja teidän erehdyksenne, oi kansakunnat, olette sen toimeenpanijoita. Ylin oikeus käyttää teidän toisillenne tuottamia onnettomuuksia rangaistakseen rikoksia, jotka noita onnettomuuksia ovat aiheuttaneet. Teidän kateuden, ahneuden ja kunnianhimon kalvamissa kyllästymättömissä sydämissänne kostavat intohimot rankaisevat pahoja tekojanne keskellä luuloteltua onneanne. Mitä tarvitsette mennä etsimään helvettiä toisesta elämästä? Se on jo tässä elämässä pahojen sydämessä.

Siellä, missä meidän haihtuvat tarpeemme ja mielettömät pyrkimyksemme loppuvat, siellä pitää myöskin intohimojemme ja rikostemme loppua. Mihin turmelukseen voisivatkaan puhtaat, ruumiista vapaat henget olla kykeneviä? Miksi he olisivat pahoja, kun eivät mitään tarvitse? Jos he vapaina törkeistä intohimoistamme ovat täydelleen onnelliset tarkatessaan olentoja, niin he eivät voi tahtoa muuta kuin mikä on hyvää. Ja onko mahdollista, että jos ken lakkaa olemasta paha, hän voisi olla ainaisesti onneton? Siinä seikka, jota olen taipuvainen uskomaan, vaivaamatta itseäni koettamalla sitä lopullisesti ratkaista. Oi, laupias ja hyvä Olento! Minkälaiset sinun päätöksesi lienevätkin, minä niitä ihailen! Jos rankaiset iankaikkisesti pahoja, minä tunnustan heikon järkeni mitättömyyden sinun oikeutesi edessä. Mutta jos noiden onnettomien tunnonvaivat tulevat aikanaan lakkaamaan, jos heidän vaivansa loppuvat ja jos sama rauha kerran on odottava meitä kaikkia, silloin sinua siitä ylistän. Onhan paha ihminen veljeni. Kuinka monasti olen ollut kiusauksessa tulla hänen kaltaisekseen. Vapautukoon hän kurjuutensa ohella myöskin ilkeydestään, joka sitä seuraa; olkoon hän onnellinen kuten minä. Kaukana siitä, että hänen onnensa minussa herättäisi kateutta, se päinvastoin vaan lisää minun onneani.

Tällä tavoin, tutkistellen Jumalaa hänen teoissaan ja tutkien häntä niiden hänen ominaisuuksiensa suhteen, jotka minun oli tärkeätä tuntea, minun on onnistunut asteittain laajentaa ja täydentää sitä aluksi epätäydellistä ja rajoitettua käsitystä, jonka olin itselleni muodostanut tästä äärettömästä olennosta. Mutta joskin tämä käsitys on tullut ylevämmäksi ja suuremmaksi, niin se samalla on vähemmän sopusoinnussa inhimillisen järjen käsityskyvyn kanssa. Sitä myöten kuin hengessäni lähestyn iankaikkista valkeutta, sen loisto minua häikäisee, minua hämmentää, ja minun on pakko luopua kaikista maallisista tiedoistani, joiden avulla olen voinut sitä mielessäni kuvitella. Jumala ei ole ruumiillinen eikä aisteilla havaittava. Ylin järki, joka johtaa maailmaa, ei enää ole maailma itse. Turhaan kohotan ja väsytän järkeäni käsittääkseni tuon järjen olemusta. Kun ajattelen sen antavan elämää ja toimintakykyä elävälle substanssille, joka hallitsee eläviä olentoja, kun kuulen sanottavan, että sieluni on olemukseltaan henkinen ja että Jumala on henki, niin tunnen närkästyväni tuosta jumalallisen olemuksen alennustilasta, ikäänkuin jos Jumala ja minun sieluni olisivat samaa laatua, ikäänkuin Jumala ei olisikaan ainoa ehdoton olento, ainoa, joka todella on itsestään toimiva, tunteva, ajatteleva, tahtova, ainoa, jolta saamme ajatuksen, tunteet, toimintakyvyn, tahdon, vapauden ja koko olemuksemme. Olemme vapaat ainoastaan sentähden, että hän sen tahtoo, ja hänen selittämätön substanssinsa on meidän sielullemme se, mikä meidän sielumme on ruumiillemme. Onko hän luonut aineen, oliot, henget, maailman, siitä en tiedä mitään. Luomisen ajatteleminen mieltäni hämmentää ja menee yli ymmärrykseni. Uskon sitä mikäli sitä voin käsittää. Mutta tiedän, että hän on muodostanut kaikkeuden ja kaiken, mitä on olemassa, että hän on kaiken tehnyt, kaiken järjestänyt. Jumala on ikuinen, ilman epäilystä, mutta voiko henkeni tajuta ikuisuuskäsitettä? Miksi tyytyä sanoihin, jotka ovat vailla käsitettä? Minä käsitän vain, että hän on olemassa ennen luomakuntaa, että hän on olemassa niin kauan kuin se kestää ja että hän on vielä sittenkin, jos kaikki kerran loppuu. Että olento, jota en käsitä, antaa olemassaolon toisille olennoille, se vaan on hämärää ja käsittämätöntä. Mutta että oleminen ja olemattomuus itsestään vaihtuisivat toinen toiseksi, se on ilmeinen ristiriitaisuus, se on selvä järjettömyys.

Jumala on järkiolento, mutta miten? Ihminen on järkiolento kun hän tekee järjellisiä johtopäätöksiä, mutta ylimmän järjen ei tarvitse tehdä johtopäätöksiä. Sille ei ole olemassa premissejä ja johtopäätöksiä, ei edes pohdittavia seikkoja. Se on puhtaasti intuitiivinen, se näkee kaiken, mikä on olemassa samalla kuin kaiken, mikä voi olla olemassa. Kaikki totuudet muodostuvat sille yhdeksi ainoaksi käsitteeksi, kuten myös kaikki paikat yhdeksi kohdaksi ja kaikki ajanjaksot yhdeksi hetkeksi. Inhimillinen mahti vaikuttaa välikappaleiden avulla, jumalallinen mahti vaikuttaa itsestään. Jumala voi sentähden, että hän tahtoo, hänen tahtonsa muodostaa hänen voimansa. Jumala on hyvä, ei mikään ole selvempää. Mutta inhimillinen hyvyys ilmenee rakkautena lähimäistä kohtaan, Jumalan hyvyys rakkautena järjestykseen, sillä järjestyksen avulla hän ylläpitää koko olemiston ja sitoo joka osan kokonaisuuteen. Jumala on oikeudellinen, siitä olen varma, sillä oikeus on seuraus hänen hyvyydestään. Inhimillinen vääryys on ihmisten oma teko, eikä Jumalan. Siveellinen epäjärjestys, joka filosofien mielestä todistaa kaitselmusta vastaan, on minun silmissäni päinvastoin todistus sen puolesta. Mutta inhimillinen oikeus ilmenee siinä, että annetaan kullekin mikä hänelle kuuluu ja Jumalan oikeus siinä, että hän vaatii tilille jokaisen vastaamaan siitä, minkä hän on hänelle antanut.

Joskohta minun onnistuu asteittain löytää nämä ominaisuudet, joista minulla ei ole mitään ehdotonta käsitystä, niin tapahtuu se vaan keinotekoisten johtopäätösten, järkeni oikean käyttämisen avulla. Mutta vakuutan ne tosiksi, vaikka en niitä ymmärrä, ja oikeastaan se ei ole mitään vakuuttamista. Turhaan sanon itselleni: Jumala on semmoinen, tunnen sen, minussa on todistuksia siitä; en kuitenkaan sen paremmin ymmärrä kuinka Jumala voi olla sellainen.