Kitabı oku: «Émile eli Kasvatuksesta», sayfa 47

Nyt minä huomaan, että on minun vuoroni ja että on aika selittää asia; menen siis Sophien luo. Tartun jälleen hänen käteensä, jota hän nyt ei vedä pois, sillä hän on vähällä pyörtyä. Sanon hänelle lempeästi: "Rakas Sophie, me olemme onnettomia, mutta te olette järkevä ja oikeamielinen; te ette voi meitä tuomita meitä kuulematta. Kuulkaa siis, mitä meillä on sanottavaa." Hän ei vastaa mitään, ja minä puhun seuraavasti:

"Läksimme matkaan eilen kello neljä. Meidän oli määrä saapua kello seitsemän, ja lähdemme aina aikaisemmin, kuin mikä olisi välttämätöntä, voidaksemme tiellä levätä kun lähestymme taloanne. Olimme jo kulkeneet kolme neljännestä matkasta, kun surkeat valitushuudot kaikuivat korvaamme. Ne läksivät eräästä vähän matkan päässä olevasta notkosta. Riennämme huutojen suuntaan ja huomaamme miesparan, joka, palatessaan hieman juopuneena ratsain kaupungista, oli pudonnut niin raskaasti hevosen selästä, että oli taittanut jalkansa. Huudamme apua; ei kukaan vastaa. Koetamme asettaa haavottuneen takaisin hevosen selkään, mutta se ei meille onnistu. Pienimmästäkin liikkeestä tuo onneton kärsii kauheita tuskia. Nyt ei meillä ole muu neuvona kuin köyttää hevonen kiinni syrjäisen metsikön puuhun, muodostaa käsivarsistamme paarit, ja nostaa niille haavottunut. Sitten kannamme häntä niin varovasti kuin suinkin, seuraten hänen osottamaansa tietä, joka johtaa hänen kotiinsa. Matka oli pitkä ja meidän täytyi moneen kertaan levätä. Saavumme viimein perille uupuneina väsymyksestä. Meidät kohtaa katkera yllätys, kun huomaamme tuntevamme hänen talonsa ja että tuo poloinen on sama mies, joka niin sydämellisesti vastaanotti meidät sinä päivänä, jolloin ensi kerran tulimme näille seuduille. Siinä mielen kiihtymyksessä ollen, joka oli meidät kaikki vallannut, emme tähän hetkeen saakka olleet toisiamme tunteneet."

"Tällä miehellä oli vaan kaksi pientä lasta. Hänen vaimonsa, joka juuri makasi synnytysvuoteessa, pelästyi siihen määrään nähdessään hänen tässä tilassa palaavan, että hän tunsi haikeata kipua ja muutaman tunnin kuluttua synnytti lapsensa. Mitä tehdä tällaisessa tapauksessa syrjäisessä mökissä, jossa ei voinut toivoa mitään apua? Émile silloin läksi noutamaan metsikköön jättämäämme hevosta, nousi sinne saavuttuaan sen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa hakemaan haavalääkäriä kaupungista. Hän antoi tälle hevosen, ja kun hän ei kyllin pian löytänyt sairaanhoitajatarta, hän palasi jalan erään palvelijan seurassa, lähetettyään toisen palvelijan teidän luoksenne. Tällävälin minä olin suuressa pulassa, kuten saattaa arvata, minun kun oli yhtaikaa hoitaminen jalkansa taittanutta miestä ja lapsivuoteessa makaavaa vaimoa. Hain kokoon talosta kaiken, mitä suinkin luulin voivani käyttää auttaakseni molempia."

"En enää mainitse teille yksityiskohtia seikkailumme lopusta; siitähän ei tässä ole kysymys. Kello oli kaksi aamulla, ennenkuin kumpikaan meistä sai hetkeäkään lepoaikaa. Viimein, ennen päivänkoittoa saavuimme tässä lähellä olevaan majataloomme, jossa odotimme teidän heräämistänne kertoaksemme teille seikkailumme."

Vaikenen mitään lisäämättä. Mutta ennenkuin kukaan sanoo sanaakaan, Émile lähestyy lemmittyään, kohottaa ääntänsä ja sanoo hänelle jäntevämmin kuin mitä olin odottanut: "Sophie, sinusta riippuu kohtaloni, sinä sen hyvin tiedät. Voit saattaa minut menehtymään suruun; mutta älä luule, että voit saada minut unhottamaan inhimillisyyden oikeuksia. Ne ovat minulle pyhemmät kuin sinun oikeutesi; niistä en koskaan luovu sinun tähtesi."

Tämän kuultuaan Sophie ei vastaa, vaan nousee, panee käsivartensa hänen kaulaansa ja suutelee häntä poskelle. Sitten hän ojentaa kättään verrattoman sulavasti ja sanoo: "Émile, ota tämä käsi, se on sinun. Ole, milloin vaan tahdot, puolisoni ja herrani. Olen koettava ansaita tätä kunniaa."

Tuskin on Sophie häntä suudellut, kun isä ihastuneena taputtaa käsiään huutaen: vielä kerta, vielä kerta! Eikä Sophie anna toistamiseen itseään kehotella, vaan painaa heti kaksi suudelmaa Émilen toiselle poskelle. Mutta melkein samassa tuokiossa hän pelästyy kaikkea mitä juuri on tehnyt, pakenee äitinsä syliin ja peittää äidin povelle häpeästä punottavat kasvonsa.

Jätän kuvaamatta yleisen ilon; onhan luonnollista, että kaikki sitä tuntevat. Päivällisen jälkeen Sophie kysyy olisiko kovin pitkä matka mennä katsomaan poloisia sairaita. Sophieta haluttaa sinne mennä, ja tämä on hyvä teko; lähdetään matkaan. Sairaat loikovat kumpikin vuoteessaan. Émile näet oli hankkinut toisen vuoteen. Heidän ympärillään on henkilöitä, jotka heitä hoitavat. Émile oli tästä pitänyt huolen. Mutta lisäksi molemmat potilaat ovat niin köyhissä oloissa, että kärsivät yhtä paljon puutteestaan kuin sairaudestaan. Sophie saa vaimoparalta esiliinan ja sijoittaa hänet mukavammin vuoteeseensa; samoin hän sitten tekee sairaalle miehellekin. Hänen hellä ja pehmeä kätensä osaa löytää kaiken, mikä voi koskea sairasten ruumiiseen ja asettelee pehmeämmin heidän kivistäviä jäseniään. He tuntevat saavansa huojennusta, kun hän vaan heitä lähestyy, luulisi hänen arvaavan kaiken, mikä voi tuottaa heille kipua. Tämä niin hieno neitonen ei inhoa epäsiisteyttä eikä huonoa ilmaa, ja osaa poistaa molemmat, häiritsemättä ketään ja tuottamatta sairaille vaivaa. Hän, joka aina muuten on niin siveän kaino, joskus ylpeäkin, hän, joka ei mistään hinnasta olisi sormenpäälläänkään koskenut miehen vuoteeseen, kääntelee ja muuttelee haavottunutta siitä ollenkaan välittämättä ja panee hänet mukavampaan asentoon, niin että hän siinä voi pysyä kauemmin. Armeliaisuuden into on hyvinkin siveyden arvoinen. Kaiken, minkä hän tekee, hän suorittaa niin kevyesti ja taitavasti, että miesparka tuntee huojennusta, tuskin huomaamatta, että häneen on koskettu. Vaimo ja mies siunaavat yhdessä tuota rakastettavaa neitosta, joka heitä säälii ja lohduttaa. Hän on taivaan enkeli, jonka Jumala on heille lähettänyt; ainakin hän on yhtä lempeä ja hyvä. Émile on heltynyt ja katselee häntä vaieten. Mies, rakasta naistoveriasi; Jumala on antanut hänet sinulle sinua lohduttamaan vaivoissasi, huojentamaan kärsimyksiäsi, siinä todellinen nainen!

Vastasyntynyt kastetaan. Molemmat rakastavat ovat kummeina, ja heidän sisällään liikkuu palava toivomus antaa toisille tilaisuus samanlaiseen palvelukseen. He halajavat tuota toivottua hetkeä, he luulevat sen jo olevan sangen lähellä. Kaikki Sophien arvelut ovat haihtuneet, mutta nyt vasta minun arveluni alkavat. Rakastavat eivät vielä ole niin pitkällä kuin ajattelevat; kaiken tulee tapahtua säännöllisessä järjestyksessä.

Eräänä aamuna, jolloin he eivät ole nähneet toisiaan kahteen päivään, minä astun Émilen huoneeseen kirje kädessä ja sanon hänelle katsoen häntä lujasti silmiin: "Mitä tekisit, jos sinulle kerrottaisiin, että Sophie on kuollut?" Hän huutaa ääneensä, nousee väännellen käsiään ja katsoo minuun vaieten ja menehtynein katsein. "Vastaahan toki", minä sanon yhtä tyynenä. Silloin hän ärtyneenä kylmäverisyydestäni lähestyy minua silmät palaen vihasta ja pysähtyen melkein uhkaavassa asennossa. "Mitäkö tekisin … sitä en tiedä; sen ainakin tiedän, etten eläessäni tahtoisi jälleen nähdä sitä, joka olisi minulle tämän sanoman kertonut." "Rauhoitu", sanon hymyillen; "hän elää ja voi hyvin, hän ajattelee sinua ja odottaa meitä tänä iltana. Mutta menkäämme ensin kävelemään ja jutelkaamme."

Se intohimo, joka hänet on vallannut, ei enää salli hänen, kuten ennen, antautua puhtaasti järkiperäisiin keskusteluihin. Itse tuon intohimon avulla tulee herättää hänen mielenkiintoaan, jotta hän tarkkaisi neuvojani. Tätä on tarkoittanut tuo kauhea johdantoni; nyt olen varma siitä, että hän on minua kuunteleva.

"Meidän tulee olla onnellisia, rakas Émile; se se on jokaisen tuntevan olennon päämäärä; se on ensimäinen luonnon meihin istuttama halu, se on ainoa, joka ei meitä koskaan hylkää. Mutta missä on onni? Ken sen tietää? Jokainen sitä etsii, eikä kukaan sitä löydä. Kulutamme elämämme sitä etsiessämme, ja kuolemme, ilman että olemme sitä saavuttaneet. Nuori ystäväni, kun syntymäsi jälkeen otin sinut syliini ja kun huusin ylintä Olentoa sen sitoumuksen todistajaksi, jonka rohkenin ottaa täyttääkseni, ja kun pyhitin oman elämäni sinun onnellesi, niin tiesinkö itse mihin sitouduin? En; sen ainoastaan tiesin, että saattamalla sinut onnelliseksi, itse varmasti tulisin onnelliseksi. Tehdessäni sinun hyväksesi nämä hyödylliset ponnistukset, tiesin että ne edistäisivät yhteistä onneamme."

"Niin kauan kuin emme tiedä, mitä meidän tulee tehdä, viisaus on siinä, että olemme toimimatta. Tämä on perusohje, jota ihminen kaikkein enimmin tarvitsee ja samalla se, jota hän kaikkein vähimmin osaa seurata. Se, joka etsii onnea tietämättä missä se on, on alttiina vaaralle sitä paeta ja siitä poistua; jokaista eteen sattuvaa harhatietä pitkin. Mutta eipä joka mies osaa olla levollisena ja toimimatta. Ollen täynnä levotonta intoa onnea etsiäksemme, erehdymme kernaammin etsinnässämme kuin suostuisimme kokonaan sen etsinnästä herkeämään. Ja jos kerran olemme poistuneet siltä oikealta näkökannalta, jonka nojalla meidän olisi pitänyt sitä tuntea, emme enää voi tätä näkökantaa palauttaa."

"Joskohta olin saman tietämättömyyden valloissa, koetin välttää mainittua erehdystä. Sitoutuessani sinusta huolta pitämään päätin olla astumatta ainoatakaan turhaa askelta ja sinuakin siitä estää. Pysyin luonnon tiellä odottaen, että se minulle näyttäisi onnen tien. Kävi selville, että nämä molemmat tiet lankesivat yhteen ja että siis tietämättäni olinkin seurannut onnen tietä."

"Ole sinä todistajani ja tuomarini; en koskaan ole sinulta tätä tointa kieltävä. Alkuvuosiasi ei koskaan ole uhrattu seuraaville vuosille; olet nauttinut kaikkea sitä hyvää, minkä luonto on sinulle antanut. Niistä kärsimyksistä, jotka se on pannut niskoillesi ja joita en ole voinut sinusta torjua, olet tuntenut ainoastaan sellaisia, jotka ovat olleet omansa karkaisemaan sinua muilta kärsimyksiltä. Ainoastaan välttääksesi suurempaa kärsimystä olet pienempää saanut kestää. Et ole kokenut vihaa etkä orjuutta. Olet ollut vapaa ja tyytyväinen ja sentähden olet pysynyt oikeamielisenä ja hyvänä. Sillä kärsimykset ja pahe ovat toisistaan erottamattomat; ihminen näet ei koskaan muulloin tule häijyksi kuin silloin, kun hän on onneton. Oi jospa lapsuutesi muisto pysyisi vanhuuteesi asti. Tuntien hyvän sydämesi en pelkää, että sydämesi koskaan muistelisi sitä aikaa siunaamatta sitä kättä, joka tuota ikääsi ohjasi."

"Astuttuasi järkevyyden ikään olen turvannut sinut ihmisten mielipiteiltä; sydämesi auettua tunteille, olen suojannut sinua intohimojen vallalta. Jos olisin voinut saada tuon sisäisen levottomuutesi jatkumaan kuoloosi asti, olisi työni ollut varmasti taattua, ja sinä olisit alati niin onnellinen kuin ihminen saattaa olla. Mutta, rakas Émile, turhaan olen kastellut sieluasi Styks virran vedessä, en kuitenkaan ole voinut saattaa sitä täydelleen haavottumattomaksi. Eteesi kohoaa uusi vihollinen, jota et vielä ole oppinut voittamaan, ja jonka vallasta en enää voi sinua vapauttaa. Tämä vihollinen olet sinä itse. Luonto ja kohtalo olivat jättäneet sinut vapaaksi. Sinä saatoit kestää puutetta ja ruumiillista tuskaa; mutta sielun tuskat olivat sinulle tuntemattomat. Et ollut riippuvainen mistään muusta kuin inhimillisten olojen suhteista. Nyt olet riippuvainen kaikista sinussa heränneistä ja kehittyneistä pyyteistäsi. Opittuasi haluamaan olet saattanut itsesi halujesi orjaksi. Kuinka monet tuskat saattavatkaan raadella sieluasi, ilman että mitään sinussa muuttuu, ilman että mikään sinua loukkaa, ilman että mikään sinun olemustasi koskettelee! Kuinka monta kärsimystä voitkaan tuntea, olematta sairas! Kuinka usein saatat kokea kuolontuskaa, siltä kuolematta! Valhe, erehdys, epäilys voi saattaa sinut epätoivoon."

"Olet teatterissa kuullut miten sankarit, äärettömien tuskien valtaamina, ovat täyttäneet näyttämön mielettömillä huudoillaan, olet nähnyt heidän osottavan naisellista surua, itkevän lasten tavoin ja täten niittävän yleisön suosionosotuksia. Muistelepa miten paheksuit noita valitushuutoja, tuota voivotusta, se kun lähti miehistä, joilta sopi odottaa ainoastaan järkähtämättömyyttä ja lujuutta. 'Kuinka', sanoit täynnä paheksumista, 'ovatko nuo sellaisia esimerkkiä, jotka tarjotaan meidän seurattaviksemme, ne esikuvat, jotka annetaan meidän jäljiteltäväksemme! Pelätäänkö, ettei ihminen olisi tarpeeksi pieni, tarpeeksi onneton ja heikko, ellei vielä hänen heikkoudelleen suitsuteta hyveen pettävää uhrisavua?' – Nuori ystäväni, ole vastedes leppeämpi näyttämöä kohtaan; nyt on itsestäsi tullut näyttämösankari!"

"Sinä osaat kärsiä ja kuolla; osaat kestää välttämättömyyden lakia kärsimällä ruumiillista tuskaa, mutta et vielä ole alistanut sydämesi pyyteitä lakien alaisiksi, ja kuitenkin elämämme häiriytyminen johtuu paljon enemmän sydämemme pyyteistä kuin todellisista tarpeistamme. Halumme ovat ylen laajat, voimamme taaskin tuiki riittämättömät. Toivomuksineen ihminen kiintyy tuhansiin seikkoihin; itsestään hän ei ole vankasti kiintynyt mihinkään, ei edes elämään. Kuta enemmän hänen pyyteensä lisääntyvät, sitä enemmän myös hänen kärsimyksensä kasvavat. Kaikki täällä maan päällä on katoavaista; kaiken sen, mitä rakastamme, olemme kerran menettävät, ja kuitenkin kiinnymme siihen, ikäänkuin sitä kestäisi iäti. Mikä kauhu sinussa heräsi kun vaan oletit, että Sophie oli kuollut! Luuletko siis, että hän voisi elää alati? Eikö kukaan kuole hänen iässään? Hänen täytyy kerta kuolla, lapseni, ja kenties ennen sinua. Kuka tietää, onko hän tällä hetkellä elävien joukossa? Luonto oli kahlehtinut sinut riippuvaiseksi ainoastaan yhdestä kuolosta; sinä itse teet itsesi toisestakin kuolemasta riippuvaksi; nyt olet siis joutunut siihen tilaan, että kahdesti tulet kuolemaan."

"Kuinka surkuteltava oletkaan, kun täten olet joutunut hillittömien intohimojesi orjaksi. Aina kaihoa, aina jotakin, jota menetät, aina levottomuutta! Et voi nauttia edes siitä, mikä sinulle vielä on jäljelle jäänyt. Pelko, että voit menettää kaikki, on estävä sinua mitään omistamasta. Kun olet suostunut yksinomaan noudattamaan intohimojesi ääntä, et voi niitä koskaan tyydyttää. Olet aina etsivä lepoa, ja se on aina pakeneva edestäsi. Tulet onnettomaksi ja sitten tulet häijyksi; kuinka tätä voisikaan välttää, kun sinulla ei ole muuta lakia kuin hillittömät halusi? Jos et voi kestää ulkoapäin sinussa pakollisesti aiheutunutta kieltäymystä, miten kykenisit tahallasi alistumaan kieltämykseen? Miten voit uhrata sydämesi pyyteet velvollisuudellesi ja vastustaa tunteitasi kuunnellaksesi järjen ääntä? Sinä, joka et tahtoisi enää nähdä sitä, joka toisi sinulle sanoman lemmittysi kuolosta, miten voisit kärsiä sen henkilön näkyä, joka riistäisi hänet sinulta elävänä, sen, joka uskaltaisi sinulle sanoa: hän on sinulta kuollut, hyve erottaa sinut hänestä? Jos sinun joka tapauksessa on välttämätöntä elää Sophien kanssa, olkoonpa hän mennyt naimisiin tai ei, olitpa sinä vapaa tai et, rakasti hän sinua tai ei, myönnettiinpä häntä sinulle vai ei, – vähät sinä kaikesta tästä välität: sinä tahdot hänet saavuttaa, tahdot hänet omistaa mistä hinnasta tahansa. Sanoppa minulle siis, mitä rikosta on lopulta kammoksuva se, joka ei noudata muita lakeja kuin sydämensä pyrkimyksiä ja joka ei voi vastustaa mitään mitä haluaa."

"Lapseni, ei ole onnea ilman rohkeutta eikä hyvettä ilman taistelua. Käsite hyve johtuu voimakkuuden käsitteestä; henkinen voima on kaiken hyveen perusta. Hyvettä tavataan ainoastaan olennoissa, joilla huolimatta luonnollisesta heikkoudestaan kuitenkin on tahdonlujuutta. Tässä piilee oikeamielisen ihmisen ansio. Vaikka sanomme Jumalaa hyväksi, emme sano häntä hyveiseksi, hänen kun ei tarvitse tehdä mitään ponnistuksia, tehdäkseen hyvää. Selittääkseni sinulle sanaa hyve, jota niin usein on väärinkäytetty, olen odottanut kunnes kykenisit minua ymmärtämään. Niin kauan kuin hyveen harjottaminen ei vaadi mitään ponnistuksia, ei tarvitse sitä tuntea. Tämä tarve esiintyy intohimojen herätessä; sinussa se jo on ilmaantunut."

"Kasvattamalla sinua kaikessa luonnon yksinkertaisuudessa en ole saarnannut sinulle tuskallisia velvollisuuksia, vaan olen suojellut sinua niiltä paheilta, jotka juuri saattavat velvollisuudet tuskallisiksi. Olen saattanut sinulle valheen vähemmin vihatuksi kuin hyödyttömäksi ja olen vähemmin opettanut sinua antamaan kullekin sen, mikä hänelle kuuluu, kuin pitämään huolta siitä, mikä sinulle kuuluu. Olen saattanut sinut pikemmin hyväksi kuin hyveiseksi. Mutta se, joka ainoastaan on hyvä, pysyy sinä ainoastaan niin kauan kuin se hänelle on mieluista. Hyvyys raukeaa ja haihtuu inhimillisten intohimojen rajusta puuskauksesta. Ihminen, joka ainoastaan on hyvä, osottaa tätä hyvyyttä yksinomaan itseään kohtaan."

"Millainen siis on hyveinen ihminen? Hän on henkilö, joka osaa voittaa sydämensä pyyteet. Sillä silloin hän noudattaa järkeänsä ja omaatuntoansa, hän täyttää velvollisuutensa ja pysyy oikealla tiellä, jolta ei mikään voi saada häntä poikkeamaan. Tähän asti sinä olet ollut ainoastaan näennäisesti vapaa. Sinulla oli ainoastaan sellaisen orjan epävarma vapaus, jolle ei vielä ole annettu mitään käskyä. Ollos nyt todella vapaa; opi olemaan oma herrasi, hallitse omaa sydäntäsi, Émile! Silloin olet oleva hyveinen."

"Täten sinulla siis on uusi opinjakso suoritettavana, ja tämä toinen opinjakso on vaivalloisempi kuin ensimäinen. Sillä luonto vapauttaa meidät niistä kärsimyksistä, jotka se luo meidän hartioillemme, tai ainakin opettaa meitä niitä kestämään. Mutta se ei ollenkaan puutu niihin, jotka johtuvat meistä itsestämme. Se jättää meidät omiin hoteisiimme. Se antaa meidän intohimojemme uhreina kukistua turhien tuskiemme taakan alle ja vielä lisäksi kerskata niistä kyyneleistä, joiden takia meidän olisi pitänyt häpeästä punastua."

"Nyt sinut valtaa ensimäinen intohimosi. Se on kenties ainoa, joka on sinun arvoisesi. Jos osaat sitä miehen tavoin hillitä, se on kenties oleva viimeinenkin intohimosi. Olet silloin polkeva kaikki muut intohimot ja yksinomaan totteleva hyveen ääntä."

"Tämä intohimosi ei ole rikollinen, sen varsin hyvin tiedän; se on yhtä puhdas kuin ne sielut, jotka sitä tuntevat. Siveys sen synnytti ja viattomuus on sitä ravinnut. Oi, te onnelliset rakastavat! Hyveen tuottama viehätys puolestaan vaan lisää teissä lemmen viehkeyttä. Ja ne suloiset siteet, jotka teitä odottavat, ovat yhtä paljon järkevyytenne kuin kiintymyksenne tulos. Mutta sanoppa minulle, sinä suora mies: onko tämä niin puhdas intohimo silti vähemmin sinua kahlehtinut? Oletko silti vähemmin joutunut sen orjaksi, ja jos se huomispäivänä lakkaisi olemasta viaton, tukahuttaisitko sen jo huomenna? Nyt on se hetki tullut, jolloin sinun on koetteleminen voimiasi; silloin ei tätä aikaa enää ole, kun niitä tulee käyttää. Nämä vaaralliset kokeilut on suorittaminen kaukana itse vaaran lähteestä. Vihollisen näkyvissä ei suinkaan suoriteta valmistuksia ja harjotuksia taisteluun ja sitä varten valmistaudutaan jo ennen sotaa, ja taisteluun ryhdytään vasta täysin valmistautuneina."

"On suuri erehdys jakaa intohimot luvallisiin ja luvattomiin, jotta voisi antautua edellisten valtaan ja pidättäytyä jälkimäisistä. Kaikki intohimot ovat hyviä, kun kykenee niitä hallitsemaan, kaikki intohimot taas ovat pahoja, jos jättäytyy niiden orjaksi. Luonto kieltää meitä ulotuttamasta pyyteitämme voimapiiriämme kauemmaksi; järki kieltää meitä tavoittelemasta sellaista, jota emme voi saavuttaa. Omatunto taas ei kiellä meitä olemasta kiusausten alaisina, vaan kieltää antamasta kiusausten itseämme voittaa. Meidän tahdostamme ei riipu, onko meillä intohimoja vai olemmeko niitä vailla, mutta tahdostamme on riippuvaa hillitsemmekö niitä vai emmekö. Kaikki ne tunteet, joita hillitsemme, ovat oikeutettuja, kaikki ne tunteet taas, jotka meitä hallitsevat, ovat rikollisia. Mies, joka rakastaa toisen vaimoa, ei ole rikollinen, jos hän alistaa tämän onnettoman intohimonsa velvollisuuden lain alaiseksi. Mutta jos hän rakastaa omaa vaimoansa niin kiihkeästi, että tälle rakkaudelle uhraa kaiken, hän on syyllinen."

"Älä odota minulta pitkiä siveysopillisia ohjeita, sillä minulla on vaan yksi sinulle annettavana, ja se käsittää kaikki muut. Ollos mies ja pidätä sydäntäsi ihmisasemasi rajojen sisällä. Tutki ja opi tuntemaan nämä rajat, kuinka ahtaat ne lienevätkin, sillä niin kauan kuin niiden sisällä pysyy, ei ole onneton. Onneton ihminen on silloin, kun mielettömien halujensa valtaamana pitää mahdollisena mahdotonta, hän on onneton, kun unhottaa ihmisasemansa muodostaakseen itselleen kuvitellun aseman, josta kuitenkin aina vajoaa takaisin todellisuuteen. Ainoa minkä menettäminen on meille vaikeata, on kaikki sellainen, jonka omistamiseen luulemme itsellämme olevan oikeuden. Ilmeinen mahdottomuus toivomaamme saavuttaa vierottaa meidät siitä; pyyteet, jotka ovat vailla kaikkea täyttymyksen toivoa, eivät mieltämme ahdista. Kerjäläistä ei vaivaa halu päästä kuninkaaksi. Kuningas pyrkii Jumalan arvoon vasta silloin, kun hän ei enää pidä itseään ihmisenä."

"Ylpeyden aiheuttamat harhaluulot tuottavat meille suurimpia kärsimyksiämme; mutta inhimillisen kurjuuden tarkastaminen saattaa sitävastoin aina viisaan ihmisen maltilliseksi. Hän pysyy alallaan eikä levottomana pyri siitä pois; hän ei turhaan tuhlaa voimiaan nauttiakseen sellaisesta, jota ei kuitenkaan kykene pysyväisesti omistamaan. Ja koska hän käyttää hyvin kaikki voimansa todella omistamastaan hyvin nauttiakseen, hän on itse teossa voimakkaampi ja rikkaampi kuin me, juuri sen nojalla, että hän haluaa vähempää kuin me muut. Voinko minä, ollen kuolevainen ja katoavainen olento, täällä maan päällä solmia iäisiä siteitä, täältä kun kaikki vaihtuu ja katoaa ja minäkin huomispäivänä voin muuttaa pois? Oi Émile, poikani, jos sinut menettäisin, niin mitä minulle jäisi itsestäni? Ja kuitenkin minun täytyy tottua siihen ajatukseen, että voin sinut menettää, sillä kukapa tietää milloin sinut minulta temmataan pois!"

"Jos siis tahdot elää onnellisena ja järkevänä, niin älä kiinnitä sydäntäsi muuhun kauneuteen, kuin sellaiseen, joka on häviämätön. Asemasi rajoittakoon halujasi ja velvollisuutesi käykööt sydämesi pyyteiden edellä. Ulotuta välttämättömyyden laki modaalisiin seikkoihin; totuta itsesi tyytymään siihen, että osaat olla vailla sellaista, mikä sinulta voidaan riistää. Opi luopumaan kaikesta, kun hyve niin käskee, opi asettumaan yläpuolelle tapahtumia, irrottamaan sydäntäsi, ilman että ne voivat sitä raadella; opi olemaan rohkea vastoinkäymisissä, jotta et koskaan olisi onneton; opi järkähtämättömästi täyttämään velvollisuutesi, jotta et koskaan olisi rikollinen. Silloin olet oleva onnellinen huolimatta kohtalosta ja järkevä huolimatta intohimoistasi. Silloin katoavaistenkin olioiden omistamisesta olet löytävä ylenpalttista mielihyvää, jota ei mikään kykene häiritsemään. Sinä olet omistava ne, ilman että sinä itse olet niiden hallussa, ja sinä olet huomaava, että ihminen, jonka käsistä kaikki soluu pois, nauttii ainoastaan sellaisesta, josta raskitsee luopua. Sinulla tosin silloin ei ole oleva kuvitellun nautinnon tuottamaa mielihyvää, mutta eipä sinulla myöskään ole oleva tuollaisen nautinnon tuottamia suruja. Olet voittava paljon tämän vaihdon kautta, sillä nuo surut ovat lukuisat ja todelliset, jotavastoin nautinto on harvoin esiintyvä ja turha. Kun olet voittanut niin monta harhaan menevää mielipidettä, olet vielä voittava senkin, joka antaa elämälle niin suuren arvon. Olet viettävä omaa elämääsi, vailla levottomuutta, ja olet päättävä sen kauhutta: olet siitä luopuva niinkuin kaikesta muusta. Muut kauhistuksen valtaamina luulevat kuollessaan lakkaavansa olemasta; sinä taas, joka tunnet tämän elämän mitättömyyden, katsot oikean elämän silloin vasta alkavan. Kuolema on häijyn ihmisen elämän loppu, mutta oikeamielisen elämän alku."

Émile kuuntelee minua levottomuuden sekaisella tarkkaavaisuudella. Hän pelkää, että tätä johdantoa on seuraava joku surullinen johtopäätös. Hän aavistaa, että minä, huomauttamalla hänelle miten tärkeätä on harjottaa sielun voimia, tahdon saattaa hänet tämän harjotuksen alaiseksi; ja kuten haavottunut, joka vapisee nähdessään kirurgin lähestyvän, hän jo luulee tuntevansa kipua tuottavan, mutta terveellisen käden koskettelevan haavaansa ja estävän häntä turmioon joutumasta.

Epätietoisena, levottomana ja kärsimättömänä kuulemaan mihin minä tahdon päästä, hän ei vastaa, vaan tekee minulle pelokkaana kysymyksen: "Mitä minun tulee tehdä?" Näin hän sanoo melkein vavisten ja rohkenematta kohottaa katseitaan. "Mitäkö tulee tehdä", minä vastaan lujasti, "tulee jättää Sophie." "Mitä sanottekaan?" hän huutaa kiivastuneena, "jättää Sophie! Hylätä hänet, pettää hänet, olla petturi, konna, valapatto!…" "Mitä!" minä virkan keskeyttäen häntä; "minultako Émile pelkää oppivansa mokomia nimiä?" "En", hän jatkaa yhtä rajusti; "ette te eikä kukaan muu voi minua siihen pakottaa. Vasten tahtoannekin olen osaava työnne hedelmiä ylläpitää ja olen osaava olla noita nimiä ansaitsematta."

Tätä ensimäistä raivonpurkausta olen odottanut: annan sen mennä ohi joutumatta itse mielenkiihkon valtaan. Ellei minulla itselläni olisi sitä malttia, jota hänelle saarnaan, turhaan näkisin vaivaa. Émile tuntee minut liian hyvin, voidakseen luulla, että minä häneltä saattaisin vaatia mitään, mikä on pahaa; ja hän hyvin tietää, että olisi paha jättää Sophie, siinä merkityksessä kuin hän tämän sanan käsittää. Hän odottaa siis että minä täydellisesti selitän asiani. Silloin minä jatkan puhettani.

"Luuletko, rakas Émile, että yksikään ihminen, olkoon sitten missä asemassa tahansa, voisi olla onnellisempi kuin mitä sinä olet ollut jo kolmen kuukauden ajan? Jos luulet, niin haihduta tämä harhaluulosi. Ennenkuin olet kokenut elämän nautintoa, olet täydelleen tuntenut sen onnea. Ei ole olemassa mitään sen korkeampaa kuin mitä sinä olet tuntenut. Aistillinen nautinto on ohimenevää. Sydämen olennainen tila sen kautta aina häiriytyy. Olet enemmän nauttinut toivojesi muodossa, kuin mitä koskaan tulet todellisuudessa nauttimaan. Mielikuvitus, joka kaunistaa sitä, mitä haluamme, hylkää sen, kun sen omistamme. Lukuunottamatta yhtä ainoata olentoa, joka on olemassa itsensä kautta, ei mikään muu ole kaunista kuin olemattomuus. Jos nykyistä tilaasi voisi ainaisesti jatkua, olisit sinä löytänyt ylimmän onnen. Mutta kaikki mikä on inhimillistä, on katoavaista. Kaikki elämässä on päättyvää ja ohimenevää, ja vaikka sitä tilaa, joka saattaa meidät onnellisiksi, kestäisi alati, niin tottuminen siitä nauttimaan lopulta heikentäisi tätä nauttimista. Ellei tapahdukaan mitään ulkonaista muutosta, niin sydän kuitenkin muuttuu. Joko onni meidät hylkää tai me hylkäämme onnen."

"Aika, jonka kulkua et mitannut, kului hurmaustilasi kestäessä. Nyt kesä on lopussa, talvi lähestyy. Vaikka voisimmekin tänä kylmänä vuodenaikana jatkaa jalkamatkojamme, eivät muut siihen suostuisi. Vasten tahtoammekin meidän täytyy muuttaa elintapaamme; tätä nykyistä emme voi jatkaa. Näen sinun kärsimättömistä silmistäsi, ettei tämä vaikeus sinua ollenkaan huolestuta. Sophien tunnustus ja sinun omat pyyteesi neuvovat sinulle helpon keinon välttää lumikinoksia ja matkaa hänen luokseen. Keinosi on epäilemättä mukava; mutta kevään tultua lumi sulaa, jotavastoin avio pysyy; täytyy kiintyä siihen joka vuodenajaksi."

"Tahdot naida Sophien etkä vielä ole tuntenut häntä viittä kuukautta! Tahdot naida hänet siksi, että hän sinua miellyttää, etkä siksi, että hän sinulle sopii. Mutta et ota huomioon, että rakkaus varsin usein erehtyy soveliaiden ominaisuuksien suhteen, ja usein ne, jotka alussa ovat toisiaan rakastaneet, lopulta rupeavat toisiaan vihaamaan. Sophie on hyveinen, sen tiedän; mutta riittääkö tämä? Riittääkö pelkkä hyveisyys saattamaan aviopuolisot toisilleen sopusuhtaisiksi? Minäpä en epäilekään Sophien hyveisyyttä, vaan hänen luonnettaan. Näyttäyykö naisen luonne yhdessä päivässä? Tiedätkö kuinka monessa eri tilassa on täytynyt nähdä naista, perinpohjin tunteakseen hänen mielenlaatuaan? Takaako neljän kuukauden kiintymys sinulle koko elämänaikaa? Ehkäpä parin kuukauden poissaolo saattaa hänet unhottamaan sinut; ehkäpä joku toinen mies vaan odottaa sinun poistumistasi karkottaakseen sinut hänen sydämestään. Ehkä palatessasi huomaat hänen olevan yhtä välinpitämättömän kuin hän tähän asti on ollut harrastunteinen. Tunteet eivät riipu periaatteista; Sophie saattaa pysyä hyvin kunniallisena, mutta lakata sinua rakastamasta. Olen taipuvainen uskomaan, että hän on oleva vakava ja uskollinen; mutta kuka sinulle takaa hänen puolestaan, ja kuka hänelle takaa sinun puolestasi, niin kauan kuin tunteenne eivät ole kestäneet koettelemusta? Odotatteko tätä koettelemusta siksi, kunnes se käy tarpeettomaksi? Odotatteko oppaaksenne toisenne tuntemaan siihen asti, kun ette enää voi erota?"

"Sophie ei vielä ole täyttänyt kahdeksaatoista vuotta, sinä olet tuskin kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen; tämä ikä on kyllä lemmen ikä, mutta ei vielä avion ikä. Mikä perheenisä ja -äiti! Voidaksenne kasvattaa lapsia, tulee teidän ainakin itse olla lakanneet olemasta lapsia. Tiedätkö kuinka monelta nuorelta naiselta aikaisen synnytyksen aiheuttama rasitus on heikontanut ruumiin, turmellut terveyden ja lyhentänyt ikää? Tiedätkö kuinka moni lapsi on tullut kivulloiseksi ja heikoksi, kun se ei ole saanut ravintoa tarpeeksi kehitetystä äidin ruumiista? Kun äiti ja lapsi kasvavat samalla kertaa, ja kun ne aineet, jotka ovat välttämättömät kummankin ruumiilliselle kehitykselle, täten jakaantuvat, ei kumpikaan saa sitä, minkä luonto niille on määrännyt. Onhan silloin mahdotonta, etteivät molemmat siitä kärsisi. Ellen tunne hyvin huonosti Émileä, niin hän on kernaammin haluava itselleen voimakasta vaimoa ja vahvoja lapsia kuin tyydyttää kärsimättömyyttään heidän elämänsä ja terveytensä kustannuksella."

"Puhukaamme sinusta. Kun ajattelet astua puolison ja isän säätyyn, oletko tarkoin punninnut siihen yhtyviä velvollisuuksia? Kun sinusta tulee perheen pää, tulee sinusta samalla valtion jäsen, ja tiedätkö mitä merkitsee valtion jäsenenä oleminen? Tiedätkö mitä hallitus, lait ja isänmaa merkitsevät? Tiedätkö mistä hinnasta sinun on sallittu elää, ja kenen puolesta sinun tulee kuolla? Luulet jo kaiken oppineesi, etkä vielä tiedä mitään. Ennenkuin valitset itsellesi paikan yhteiskunnassa, tulee sinun oppia sitä tuntemaan ja tietämään, mikä asema sinulle siinä sopii."