Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 45

On helppo arvata kuinka iloiseksi tämä puheeni saattaa nuoren miehen, kuinka suuresti se lisää hänen itseluottamustaan ja toivoaan, kuinka tyytyväinen hän on ajatellessaan, että hänen, tehdäkseen Sophielle mieliksi, tarvitsee tehdä aivan samaa, minkä hän tekisi, jos Sophieta ei olisi olemassa, tai jos hän ei häntä rakastaisi. Sen, joka vaan on oikein ymmärtänyt Émilen luonteen, on varsin helppo kuvitella, miten hän tässä tapauksessa menettelee.

Näin olen siis päässyt molempien kelpo nuorten ihmisten uskotuksi ja heidän rakkautensa välittäjäksi. Mikä kaunis tehtävä kasvattajalle! niin kaunis, ettei minulla elämässäni ole ollut mitään muuta tehtävää, joka niin suuresti olisi minua kohottanut omissa silmissäni ja joka olisi tehnyt minut niin tyytyväiseksi itseeni. Muuten tämä tehtävä ei ole vailla miellyttäviä puoliaan: olen aina tervetullut taloon; minuun luotetaan täydellisesti, kun näet toivotaan, että minä järjestelen rakastavien asiat. Émile ollen alati peloissaan siitä, että voisi minua pahottaa, ei koskaan ole ollut niin nöyrä. Nuori, neitonen on minulle ylen ystävällinen; minä vaan en anna tämän ystävällisyyden itseäni pettää enkä siitä itselleni omaksu muuta kuin minkä tiedän minun persoonaani tarkoittavan. Siten hän välillisesti hankkii itselleen korvausta siitä pelonsekaisesta kunnioittavuudesta, jota hän Émilessä ylläpitää. Minun persoonani muodossa hän antaa Émilelle tuhansia helliä hyväilyjä; hän ennemmin kuolisi, kuin jakaisi niitä itse Émilelle. Ja tämä, joka tietää, etten minä hänen asiaansa tahdo vahingottaa, on ilmi ihastuksissaan siitä, että minun välini Sophiehen ovat niin hyvät. Émile siis lohduttaa itseään kun Sophie kävelymatkalla kieltäytyy antamasta hänelle käsivarttansa, kun tämä tapahtuu sen nojalla, että hän mieluummin vastaanottaa minun tarjoamani käsivarren. Émile poistuu napisematta ja puristaen kättäni, sanoen minulle matalalla äänellä ja katseellaan: ystävä, puhukaa minun puolestani. Hartaasti hän katsein meitä seuraa; hän koettaa kasvoistamme lukea tunteemme ja liikkeistämme arvata puheemme sisällyksen. Hän tietää, ettei mikään siitä, mitä me kaksi puhumme, ole hänelle yhdentekevää. Oi, hyvä Sophie! kuinka vilpitön sydämesi iloitsee, kun voit Telemakhoksen kuulematta keskustella hänen Mentorinsa kanssa! Kuinka rakastettavaa suoruutta osottaen annat hänen lukea tuossa hellässä sydämessä kaiken mikä siinä tapahtuu. Kuinka suurella mielihyvällä paljastat kaiken kunnioituksesi hänen oppilastansa kohtaan! Kuinka liikuttavan luontevasti annat hänen tarkoin tutustua kaikkein hellimpiin tunteisiisi! Kuinka teeskennellyn vihaisena lähetät luotasi tuon tungettelevan nuoren miehen, kun kärsimättömyys pakottaa hänet meitä keskeyttämään. Kuinka viehättävän närkästyneenä sinä häntä soimaat hänen kömpelyydestään, kun hän tulee estämään sinua sanomasta hänestä hyvää ja minua sitä kuulemasta sekä sinua minun vastauksistani saamasta yhä uutta aihetta häntä rakastaaksesi.

Émile, viimein päästyään niin pitkälle, että häntä siedetään ilmeisenä kosijana, osaa myöskin panna voimaan kaikki oikeutensa tässä suhteessa; hän puhuu, on kärsimätön, rukoilee, muuttuu rasittavan kehottelevaksi. Vaikka Sophie puhuu hänelle ankarasti ja kohtelee häntä tylysti, hän ei siitä välitä, kunhan hän vaan saa sanoa sanottavansa. Viimein hän suurella vaivalla saa Sophien taipumaan siihen, että hän puolestaan julkisesti asettuu Émileen nähden lemmityn hallitsevaan asemaan, että määrää hänelle mitä hänen tulee tehdä, että käskee sen asemesta että pyytäisi, että ottaa vastaan, sen sijaan että kiittäisi, että määrää Émilen käyntien luvun ja ajan, että kieltää häntä tulemasta ennen määräpäivää ja viipymästä määrähetkeä kauemmin. Tätä kaikkea hän ei tee pilalla, vaan hyvin vakavasti. Vaikka hän hyvin vastahakoisesti otti itselleen nämä oikeudet, hän sen sijaan niitä pannessaan käytännössä täytäntöön osottaa ankaruutta, joka usein saattaa Émile paran katumaan, että hän on ne hänelle myöntänyt. Mutta mitä tahansa Sophie käskeekin, Émile ei pane vastaan, ja usein hän poistuessaan saamaansa käskyä täyttämään luo minuun ilosta säteileviä katseita, jotka minulle sanovat: huomaatte, että hän on ottanut minut valtoihinsa. Tällävälin tuo ylpeä nuori nainen katsoo häneen salavihkaa ja nauraa itsekseen orjansa ylpeyttä.

Albano ja Rafael, lainatkaa minulle siveltimenne kuvatakseni lemmenhurmausta. Jumalallinen Milton, opeta minun karkealle kynälleni taito kuvata lemmen ja viattomuuden tuottamaa iloa. Mutta ei niin; peittäkää ennemmin valheellinen taitonne luonnon pyhän totuuden edessä! Kunhan vaan sydämenne ovat tunteelliset ja sielunne vilpittömät, niin antakaa mielikuvituksenne pakotta leijailla kahden nuoren rakastavan lemmenonnen ympärillä, jotka vanhempiensa ja ohjaajiensa silmien edessä häiritsemättä antautuvat tuon heitä hurmaavan suloisen harhaluulon valtoihin ja jotka pyyteidensä huumauksessa hitaasti lähestyvät päämäärää, palmikoiden kukista ja kiehkuroista ne onnelliset siteet, jotka ovat yhdistäneet heidät kuolemaan asti. Niin monet viehkeät kuvat huumaavat minutkin; minä kokoan ne ilman järjestystä ja yhtenäisyyttä, sillä niiden minussa aiheuttama ihastus estää minua niitä yhtenäisesti esittämästä. Oi, kukapa ihminen, jolla on sydäntä, ei mielessään osaisi luoda eteensä kuvia niistä eri tiloista, joissa ovat isä, äiti, tytär, kasvattaja, kasvatti, ja heidän kaikkien yhteisvaikutuksesta tuon parin avion solmimiseksi, parin, joka on mitä suloisin ja joka rakkautensa ja hyveensä vuoksi mitä parhaiten ansaitsee onnensa!

Nyt kun Émile ponnistaa kaikki voimansa miellyttääkseen, hän alkaa tuntea niiden huvittavien taitojen arvoa, jotka on itselleen hankkinut. Sophie laulaa mielellään; Émile laulaa hänen mukanaan. Hän tekee vielä enemmän, hän opettaa hänelle soitantoa. Sophie on vilkas ja notkea ja hyppelee mielellään. Émile tanssii hänen kanssaan. Hän muuttaa hänen hyppelynsä tanssiaskeleiksi, hän kehittää hänen tanssitaitoaan. Nämä oppitunnit ovat miellyttäviä; vallaton iloisuus niitä elähyttää ja lieventää rakkauden pelokasta kunnioitusta. Rakastajan on sallittu hurmaantuneena antaa tällaista opetusta; hänen on lupa esiintyä valtijattarensa valtijaana.

Talossa on vanha vallan rappiolla oleva piano. Émile korjaa ja virittää sen. Hän on yhtä taitava soitinten tekijä kuin puuseppä. Hän on aina pitänyt periaatteenaan oppia olemaan vailla toisen apua kaikessa, minkä itse suinkin voi tehdä. Talo sijaitsee kauniissa seudussa. Émile piirtää paikkakunnalta monen näköalan, joiden piirustamiseen Sophie joskus ottaa osaa ja joilla hän koristaa isänsä työhuoneen seiniä. Nähdessään Émilen piirustavan, Sophie jäljittelee häntä ja kehittyy täten hänen taidostaan. Näin hän viljelee kaikkia kykyjään, ja hänen sulonsa kaunistaa niitä kaikkia. Hänen isänsä ja äitinsä muistavat entisen varallisuutensa nähdessään jälleen ympärillänsä taiteiden kukoistavan, jotka yksin saattoivat heille tuon varallisuuden rakkaaksi. Lempi on kaunistava koko heidän talonsa; lempi yksin siinä saattaa kuluitta ja vaivatta vallitsemaan samat huvit, joita ennen olivat sinne koonneet ainoastaan rahoilla ja ikävyyksillä.

Samoin kuin epäjumalanpalvelija aarreantimilla kunnioittaa palveluksensa esinettä ja koristaa ihailemansa jumaluuden alttaria, rakastaja ei tyydy lemmittynsä etevyyksiin, vaan tahtoo lakkaamatta hänelle lisätä uusia kaunistuksia. Tuo lemmitty tosin ei niitä tarvitse häntä miellyttääkseen, mutta rakastajan on tarve häntä kaunistaa. Täten hän luulee osottavansa hänelle uutta kunnioitusta; täten hänen nautintonsa katsella lemmittyään saa uuden viehätyksen. Hänen mielestään ei mikään kauneus ole paikallaan, ellei se korista ylintä kauneutta. Se tarjoaa samalla liikuttavan ja naurettavan näyn, että huomaa Émilen innokkaasti hommaavan opettaakseen Sophielle kaiken sen, minkä itse tietää, kysymättä, tokko se, mitä aikoo opettaa, on hänen mielensä mukaista tai hänelle sopivaa. Émile puhuu Sophielle kaikesta, hän selittää hänelle kaikki lapsellisella innolla. Hän luulee, että hänen vaan tarvitsee jotain sanoa, jotta Sophie sen heti ymmärtäisi. Jo edeltäpäin hän kuvittelee sitä huvia, jonka hänelle on tuottava järkeileminen, filosofeeraaminen Sophien kanssa. Hän pitää turhana jokaista saavuttamaansa tietovarastoa, jota ei voi levittää Sophien eteen. Hän melkein punastuu, kun tietää jotakin, jota Sophie ei tiedä.

Nyt siis Émile opettaa Sophielle filosofiaa, fysiikkaa, matematiikkaa, historiaa, sanalla sanoen kaikkea. Sophie seuraa mielellään hänen innokasta opetustaan ja koettaa siitä hyötyä. Kuinka tyytyväinen Émile on, kun hänellä on tilaisuus polvistuneena Sophien edessä jaella opetustaan. Hänen mielestään silloin taivas on auennut hänen eteensä. Kuitenkin tämä asento, joka on oppilaalle vielä epämukavampi kuin opettajalle, ei ole edullinen opetukselle. Silloin näet ei tiedä minne on kääntäminen silmänsä, välttääkseen niitä seuraavia katseita, ja kun molempien katseet kohtaavat toisensa, ei opetus silti luista paremmin.

Ajattelemisen taito ei ole vieras naisille, mutta heidän tulee kosketella ainoastaan järkiperäisiä tieteitä. Sophie käsittää kyllä kaiken, mutta vaan vähän painuu hänen mieleensä. Enimmin hän edistyy moraalin ja aistia kysyvien aineiden alalla. Mitä fysiikkaan tulee, hän siitä painaa mieleensä ainoastaan jonkunmoisen käsityksen yleisistä luonnonlaeista ja maailmanjärjestelmästä. Joskus, kävelyillä tarkastaessaan luonnonihmeitä, heidän viattomat ja puhtaat sydämensä rohkenevat kohota sen luojaan asti. He eivät pelkää hänen läsnäoloaan, vaan paljastavat yhdessä sydämensä hartauden hänen edessään.

Kuinka! tuhlaako kaksi rakastavaa kukoistavan ikänsä aikana kahdenolonsa uskonnollisten kysymysten pohtimiseen? Viettävätkö he aikaansa lausumalla katkismustaan? Mitäpä hyödyttäisi halventaa sitä, mikä on ylevää! Epäilemättä he sitä tavallaan lausuvat siinä harhaluulon hurmauksessa, joka viehättäen heidät valtaa; he näet huomaavat toinen toisensa täydelliseksi, he rakastavat toisiaan, he keskustelevat innostuneina siitä, mikä antaa hyveelle sen arvon. Se uhraus, jonka he sille tekevät, saattaa sen heille rakkaaksi. Niissä intohimon puuskauksissa, jotka heidän on voittaminen, he joskus yhdessä vuodattavat kyyneleitä, jotka ovat puhtaammat kuin taivaan kaste, ja nämä vienot kyynelet tarjoavat heidän elämälleen sen lumouksen. He ovat ihanimman hurmaustilan alaiset, jota ihmissielut koskaan ovat kokeneet. Heidän kieltämyksensäkin lisää heidän onneaan ja saattaa heitä itseänsä kunnioittamaan uhrautumisensa takia. Te aistilliset ihmiset, te ruumiit ilman sielua, kerran hekin tuntevat teidän nautintoanne, ja tulevat koko ikänsä kaihoamaan sitä onnellista aikaa, jolloin tuon nautinnon itseltään kielsivät.

Huolimatta tästä nuorten hyvästä sovusta ja toistensa ymmärtämyksestä, esiintyy kuitenkin joskus erimielisyyttä, jopa kinaakin. Neitonen näet ei ole vailla oikkuja eikä nuorukainen vailla kiivautta. Mutta nämä pienet rajuilmat menevät pian ohi ja ovat omansa vielä enemmän vahvistamaan heidän kiintymystään. Kokemus lisäksi opettaa Émilelle, ettei hänen niitä enää tarvitse suuresti pelätä, kun näet sopiminen hänelle aina on enemmän hyödyllinen kuin mitä itse epäsopu on vahingollinen. Ensimäisen sovintokohtauksen hyvä menestys panee hänet seuraavistakin samaa toivomaan. Siinä hän erehtyy, mutta jos ei menestys aina olekaan yhtä tuntuva, tuottaa hänelle mielihyvää se kokemus, että Sophien vilpitön harrastus hänen sydämensä suhteen yhä vaan lisääntyy. Joku kysynee mikä varsinainen hyöty tästä siis on. Kernaasti tähän vastaan, olletikkin sentähden, että tämä esimerkki antaa minulle tilaisuuden esittää hyvin hyödyllisen perusohjeen ja vastustaa toista hyvin turmiollista.

Émile rakastaa, hän ei siis ole huimapää; ja vielä paremmin käsitämme, ettei tuo hallitseva Sophie ole nainen, joka hänelle myöntää vapauksia. Mutta kun varovaisella viisaudella kaikissa seikoissa on rajansa, olisi taipuvampi syyttämään häntä liiasta ankaruudesta kuin liiasta lempeydestä; hänen isänsäkin joskus pelkää että hänen liiallinen ylpeytensä voi muuttua kopeudeksi. Heidän salaisimmissa kohtauksissaan Émile ei rohkenisi pyytää pienintäkään suosiota, ei edes sitä toivoakaan; ja kun Sophie joskus heidän kävelyllään suvaitsee tarttua kädellään hänen käsivarteensa, niin Émile tuskin joskus rohkenee huoaten painaa hänen kättään poveansa vastaan. Kuitenkin hän kauan epäröityään rohkenee salaa suudella hänen hamettaan, ja monasti hän on niin onnellinen, ettei Sophie ole tätä huomaavinaan. Eräänä päivänä, kun Émile hieman julkisemmin tahtoo harjottaa samaa vapautta, Sophie siitä suuresti pahastuu. Émile on itsepäinen, Sophie ärtyy; närkästys saattaa jälkimäisen lausumaan muutamia pisteleviä sanoja, joita Émile ei siedä niihin vastaamatta. Lopun päivästä he kulkevat nyrpeinä huuli lerpassa ja eroavat toisistaan hyvin tyytymättöminä.

Sophie on pahalla tuulella. Hänen äitinsä on hänen uskottunsa; mitenkä Sophie voisikaan häneltä peittää suruaan? Tämähän on hänen ensimäinen epäsopunsa ja kinastelunsa. Ja vaikka se on vaan tunnin kestävä, se on silti niin vakavaa laatua. Hän katuu vikaansa. Äiti antaa hänelle luvan sen hyvittää, isä häntä siihen suorastaan käskee.

Seuraavana päivänä Émile, ollen levoton, palaa tavallista aikaisemmin. Sophie on auttamassa äitiään pukeutumaan; isäkin on samassa huoneessa. Émile astuu sisään kunnioittavana, mutta surullisen näköisenä. Tuskin isä ja äiti ovat häntä tervehtineet, kun Sophie kääntyy; ja ojentaen hänelle kätensä hän kysyy hymyilevällä äänenpainolla, miten hän voi. On selvää, ettei hän ojenna tätä sievää kättä täten muussa tarkoituksessa, kuin että sitä suudeltaisiin. Émile tarttuu siihen, mutta ei sitä suutele. Sophie, hieman hämillään, vetää kätensä pois, tehden sen niin sulavasti kuin suinkin. Émile, joka ei ole perehtynyt naisten juoniin ja joka ei käsitä mitä oikut hyödyttävät, ei niin pian unhota eikä rauhoitu. Huomatessaan Sophien pulan hänen isänsä ivallaan saattaa hänen pulmallisen tilansa kahta vaikeammaksi. Tyttö parka, ollen häpeissään ja nöyryytetty, ei enää tiedä mitä tehdä ja antaisi mitä tahansa, jos vaan voisi itkeä. Kuta enemmän hän koettaa itseään hillitä, sitä raskaammaksi käy hänen sydämensä. Hänen silmästään valuu viimein vastoin hänen tahtoaankin kyynel. Émile huomaa tämän kyynelen, lankee polvilleen, tarttuu hänen käteensä ja suutelee sitä moneen kertaan palavasti. "Hiisi vieköön, olettepa liian hyvä", sanoo isä purskahtaen nauruun; "minä puolestani olisin ankarampi noille hupakoille ja rankaisisin sitä suuta, joka olisi minua loukannut." Émile, jota tämä puhe on rohkaissut, luo äitiin rukoilevan katseen; ja luullen hänen antavan suostumuksen merkin, hän lähestyy vavisten Sophien kasvoja, joka kääntää pois päänsä ja joka pelastaakseen suunsa, kääntää ruusunpunaisen poskensa häntä kohti. Mutta nyt Émile käy tungettelevaksi; Sophie tekee ainoastaan heikkoa vastarintaa. Mikä suudelma, ellei se olisi ryöstetty äidin nähden! Ankara Sophie, ole varuillasi. Hän on usein pyytävä saada suudella hamettasi toivoen, että joskus kiellät tämän pyynnön.

Tämän perin ankaran rangaistuksen jälkeen isä lähtee huoneesta jollekin asialle, äiti lähettää jollakin verukkeella Sophien pois; sitten hän kääntyy Émilen puoleen ja sanoo hänelle jotenkin vakavalla äänenpainolla: "Hyvä herra, minä luulisin, että nuori mies, joka on niin hyvästä perheestä ja niin hyvin kasvatettu kuin te, joka on sekä jalotunteinen että hyväntapainen, ei tahtoisi palkinnoksi syöstä häpeään perhettä, joka on hänelle osottanut ystävyyttään. Minä en vaadi liiallista jäykkyyttä ja pidättäytyväisyyttä; tiedänhän mitä tulee antaa anteeksi vilkkaalle nuorisolle, ja se, minkä silmieni edessä olen kärsinyt, teille sen tarpeeksi todistaa. Kysykää ystävänne mieltä velvollisuuksienne suhteen, ja hän on teille sanova mikä ero on isän ja äidin läsnäolon hyväksymän leikillisyyden ja sen vapauden välillä, joka anastetaan kaukana heistä, väärinkäyttämällä heidän luottamustaan ja tehden ansaksi sama suosio, joka heidän silmiensä edessä on kokonaan viatonta laatua. Hän on sanova teille ettei tyttäreni ole menetellyt väärin teitä kohtaan muussa kuin siinä, ettei ole heti ensi kerralla huomannut mitä hänen ei olisi pitänyt koskaan kärsiä. Hän on sanova teille että kaikki se mitä suosiona pidetään, todella siksi muuttuu ja että on kunnon miehen arvolle alentavaa hyväkseen käyttää nuoren neitosen yksinkertaisuutta ja salaisesti omaksua itselleen ne oikeudet, joita hänen sitten täytyy kärsiä kaikkien nähden. Sillä vaikka tiedetäänkin mitä säädyllisyys ja hyvä tapa voi julkisuudessa sietää, niin ei tiedetä mihin salaperäisyyden varjossa pysähtyy se, joka yksin on päähänpistojensa arvostelija ja tuomari."

Tämän oikeutetun nuhdesaarnan jälkeen, joka paljon enemmän on suunnattu minuun kuin oppilaaseeni, tämä viisas äiti jättää meidät, ja minä jään ihailemaan hänen harvinaisen viisasta varovaisuuttaan, joka katsoo vähäpätöiseksi sitä, että hänen nähtensä painetaan suutelo hänen tyttärensä huulille, mutta joka pelästyy sitä, että rohjetaan kahden kesken ollen suudella hänen hamettaan. Kun tämän johdosta ajattelen inhimillisten periaatteiden mielettömyyttä, käsitän, miksi kieli on kahta siveämpi, kuta turmeltuneempi sydän on, ja kuinka ihmiset kahta tarkemmin noudattavat ulkonaista säädyllisyyttä, kuta vilpillisemmät he pohjaltaan ovat.

Tässä tilaisuudessani terottaessani Émilen mieleen velvollisuuksia, joihin minun jo aikaisemmin olisi pitänyt häntä tutustuttaa, minussa herää uusi miete, joka kenties tuottaa Sophielle enimmin kunniaa, mutta jota kuitenkin varon ilmaisemasta häntä rakastavalle miehelle. Tämä miete on se, että Sophien niin sanottu ylpeys ilmeisen selvästi ei ole muuta kuin hyvin viisasta varovaisuutta, jonka muodossa hän turvaa itsensä omilta pyyteiltään. Hänellä kun onnetonta kyllä on hyvin herkästi leimahtava luonne, hän pelkää ensimäistä kipinää ja koettaa kaikin voimin sitä itsestään poistaa. Sophie ei ole ylpeydestä ankara, vaan nöyryydestä. Hän anastaa Émileen nähden vallan, jota ei toivo voivansa ylläpitää itseensä nähden; hän siis ikäänkuin turvautuu Émileen hillitäkseen itseään. Jos hänellä olisi enemmän luottamusta itseensä, hän olisi paljon vähemmin ylpeä. Jos ei siis ota lukuun tätä yhtä ainoata seikkaa, niin hän olisi mitä sovinnollisin ja lempein nainen. Kukapa kärsivällisemmin sietää loukkausta? Kukapa enemmän pelkää loukkaavansa muita? Kellä on joka suhteessa vähemmän vaatimuksia, paitsi hyveeseen nähden? Eikä hän edes ole ylpeä itse hyveestään, vaan on ylpeä ainoastaan sitä varjellakseen; ja kun hän vaaratta voi antautua sydämensä tunteiden valtoihin, hän hyväilee rakastajaansakin. Mutta hänen varovainen äitinsä ei edes miehelleen ilmaise kaikkia näitä yksityisseikkoja; ei miesten pidä kaikkea tietää.

Kaukana siitä, että Sophie olisi ylpeä valloituksestaan, hän siitä on päinvastoin tullut entistään ystävällisemmäksi ja vaatimattomammaksi kaikkia kohtaan, lukuunottamatta ehkä yhtä ainoata, joka on tämän muutoksen aiheuttanut. Riippumattomuuden tunne ei enää paisuta hänen jaloa sydäntään. Hän riemuitsee vaatimattomana voitosta, joka häneltä riistää vapauden. Hänen käytöksensä on pakollisempi ja hänen puhetapansa pelokkaampi siitä perin kun hän ei enää punastumatta kuule mainittavan rakastajan nimeä. Mutta tyytyväisyys pilkottaa esiin tämän hänen pakollisuutensa alta, eikä edes hänen häpynsä ole tuskallinen tunne. Etenkin silloin hänen käytöstapansa erilaisuus pistää silmään, kun äkkiarvaamatta nuorta väkeä tulee vieraiksi. Nyt kun hän ei enää heitä pelkää, se ylenmääräinen varovaisuus, jota hän heidän suhteensa ennen noudatti, on suuressa määrin kadonnut. Kun hän nyt on tehnyt ratkaisevan päätöksensä, hän epäröimättä osottautuu kohteliaaksi niille miehille, jotka hänelle ovat yhdentekevät. Koska hän ei ole niin vaativainen heidän avujensa suhteen, hänellä kun ei enää ole harrastuksia heihin nähden, hän pitää heitä tarpeeksi rakastettavina henkilöinä, jotka eivät koskaan tule hänelle olemaan mitään.

Jos todellinen rakkaus yleensä voi turvautua keikailuun, niin luulisinpä näkeväni siitä merkkejä siinä tavassa, jolla Sophie käyttäytyy heidän seurassaan lemmittynsä läsnäollessa. Luulisi ettei hän tyydy siihen palavaan intohimoon, jonka hehkua hän hänessä ylläpitää viehättävällä kylmäkiskoisuuden ja hyväilyn sekaisella menettelyllä, vaan että hän lisäksi katsoo soveliaaksi kiihottaa tätä samaa intohimoa herättämällä lemmityssään hieman levottomuutta. Olisi taipuvainen luulemaan, että hän tahallaan saattaen nuoret vieraansa iloisiksi tahtoisi kiusata Émileä antautumalla itseänsä niin pukevaan hilpeydenpurkaukseen, johon hän ei rohkene antautua Émilen seurassa. Mutta Sophie on liian tarkkaavainen, liian hyvä ja ymmärtäväinen todella Émileä kiusatakseen. Tätä vaarallista kiihotuskeinoa kuitenkin hänen rakkautensa ja kunniallisuutensa lieventävät, korvaten viisasta varovaisuutta. Sophie osaa tehdä Émilen levottomaksi ja jälleen rauhoittaa häntä silloin, kun tämä on paikallaan. Jos hän joskus saattaakin hänet hieman levottomaksi, hän ei kuitenkaan koskaan tuota hänelle surua. Antakaamme siis hänelle anteeksi se vähäinen huoli, jota hän tuottaa lemmitylleen, kun otamme huomioon, että hän sen tekee pelosta, ettei voisi tarpeeksi lujasti kiinnittää häntä itseensä.

Mutta minkä vaikutuksen on tämä pieni juonittelu tekevä Émileen? Onko hän oleva mustasukkainen, vai ei? Tätä kysymystä meidän tulee tarkastaa. Tällaiset poikkeemukset sisältyvät myöskin kirjani tarkoitukseen ja vievät minua varsin vähän pois itse aineestani.

Olen aikaisemmin osottanut miten sellaisissa seikoissa, jotka riippuvat yksinomaan yleisestä mielipiteestä, kateus valtaa ihmissydämen. Mutta rakkauden laita on toinen; sen herättämä mustasukkaisuus näyttää niin läheisesti perustuvan luontoon, että on hyvin vaikea olla uskomatta, ettei se johtuisi siitä, ja eläintenkin tarjoama esimerkki, joista monet ovat vallan raivokkaan mustasukkaiset, tuntuu kumoamatta sitä todistavan. Ihmistenkö mielipide kenties opettaa kukkoja tappelussa toisiaan raatelemaan ja härkiä puskemaan toisensa kuoliaaksi?

Vastenmielisyys kaikkea kohtaan, mikä häiritsee ja vastustaa meidän mielihyväntunteitamme, on luonnollinen, sitä ei voitane kieltää. Jossakin määrin halu yksinomaan omistaa sellaista, mikä meitä miellyttää, niinikään perustuu luontoon. Mutta kun tämä halu muuttuneena intohimoksi kiihtyy raivoksi tai epäluuloiseksi ja riuduttavaksi päähänpistoksi, jota sanotaan mustasukkaisuudeksi, silloin on laita toisin. Tällä intohimolla voi olla perustansa luonnossa, mikä kuitenkaan ei aina tapahdu; tässä suhteessa tulee siis tehdä eroa.

Eläinmaailmasta noudettua esimerkkiä olen aikaisemmin tarkastanut tutkistelussani "Discours sur l'inégalité". Ja kun nyt sitä uudestaan punnitsen, näyttää tarkastukseni tulos tarpeeksi vankalta, jotta voin kiinnittää siihen lukijan huomion. Siinä tekemiini erotuksiin lisään tässä ainoastaan, että luontoon perustuva mustasukkaisuus suuressa määrin aiheutuu sukuvietin voimakkaisuudesta, joten tämän vietin ollessa tai näyttäessä olevan rajaton mustasukkaisuus on ylimmillään. Silloin näet koiras mittaa oikeuksiaan tarpeidensa mukaan eikä koskaan voi nähdä toista koirasta pitämättä sitä julkeana kilpailijana. Tällaisissa eläinlajeissa naaraat antautuvat aina ensin eteen sattuvalle koiraalle, joten ne kuuluvat niille ainoastaan valloituksen oikeuden nojalla, aiheuttaen alituisia taisteluja koirasten välillä.

Niissä lajeissa taas, joissa koiras yhtyy yhteen ainoaan naarakseen, joissa parittelu muodostaa jonkunmoisen moraalisen siteen, jonkunmoisen avioliiton, naaras kuuluu oman valitsemuksensa nojalla sille koiraalle, jolle se on antautunut, ja kieltäytyy kaikilta muilta. Ja koska koiraalla on takeena naaraan uskollisuudesta se seikka, että se kiintymyksestä on tehnyt valintansa, se on vähemmin levoton nähdessään muita koiraita ja elää levollisemmin niiden kanssa. Tällaisiin eläinlajeihin kuuluvat koiraat myöskin hoitelevat poikasia. Ja yhden tuollaisen luonnonlain nojalla, jota emme voi havaita ilman heltymystä, näyttää naaras koiraalle korvaavan sitä hellyyttä, jota se osottaa poikasille.

Kaikki tehdyt havainnot siis yhdessä todistavat, ettei muutamien eläinlajien koirasten raivokkaasta mustasukkaisuudesta voi tehdä sitä johtopäätöstä, että se muka olisi luonnollinen ihmisiin nähden. Ja vaikka ottaakin huomioon kuumat ilmanalat, joissa monivaimoisuus on vallalla, tämä seikka vaan vahvistaa juuri lausumaani mielipidettä. Monivaimoisuudesta näet johtuu noissa ilmanaloissa elävien aviomiesten tyrannillinen varovaisuus, koska näet heidän oman heikkoutensa tietoisuus saattaa heidät turvautumaan pakkokeinoihin, kiertääkseen luonnonlakeja.

Meidän ajan ihmisissä, jotka tosin tässä suhteessa vähemmin kiertävät näitä lakeja, mutta jotka sen tekevät päinvastaisessa ja inhottavammassa suhteessa, saa mustasukkaisuus alkunsa enemmän yhteiskunnassa vallitsevista intohimoista kuin alkuperäisestä luonnonvaistosta. Useimmissa liehakoitsevissa lemmensuhteissa rakastaja enemmän vihaa kilpailijoita kuin mitä rakastaa lemmittyään. Hän pelkää, ettei saavuta yksinomaista suosiota; tämä on sen itserakkauden vaikutusta, jonka synnyn olen osottanut ja hänen turhamielisyytensä kärsii siitä enemmän kuin hänen rakkautensa. Muuten meidän nurinkuriset yhteiskuntaolomme ovat saattaneet naiset niin teeskenteleviksi¹⁸¹ ja ovat niin suuressa määrin kiihottaneet heidän himojaan, että tuskin voi luottaa mitä enimmin koeteltuun naiskiintymykseen ja että he tuskin enää voivat antaa sellaista uskollisuudentodistetta, joka poistaisi pelon kilpailijoiden suhteen.

Oikean rakkauden laita on toinen. Olen äsken mainitussa tutkistelussani osottanut, ettei tämä tunne ole niin luonnollinen kuin luullaan. On suuri ero miehen lemmittyänsä kohtaan tunteman tavaksi muuttuneen viehkeän kiintymyksen ja tuon hillittömän intohimon välillä, joka huumautuu esineensä luulotellusta suloudesta, niin ettei tämä esine enää näyttäy sellaisena kuin se todellisuudessa on. Tällainen intohimo, joka vaatii itselleen yksinomaista etusijaa ja suosiota, eroaa tässä suhteessa turhamielisyydestä ainoastaan siinä, että jälkimäinen vaatien kaikkea, itse mitään myöntämättä, aina on kohtuuton, kun sitävastoin rakkaus, antaen yhtä paljon kuin vaatii, on itsessään kohtuutta täynnä oleva tunne. Kuta enemmän rakkaus antaa, sitä herkkäluuloisempi se on. Sama harhaluulo, joka sen aiheuttaa, saattaa sen myös helposti herkkäuskoiseksi. Jos rakkaus onkin levoton, kunnioitus on täynnä luottamusta, eikä kunniallisessa sydämessä koskaan ole ollut rakkautta ilman kunnioitusta, sillä ei kukaan rakasta lemmityssään muita ominaisuuksia kuin sellaisia, joihin panee arvoa.

Sittenkuin kaikki tämä on tarkoin selvillä, saattaa varmasti sanoa, minkälaista mustasukkaisuutta Émile kykenee tuntemaan. Sillä koska tällä intohimolla tuskin on ituja ihmissydämessä, määrää yksinomaan kasvatus sen muodon. Kun Émile rakastaa ja jos silloin mustasukkaisuus hänet valtaa, hän ei ole oleva äkkipikainen, äreä ja epäluuloinen, vaan hiljainen, tunteellinen ja pelokas. Hän on tunteva itsensä enemmän levottomaksi kuin kiihottuneeksi. Hän on paljon enemmän koettava voittaa lemmittynsä kuin uhata kilpailijaansa. Hän on syrjäyttävä tämän kilpailijansa, jos voi, kuten esteen ainakin, häntä kuitenkaan vihamiehenään pitämättä. Jos hän häntä kuitenkin todella vihaisi, tämä viha ei johdu kilpailijan rohkeudesta koettaa riistää häneltä sydäntä, jota hän tavoittelee, vaan siitä todellisesta tuon sydämen menettämisen vaarasta, johon tuo kilpailija hänet saattaa. Eipä hän ole niin mieletön, että tuntisi epäoikeutetun ylpeyden itsessään loukatuksi siitä, että joku rohkenee hänen kanssaan kilpailla. Hän näet ymmärtää, että lemmityn yksinomaisen suosion saavuttaminen perustuu yksistään ansioon ja että sen on kunnia, jonka onnistuu tuo suosio saavuttaa; tämän vuoksi hän on paneva parastaan ollakseen rakastettava, ja luultavasti hän on onnistuva. Vaikka tuo jalomielinen Sophie on kiihottanut Émilen rakkautta saattamalla hänet hieman levottomaksi, niin hän varsin taitavasti osaa asettaa niin, ettei tuo levottomuus pääse yltymään ja että hän siitä saa korvausta. Ja kilpailijoille, joita Sophie kärsi ainoastaan pannakseen Émilen koetukselle, ennen pitkää toimitetaan läksijäiset.

Mutta minne olenkaan huomaamattani joutunut? Oi Émile! Mikä sinusta onkaan tullut? Tunnenko sinua enää oppilaakseni? Kuinka syvälle näytätkään vajonneesi? Missä onkaan tuo ankarasti kasvatettu nuorukainen, joka uhmaili vuodenaikojen ankaruutta, joka karkaisi ruumistaan mitä raskaimmilla töillä ja joka alisti sielunsa yksinomaan viisauden lakien alaiseksi, joka oli ennakkoluuloille ja intohimoille voittamaton, joka ei rakastanut muuta kuin totuutta, joka väistyi ainoastaan järjen edestä ja joka ei huolinut mistään muusta kuin siitä mikä oli hänen omaansa? Nyt kun toimeton elämä on häntä hemmotellut, hän antaa naisten ohjata itseään! Heidän huvinsa ovat hänen harrastuksensa esineenä, heidän tahtonsa on hänen lakinsa. Nuori neitonen on hänen kohtalonsa ratkaissut. Émile makaa tomussa hänen edessään ja nöyryyttää itsensä. Vakava Émile on lapsen leikkikaluna.

Näin vaihtelevat elämän näyt. Joka elämäniällä on omat vaikuttimensa, jotka panevat sen liikkeelle. Mutta ihminen on aina sama. Kymmenvuotiaana häntä johtavat makeat leivokset; kaksikymmenvuotiaana häntä ohjaa hänen lemmittynsä, kolmenkymmenvuotiaana hänen huvinsa, neljäkymmenvuotiaana kunnianhimo, viisikymmenvuotiaana saituus. Mutta milloin hän yksinomaan tavoittelee viisautta? Onnellinen se, joka vasten tahtoaankin saatetaan viisauden ohjattavaksi! Vähät siitä, mikä tässä on oppaana, kunhan päämäärä vaan saavutetaan. Sankarit, jopa viisaatkin ovat maksaneet tämän veron inhimilliselle heikkoudelle. Onpa olemassa esimerkki miehestä, jonka kädet ovat kehrävartta kääntäneet ja josta kuitenkin on tullut suuri mies.

Jos tahdotte saada hyvän kasvatuksen ulotuttamaan vaikutuksensa koko elämään, niin ylläpitäkää nuoruudenaikana lapsen hyviä tapoja. Ja kun oppilaanne on kehittynyt sellaiseksi, kuin hänen tulee olla, niin pitäkää huolta siitä, että hän on sellainen kaikkina aikoina. Tämä on viimeinen täydellisyyden leima joka teidän on painaminen työhönne. Etenkin tästä syystä on tärkeätä jättää nuorille miehille edelleen heidän ohjaajansa; sillä muuten ei tarvitse pelätä, etteivät he ilman häntäkin löytäisi vastinetta rakkaudelleen. Kasvattajat ja etenkin isät erehtyvät siinä, että toinen elintapa estää toista ja että, niinpiankuin on varttunut suureksi, heti tulee luopua kaikesta mitä teki pienenä ollessaan. Jos näin olisi laita, niin mitä hyödyttäisi huolellisesti kasvattaa lapsia, koska ne hyvät tai huonot tavat, jotka niihin istutettaisiin, häviäisivät lapsuuden mukana, ja koska muuttamalla elintapaa vallan toiseksi, välttämättömästi myöskin ajatustapa muuttuisi?