Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 46

Samoin kuin ainoastaan suuret taudit heikontavat muistikykyä, niin ainoastaan suuret intohimot löyhentävät tapoja. Vaikka makumme ja harrastuksemme vaihtuvat, niin tätä vaihtumista, joskohta se joskus onkin sangen pikainen, voi vähitellen tapahtuva tottumattomuus saattaa vähemmin tuntuvaksi. Ohjaajan tulee menetellä harrastustemme vaihtumisen suhteen samoin kuin taitavan taiteilijan värivivahdusten vaihtelun suhteen, nimittäin, että siirtyminen toisesta toiseen tapahtuu huomaamatta; hänen näet tulee niin hyvin sekoittaa ja levittää värit, ettei mikään liian räikeänä pistä esiin, ja lisäksi tulee hänen levittää useita värejä yli koko maalauksensa. Tämän säännön vahvistaa kokemus. Kohtuuttomien ihmisten pyyteet, harrastukset ja tunteet vaihtuvat joka päivä; heidän ainoa pysyvä ominaisuutensa on juuri tämä vaihtelevaisuus. Mutta säännöllinen ihminen palaa aina vanhoihin tapoihinsa eikä edes vanhuudessaan menetä mieltymystä niihin huvituksiin, joista hän lapsena piti.

Jos menettelette niin, että nuorukaiset astuessaan varttuneempaan ikään eivät ylenkatso edellistä ikäänsä, etteivät he omistaessaan uusia tapoja hylkää entisiä tapojaan ja että he aina mielellään tekevät sitä, mikä on hyvää, lukuunottamatta aikaa, jolloin ovat sitä alkaneet, niin siten ainoastaan olette pelastanut työnne ja voitte olla varmat kasvattienne suhteen heidän kuolinpäiväänsä asti. Sillä vaarallisin mullistus ja muutos tapahtuu juuri siinä iässä, jota teidän nyt tulee valvoa. Aina kaihoamme tätä ikää, ja sentähden emme myöhemmin hevin menetä niitä taipumuksia ja harrastuksia, jotka tuossa iässä olemme saaneet; mutta jos ne keskeytyvät, eivät ne koko elämässä enää palaa.

Suurin osa niistä tottumuksista, joita luulette juurruttavanne lapsiin ja nuorukaisiin, eivät ole todellisia tottumuksia, koska he ovat ainoastaan pakollisesti niihin alistuneet ja koska he, noudattaen niitä vastahakoisesti, ainoastaan odottavat hetkeä, jolloin voivat niistä vapautua. Olemalla vankeudessa ei totu siellä mielellään olemaan. Silloin tottumus, kaukana siitä, että vähentäisi vastenmielisyyttä, sitä päinvastoin lisää. Näin ei ole Émilen laita, joka on tehnyt lapsuudessaan kaiken vapaaehtoisesti ja huvikseen ja joka mieheksi vartuttuaan vaan tuntee tottumuksen valtaan liittyvän salaisen vapaudentunteen. Toimelias elämä, kätten työ, ruumiin harjotukset ja liike ovat hänelle käyneet niin tärkeiksi, ettei hän kärsimättä voisi niistä luopua. Jos hänet äkkiä pakottaisi hemmoteltuun ja paikallaolijan elämään, se olisi samaa kuin hänet vangitsisi, kahlehtisi ja saattaisi pakolliseen ja luonnottomaan tilaan. Epäilemättä siitä kärsisi yhtä paljon hänen mielialansa kuin hänen terveytensä. Tuskin hän voi vapaasti hengittää hyvin suljetussa huoneessa; hän tarvitsee vapaata, raitista ilmaa, liikettä, väsyttävää työtä. Silloinkin, kun hän on polvillaan Sophien edessä, hän ei malta olla joskus katsahtamatta ulos kentille ja haluamatta samoilla niiden halki Sophien seurassa. Kuitenkin hän pysyy alallaan, silloin kun hänen tulee pysyä; mutta hän on levoton, kiihottunut, ja näyttää taistelevan itsensä kanssa. Sittenkin hän jää paikoilleen, sillä hän on kahlehdittu. "Siinä sen nyt näkee", huomauttanee joku, "millaisten tarpeiden orjaksi olette hänet saattanut, millaisiin rajoituksiin olette hänet pakottanut." Kaikki tämä on totta; olen saattanut hänet alistumaan ihmistä rajoittavaan tilaan.

Émile rakastaa Sophieta, mutta mitkä jälkimäisen viehättävät ominaisuudet ovat etupäässä hänet vallanneet? Tunteellisuus, hyve ja siveyden rakkaus. Pannessaan arvoa tähän lemmittynsä siveyden rakkauteen, ei hän suinkaan itse siitä ole luopunut. Mihin Sophie puolestaan on kiintynyt? Kaikkiin niihin tunteisiin, jotka ovat hänen lemmittynsä sydämelle luontaiset, nimittäin todellisen hyvän kunnioitukseen, kohtuullisuuteen, yksinkertaisuuteen, jaloon epäitsekkyyteen, komeilun ja rikkauksien halveksumiseen. Émilellä oli nämä hyveet, ennenkuin rakkaus oli voinut häntä niihin innostaa. Missä suhteessa Émile siis oikeastaan on muuttunut? Hän on vaan saanut lisäsyitä ollakseen sellainen kuin hän on; ainoastaan tässä suhteessa hän on entisestään erilainen.

En saata kuvitella, että se, joka jotenkin tarkkaavasti on lukenut tätä kirjaa, voisi luulla kaikkien Émilen nykyiseen tilaan yhtyvien asianhaarojen olevan sattuman kokoamia. Koska nyt kaupungeissa on kosolta rakastettavia neitosia, niin onko se pelkkä sattuma, että juuri se, joka häntä miellyttää, elää kaukana syrjäisessä tyyssijassa. Sattumaltako Émile on hänet kohdannut? Sattumaltako he toisilleen ovat sopivat, sattumaltako he eivät voi asua samalla paikkakunnalla? Sattumaltako Émile löytää olopaikan ainoastaan kaukana hänestä, sattumaltako Émile kohtaa Sophieta niin harvoin ja sattumaltako hänen on pakko nähdä niin paljo vaivaa joskus häntä tavatakseen? Hän veltostuu, näin väittänee joku. Päinvastoin hän karaistuu. Hänen täytyy olla niin vahva, kuin miksi olen hänet kehittänyt, voidakseen vastustaa niitä rasituksia, jotka Sophie hänelle aiheuttaa.

Émile asuu runsaasti kahden Ranskan peninkulman päässä Sophien kodista. Tämä matka on kuin ahjon palkeet; sen avulla minä karkaisen lemmen nuolia. Jos he asuisivat naapureina tai jos Émile voisi käydä häntä katsomassa, mukavasti istuen hyvissä vaunuissa, hänen rakkautensakin olisi hyvin mukavaa laatua, ja hän rakastaisi häntä kuten pariisilainen. Olisikohan Leander tahtonut kuolla Heron puolesta, ellei meri olisi heitä toisistaan erottanut? Lukija, päästä minut tästä enempää puhumasta. Jos oikein ymmärrät oppiani, niin voit hyvin yksityisseikkoja myöten seurata ohjeitani.

Ensi kertoina, jolloin kävimme Sophieta katsomassa, vuokrasimme ratsuhevoset, päästäksemme pikemmin perille. Pidämme tätä matkustustapaa mukavana, ja vielä viidennelläkin käynnillämme käytämme yhä vaan samaa tapaa. Nyt on meitä odotettu. Yli puolen peninkulman päässä matkamme päämäärästä huomaamme ihmisiä tiellä. Émile katselee, hänen sydämensä sykkii kiihkeästi; hän tuntee Sophien muiden joukosta, hän syöksyy alas ratsunsa selästä, lähtee juoksemaan, rientää hurjasti eteenpäin ja saapuu tuon rakastettavan perheen luo. Émile pitää kauneista hevosista; hänen ratsunsa on hurja, ja huomatessaan olevansa vapaa se lähtee kiitämään karkuun halki kentän. Minä lähden sen jälkeen ja saan sen vaivoin kiinni ja tuon sen saapuville. Pahaksi onneksi Sophie pelkää hevosia, minä en siis hevosineni rohkene häntä lähestyä. Émile ei huomaa mitään, mutta Sophie kuiskaa hänelle korvaan, minkä vaivan hän on tuottanut ystävälleen. Nyt Émile rientää vallan häpeissään luokseni, tarttuu hevosten suitsiin ja jää meistä jäljelle; on vallan oikein, että kummallakin on vuoronsa. Hän ratsastaa edelleen vapauttaakseen meidät hevosista. Kun hänen näin on pakko jättää Sophie, ei hän enää pidä ratsastamista niin mukavana matkustuskeinona. Hengästyneenä hän jalan palaa luoksemme ja kohtaa meidät puolitiessä.

Kun teemme seuraavan matkamme Sophien kotiin, Émile ei enää huoli hevosista. "Miksi?" kysyn häneltä. "Voimmehan ottaa mukaamme rengin niistä pitämään huolta." "Oi", sanoo hän, "tuottaisimmeko niin paljon vaivaa tälle arvoisalle perheelle? Huomaattehan, että se tahtoo ravita sekä vieraita että heidän hevosiaan." "On totta", sanon minä, "että he ovat jalomielisen vieraanvaraisia, kuten köyhänpuoleiset ihmiset ainakin. Rikkaat, jotka kaikessa komeilussaan ovat itaroita, ottavat vastaan ainoastaan ystäviään, kun sitävastoin köyhät suovat vieraanvaraisuutta ystäviensä hevosillekin." "Menkäämme siis sinne jalan", hän sanoi; "tottakai te sen uskallatte tehdä, te, joka niin mielellänne otatte osaa lapsenne väsyttäviin huvituksiin." "Hyvin kernaasti", minä heti virkan; "mielestäni ei lemmittynsä luo kulkevan sovikaan mennä niin muhkean meluavasti."

Tullessamme lähemmäksi kohtaamme äidin ja tyttären vielä kauempana kuin ensi kerralla. Nuolen nopeudella riennämme heidän luokseen. Émile on vallan kuin hikeen uitettu; rakas käsi suvaitsee nenäliinalla pyyhkiä hänen poskiaan. Ja vaikka kaikki maailman hevoset olisivat käytettävänämme, ei meitä enää haluttaisi niitä käyttää.

Kuitenkin on sangen haikeata, ettemme koskaan voi viettää iltaa yhdessä. Kesä kuluu, päivät alkavat käydä lyhyemmiksi. Mitä tahansa sanonemmekin, ei meidän koskaan anneta palata kotiimme yöllä; ja ellemme saavu jo varhain aamulla, täytyy meidän kohta tulomme jälkeen taas lähteä matkaan. Kun meitä sitten suuresti säälitään ja surkutellaan, äiti arvelee viimein, että kun ei sovi meitä pitää yötä talossa, saattaa samasta kylästä löytää yömajan, jota joskus voimme käyttää. Tämän kuultuaan Émile paukuttaa käsiään ja vavahtelee ilosta. Ja Sophie vallan huomaamattaan sinä päivänä, jolloin hänen äitinsä on saanut tämän onnellisen tuuman, suutelee häntä tavallista enemmän.

Vähitellen ystävyyden viehkeys ja viattomuuden aiheuttama tuttavallisuus vakautuu meidän välillämme. Sophien tai hänen äitinsä määrääminä päivinä minä tavallisesti tulen ystäväni kanssa; välistä annan hänen mennä yksin. Luottamus ylentää mieltä, eikä enää sovi kohdella miestä lapsena. Mitä olisinkaan kasvatuksellani saavuttanut, ellei oppilaani ansaitsisi kunnioitustani? Joskus sattuu niinkin, että minä menen ilman häntä; silloin hän on alakuloinen, mutta ei napise. Mitäpä muuten hänen napinansa hyödyttäisi! Sitäpaitsi hän tietää, etten minä suinkaan hänen etujansa vahingoita. Jos menemme yhdessä tai eriksemme, on luonnollista, ettei mikään sää meitä pidätä; me näet olemme ylen ylpeät saapuessamme surkuteltavassa tilassa perille. Valitettavasti Sophie meiltä riistää tämän kunnian, kieltämällä meitä tulemasta huonolla säällä. Ainoastaan tässä suhteessa huomaan hänet hänelle salassa antamilleni ohjeille vastahakoiseksi.

Eräänä päivänä, kun Émile on mennyt yksin ja jolloin odotan häntä palaavaksi vasta seuraavana päivänä, hän kuitenkin saapuu jo samana iltana. Minä sanon hänelle häntä syleillen: "Kuinka, rakas Émile, sinä jo palaat ystäväsi luo!" Mutta sen sijaan että hän vastaisi hyväilyyni, hän sanoo minulle hieman nyrpeänä: "Älkää luulko minun tulevan niin pian vapaasta tahdosta; se tapahtuu toisen tahdosta. Sophie käski minun palata; palaan siis tehden Sophielle enkä teille mieliksi." Liikutettuna tästä luontevasta avomielisyydestä minä häntä uudelleen syleilen, sanoen: "Sinä suora sielu ja vilpitön ystävä, älä salaa minulta sitä mikä minulle kuuluu. Jos tuletkin hänen tahdostaan, niin sen kuitenkin tunnustat minun tähteni. Paluusi on hänen aikaansaannostaan, mutta sinun suoruutesi ja vilpittömyytesi on minun aikaansaannostani. Säilytä aina tuo jalojen sielujen ylevä vilpittömyys. Saatamme antaa välinpitämättömien ihmisten ajatella mitä tahtovat. Mutta olisi rikollista antaa ystävän pitää hyveellisenä ansiona sellaista, mitä ei häntä varten ole tehnyt."

Varon tarkoin hänen silmissään alentamasta tämän tunnustuksen arvoa, nimittäin huomauttamalla, että se osottaa suuremmassa määrin hänen rakkauttaan kuin jalomielisyyttään ja että hän vähemmin tahtoo itseltään riistää ansion tästä paluusta kuin lukea sitä Sophien kunniaksi. Mutta hänen palaamisensa laatu paljastaa hänen huomaamattaan minulle hänen sydämensä luonteen. Jos hän saapuu levollisesti ja hitain askelin, uneksien lemmestään, hän ei sinä hetkenä ole ollut muuta kuin Sophien rakastaja. Jos hän taas saapuu pitkin askelin, hikisenä, joskin ollen hieman huonolla tuulella, niin hän on Mentorinsa ystävä.

Kaikesta tästä huomaa, että nuori ystävä ei suinkaan vietä koko elämäänsä Sophien luona ja ettei hän käy häntä katsomassa niin usein kuin tahtoisi. Yksi tai pari matkaa viikossa – siihen rajoittuu hänen saamansa lupa. Ja hänen käyntinsä, jotka usein kestävät ainoastaan puoli päivää, jatkuvat harvoin seuraavaan päivään asti. Hän käyttää paljon enemmän aikaa toivoessaan Sophieta jälleen näkevänsä tai iloitessaan hänen näkemisestään kuin yhdessäoloon hänen kanssaan. Siitäkin ajasta, jonka hän panee noihin matkoihinsa, hän viettää vähemmän Sophien luona, kuin meno- ja paluumatkalla. Hänen tuntemansa ilo on tosi, puhdas ja suloinen, mutta versoo enemmän mielikuvituksessa kuin todellisuudessa, ja se kiihottaa hänen rakkauttaan, veltostuttamatta hänen sydäntään.

Niinä päivinä, jolloin hän ei käy Sophien luona, hän ei ole toimettomana eikä istu huoneessa paikallaan. Noina päivinä hän on entinen Émile; silloin hän ei ole entisestään ollenkaan muuttunut. Silloin hän useimmiten samoilee läheisellä maaseudulla, jatkaen luonnonhistoriallisia tutkimuksiaan. Hän havaitsee ja tutkii maanlaatua, sen tuotteita, sen viljelystä. Hän vertaa täten kokemiansa uusia maatöitä jo tuntemiinsa; hän hakee erilaisuuksien syitä. Kun hän huomaa toisenlaisen menettelytavan näille seuduille sopivammaksi, hän sen ilmaisee maanviljelijöille. Niinpä hän ehdottaa paremmanmuotoista auraa ja teettää sellaisen omien piirustustensa mukaan. Jos hän löytää höystösavi-kerroksia, hän opettaa heille tällä paikkakunnalla tuntemattoman höystösaven käytännön. Usein hän itse ryhtyy raatamaan. Kaikki hämmästyvät nähdessään hänen käyttävän heidän työaseitaan taitavammin kuin he itse, kyntävän syvempiä ja suorempia vakoja kuin he itse, kylvävän tasaisemmin ja valmistavan taitavammin kevättaimilavoja. He eivät tee hänestä pilaa kuten sellaisista, jotka ainoastaan pitävät kauniita esitelmiä maanviljelyksestä. He näet huomaavat, että hän sitä todella itse osaa harjottaa. Sanalla sanoen, Émile ulotuttaa intonsa ja harrastuksensa kaikkeen, mikä tuottaa olennaista ja yleistä hyötyä. Tähänkään hän ei pysähdy. Hän käy talonpoikien taloissa, ottaa selkoa heidän tilastaan, heidän perheistään, heidän lastensa luvusta, heidän viljelysmaidensa alasta, maantuotteiden laadusta, näiden menekistä, heidän varallisuudestaan, veroistaan, veloistaan, j.n.e. Hän ei jakele paljoa rahaa, tietäen, että sitä tavallisesti käytetään huonosti; mutta hän osottaa miten heidän tulee rahojaan käyttää, ja saattaa rahojen käyttämisen huolimatta heidän kokemattomuudestaan raha-asioissa, heille hyödylliseksi. Hän hankkii heille työväkeä ja maksaa heille usein heidän päivätyönsä omista töistään. Yhdelle hän korjauttaa tai katattaa hänen puoleksi rappeutuneen majansa, toiselle hän muokkauttaa hänen peltonsa, joka varojen puutteessa on jätetty kesannoksi; toiselle hän ostaa lehmän, hevosen ja kaikenlaista karjaa hänen menettämänsä karjan sijaan. Kaksi naapuria on vähällä alkaa käräjöidä keskenään, hän voittaa heidän luottamuksensa ja saa heidät sopimaan. Muuan mies sairastuu; hän hankkii hänelle lääkärinhoitoa, jopa hoitaa häntä itse.¹⁸² Toinen joutuu mahtavan naapurinsa sorron alaiseksi; Émile häntä suojelee ja rupeaa hänen välittäjäkseen. Köyhille kihlatuille hän valmistaa tilaisuuden mennä naimisiin. Muuan hyvä vaimo on menettänyt rakkaan lapsensa; hän menee hänen luokseen, lohduttaa häntä eikä heti lähde pois tultuansa. Hän ei ylenkatso köyhiä, hän ei kiireisesti lähde onnettomien luota. Usein hän syö niiden talonpoikaisihmisten luona, joita auttaa; hän jää myöskin niiden luo aterioimaan, jotka eivät hänen apuansa tarvitse. Ollen toisten hyväntekijä ja toisten ystävä hän ei unhota, että pitää itseään heidän vertaisenaan. Sanalla sanoen, hän tekee aina omalla persoonallaan yhtä paljon hyvää kuin rahoillaan.

Joskus hän suuntaa retkensä tuon onnellisen olopaikan tienoille. Onhan se toivo tarjona, että hän salavihkaa saisi nähdä Sophien, nähdä hänet hänen kävelyllään, ilman että hän Émileä näkisi. Mutta Émile vihaa kaikkea kieroutta käytöksessään, eikä hän osaa eikä tahdo mitään saavuttaa vilpillisesti. Hänessä on tuota rakastettavaa hienotunteisuutta, joka hyväilee ja ravitsee itserakkautta omantunnon antamalla hyvällä itsetodistuksella. Hän noudattaa ankarasti maanpakolaisuuttaan, eikä koskaan tule niin lähelle Sophien kotia, että hän sattumalta saisi sellaista, josta tahtoo kiittää yksinomaan Sophieta. Sen sijaan hän täynnä iloa harhailee lähistössä, etsien lemmittynsä jälkiä, heltyen hänen näkemästään vaivasta ja niistä pitkistä kävelyretkistä, jotka hän on tehnyt häntä miellyttääkseen. Käyntiensä edellisinä päivinä Émile usein menee johonkin läheisyydessä olevaan meijeritaloon tilaamaan ruokatavaroita seuraavan päivän aamiaista varten. Hän kääntää meidän kävelymme vallan kuin sattumalta tuohon suuntaan; sattumalta astumme sisälle ja huomaamme hedelmiä, leivoksia ja kermaa. Sophie, tuo herkkusuu, ei suinkaan ole kiittämätön tällaisesta huomaavaisuudesta ja tuottaa kernaasti kunniaa hankkimillemme herkuille. Minäkin aina saan osani hänen kiitoksistaan, vaikka en niitä ollenkaan olisi ansainnut. Tämä on pikku tytön sotajuonta, jotta hän kiittäessään olisi vähemmin hämillään. Isä ja minä syömme leivoksia ja juomme viiniä. Mutta Émilellä on naisten maku; hän vaanii aina jotakin kermalautasta, johon Sophie on kastellut lusikkaansa.

Kun leivoksia tarjotaan, puhun Émilelle niistä kilpajuoksuista, joihin hän lapsena otti osaa. Tahdotaan tietää mitä kilpajuoksuja ne olivat. Minä teen selkoa asiasta, ja se herättää hilpeyttä. Kysytään Émileltä, vieläkö hän osaa juosta. "Paremmin kuin koskaan ennen", hän vastaa. "Olisinpa kovin pahoillani, jos olisin unhottanut tämän taidon." Joku seuraan kuuluvista henkilöistä mielellään haluaisi nähdä hänen juoksevan, mutta ei rohkene sitä hänelle sanoa. Joku toinen ottaa sen sanoakseen. Émile suostuu. Käsketään saapuville pari kolme lähiseudun nuorta miestä. Määrätään palkinto, ja paremmin matkiaksemme noita entisiä kilpaleikkejä, panemme leivoksen määräkohtaan. Kaikki kilpailevat ovat valmiina. Isä antaa lähtömerkin lyöden kätensä yhteen. Nopsajalkainen Émile halkoo ilmaa ja on määrämatkan päässä, ennenkuin nuo kolme kömpelystä tuskin ovat lähteneet liikkeelle. Émile vastaanottaa palkinnon Sophien käsistä, ja yhtä jalomielisenä kuin Aeneas hän jakelee siitä kaikille voitetuille.

Keskellä suosionosotuksia ja voitonriemua Sophie rohkenee vaatia voittajaa kilpailemaan ja kehuu juoksevansa yhtä hyvin kuin hän. Émile ei kieltäydy astumasta kilpakentälle hänen kanssaan. Ja sillävälin kun neitonen valmistautuu kilpailuun, kun hän molemmilta kupeilta kiinnittää ylös hameensa ja kun hän, ollen halukkaampi paljastamaan Émilen katseille pienen siron jalkansa kuin voittamaan häntä kilpajuoksussa, katselee ovatko hänen hameensa tarpeeksi lyhyet, Émile kuiskaa jotakin äidille korvaan; tämä hymyilee ja antaa suostumuksen merkin. Silloin Émile asettuu kilpailijattaren viereen. Tuskin on lähtömerkki annettu, kun Sophie lähtee juoksemaan ja kiitää eteenpäin nopeana kuin lintu.

Naiset eivät osaa juosta. Kun he lähtevät pakoon, saa heidät aina kiinni. Juoksu ei ole ainoa urheilu, jota he harjottavat taitamattomasti, mutta se on ainoa, jota he suorittavat vailla suloutta. Heidän kyynäspäänsä kohoavat silloin taaksepäin ja ovat kiinni vyötäisissä; tämä saattaa heidät naurettavan näköisiksi. Ja heidän korkeat korkonsa, joilla he harppailevat eteenpäin, saattavat heidät heinäsirkkojen kaltaisiksi, jotka tahtovat juosta eteenpäin hyppimättä.

Émile, joka ei luule, että Sophie juoksee paremmin kuin muut naiset, ei viitsi edes liikkua paikaltaan, vaan antaa ivallisesti hymyillen hänen lähteä juoksemaan. Mutta Sophie on ketterä, ja hänellä on matalat korot. Hänen ei tarvitse turvautua mihinkään keinotekoiseen, jotta hänen jalkansa näyttäisivät pieniltä. Hänen ehätyksensä on niin suuri, että Émilen, saavuttaakseen tämän uuden Atalantan, on kiireisesti lähteminen juoksemaan: niin kaukana hän jo näkee Sophien edessään. Émile lähtee siis vuorostaan liikkeelle, kiitäen edelleen kotkan tavoin, joka hyökkää saaliinsa kimppuun. Hän ajaa häntä takaa, on jo vallan hänen kintereillään ja saavuttaa viimein tuon vallan hengästyneen neitosen, panee varovasti vasemman käsivartensa hänen vyötäryksensä ympärille, nostaa hänet ilmaan kuin höyhenen, ja painaen tätä suloista taakkaa sydämelleen hän täten päättää kilpajuoksun ja antaa hänen ensin kosketella päämäärää. Sitten hän huutaa: Sophie on voittanut, ja notkistaen toisen polvensa hänen edessään, hän tunnustaa itsensä voitetuksi.

Näihin moninaisiin toimituksiimme liittyy oppimamme ammatin harjottaminen. Ainakin kerran viikossa ja kaikkina niinä päivinä, jolloin huono sää ei salli meidän samoilla ulkona, menemme me, Émile ja minä, tekemään työtä käsityöläis-mestarin luo. Emme siellä työskentele muodon vuoksi, henkilöinä, jotka ovat yläpuolella tätä ammattia, vaan täydellä todella ja kuin oikeat käsityöläiset ainakin. Kerran Sophien isä tulee meitä tervehtimään ja tapaa meidät työssä eikä jätä ihastuneena kertomatta vaimolleen ja tyttärelleen mitä on nähnyt. Menkääpä katsomaan tuota nuorta miestä työpajassa, ja saatte nähdä halveksiiko hän köyhälistön oloja. Saattaa kuvitella kuinka iloisena Sophie kuuntelee tätä puhetta. Asiasta puhutaan vielä toistamiseen, ja muutkin tahtoisivat yllättää Émileä hänen työssään. Minulta kysellään asiata kuitenkin niin, kuin ei tarkoitettaisi mitään erityistä, ja sittenkuin äiti ja tytär ovat saaneet tietää työpäivämme, he tulevat sinä päivänä vaunuilla kaupunkiin.

Astuessaan sisään verstaaseen Sophie huomaa sen toisessa päässä nuoren miehen paitahihasillaan ja hiukset epäjärjestyksessä sekä niin työhönsä kiintyneenä, ettei hän ollenkaan huomaa häntä. Sophie pysähtyy ja antaa äidilleen merkin. Émilellä on taltta toisessa kädessä ja toisessa puuvasaran pää, johon hän juuri on tekemässä reikää. Sitten hän sahaa poikki laudan ja panee poikkisahaamansa laudanpätkän höylälankkujen väliin sitä sileäksi höylätäkseen. Tämä näky ei saata Sophieta nauramaan; se päinvastoin häntä liikuttaa ja herättää hänessä kunnioitusta. Nainen, kunnioita herraasi; hän tekee työtä sinun edestäsi, hän ansaitsee sen leivän, joka sinua ravitsee; sellainen on oikea mies.

Heidän siinä katsellessaan häntä minä huomaan heidät ja vedän Émileä hihasta. Hän kääntyy, näkee heidät, heittää pois työkalunsa ja rientää heidän luokseen päästäen ilohuudon. Antauduttuaan ensi ilonhuumauksen valtoihin hän pyytää heitä istumaan ja jatkaa työtään. Mutta Sophie ei malta jäädä istumaan; hän nousee vilkkaana, kulkee läpi verstaan, tutkii työkaluja, koskettaa sileitä lautoja, ottaa höylänlastuja permannolta, katselee käsiämme ja sanoo sitten rakastavansa tätä ammattia, se kun on puhdas. Tuo riehakko koettaa jäljitelläkin Émileä. Valkealla ja heikolla kädellään hän lykkää laudalle höylän; höylä luistaa eteenpäin, mutta ei pysty puuhun. Luulen näkeväni lemmen jumalan liitelevän ilmassa, nauravan ja räpyttävän siipiään; luulen kuulevani hänen päästävän iloisia huutoja ja sanovan: Herkules on kostettu.

Tällävälin äiti tiedustelee mestarilta: "Paljonko annatte palkkaa noille nuorille miehille?" "Rouvaseni, annan kummallekin kaksikymmentä sou'ta¹⁸³ päivässä sekä ruuan. Mutta jos tuo nuorukainen tahtoisi, niin hän ansaitsisi paljon enemmän, sillä hän on seudun paras työmies." "Kaksikymmentä sou'ta päivässä ja ruoka!" huudahtaa äiti hellästi. "Niin on, rouvani", sanoo mestari. Nyt äiti rientää Émilen luo, syleilee häntä, painaa häntä povelleen vuodattaen kyyneleitä ja voimatta sanoa muuta kuin toistaa moneen kertaan: poikani, poikani!

Juteltuaan hetken meidän kanssamme, kuitenkaan häiritsemättä työtämme, sanoo äiti tyttärelleen: "Lähtekäämme, on jo myöhä, eikä meidän sovi antaa itseämme odottaa." Sitten hän lähestyy Émileä, näpäyttää häntä poskelle sanoen: "Kas niin, kelpo työmies, etkö tahdo tulla meidän kanssamme?" Émile vastaa hänelle kovin surullisella äänellä: "Olen tehnyt sopimuksen mestarin kanssa, kysykää häneltä." Mestarilta kysytään, tahtoisiko hän päästää meidät menemään. Hän vastaa, ettei voi. "Minulla on kiireisiä töitä", sanoo hän, "ja niiden tulee olla valmiit ylihuomenna. Luottaen näihin herroihin, olen päästänyt pois tarjoutuneita työmiehiä. Jos nämäkin lähtevät luotani, en enää tiedä, mistä saan toisia, enkä silloin voi saada työtä valmiiksi luvatuksi päiväksi." Äiti ei tähän virka mitään; hän odottaa, että Émile puhuisi. Mutta hän painaa päänsä alas ja vaikenee. "Hyvä herra", sanoo äiti hänelle, hieman oudoksuen tätä äänettömyyttä, "eikö teillä ole mitään tähän sanottavaa?" Émile katsoo hellästi hänen tyttäreensä ja sanoo ainoastaan nämä sanat: "Näettehän, että minun täytyy jäädä." Tämän jälkeen naiset poistuvat jättäen meidät siihen. Émile saattaa heitä ovelle asti, seuraa heitä sitten katseillaan niin kauas kuin voi, huokailee, ja palaa työhönsä mitään puhumatta.

Matkalla äiti, joka on hieman loukkaantunut, puhuu tyttärelleen tästä omituisesta menettelystä. "Kuinka", hän sanoo, "oliko ehkä niin vaikeata antaa mestarille korvausta ilman että he itse jäivät työhön, ja eikö tuo niin tuhlaileva nuori mies, joka ilman pakkoa sirottelee rahojaan, enää raskitse niitä käyttää sopivissa tilaisuuksissa?" "Oi, hyvä äiti", virkkaa Sophie, "suokoon Jumala, ettei Émile panisi rahaan niin suurta arvoa, että käyttäisi sitä rikkoakseen antamansa lupauksen, syödäkseen rankaisematta sanansa ja täten ollakseen syynä siihen, että toinenkin sanansa syö! Tiedänhän, että hänen olisi helppo korvata mestarille se vahinko, joka aiheutuisi hänen poistumisestaan; mutta siten hän saattaisi sielunsa rikkauden orjaksi ja tottuisi asettamaan sen velvollisuuksiensa edelle ja luulemaan, että on vapaa kaikesta, kunhan vaan maksaa. Émilen katsantokanta on toinen, ja minä toivon, ettei hän sitä minun tähteni muuta. Luuletteko ettei jääminen ole maksanut mitään itsehillitsemystä? Äiti, älkää pettykö; minun tähteni hän jäi työhön, näin sen hänen silmistään."

Silti Sophie ei ole välinpitämätön lemmen oikeiden vaatimusten suhteen. Päinvastoin hän siinä suhteessa on ankara ja vaativainen; kernaammin hän ei tahtoisi ollenkaan olla rakastettu, kuin että häntä vaan laimeasti rakastettaisiin. Hänessä on oman arvonsa ja kunnioituksen tietoisuuden herättämää ylpeyttä, ja se vaatii muilta samaa kunnioitusta, jota se itseään kohtaan tuntee. Hän ylenkatsoisi sydäntä, joka ei tuutisi hänen sydämensä koko arvoa ja joka ei rakastaisi häntä hänen hyveidensä vuoksi yhtä paljon ja enemmän kuin hänen suloutensa vuoksi; hän ylenkatsoisi sydäntä, joka ei asettaisi häntäkin edelle velvollisuuttaan ja joka ei asettaisi häntä edelle kaikkea muuta maailmassa. Hän ei ole toivonut itselleen lemmittyä, joka ei tuntisi muuta lakia kuin hänen tahtonsa; hän näet tahtoo hallita miestä, joka ei hänen kauttaan ole menettänyt miehenarvoaan. Niinpä Kirke halveksii Odysseuksen seuralaisia, jotka on noitunut halvoiksi eläimiksi, ja antautuu Odysseukselle, jota ei ole voinut noitumalla muuttaa.

Mutta lukuunottamatta tätä loukkaamatonta ja pyhää velvollisuutta Sophie on äärettömän tarkka kaikista omista oikeuksistaan, hän pitää ankarasti silmällä miten tunnollisesti Émile niitä kunnioittaa, kuinka innokkaasti hän täyttää hänen toivomuksensa, kuinka taitavasti hän ne arvaa, miten täsmällisesti hän saapuu määrähetkellä. Hän ei tahdo että Émile tulisi myöhemmin eikä aikaisemmin; hän tahtoo että hän olisi säntillinen. Jos hän tulisi aikaisemmin, hän asettaisi oman tahtonsa edelle, jos hän tulisi myöhemmin, se osottaisi laiminlyömistä. Hänkö laiminlöisi Sophieta! tämä ei tapahtuisi kahta kertaa. Sophien epäoikeutettu epäilys oli kerran vähällä turmella kaiken, mutta onneksi hän on oikeudellinen ja kohtuullinen ja osaa jälleen hyvittää väärän tekonsa.

Eräänä iltana meitä odotetaan Sophien kodissa: Émile on saanut käskyn tulla. Meitä tullaan vastaanottamaan, mutta meitä ei ollenkaan näy. "Mitä heille onkaan tapahtunut, mikä onnettomuus on heitä kohdannut? He eivät edes ole lähettäneet mitään sanaa." Ilta kuluu heiltä heidän meitä odottaessaan. Sophie parka luulee meitä kuolleiksi; hän on epätoivoissaan, mitä suurimman levottomuuden vallassa ja valvoo yönsä itkien. Jo illalla on lähetetty henkilö meistä tietoja noutamaan, ja tämän henkilön on määrä palata seuraavana aamuna. Hän palaa toisen seurassa, joka on meidän lähettämämme ja joka suusanallisesti meidän puolestamme pyytää anteeksi, sanoen, että voimme hyvin. Seuraavassa tuokiossa me itse saavumme paikalle. Silloin kohtaus äkkiä muuttuu. Sophie pyyhkii kyyneleensä, tai jos hän vielä niitä vuodattaa, ne ovat vihankyyneleitä. Hänen ylpeälle sydämelleen ei tuota tyydytystä se varmuus, että olemme elossa. Émile siis elää ja on turhaan antanut itseään odottaa.

Heti tultuamme Sophie tahtoo vetäytyä huoneeseensa. Mutta vanhemmat vaativat, että hän jää meidän seuraamme; hänen täytyy totella. Mutta hän muuttaa heti paikalla menettelyä ja teeskentelee levollisuutta ja tyytyväisyyttä, joka toisiin epäilemättä olisi tehnyt todellisen vaikutuksen. Isä tulee luoksemme ja sanoo: "Olette tuottaneet ystävillenne levottomuutta; täällä on niitä, jotka eivät sitä teille hevin anna anteeksi." "Kuka sitten? isäni?" kysyy Sophie hymyillen niin ystävällisesti kuin suinkin saattaa. "Mitä se sinua liikuttaa", vastaa isä, "kunhan se vaan et ole sinä." Sophie ei vastaa vaan luo katseensa alas käsityöhönsä. Äiti vastaanottaa meidät kylmän ja pakollisen näköisenä. Émile on hämillään eikä uskalla puhutella Sophieta. Tämä puhuttelee häntä ensiksi, kysyy häneltä miten hän voi, pyytää häntä istumaan ja osaa niin hyvin näytellä, että nuori mies, joka ei vielä ymmärrä rajujen mielenliikutusten ääntä, antaa tämän kylmäverisyyden viedä itsensä harhaan ja on vähällä itse loukkaantua. Poistaakseni hänen erehdyksensä minä yritän tarttua Sophien käteen ja suudella sitä, kuten minun välistä on tapana. Mutta hän vetää kätensä pois rajusti ja sanoo: "Hyvä herra", niin omituisella äänenpainolla, että ehdoton liike heti paljastaa Émilelle hänen tunteensa.

Huomattuaan ilmaisseensa tunteensa Sophie ei enää pakota itseään teeskentelyyn. Hänen näennäinen kylmäverisyytensä muuttuu ivalliseksi ylenkatseeksi. Hän vastaa kaikkeen, mitä hänelle sanotaan, yksitoikkoisen lyhyesti ja hitaasti sekä epävarmasti, ikäänkuin peläten, että hänen äänensä ilmaisisi liiaksi närkästystä. Émile on puolikuollut kauhusta ja katselee häntä surevan näköisenä ja koettaa saada Sophien katsomaan häneen, jotta hän hänen katseistaan voisi lukea, mitä hän oikein ajattelee. Sophie ärtyy hänen luottamuksestaan vielä enemmän ja luo häneen katseen, joka vie häneltä halun anoa toista. Émile on vallan suunniltaan ja vapisee eikä onneksi rohkene häntä puhutella eikä katsoa; sillä vaikka hän viattomanakin olisi voinut kestää Sophien vihaa, ei jälkimäinen koskaan olisi antanut hänelle anteeksi.