Kitabı oku: «Faust I», sayfa 2

OMISTELMUS

 
Taas ilmestytte, haamut, häälyellen
Mun nähtäviin, kuin entispäivinän'.
Vaan, sydän, ootko altis hurmoksellen?
Pyydänkö vielä teitä jäämähän?
Ah, voitittenpa, luoksein tungeskellen!
Ja usvat haihtuu, silmin selvitän;
Ja tenhoviima luotanne kun liehuu,
Mun rinnassain taas nuoren tunteet kiehuu.
 
 
Iloisten päiväin muistot seuraa teitä,
Ja varjot armaat nousee sarjoittain:
Ens'-lemmen soipi katko-säveleitä,
Ens'-ystävyyskin elpyy rinnassain.
Ja eloni harhakkaita mutkateitä
Murheeni itkemään käy uudestaan,
Rakkaita kutsuen, joilt' toivo haipui,
Jotk' onnen pettämäisnä tuoneen vaipui.
 
 
Ne joille soi mun laulun' alkunaiset,
Ne näitä eivät enää kuulla voi;
Hajalle haihtui kaikki armahaiset,
Ja laulun' ensi kaiku tyhjiin soi.
Nyt kuuntelee mua oudot, muukalaiset;
Oon arka, jos ne kiitoksenkin toi.
Ja ket mua muuten kuuli riemumiellä.
Jos eloss', eksyilee nyt mailman tiellä.
 
 
Mun valtaap' ammon vieroiteltu kaipuu
Vakaihin, tyyniin henkimailmoihin,
Nyt laulu hiljaa soinnahdellen haipuu,
Kuin eeol-harppu, huokuu-sävelin.
Mä vavahdan ja lempeäksi taipuu
Mun mielen' jäykkä, sulan itkuihin;
Mit' omistan, se juur'kuin kauas haihtuu,
Min hukkasin, se todelliseks' vaihtuu.
 

ALKUNÄYTÖS TEATERISSA

JOHTAJA. RUNOILIJA. PILAPUHUJA.

 
JOHTAJA.
Te kaksi, joiden autellen
Niin usein pääsin pintehistä,
Mitäspä hyvää Saksallen
Toivotte näistä näytöksistä?
Hartaasti soisin, että mieltyis' kansa,
Jok' elelee ja muiden elää suo.
Vajamme pystyss' on ja laudat paikallansa;
Ja juhlaa toivoin meihin silmät luo
Jo kaikki, ihmeellistä vartoellen
Ja kulmakarvojansa korotellen.
Kyll' osaan olla mieliks' ihmisten,
Näin hämilläin tok' en oo ollut koskaan;
Tosin ei ne tottuneet oo parhaasen,
Mutt' ovat lukeneet niin paljo kirjamoskaa!
Mitenkä teemme siis, ett' uunna kaikki sois,
Samalla tenhoisaa ja hauskaa ois?
Tuo tottamaar on suurin riemun aine,
Kun kansa puodillemme tulvehtii
Ja paisuellen, lainehelta laine,
Ahtaasta armoportist' tungeksii:
Kons' ilmipäiväll' ennen neljän lyömää
Luukulla riehutaan ja reudotaan,
Kuin nälkäläiset puistaa, kirkuu syömää;
Piletin vuoks' ne särkee kurkkujaan.
Näin lumota voi seuraa senkinmoista
Runooja vaan. – Siis, veikko, taiallas nyt loista!
 
 
RUNOILIJA.
Nuo joukot kirjavat! Oi ällös maini heitä,
Ne näöllään meilt' aatteet kaikottaa!
Mun silmiltäin tuo ihmistulva peitä,
Ku nieluhunsa kaikki tempajaa!
Mun käydä suo vaan rauhan taivas-teitä,
Miss' sula riemu meille versoaa,
Miss' ystävyys ja lempi onnen luovat
Ja sydämessä sille suojan suovat.
 
 
Mi sielun syvyydestä kuohui silloin,
Mitä huulet hiljaa virkki ujoillen,
Mi milloin luonnistui, jäi luontumatta milloin,
Sen hurja hetki syöpi nielaisten;
Se usein kauan kasvoi aamuin illoin,
Siit' ennenkuin tul' täysikelpoinen.
Mi kiiltelee, se hetken täällä häilyy;
Vaan jälkimailmallen tosi-kauno yksin säilyy.
 
 
PILAPUHUJA.
Vait' jälkimaalimasta! senpä soisin!
Jos miekin tuosta pakinoisin,
Nykymailmallen ken sitten ilveilis?
Se vaatii hauskaa – syystä kyllä;
Jos kekkuli hauskuttaa sit' ilveilyllä,
Se kiitoksen jo ansaitsis.
Ken kansaa oikein miellytellä voi,
Hänt' ei sen oikut saata katkeroittaa;
Laveinta piiriä vaan hän ahkeroi,
Tuon helpommin hän hurmaa, voittaa.
Nyt olkaa uljas! fantasiia laulakoon
ja köörit kaikin yhtykööt sen laulantoon:
Äly, tunne, järki, himot soikoot myötä, —
Vaan kaunistelkoon hullutukset työtä!
 
 
JOHTAJA.
Etenkin paljo tapausta suokaa!
Väki saapuu katsomaan, se mielii silmi-ruokaa.
Jos nähtävää vaan paljo teiltä karttuu,
Ja kansa kurkistaapi ammo-suin,
Niin mainehenne mahtavaksi varttuu
Ja kohta ootte miesi suosituin.
Joukolla vain voi joukot haltioida;
Kun paljo tarjotaan, on vara valikoida,
Jok'ainut löytää jotain sopivaa,
Ja tyytyväisnä kotia palajaa.
Näytätte kappaleen … se tehkää paloitellen!
Kas moinen keitos maistuu jokaisellen;
Sit' yht' on helppo syötellä kuin luoda.
Mit' auttaa kokonaista esiin tuoda?
Yleisö nokkii. Työn ei ehjän' olla suoda.
 
 
RUNOILIJA.
Te ette tunne, kuinka alhainen
On moinen käs'työ, halpa taitureille!
Vaan taiteen hutiloiminen
On luullaksein jo perus-ohje teille.
 
 
JOHTAJA.
Minuhun ei tuo soimuu pysty lainkaan.
Ken mielii saada jotain aikaan,
Hän tarkoitusta myöten keinot valitsee.
Vaan muistakaa, ketä varten kirjailette!
Pehmeitä puitahan te halkaisette.
Ikävä tänne yhtä ajalee,
Kylläisnä saapuu toinen herkkupöydästänsä,
Ja pahimmoiksi usein saavutaan
Lukemasta kriitillistä päivälehteänsä.
Naisetpa saapuu, jotta katseltaisiin
Heit' ynnä somia vaatteitaan;
Ne mukana näyttelee, ehk' ilman palkkaa.
Hajamielin juostahan kuin naamiaisiin,
Ja uteljaisuus siivestääpi jalkaa.
Mit' unta näette kulta-usvissanne?
Miks' täysi huone teitä ilottaa?
Läheltä katselkaa vaan vieraitanne;
Yleisö raakaa on tai kalseaa.
Mik' aikoo näytelmästä kortin-lyömisiin,
Mik' yönsä mielii naisten kanssa hurjistella.
Ja moisten vuoksi viitsit, hupsu, niin
Suloista Runotartas kiusaella!
Ei! uutta, uutta vaan yhä lisätkää,
Niin teit' ei voida tieltä hairahuttaa.
Koetelkaa katselijoita huimistuttaa;
Niit' ei oo helppo tyydyttää…
Mi valtaa teidät? tuska … innostus?
 
 
RUNOILIJA.
Pois! etsi itselles jo orja uus'!
Vai sunko tähtes pitäis runojan
Hurjasti pyhät luonnon suomat haaskaaman,
Henkensä vapaus, ihmis-oikeus!
Mill' lumoaa hän kaikki mielet,
Ja soimaan saapi ilman-pielet?
Sulosointu se on, mi lens' hänen sielustansa
Ja sinne palajaa sävel-mailman kanssa!
Kun luonto ain' ikipitkää lankaa kiertää
ja väliä-pitämättä värttinäänsä viertää;
Kun soinnutonna laumat olijoiden
Sekavasti soi ja vaikeroiden,
Ken voi nuo aina samat sarjat elvytellä,
Säännellen somiin rytmi-liikkeihin?
Ken kirkastaa erityiset yleisellä,
Sulattain kaikki ihme-soinnoksiin?
Ken kiihkomielihin syysmyrskyt nostaa,
Virittää iltaruskot sielun taivaallen?
Keväältä kaikki kaunokukat ostaa
Ja kylvää tielle kultasen?
Ken halvat lehvät palmikoita
Joka ansiolle seppeleiksi saa?
Ken yhdistää Olympin jumaloita?
Ken? Ihmisnero, jonk' ilmi runoja saa.
 
 
PILAPUHUJA.
No, käytelkää siis voimaa mointa
Ja harjotelkaa runontointa
Kutenka lempiseikkaa vaan!
Lähelle sattuu mies ja syttyy palamaan,
Yhä pahemmin hän paulaan tarttuu,
Ja onnen kanssa vaara karttuu
Ja riemun tie vie syämmen-polttohon,
Ei aikaakaan, niin valmis romani on.
Niin pitäis näytelmääkin näyttää.
Siepalla ainees' keskelt' ihmiseloo täyttä!
Sit' elää kaikki, harvat oivaltaa,
Se hauskaa on, jos mistäkin sitä kiinni saa.
Luo kirjokuvia, valo niukka,
Viljalta harhaa, totta hiukka;
Näin laadit parhaan juotavan,
Mi virvottaa koko maaliman.
Silloinpa nuorisomme kauniin kukka
Peliänne kuuntelee kuin ilmestystä,
Jok' ainut hento mieli rukka
Imeepi siitä murheen lievennystä;
Nyt kuohuu milloin täällä, milloin tuolla,
Kukin huomajaa, mitä häll' on sisäpuolla.
Herkästi itketään ja naurahdellaan,
Aatetta kiitellään ja kuvia ihannellaan.
Valmiita ei oo helppo tyydyttää,
Kehittyväinen kiittämään sua jää.
 
 
RUNOILIJA.
Josp' armaan aian taasen saisin,
Kun itse vielä muodostuin,
Kun sielun lähde hyrskysuin
Yhä uhkui virttä virroittaisin,
Kun usvat multa mailman varjos,
Ihmeitä kuiski silmikot
Ja poimin kaikki ruusustot,
Joit' armas laakso mulle tarjos.
Mun köyhän suur' ol' rikkaus:
Toden into, haaveen hurmailus.
Nuo tenhovietit vielä suo:
Lieskaava viha ja lemmen lento,
Tuo poltto suloinen ja hento,
Takaisin nuoruus mulle luo!
 
 
PILAPUHUJA.
Nuoruutes, veikko, tarvinnet,
Kun miekat soi, sota jyriseepi;
Tai kaulaas neito-kultaset
Käsvartens' sorjat kietoileepi;
Kun päässä kilpa-taistamon
Tuo tuskin saatu kruunu väikkyy;
Kun, herjetessä hurjan karkelon,
Yös vietät missä viini virroin läikkyy.
Vaan kieliä tutun soittimen
Suloisen-tyynnä kalkutella
Ja mieli-määrää kohden liehuella,
Somasti tieltä harhaillen —
Se, vanhat herrat, teidän toimenanne!
Siit' enenee vaan meistä kunnianne.
Ei vanhuus lapsimaiseks' saatakkaan,
Tosi-lapsina se meidät löytää vaan.
 
 
JOHTAJA.
Jo täss' on kyllin sanasteltu,
Nyt tointakin jo näytelkää!
Sievistelyit' on puserreltu,
Unohdettu vaan, mi hyödyttää.
Puhutte runon henkosista
Ei nahjus niitä tuta saa.
Jos mieli käydä runojista,
Niin runotarta vallitkaa!
Tiedättehän, mitä tarvitsemme?
Väkijuomaa vaan me särpelemme.
Siis juomaa laittamaan ja viipymättä!
Ei synny toiste se, mihin nyt et laske kättä,
Ei päivääkään saa sikseen jättää.
Ripeesti päätös tarttuu vaan
Mahdollisuutta oitis tukkaan,
Ja kun hän tuot' ei päästä hukkaan,
Käy kaikki laita-kulkuaan.
Vapaasti Saksan katsomolla
Näytellään mit' on näyttämistä:
Nyt ette saa siis niukat olla
Koneista ettekä laitoksista.
Käytelkää kuita, auringoita,
Ja tähtilöitä tuhlatkaa!
Ei vettä, tulta, kallioita,
Eläintä, lintua puuttua saa!
Kas eikö suuri mailman piiri
Ahtaassa suojassamme kiiri!
Ja menkää taiten joutuisasti
Taivaasta halki mailman hornaan asti!
 

ALKUNÄYTÖS TAIVAASSA

HERRA. TAIVAALLISET SOTAJOUKOT, sitten MEFISTOFELES.

    (Kolme pää-enkeliä astuu esiin).

 
RAFAEL.
Aurinkos soipi niinkuin ennen
Kilvassa siskomailmojen,
Rataansa säätämääsi mennen
Se pauhaa halki taivasten.
Salass' on ihmeen syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs riemastat;
On työsi, korkeat ja suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
 
 
GABRIEL.
Ja vinhemmin kuin aatos vierii
Suloinen maa, ja vaihdellen
Sen päällä päivä kirkas kierii
Tai synkkä yöhyt hirmuinen;
Syviltä vuorivuoteiltansa
Vuo merten pauhaa tyrskysuu,
Ijäisen sfeerilennon kanssa
Meret ja vuoret tempautuu.
 
 
MIKAEL.
Ja kilvan pauhaa mailta myrskyt
Merille, niiltä rantahan,
Ylt'ympäriinsä solmii hyrskyt
Vihaisen vitjan vankimman.
Nyt leimahtaa – ja surman vaajat
Valkeiden halki sinkoaa;
Palvomme, Herran sanansaajat,
Hiljaista päiväs soljuntaa.
 
 
KOLMIN.
Salass' on ihmees syyt ja juuret,
Joll' enkeleitäs voimistat;
On kättestyöt, nuo ihmeen-suuret,
Kuin luomis-aamull' armahat.
 
 
MEFISTOFELES.
Kun, herra, taaski kerran lähenet,
Kysellen kuink' on laita maankin päällä,
Ja ylipään mua kyllä suvaitset,
Näet munki luonas terveisillä täällä.
Jos kaikki seurakin mua pilkkajais,
Ei kauniit lauselmat vaan luonnu multa;
Mun pathos varmaankin sua naurattais,
Ellei jo nauru jäänyt oisi sulta.
En taida tähdist', auringoista haastaa;
Näen vain, mi vaiva ihmismieltä raastaa.
Maan pikkujumal' ain' on yhtäläinen,
Kuin ensi päivänään, niin virmapäinen.
Paremmin mullassaan hän ehkä vois,
jos taivaan-tult' ei hälle suotu ois,
Tuot' älli-raukkoaan, jota käytellen
Petoa pedommaks' käy ihminen.
Hän on, jos Armollenne lausua niin voipi,
Sellainen kuin tuo sirkka pitkäkoipi,
Jok' aina lentelee ja nostaa jalkaa;
Pian vanha virsi heinikosta alkaa;
No, jos ees heiniss' ois hän alallaan;
Vaan joka paikkaa käy hän nokkimaan.
 
 
HERRA.
Siis eikö sull' oo asioita muita,
Kuin valituksia vaan ja kanteluita?
Maan päällä konsa mieltäs myöten käy?
 
 
MEFISTOFELES.
Oih! kurjaa siellä on ja parannust' ei näy.
Ihmistä painaa kolkon onnen valta;
Enemmin sortaa hänt' ei häijykään jo malta.
 
 
HERRA.
Tunnetko Faustin?
 
 
MEFISTOFELES.
                  Tohtorin?
 
 
HERRA.
                            Mun palvelijain!
 
 
MEFISTOFELES.
Niin totta! kyll' on palvelus tuo oudonlainen;
Ei hourun ruok', ei juoma ole mainen.
Hän paisuu pilvihin ja ilmalinnat laatii,
Ja hourintansa tuntee puolittain;
Taivaalta tähdet kauniimmat hän vaatii,
Ja maalta riemun korkeimman;
Lähintä vaitelee ja kaukaisinta —
Vaan siit' ei taltu tyrskyväinen rinta.
 
 
HERRA.
Jos palvelus maan öihin hairahtuu,
Se kirkkaudenkin kerran vielä saapi.
Niin tietää maamies: vehmas jos on puu,
Sen kultaheelmät vielä kaunistaapi.
 
 
MEFISTOFELES.
Tuon teiltä vietellyksi saan!
Pannaanpa veikkaa! Mun vaan, Herra siedä
Hänt' omaa tietän' hiljaa viedä!
 
 
HERRA.
Niin kauan kuin hän asukas on maan,
Saat koettaa häntä hairahuttaa.
Niin kauan eksyy ihminen, kuin pyrkii vaan.
 
 
MEFISTOFELES.
Ma kiitän Teitä, sillä vainajat
Mua aina hieman kammoksuttaa.
Punaposket tervehet on mulle mieluisat,
Vaan en oo kuollehen tavattavissa;
Ei kuolleen hiiren kanssa leiki kissa.
 
 
HERRA.
Hyvä! no jääköön hän sun valtahas!
Tuo henki alkujuurestaan sä vietä,
Jos suinkin voit, ja laahaa mukanas
Alimman hornakuilun tietä;
Vaan ellet onnistu, niin myönnä häveten,
Ett' oikeen tien kyll' löytää ihminen;
Ei tunteen tyrsky siitä estä.
 
 
MEFISTOFELES.
Mutt' eipä tuota kauan kestä!
En säiky vaan mä veikan lyömisestä.
Vaan kun ma kerran voiton saan,
Mun suokaa riemahtaa mun koko sydämestä!
Tomua syöpä hän on ruokanaan,
Kuten käärme tätini, kuulu entisestä.
 
 
HERRA.
Vapaasti tepastellos silloinkin!
En saata vihata sun moisias.
Hengistä kieltävistä vähimmin
Mua vaivannut on konsaan veitikas.
Kuink' altis ihminen on velttouteen
Ja mielii huoletonna huikennella!
Silloinpa työnnän hälle perkeleen,
Ku saa hänt' ärryttää ja kiihotella.
Vaan, aito taivaiset, te riemahdelkaa,
Rikasta kaunon-eloa ihannelkaa!
Ikuinen kehkeemys, jok' elää, ylenee,
Syleilköön teitä lemmen kahlehilla!
Mik' aian vuolla häälyy, harhailee,
Se kiinnitelkää iki-aatoksilla!
 

(Taivas sulkeutuu. Pää-enkelit katoovat.)

 
MEFISTOFELES.
Tuon tuostakin käyn luona Vanhuksen;
En suinkaan tahdo rikkoa hänen mieltä.
Varsinpa kohteljas tuo Herra Ylhäinen:
Pirullekin hän käyttää ihmiskieltä.
 

YÖ

Holvikattoinen ahdas gootilainen suoja.

 
FAUST (levotonna nojatuolissaan kirjoituspöydän ääressä).
Ah, filosofiiaa oon ma siis.
Laki- ja lääketiedelmää,
Jopa teologiiaa – vieköön hiis'! —
Ma tyynni pyytänyt ymmärtää.
Täss' istun houru allapäin,
En viisahamp' ole entistäin.
"Herra maisteri" oon jopa "tohtorikin,"
Ja kymmenen vuotta jo suistelin
Yl'oppilaitani oikiaan
Ja ristin rastin, vasempaan. —
Nyt näen, ettei tule totuus ilmiin;
Se tuskan vettä nostaa silmiin.
Tosin järjeltään ei lie mun verrat
Nuo maisterit, kirjurit, kirkkoherrat:
Ei tuntoni niin näin arkana väiky,
En helvetin hiittä ja tulta säiky;
Siks' rintani riemun äänt' ei kuule,
En mitään tietäväni mä luule;
En kehu voivani parannella
Ma muit', en sieluja opastella.
Eik' onni mulle tavaraa
Oo suonut, mailman kunniaa.
Näin tulkohon enää koira aikaan!
Ma mielin turvata velhon taikaan;
Jos hengen suin ja voimin saan
Ma salat ilmi piilostaan,
Enk' enää hiki otsassa
Julista, mit' en ma oivalla;
Jos keksisin, mi sisäisin
On kaikkisuuden yhdytin,
Kuink' elämä taimii, toimii voima,
Ei oppini ois vain tyhjä soima.
 
 
Oi kirkas kuuhut, milloinhan
Sa näet tuskani talttuvan?
Tään pöydän ääress' työssä niin
Mont' yötä me kahden valvottiin;
Ja papereille, kirjoillen
Sa liehuit, kalpea veikkonen!
Oi, jospa saisin haihattaa,
Sun kirkastaissa Vuorelaa,
Siell' heilua henkien karkelossa
Ja niityll' uinua kuutamossa,
Ja tiedon-pölyst' irroillani
Medelläs juottaa sieluani!
 
 
Voi! vielä tyrmäss' istuilen!
Kirottu luola usmainen,
Miss' armas taivaan valokin
Hämärtyy varjo-akkuniin.
Mua kirjakasa kaartelee,
Jot' uurtaa toukat, pöly syö,
Ja paper'aita ylenee,
Savusta mustunut kuin yö;
Koteloita, lasia joukottain,
Ja huonekamsut, konehet
Aioilta esivanhempain —
Se mailmas! ah, sa hourailet!
 
 
Kysytkö siis, mik' ahdistaa
Sydäntäs toivotonta niin?
Miks' elon voimat vaimentaa
Sult' outo tuska uuvuksiin?
Valoisan luonnon, armahan
Maailman, Herran antaman,
Sa heitit, hautaan paeten
Luurankoin, kalman keskellen!
 
 
Pois väljemmälle! maille pois
Ja kirja, Nostrodaamuksen
Kynäilys kumman-tenhoinen,
Sua opastellahan se vois.
Jos tähtein juoksun oivallat
Ja luonnon kättä noudatat,
Niin tenho syttyy mielehes
Ja henki lausuu hengelles.
Ei miettimällä milloinkaan
Nää pyhät merkit ilmi saa:
Vaan, henget, teiltä selvon saan;
Jos kuuletten, oi vastatkaa! —
 

(Hän aukaisee kirjan ja äkkää Makrokosmon merkin).

 
Oi riemastusta, minkä näkö tuo
Yht'aikaa luopi joka aistimeeni!
Jo tunnen: pyhä raikas elon vuo
Suonissa virtaa, läpi hermojeni.
Nää merkit piirtänytkö Jumala,
Joist' asettuu mun hyrsky hurja
Ja riemastuupi sydän kurja,
Ja taika-vietin vallassa
Syvimmät syyt tuop' ilmi luonto nurja?
Lien jumal'! oi kuin valkenee!
Kas, sulo-piirroksessa tässä
Hymyilee luonto ilmi-elämässä.
Nyt uskon, mitä viisas sanelee:
 
 
    "Ei henki-mailm' oo katkoksissa;
    Sä siltä suljet sielus vaan.
    Laps', aamuruskon sätehissä
    Käy maisen rintas valantaan!"
 

(Hän tähystelee merkkiä).

 
Kuink' osat sujuu liitossaan.
Kaikk' elää, rippuu toisistaan!
Kuink' ikihenget leijuu ilman-rantaa,
Ja toisillensa kulta-sangot antaa
Ja auvo-siivin taivahalta
Maan päälle liitää: avaralta
Soi harmoniian sulo valta!
 
 
Oi näytelmää! oi pelkkä näytös vaan!
Mist', ääretön, sua luonto kiinni saan?
Nisiäs miss'? oi elon kaiken lähteet,
Joist' imee voimaa taivas, maa,
Joit' orpo sydän halajaa —
Jos vuotais mulle mettänne ees tähteet!
 
 
    (Hän selailee äkämielin kirjaa ja havaitsee
    maahisen hengen merkit).
 
 
Kuink' ihan toisin tehoo merkki tää!
Lähempi oot mua, maahinen;
Taas tarmo täyttää sydämmen'.
Miel' on kuin aalto vaahtopää,
Jo mielin mailmaan syöstä säikkymättä,
Maan ilot, murheet kestää väikkymättä,
Ja myrskyss' seistä sortumatta,
Venheeni murtuessa murtumatta.
Mua pilvet varjostaa…
Kuun loiste himmenee…
Soihtu sammuu!
Mik' usva! punaliekit läikkyy
Mun pääni ympär' … oi!
Katosta kauhun viima käy,
Se viistää mua!
Anottu henki, kuulen siipes siukuvan.
Käy nähtäviin!
Haa! huimaa, huimaa sieluan'!
Jo uudet tuntehet riehuu,
Niiss' sielu, ruumis kiehuu!
Mun koko syömmen' sulle mennä hartoo!
Oi tullos, oi! jos surmakin mua vartoo.
 
 
    (Hän käy käsin kirjaan ja lausuu salatenhoisesti maahengen
    loitsun. Punerva lieska suhahtaa suojassa. Henki ilmestyy
    lieskassa).
 
 
HENKI.
Ken huus mua?
 
 
FAUST, (kääntyen pois).
              Haamu hirmuinen!
 
 
HENKI.
Kehääni kauan imeskellen,
Mun nosti loihtus liikkehellen,
Ja nyt —
 
 
FAUST.
          Voi! sua mä kestä en!
 
 
HENKI.
Mua nähdä pyysit intomielin,
Kuulla ääntäni, katsoa kasvojain;
Sua poltti kaihosi … tänne sain
Sua säälien! – Vai kerskukielin
Et haasta, uljas, nyt! Miss' sielus kaipuu on?
Sisäinen mailmas, itseluomas verraton?
Ja sydän värjähdellen riemussansa,
Kun luuli henkein verraks nousevansa?
Miss' on se Faust, jonk' ääni mulle soi,
Jok' ikävöiden silmät minuun loi?
Vai sie? jot' aave-ilma kerran lyöden
Varistaa sielun juurta myöden?
Maan mato kurja, käiverä!
 
 
FAUST.
En väisty liekkihaamuasi!
Oon Faust, oon sinun vertojasi.
 
 
HENKI.
Elon vuossa, tointen tyrskyssä vaan
Minä aaltona uin,
Puhun myrskyn suin;
Synty, hauta oon,
Meri pohjatoin,
Yhä hehkuva virta,
Elon piukova pirta,
Ajan käärimä-puulle ma loimia luon,
Ja Herralle helskyten kangasta kuon.
 
 
FAUST.
Maailman aavan saartavainen,
Mun heimoan' oot sa, henki toimeljas!
 
 
HENKI.
Oot oivaltamas hengen heimolainen,
Et mun!
 

(Katoo.)

 
FAUST, (lannistuen).
        En sun?
Ma Luojan jäljennös!
En sunkaan vertojasi.
    (Ovella kolkutetaan)
Oi surma! … kuulen … tuo on famulus!
Savuna haihtuu autuus kulta!
Kaikk' ilmestykset suuret multa
Pilaapi kuivan imarrus!
 

(Wagner yönuttu yllään, yömyssy päässään,

lamppu kädessä. Faust kääntyy nuivasti).

 
WAGNER.
Anteeksi! kuulin teidän deklamoivan —
Kai kreikkalaista murhenäytelmää?
Ma soisin oppivan' sen taidon oivan,
Se nykypäivin hyödyttää.
Oon kuullut – liekö totta siltä? —
Ett' oppimist' on papin aktööriltä.
 
 
FAUST.
Miks ei, jos pappi on komediantti,
Kutenka käykin ehkä toisinaan.
 
 
WAGNER.
Museeossain kun ain' oon arrestantti,
Enk' urki maalimaa kuin juhlin vaan.
Ja kaukosilmin, hajamielin,
Kuink' ohjaisin ma sitä tenhokielin?
 
 
FAUST.
Mit' ette tunne, älkää tavoitelko;
Hetteenä sielust' uhkuaa
Se alkuvoiman aateselko,
Mi syöntä, korvaa lumoaa.
Te liemiänne ihmisille
Herkuista muiden keitätte,
Ja köyhän liekin virehille,
Puhutte hiiluksestanne!
Apinja, lapsi kiitostaan —
Jos mielitten – voi tuosta suoda!
Vaan mik' ei sydämestä vuoda,
Sydäntä ei se voita milloinkaan.
 
 
WAGNER.
Puhuja taidostaan saa mainehen;
En kauas päässyt oo, ma tunnen sen.
 
 
FAUST.
Ei auta häntä vilpin kiel'.
Hän kalskukaapun riisukaan!
Ei sievistele terve miel',
Ja löytää sentään sanojaan.
Kell' lausumaan on into tosi,
Ei koru-lauselmaa hän kosi.
Puheenne sievät, joissa leikellään
Helyiksi mailman kiiltopapereita,
On kalseat kuin tuuli syksysään,
Mi kahistaapi lehtiä kuivuneita.
 
 
WAGNER.
Ah! pitk' on tiedon tie
Ja lyhyt elämämme;
Useinpa kriitillistä työtä tehdessämme,
Mult' intomielen huoli vie.
Kuink' onpi työläs keksiä se silta,
Mik' ohjaa opin lähteille!
Ja tuskin tultu puolimatkalle, —
Kun raukan tapaa tuonen ilta.
 
 
FAUST.
Siis pergamentti on se pyhä vuoksi,
Jost' iäks' janos sammuu juotuas?
Vaan virvoitusta sulle vasta juoksi,
Jos lähde kuohui itse sielustas.
 
 
WAGNER.
Suvaitkaa! hauskuttaapa mua
Noin aikakautten henkeen sukeltua,
Katsella, mit' on entis-ajat aatelleet,
Ja me kuink' oomme ihmeen kauas ehtineet.
 
 
FAUST.
Niin kyllä! jopa tähtihin!
Oi veikko! kirja seitsen-sinetin
On sulkema tuo mennyt aika.
Te aikakautten hengeks mainitte,
Mik' on vain, herrat, oma henkenne,
Miss' kuvastuu tuo mennyt aika.
Ja siinäkös on kurja sotko,
Jok' ensi silmäämättä kauhistaa:
Siin' ääretöntä roskaa, rojurotko,
"Pää-aktioonit" – vallan ihanaa!? —
"Pragmaatiset maksiimit" lisäks' oivat,
Jotk' aivan hyvin vauvan suussa soivat!
 
 
WAGNER.
Mut ihmishenki, maailma —
Sen tajuntaan sois kukin pääsevänsä!
 
 
FAUST.
"Tajunta" mont' on laatua;
Ei nimittää saa lasta nimellänsä!
Ne harvat, jotka "tajusivat", vaan
Ei voineet malttaa suurta sydäntänsä,
Ja uskoi roskaväelle jalot näkemänsä, —
Roviolle vietihin tai ristin kuolemaan! —
Mut veikko! yö on kulumaisillaan,
Siis jutut jääkööt toistaiseksi!
 
 
WAGNER.
Halulla valvoisin vaikk' ainiaan,
Kun opista näin tulis haastelleeksi.
Kai suotte pääsiäisnä huomenella
Mun niitä näitä tiedustella?
Tiedettä harrastan, ja kiittää sietää
Jo oppiain: vaan mielin kaikki tietää.
 

(Lähtee.)

 
FAUST (yksin).
Se toivoaan ei heitä menneheksi,
Jok' inhan kolun kesken matelee,
Aarteita kaivellen, ja iloitsee,
Kun rikoistaan hän – onkimadon keksi.
Tääll' ihmis-ääni soiko sellainen,
Miss' ilmestystä katsoin ihaninta?
Mutt' ah! täll' erää kiittelen
Sua, mullan-lasta kaikkein vaivaisinta:
Mun epätoivost' irti tempasit,
Jonk' alla mun jo miltei hukka peri.
Oi ilmestys, sä pilviin ylenit,
Sun rinnallas ma oon vaan halpa keri!
 
 
Ma Luojan jäljennös, jok' arvelin
Jo ikitoden peiliin katsovani,
Ihailin taivaallista loistettani
Ja itseäin, mi maasta ylenin!
Vapaana voimani voitti kheruubit,
Se luonnon suoniss' alkoi soluella
Ja Luojan riemut muka aavistella —
Oi tuskan sain täll' uni-autuudella!
Yks leimaus! … mun maahan murskasit.
 
 
En vertas' oo: sa asut korkealla;
Jos pystyinkin sua esiin loitsimaan,
Sua pysyttää – sit' enpä voinutkaan.
Tuoll' olin hetkell' enkel-autuaalla
Niin suur', niin pieni mielestän';
Mun työnsit kädell' ankaralla
Taas ihmis-eloon synkkähän!
Mitä karttelen, tai ken mua johtaa?
Seuraanko mieltä kaipaavaa?
Jos toimin, taikka kärsimys mua kohtaa,
Eloni virta tuohon seisahtaa.
 
 
Suloisimmatkin hengen lahjat varhain
Pilaapi vieras liikatavara;
Tän mailman auvot löyttyämme, parhain
On muka taikaa, petosta.
Ens' elon antajat, pyhimmät tuntehemme
Ne hyytää huoli maan, alhaiset askaremme.
Kun sielu ennen toivon lentimin
Jo liehui tähtitarhan tuolla puolla,
Nyt soppihin se suostuu ahtaisin,
Kun onni kiiltää, hukkuu ajan vuolla.
Sydämmen juureen murhe muuttaa majaa,
Vireille sala-tuskat ajaa,
Levotta hyörii hän ja rauhas runtelee;
Ja haamuaan hän aina vaihtelee:
Mut haamun' olkoon vaimo, lapset, suku,
Tai veitsi, myrkky, vesi, valkia —
Sä säikyt nuolta, jok' ei kannata,
Sit' itket, mik' ei sulta koskaan huku.
 
 
Ma Luojan vertainen? Syvälti tunnen vaan:
Oon madon vertainen, jok' uurtaa sorassaan,
Sorassa-eläjän ja -syöjän, kun
Sen käymär' astuu, hautaa tomuhun.
 
 
Soraahan on tää seinä korkea,
Mua sadoin hyllyin aitaellen,
Nää kamsut tässä toukkakunnassa,
Tuhansin roskin mua ahdistellen!
Vai täällä kaipaamani saan?
Tuhatko kirjaa lukemalla tietää,
Ett' ihmiset on kurjat ainiaan,
Ett' onnen päivää joskus harvat viettää? —
Mit' irvit, ontto ihmiskallo sie?
Kai sunkin aivos kerta eksyksissä
Totuutta lempi, valoa etsi – mutta lie
Hapuillut surkeasti hämärissä!
Mua varmaan ilveilette, konehet,
Sulimet, putket, rattahat ja kalvat;
Ovella oon, te muka avaimet,
Haittanne haarakas, vaan sill' ei taitu salvat.
Kas päiväsyännä piiloten,
Ei verhoaan suo luonto riistää;
Mit' ei hän huoli näyttää ihmishengellen,
Et kairoin, vääntimin voi hältä irti kiistää.
 
 
Sa vanha kalusto, jot' en oo viljellyt,
Tääll' oot, kuin olit isäni eläessä.
Oi kääry vanha, ootpa kärvennyt,
Pöydällä untelon tään lampun kärytessä.
Parempi oisi mun nuo vähät tuhlata,
Kuin niiden orjuudessa huokaella!
Perintös hanki kättes voimalla,
Niin saat sit' omanasi nautiskella!
Mist' et sä hyödy, taakk' on tukala,
Min hetki tuo, se hyöty hetkisellä.
 
 
Vaan miksi katsantain niin kiintyy tuolle kohtaa,
Kuin malja tuolla silmillein maneetti ois?
Miks' äkkiään niin suloiselta hohtaa,
Kuin yöllä välkettään kuu korpeen lois?
 
 
Ma tervehdän sua, sarkkaa armahinta,
Jonk' alas otan hartahinna rinta!
Sua kiittäin, ihmisneroa kiittelen.
Suloisten hortolienten yhdysjuoma,
Salaisten surmavetten hengen-luoma,
Nyt mestarilles ollos armoinen!
Sua katselen, ja tuska lieveneepi,
Sua kosketan ja rauha hymyileepi,
Ja hengen tyrsky talttuu vähittäin:
Vesille viiletän mä väljemmille,
Miss' aava pinta välkkyy kristallille,
Uus' aamu viittaa ikimaille päin.
 
 
Kas, liehusiipein valjahissa liitää
Tuliset vaunut alas! valmis oon!
Halk' ilman mielin uutta tietä kiitää
Ma sfeerein uutten selvään toimintoon.
 
 
Oi ylhäis-riemu, suotu jumaloille!
Sä äsken toukka, senkö ansaitset?
Niin, horjumatta maamme auringolle
"Hyvästit" huuda viimeiset!
Sä hirviä se lukko luikahuttaa,
Jonk' ohi kaikki hiipii peloissaan!
Nyt aika on se aatos toteuttaa,
Ett' Ikuisen on vertainen mies arvoltaan;
Ja huolimatta hirmuluolan yöstä
Miss' ikivitsat fantasiia loi,
Nyt kohden soukkaa käytävää vaan syöstä,
Jon suulla hornan lieskat räiskyin soi;
Tuo askel hilpein mielin astuttava,
Vaikk' oisinkin ma – tyhjiin raukeava.
Nyt alha saa, kristallimalja kulta!
Ma riisun vanhan koterosi sulta;
Niin monta vuotta voin sun unhottaa!
Isäini ilojuhliss' olit kirkas
Ja jäykät kasvot kirkastit – se virkas,
Kun miesten kesken kiersit ahkeraa.
Sua kuvat viljavat kun koristaa,
Ja juojan määrä niistä laulut luoda,
Ja henkimättä malja tyhjäks juoda
Mont' onnen yötä mulle muistuttaa;
Nyt en sua tarjoo pöytäkumppanille,
Sun tähtes en käy sanaleikkisille.
Täss' neste on, jok' äkin juovuttaa.
Kun rusko-vaahtos valaa huuliani,
Pian mailma haihtuu muistostani!
Nyt viime maljan koko innollani
Juon Aamun juhlaterveheks'! sen kunniaa!
 

(Hän nostaa maljan huulillensa).

KELLON-SOITTOA JA KÖÖRILAULUA.

ENKELEIN LAULU.

 
    Kristus on noussut!
    Riemuitse syntinen!
    Taistaja syntien
    Sielua saartavan,
    Sortavan, kaartavan
    Vallan all', auttajan
    Löytänyt oot.
 
 
FAUST.
Mi soiton pauhu, sävel sulavin
Mun huuliltani maljan tempajaa?
Vai ilmoitatte, kellot, sävelin
Ens juhlaa pääsiäisen tulevaksi?
Te köörit, veisaattenko virttä suloisaa
Jok' enkel-suusta, varjotess' yön Golgathaa,
Soi uuden liiton solminnaksi?
 

VAIMOJEN KÖÖRI.

 
    Tuoksuvin nestein
    Häntä me vaalittiin,
    Myrhalla pesten
    Laskimme uinuksiin,
    Palttina päällä
    Hohtava verhonaan. —
    Ah, eipä täällä
    Kristus oo vaan!
 

ENKELEIN KÖÖRI.

 
    Noussut on Herra!
    Rakkaus, kestäen
    Murheiden koetusten
    Ahjossa, autuuden
    Löytävi kerran.
 
 
FAUST.
Sävelet taivaan, vienot valtavat,
Miks' etsitte mua täältä tomustani?
Oi soikaat, miss' on sielut hennommat!
Sanoman kuulen, uskon vilu pani:
Ihmettä usko hellii lempilapsenaan.
Ilmoille noille pyrkiä en tohdi,
Mist' ilmoitus tuo kajahtaa;
Ja armas lapsuuteni sävel saa
Mun vilkkumaan tok' elon rantaa kohdi.
Mua muinen taivaan lempi syleili,
Sabbaatin juhlarauhaa välkähdellen;
Ja kelloin sävelvirta soi niin aavistellen,
Rukoilu hekkumin mua viehätti;
Salaisen sulokaipuun ajamana
Ahoille astuin, saloillen,
Ja kyynel vieri viljavana,
Kun mailma heräs minullen.
Se virsi riemukisat nuorisolle tiesi,
Keväisen juhlan onnea;
Muistelless' hellyn: laps' nyt oon, en miesi,
Enk' astua voi synkkää viime askelta.
Oi vieri, vieri taivaan virsi soma!
Mun tihkuu kyynel, jälleen oon maan oma.
 

OPETUSLASTEN KÖÖRI.

 
    Onko jo kiitänyt
    Haudasta ylhä
    Sankari, liitänyt
    Korkea jylhä?
    Luominen sielläkö
    Sull' ilon antavi?
    Kurjia vieläkö
    Maan povi kantavi?
    Mestari, meitä
    Onnesi itkettää.
    Meit' älä heitä!
    Luoksemme jää!
 

ENKELEIN KÖÖRI.

 
    Laskipa Herran
    Kalma jo helmastaan.
    Sielunne kerran
    Irtaukaan!
    Töin Häntä kiitellen,
    Lempeä liitellen,
    Kurjia hellien,
    Kulkien, saarnaten,
    Onnea luvaten,
    Mestarin löydätten.
    Läsnä hän on?