Kitabı oku: «Faust I», sayfa 3

ULKOPUOLELLA KAUPUNGINPORTTIA

KÄYPÄLÄISIÄ JOKA LAJIA LÄHTEE MAALLE PÄIN.

 
MUUTAMIA AMMATIN-OPPILAITA.
Miks' sinne lähdetten?
 
 
TOISIA.
Me mennään metsämajallen.
 
 
EDELLISET.
Me "myllylle".
 
 
ERÄS AMMATTILAINEN.
               Vaan minun nähden
Paraspa "lammikolle" käydä lie.
 
 
TOINEN.
Ei, sinne ei oo kaunis tie.
 
 
MOLEMMAT.
Ja entäs sie?
KOLMAS.
              Mä muiden kanssa lähden.
 
 
NELJÄS.
Tulkaate Burgdorf'iin! Hei, siellä varmaan on
Sievimmät neidot, olvi verraton
Ja oikein kelpo nyrkki-kesti.
 
 
VIIDES.
Syhyykö selkääs kolmannesti,
Sä hullun-hurja veikko?
Mua pöyristää tuo. Menköön sinne peikko.
 
 
PALVELUSTYTTÖ.
Ei kuules! kaupunkiin ma palaisin.
 
 
TOINEN.
Tuu pois! Hän varmaan haapain all' on tuolla!
 
 
EDELLINEN.
Ja entäs onneakin, jota halaisin!
Sun vieress' käy hän vaan – mä syrjapuolla
Ain' olla saan! Sun vie hän tanssihin.
Sun huveistasko huolisin!
 
 
TOINEN.
Äl' ole nyt niin mustasukka!
Hänen seurassaan on "kierotukka."
 
 
YLIOPPILAS.
No hiis'! kuin kiitää neitosemme!
Pois veikko! heitä saattelemme!
Mehuisa olvi, piika pulska vain
Ja karvas tupakka – mun mielitekojain!
 
 
PORVARIS-NEITOJA.
Kas niin! kaks' oivaa nuorukaista!
Häpeä on se tosiaan:
On seuraa saatavissa oikein herramaista,
Ja piikain jäljiss' juostaan vaan!
 
 
TOINEN YLIOPPILAS (edelliselle).
Seis veikko! jäljissämme sipsuttaa
Kaks vallasnaista, yllään soma verho,
Ma tunnen toisen: saanko tunnustaa —
Tuon ympärillä liehun niinkuin perho.
Ne astuvat niin hiljakseen;
Kai vartoovat ne meitä rinnalleen!
 
 
EDELLINEN.
Ei veikko! herras-seuraa vieraksun.
Välehen! tai riista liukuu liesuhun!
Se sunnuntaisin hyvin antaa suuta,
Jonk' käsiss' lauantaisin viukuu luuta.
 
 
PORVARI.
Mua ei hän miellytä, pormestarimme uusi!
Nyt siksi päästyään, hän pöyhkeilee kuin kuusi.
Ei välitä hän kaupungista.
Kyll' aian merkit yhä huononee;
Mutt' onneton, ken vastaan riitelee,
Vaikk' aina venyy vero-lista!
 
 
KERJÄLÄINEN (laulaa).
Te naiset, herrat, parvi sievä,
Iloiset, punaposkiset!
On kerjääjänkin sydän lievä,
Jos suotte hälle antimet.
Mua älkää laulatelko suotta!
Iloinen antaja vaan on.
Tää juhlaisin on päivä vuotta,
Se mulle lahjat tuokohon!
 
 
TOINEN PORVARI.
En juhlin sunnuntaisin tiedä hauskempaa
Kuin haastaa sotamelskehestä,
Jot' ulkomailla, Turkiss' aina kestää,
Kun kansat toisiansa kurittaa.
Sit' istuu ikkunassa, särpii oluttaan
Ja katsoo laivain alas-virtaa luisumista;
Käy tyytyväisnä yöksi nukkumaan,
Ja siunaa aikaa rauhallista.
 
 
KOLMAS PORVARI.
Sen miekin, kelpo naapur', kyllä sallin:
Ne listikööt päät toisiltansa,
Ja menköön heillä kaikki mullin mallin,
Kun meillä vaan on kaikki vanhoillansa!
 
 
ÄMMÄ (porvaris-neidoille).
Ai nuorta vesaa! kuink' on kaunis, oi!
Ken lempimättä teitä nähdä voi!
Vähempi ylpeys ei taitais haittaa!
Mit' immet halajaa – voin teille laittaa.
 
 
PORVARISNEITI.
Agaata riennä! julkisesti vain
En kehtaa käydä moisen noidan kanssa…
Hän toimi, tok' ett' Antin-yönä sain
Tulevan sulhoni nähdä haamussansa.
 
 
TOINEN.
Mun sulho peiliss' näyttihen,
Sotaisna, myötään monta sotilasta;
Hänt' etsin, kaikkialle silmäten. —
Saa nähdä, tokko löydän häntä vasta.
 

SOTILAITA.

 
    Tornit ja linnat
    Korkea-pielet,
    Ilkkuvat immet
    Ylpeämielet
    Soisimme voittaa!
    Ryntäys uljas,
    Palkk' ihanin.
    Torvi kun soittaa,
    Mieltä se hurmaa,
    Riemua tieten,
    Niin kuni surmaa.
    Siinäpä myrsky,
    Siin' elon tyrsky
    Linnojen, impein
    Heittyä täytyy.
    Ryntäys uljas,
    Palkk' ihanin!
    Niin sotajoukko
    Käy kotihin.
 

FAUST JA WAGNER.

 
FAUST.
Pois jäänsä virta ja lampi loi,
Kevähän sulo-silmän vilkkuessa,
Jo laakso toivoa vihannoi.
Talv'ukko, voimansa riutuessa,
Vain tunturin rotkoon piillä voi.
Sielt' inhaa riitoa jatkellen,
Viel' äissään lunta se laaksoon syytää,
Ja paikoin vehmaan verhoa hyytää;
Mutt' aurinko ei suo valkoisen
Nyt vallita: kukkain kirjavuutta
Se mielii, loistoa, eloisuutta.
Kun nurmen kukkia viel' ei näy —
Pyhävaatteissaan väki kukkina käy. —
Tään harjun huipull' istukaamme,
Täst' ihmisliikettä nähdä saamme.
Kas kaupungin portti aukenee,
Ja kansaa varjoist' aaltoelee.
Nyt kelpaa lämmössä lekuttaa
Ja viettää Kristuksen nousemaa,
Sill' itsekin väki tais nyt nousta!
Katujen, kujateiden ahdingosta,
Majan alhaisen sopist' usmaisista,
Käs'työn ja ammatin kahlehista,
Kivikattoin, päätyjen painon alta,
Yöst' arvoisain yläkirkkojen
Kaikk' ahtavi päivän paistehesen.
Kas vaan mikä riemu parvia valtaa
Se niitylle, viitahan virtaelee,
Joen kalvo jo aivan avaralta
Iloisia venhoja vilisee!
Ja lastistaan lähes painuksissa
Pois viime pursi jo luisuaa;
Vaan kaukaa vuorelta vilkahtaa
Taas toisia kirjo-vaattehissa.
Kylästä jo riemun melskeen kuulet:
Tää kansan taivas! – vai mitä luulet…?
Nyt suuri ja pien' on riemuillaan;
Tääll' ihmisn' olla miekin saan.
 
 
WAGNER.
Saatella herra tohtoria
Tuo mulle hyötyä ja kunniaa;
Enp' yksin viitsis täällä maleksia,
Kosk' kaikki raakuus mua ilvoittaa.
Tuo viulun vinge, keilain pauke, pauhu —
Se aina ollut on mun kauhu.
He telmivät, kuin heiss' ois Hornan liemu —
Ja tuolle nimet suodaan: laulu, riemu!!
 
 
TALONPOIKIA (niinipuun alla; tanssia ja laulua).
Ja paimen tanssiin koristiin
Vöin, kirjo-nutuin, seppelin,
Hän kaunis olla mieli;
Puun alla kansaa kiehui vaan,
Ja kaikki tanssi innoissaan.
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli.
 
 
Hän parveen rientää, tungeiksen,
Ja sysää yhteen impehen —
Ei loukata hän mieli…
Vaan reima tyttö käännähtyi:
Et saa niin tuhma olla, hyi!
Heleia, hei!
Ne tanssin tuuli vei,
Ja vinkui viulun kieli!
 
 
Vaan hän vei neidon tanssimaan,
Lens' oikeaan ja vasempaan;
Ne tanssin pyörre nieli.
Ja poski hohti, poltti pää,
Ne helmatusten hengähtää.
Heleia, hei!
Taas tanssin tuul' ne vei!
Siit' eihän eukot kieli?!
 
 
Et tulla saa niin lähellen!
Noin pettyi moni neitonen
Ja sulho valat nieli! —
He salaa sentään suudellaan
Puun alta kauas kaikui vaan:
Heleia, hei!
Kuin tanssin tuuli vei!
Ja vinkui viulun kieli!
 
 
VANHA TALONPOIKA.
Se oikein teiltä, tohtor', on
Ett' tänään muistelette meitä,
Eik' oppi korkea estä teitä
Käymästä rahvaan joukkohon.
Siis parhaan maljan teille tarjoan
Oivinta juomaa kuohuvan;
Jot' ojentaissa toivotan:
Janonne juoma poistakoon,
Voimanne siitä varttukoon!
Elonne lanka karttukoon!
 
 
FAUST.
Virvoitusmaljaa maistellen,
Juon onneksenne, kiittäen.
 

(Kansaa keräytyy ylt' ympärille).

 
VANHA TALONPOKA.
Se aivan kaunist' olikin,
Ett' ilopäiväks' saavuitte;
Olittehan myös parahin
Apumme murhepäivinä.
Mont' on täss', rusko poskillaan,
Jonk' isänne on tempaissut
Pois kalman suusta, saatuaan
Tulisen taudin sammumaan.
Sairasten luona kävitten,
Jo silloin nuorna autellen
Ruumiita paljon kanneltiin,
Vaan taudin aina vältitten.
Kovia näitte; korkeimmalta
Sai aulis avun auttajalta.
 
 
KAIKKI.
Kokenut miesi eläköön!
Viel' ihmistuskaa kauan lientäköön!
 
 
FAUST.
Kiitelkäät ylhäist' auttajaa,
Jok' auttamaan meit' opettaa.
 

(Menee Wagnerin kanssa edemmäs).

 
WAGNER.
Kuin rintas riemuinnee, sä suuri mies,
Kun pilvihin noin ylistää sua kansa!
Ken moisen hyödyn lahjoistansa
Saa – hänt' ei paina huolten ies!
Sua kiitättääpi taatto pojillansa,
Kaikk' ympärilläs tunkee, utelee…
Ja tanssi taukoo, viulu vaikenee.
Sä käyt; ne seisoo rivittäin.
Kädessä lakki, paljain päin.
Vähältä vain ne lankee polvilleen,
Ikäänkuin näkisit ne venerabileen.
 
 
FAUST.
Viis askelt' ylös vielä, tuonne kivellen!
Levähtää saamme hiukan kangasalla.
Täss' usein yksin istuin, miettien;
Rukoillen kiusailime paastoomalla.
Ja täynnä uskoa toivollista
Kuroitin kättä kohti Taivahista
Ja luulin kyynelin, rukoilemalla
Läpyttäväni taivaan jumalaa
Jo poistamaan tuot' tautia tappavaa.
Nyt kansan kiitos ilkullen vaan soi.
Jos sydämmeeni voisit silmäellä,
Näkisit, ettei suurin voi
Ei poikaa eikä isää ylistellä.
Isäni kunnon mies ol' noita hamaroita, [mystikoita]
Ku selvitellä koetti uutteraan
Pyhiä luonnon piirilöitä,
Ja kaikellaista houri haaveissaan;
Myötänsä hartaat oppilaat,
Hän lieden usviss' öin ja päivin hääri
Ja yhteen keitti aineet riidakkaat,
Kuin reseptit sen tuhannetkin määri.
Silloinpa "rusko-leijon'", aimo ylkämiesi,
Nai sulo-kylvyss' "valko-liljasen",
Heti kumpaisenkin tuima liekki-liesi
Hääkammiosta ajoi toisehen.
Vaan lasin laitaa kulta-liekit nuoli,
Kun "kuninkaatar" siihen loihdittiin. —
Kas siinä rohdot! – sairahat ne kuoli…
Ken virkos – harvoin kyseltiin.
Näin vuorilla ja manterilla
Sen seitsemillä hornan-keitoksilla
pahemmin riehuimme kuin ruttotaut'.
Ma itse myrkyt juotin tuhansille;
Ne riutuivat – ja niiden murhaajille
Nyt kiitos soipi! Jumal' aut'!
 
 
WAGNER.
Mutt' älkää tuosta tuskitelko!
Miks' kelpo-miestä haittais pelko,
Kun huolin harjoittaa ja tunnollaan
Taidetta, minkä sai hän taatoltaan?
Jos nuorna isälles teit kunniaa,
Niin oppiaan sa imit intomiellä;
Jos miesnä tiedettäs koit laajentaa,
Niin poikas ehtinee viel' edemmäs sua tiellä.
 
 
FAUST.
Ken eksymysten syvän aallon alta
Viel' luulee nousevans' – on onnen lapsi tuo!
Mi tiedetään, s' ei hyötyä meille luo, —
Mi tiettävää, sen kätkee öinen valta. —
Vaan meilt' ei sulolahjaa hetkisen
Pilata murhe saa, ei syäntä viiltää —
Oi näätkö, iltaruskon hohtaen,
Kuink' armaan lehdon halki majat kiiltää!
Aurinko sammuu … ei! vaan valosäteillään
Hän loistamaan läks toista maalimata!
Oi, jospa maasta siivin lentämään
Ma saisin, aina seuraten sen rataa;
Säteissä iltaruskon ikuisen
Mun jalkain alla maamme uinuis untaan,
Yön varjoss' alhot, vuoret lieskaten,
Vuot, virrat pyrkis meren valtakuntaan.
Ei sulkis jylhistöt, ei vuoren onkalot
Mun taivaallista lentoan' ylähällä;
Oi hämmästyn! yhdellä silmäämällä
Näen meren aukeevan, sen siili-vainiot…
Vaan vihdoin taivaan loistotar jo vaipuu;
Mä jälkihin! mun syttyy harras kaipuu
Sen leimuvirrast' ikivaloa juomahan,
Edessäin päivä, yöhyt takanain,
Ylhäällä taivahat, meri alla aaltoinensa!
Unelma kaunis! … pois se katos oi!
Ei siivistyä ruumis konsaan voi
Seuraamaan sielua siivekästä lennollensa.
Tok' ikikaipuun tuntevansa luulee
Jokainen lentoon ylä-ilmahan,
Kun suvileivon korkealla kuulee
Sinervän taivaan alla laulavan,
Kun kotka hajasiivin liitää
Ylitse, jylhän vuorimaan,
Tai kurkeloiden parvi kiitää
Maan, merten poikki pohjolaan.
 
 
WAGNER.
On houruhorvit minullakin ollut,
Halua moint' ei mieleen toki tullut.
Saloja maita kyllästyn pian katsomaan,
Ja linnun siipilöill' en mieli koskaan lentää.
Parempi riemu aatoksell' on entää
Lehdestä lehteen, kirjasta kirjahan.
Yks' talviyö näin kirjoin, kynttelin
Suvena sulostuttaa kaikki vaivas,
Ja ah! jos auki kierit vanhan permentin,
Niin astuu luokses koko pyhä taivas.
 
 
FAUST.
Sua yksi vietti vainen valloittaa;
Sua älköön koskaan viehätelkö toinen!
Kaks mieltä ah! mun rinnass' aaltoaa,
Ain' irti pyrkii toisestansa toinen.
Käsvartens' iskee lemmen liekkumin
Maailmaan kiinni kiihkeästi toinen;
Väkisin pyrkii valko-lentimin
Ylhäiseen kotiin mieli toisenmoinen.
Oi, onko ilmass' henkilöitä,
Jotk' alla taivaan haihattaa,
Niin kultasatein alas vihmokaa,
Valolla kirjailkaa mun elon öitä!
Jos taikaviitta harteitani varjois
Ja lennättäis mun maille kaukaisille,
Sit' enpä möisi keisarille,
Vaikk' kruunut, manttelit hän siitä tarjois.
 
 
WAGNER.
Ei, älä huuda liutaa kuuluisaa,
Jok' ilman alla virtaa kaikkialle,
Ylt'ympäriltä uhkaa kuolemaa
Ja tuhat vaaraa maalimalle!
Ruijasta käy ne jäisin viimoineen
Sun päälles, kieli terävämpi nuolta;
Idästä saa ne, nääntää kuivuuteen,
Kuin myrkkytuuli nousis hallasuolta;
Etelän parvi aron tulta tuo —
Sun jano on ja aivos palaa päässä;
Ja Lännen aaveet ensin hoivaa suo,
Pian sortaa sun ja viljat tulvasäässä.
Vahinkoon vikkelöinä hiiskeen kuulevat,
Ja tottelee sua herjat, viekastellen,
Suloisina kuin taivaan palveljat,
Ne kuiskii enkelkielin valehdellen. —
Mutt' ilma jähtyy, ilta harmenee,
ja usma laskee. Ehkä lähdemme?
Ehtoolla vasta suojaas armastat. —
Vaan miks' noin seisot, tuonne tuijotat?
Mik' innostaa niin voi sua iltamolla?
 
 
FAUST.
Kas koiraa mustaa, kuin se kiertää vainiolla!
 
 
WAGNER.
Sen kauan huomasin; tuo ei sen kummempaa.
 
 
FAUST.
Tähystä tarkemmin! miks' arvaat elukkaa?
 
 
WAGNER.
Yks halli, joka isäntäänsä vainuu,
Kutenka koirat vainunee.
 
 
FAUST.
Sä näät, kuink' aina ahtaammaksi painuu
Se piiri, millä meitä kiertelee.
Ja ellen eksy, koiran jälkihin
Ikäänkuin piirtyy tulitarha.
 
 
WAGNER.
Se koir' on käpälistä korvihin,
Ja teitä haittaa vainen näköharha.
 
 
FAUST.
Minusta on, kuin virittäis hän ansaa,
Kierrellen meitä tenho-silmuksiin.
 
 
WAGNER.
Se etsii isäntään, ja häpee pahoillansa,
Sen eestä kun vaan oudot tavattiin.
 
 
FAUST.
Vaan piiri ahdistuu! nyt täss' se on!
 
 
WAGNER.
No koira tuo! eik' aave luonnoton;
Sen tavat koiran on: se vinkuu, vieraksuu,
Häntäänsä hiepottaa ja maahan laskeuu.
 
 
FAUST.
Tuu tänne, koira vaivainen!
 
 
WAGNER.
Se villakoir' on, hullunkurinen:
Hän seisahtuu, sun seisoess',
Jos kutsut, hyppii rinnoilles;
Jos mitä hukkuu, etsimään hän joutaa,
Ja keppis maalle virrasta hän noutaa.
 
 
FAUST.
Se totta lie: ei rahtuakaan näy
Eläimess' henkeä; kaikk' ohjeen mukaan käy.
 
 
WAGNER.
Kurinsa saanut koira ansaitsee,
Ett' oppinutkin häntä hyväilee.
Ei kumma siis, ett' on sun suosimas
Yl'oppilaiden nöyrä oppilas.
 

(He astuvat sisään kaupungin portista.)

LUKUKAMMIO

 
FAUST (astuu sisään villakoiran kanssa).
 
 
    Pois läksin maalta, kankahalta,
    Jonk' yö jo peittää vaipallaan;
    Mua pyhä sala-kammo valtaa,
    Jalompi henk' on valveillaan.
    Nyt halut huimat uinahtavi,
    Ja päivän hyrsky hiljenee,
    Vaan ihmislempi rinnassani
    Ja taivaan armo elelee.
 
 
Oo hiljaa, koir', älä sinne tänne juokse!
Mit' ukselt' aihelet?
Tule nukkumaan sä lieden luokse!
Tuon sulle patjat, pielukset.
Mua kangastiellä huvitit äsken
Hypellen, leikkiä laskien;
Sen vuoks' sun vieraaks' luokseni käsken,
Mutt' ollos siivo, hiljainen!
 
 
    Kun pikku-sulosuojassani
    Taas lamppu loistaa herttainen,
    Valaisee usko poveani,
    Parempi "minuus" ilmaiksen.
    Taas järjen soihtu alkaa palaa,
    Ja toivo kukkii suloinen,
    Vesille elon sielu halaa,
    Ah! elon lähdesuonillen.
 
 
Älä morise, koir'! Ei säveleen,
Mi sielussain sulo-rauhaa loi,
Tääll' elukan ääni yhteen soi.
Se tuttua on, ett' ihminen,
Mit' ei hän tajua, ilveilee,
Kaunista ja hyvää soimaa, laittaa,
Joist' usein hälle onkin haittaa.
Vai koiraki tuolle ärisee!
 
 
Mutt' ah! sen tunnen – rinnastain ei valu
Nyt rauhaa, vaikk' ois siihen harras halu.
Oi miks niin valeen lähde kuivauu,
Ja janohon taas raukka surkastuu?
Sen koitellut oon ehtimiseen.
Vajasta tuost' on sentään hyötymystä:
Alamme ikävöidä ilmestystä,
Ja sielu kääntyy taivaalliseen.
Ja kirkkahinna valo tää
Uus'-testamentiss' välkähtää.
Sen alkusanat lukea ma mielin,
Ja hartahilla sydämin
Tuon pyhän kirjan, kallihin
Julaista kerran armain äidin-kielin.
 

(Hän aukaisee nioksen ja alottaa.)

 
"Alussa oli sana" tässä sanotaan.
Jo tartun täss', ei kynä juoksekaan!
Vai sanaako niin ylentää mä voisin?
Ei! tuo on käännettävä toisin.
Jos hengen äänen oikein oivallan,
"Alussa järki ol'" ma kirjoitan.
Tok' ällös hädi, – tuumaella
Mun täytyy, muutoin saatan liioitella!
Vai järjestäkö kaikki alkaa vois?
Ei! – "Alussa voima oli" paremp' ois.
Mut tuskin tuon saa kynä valmihiksi,
Jo epäilen, ei käy – en tiedä, miksi!
Henk' auta! – Selkii epäilyksen yö,
Ja tyynnä piirrän: "aluss' oli työ."
 
 
    Jos mielit pysyä paikoillas,
    Niin heitä kohta ulvontas!
    Oo haukkumatta, halli!
    Noin virmapäät' en herraa salli
    Ma luonani vierailemaan.
    Jomp' kumpi vaan
    Ulos astukaan!
    Vasten mieltäni vieraan karkoitan;
    Olet valloillas, oven aukoan.
    Vaan tuossapa katsomista!
    Se ei ole luonnollista…
    Oi, tokko silmäni pettelee?
    Kuink' koirani kasvaa, korkenee!
    Se hirmuna nousi seisomaan,
    Ei siin' oo koiran haamuakaan.
    Ma toinko kotia aavehen,
    Kuin Niilivarsa hirmuisen,
    Tulisilmin hirmuhampahin?
    Sun tunnen, hiisi helvetin!
    Vaan moista Hornan tenavaa
    "Salomonin avain" avittaa.
 
 
HENKIÄ (porraskäytävästä).
    Yks' ansahan joutui tuolla!
    Älä seuraa vaan, pysy tällä puolla!
    Kuten raudoissa repo,
    Voit, hornan hepo.
    Vaan vartokaat!
    Henkilauma, riehu,
    Ylös alas liehu,
    Niin hänet irti saat.
    Häntä, jos voimme,
    Auttaa me koemme,
    Sillä meille juuri
    Hän ratto ol' suuri.
 
 
FAUST.
    Siis ensin hirmua manaa
    Nämä "Neljän sanaa":
    Salamanderi hiilly,
    Undiina liukee,
    Sylfiidi riukee,
    Kyöpeli piilly!
Ken niit' ei tunne,
Elementtejä, kunne
Ne vaikuttaa,
Min ne toimeen saa,
Hän turhaan koittaa
HENKIä voittaa.
 
 
    Valu valkian sauhuun,
    Salamander!
    Huku aaltojen pauhuun,
    Undiina!
    Pala noidan-nuolena aina,
    Sylfe!
    Älä, Inkubus, paina!
    Koti-apua tuo!
    Tule esiin, loppu suo!
 
 
Ei yhtään noista
Peto oo, – se on toista.
Se tyynnä loikovi, irvistäen:
Ei pysty loitsuni – sen ma näen.
Väkevämpää kuule,
Jot' en kestäväs luule:
 
 
    Jos helvetin hauta
    Sun siitti, nauta,
    Niin merkkiä katso,
    Jonk' eestä väistyy
    Ne mustat sarjat!
 
 
Jo se tuimistuu, jo sen nousee harjat.
 
 
    Sano, häijy konna,
    Voitko pelvotonna
    Nähdä iki-uutta
    Pyhää salaisuutta
    Läpi taivaan hohtavaa,
    Salaveisten vainoomaa?
 
 
Kiristeltynä uunin taa
Se norsuks' kohoaa;
Se täyttää nyt koko kammion,
Ja miltei usvana haivu.
Älä, hirviö, nouse kattohon!
Vaan mestarin jalkoihin sä vaivu!
Näät, en minä turhaan uhkaa.
Pyhä lieska polttavi – koht' oot tuhkaa!
Pian leimahtaa
Kolmikertaista valkiaa!
Varo vain
Väkevintä mun voimistain!
 
 
    (Samassa usva hälvenee, ja Mefistofeles, puettuna vaeltavan
    skolastikon tapaan, syöksähtää esiin uunin takaa.)
 
 
MEFISTOFELES.
No suotta riehutten! Mill' auttaa voisin herraa?
 
 
FAUST.
Vai tuoko koirast' irti lähti!
Skolasti kulkijain! No entäs sukkelaa!
 
 
MEFISTOFELES.
Oi terve teitä, kirkas opin-tähti!
Sain teiltä suitsu-saunaa polttavaa.
 
 
FAUST.
Mi nimes'?
 
 
MEFISTOFELES.
           Turha kysymys tuo mielestäin
Sen suuss', ken sanaa halveksii niin perin,
Ja ollen aina ilmiöistä erin,
Vaan pyrkii peri-oloon päin!
 
 
FAUST.
Vaan, herrat, teidän tapa lienee käyttää
Nimiä, jotka olentonne näyttää!
"Hiis'," "kärpäis-herra," "valheen-isä" —
Noiss' soi jo henki ääntehissä.
Ken oot sa siis?
 
 
MEFISTOFELES.
Ma osittain oon voima tuo,
Jok' aina pahaa suo, ja aina hyvää luo.
 
 
FAUST.
En mointa ongelmaa voi selvittää.
 
 
MEFISTOFELES.
Se henki oon, jok' aina epäjää.
Ja syystäkin: mit' ikään syntynee
Vain hukkumista ansaitsee,
Siis paras, ett' ois' jäänyt syntymättä.
Niin – missä näette pirun kättä,
Tuhoa, syntiä, pahuutta —
Se elementtini oikea.
 
 
FAUST.
Sua osaks' nimitit, vaikk' oot täss' kokonaan?
 
 
MEFISTOFELES.
Totuutta nöyrää puhun vaan:
Vaikk' ihmiset, tuo narrikunta katala,
On mielestänsä kokonaisuus, maailma,
Sen osan osa ma oon, mi kaikk' ol' alkuaan,
Sen synkän yön, jok' äitihelmastaan
Loi Valon. – Valta-istuimelta syöstyään
Emonsa, tytär siinä istuu nykyään.
Viel' ottelee ne: valo kyllä ylpeilee,
Mutt' aineisin se aina tahmenee.
Se ainehista virtaa, niitä sulostaa,
Ja ainehet sen lennon estää;
Ja toivon: eipä kauan kestä,
Kun kera aineiden se raukiaa.
 
 
FAUST.
Siis oiva ohjelmas' on näin:
Et hävittää voi suurin erin,
Siis havittelet vähittäin.
 
 
MEFISTOFELES.
Ja tuollakos ma paljo perin?
"Se jokin", mikä "eitä" vastustaa —
Tarkoitan tätä tyhmää maailmaa —,
Siihenpä suotta keinojani koitan;
Ties lempo, milloin vihdoin voitan.
Maanjäristys ei, myrsky, tulva, palo
Hävitä maata, mert'; ei sammu taivaan valo!
Ja ihmiset ja elukat vain enenee;
Vaikk' isken miljoonittain noita,
En loppumaan saa kataloita,
Ei! Aina vaan uus' veri elelee!
Kun summatonta siemen-määrää muistan,
Mink' ilma, vesi, manner idättää,
Ja kuiva, märkä, kuuma, jää —
Niin hulluuteenpa miltei suistan!
Niin, paitsi järveä jok' aina palaa,
Ei mull' oo varsinaista toimialaa.
 
 
FAUST.
Ikuista lempivoimaa vasten,
Jost' elpyy kaikki elämään,
Pui piru turhaan nyrkkiään;
Ei auta kiukku peijakasten.
Siis luovu noista aikehista,
Khaoksen poika kamala!
 
 
MEFISTOFELES.
Tuo seikka sietää tuumimista.
Vaan toiste siitä! Sallithan
Mun mennä nyt sun seurastasi?
 
 
FAUST.
Ja vielä kysyt! lähde vain!
Nyt tiedän, ken oot heimojasi.
Jos haluttaa, käy talossain!
Täss' ikkuna, tuoss' ovi on,
Ja savutorv' on tarjonasi,
 
 
MEFISTOFELES.
No, suoraan sanoen, oon hieman neuvoton:
Mua sulkee pieni este oveltasi,
On kynnyksellä kommervenki…
 
 
FAUST.
Vai pentagrammi huolettaa?
Vaan lausu mulle, hornan henki,
Kuink' osuit tänne, tuo jos salpajaa?
Kuink' aimo henkes joutui pulmaan?
 
 
MEFISTOFELES.
Tähystä itse! Näätkös, tuohon kulmaan,
Jok' irvillään on tuonne oveen päin,
Yks viiva vedetty on nurin.
 
 
FAUST.
Tuon onni teki pahoin kurin!
Mun hallussainpa olet näin.
Tuo onnistuihan arvaamatta!
 
 
MEFISTOFELES.
Kah, koira juoksi sisään huomaamatta;
Nyt seikka toisin näytäksen:
Ei piru pääse pihallen.
 
 
FAUST.
Vaan miks' et lennä ulos ikkunasta?
 
 
MEFISTOFELES.
Yks' sääntö solmii peijakasta:
Mist' astui sisähän, siit' ulos jällehen!
Tulomme vapaa on, vaan menon laita toisin.
 
 
FAUST.
Vai helvetiss' on lait! Sen tuskin luullut oisin.
No hyvin vaan! Kai sitten laatia
Saa, herrat, teidän kanssa sopimusta?
 
 
MEFISTOFELES.
Sä säntilleen saat kaikki nautita,
En peruuta ma yhtään lupausta.
Vaan tuoss' ei sovi hädiskellä
Siis siitä toiste enemmin!
Nyt täytyy meidän hyvästellä;
Mua laskekaa! pois mielisin!
 
 
FAUST.
Sua puhutella hieman halajan;
Siis viivy hetken aikaa vielä?
 
 
MEFISTOFELES.
Ei, laskekaa! pian tänne palajan,
En silloin haasteluita kiellä.
 
 
FAUST.
En minä suinkaan väijynyt sua ois;
Ken käski pistää ansaan kaulaas?
Kun pirun sait, hänt' älä laske pois;
Ei tarttune hän toista kertaa paulaas.
 
 
MEFISTOFELES.
No olkoon menneheks', jos tahdot niin!
Jään tänne hupilaiseks' sulle;
Mutt' suo mun käyttää aikaa vehkeisiin
Sellaisiin, jotka soveltuvat mulle!
 
 
FAUST.
Sen varsin suon! Tee temppujais,
Kun mua ne vainen huvittais!
 
 
MEFISTOFELES.
Saat tuta, veikko, aistimillas
Autuutta viljemmin täss' illass',
Kuin toikko vuosi muuten aikaan sais'.
Pian soipi haamuin sulo-laulut,
Ja nähdä saat niin sievät taulut,
Jotk' ei oo tyhjää noitumaa.
Ja ruusuin tuoksu hurmaa haistis
Ja lempijuomat mairii maistis,
Ja haltioihin tuntees' saa. —
Ei valmistusta kaivata;
Me koossa oomme, henget! alkakaa!
 

HENGET.

 
    Himmeä holvi,
    Väisty ja raukee!
    Eeterin silmä
    Siintävä aukee!
    Selvitä ilma!
    Usvat jo poista,
    Taivaalla tähtein
    Välkkyä suo!
    Aurinko loista
    Armaana tänne!
    Lämpöä luo! —
    Ylhäisten keijuin
    Henkevä heimo,
    Leimuna leijuin,
    Maan yli kiitää;
    Haikea kaipuu
    Jäljissä liitää. —
    Viirit ja verhot,
    Kuin suviperhot,
    Nousee ja vaipuu.
    Lehdosta, vuorten
    Alta ne väikkyy;
    Lemmetär nuorten
    Sielussa läikkyy;
    Metsolan varjo
    Riemua tarjoo. —
    Vuorilla viini-
    Viljelys uhkee;
    Marjoja hohtaa,
    Paisuvi, puhkee:
    Virtana kohta
    Viiniä hyrskii,
    Pitkin rubiini-
    Väyliä tyrskii. —
    Siintävät salot
    Kalvossa päilyy,
    Taivahan valot
    Veen yli häilyy.
    Virrasta varttuu
    Järviä, jotka
    Matkalla salaa
    Saaria halaa. —
    Taivahan lasten
    Riemuisa lauma
    Päivyttä vasten
    Ui ylähällen
    Siukuvin siivin,
    Kunnes se jällen,
    Kuin tuli-sauma,
    Laskien, kaartaa
    Vehmasta saarta.
    Keijuset kiikkuu
    Seljällä aallon,
    Toisia liikkuu
    Nurmella, maall' on
    Toisia; hyörii
    Karkelo, pyörii.
    Lauluja kaikuu
    Riemua raikuu.
    Taas ylä-ilmaan
    Kaikki ne lentää;
    Toisia entää
    Vuorien yli,
    Toisia uittaa
    Aaltojen syli
    Rantojen helmaan.
    Kaikki ne kiitää
    Aamusen koitoss',
    Ylhälle liitää
    Pyrkien loitos
    Tähtölän taloon,
    Sen ikivaloon,
    Riemuja lemmen
    Suutelemaan.
 
 
MEFISTOFELES.
Hän nukkuu! Nuopa oivat laulajaiset!
Oi vienot, sorjat keijukaiset,
Syvähän hänt' tuuditelkaa! Kiitos vaan!
Et pysty vielä paholaista solmimaan! —
Hänt' unten suloparvi lennätelköön
Syvälle harhan ihme-maailmaan! —
Ei taikakynnys saa mua enää pelkoon,
Yks' hiiren-hammas tänne vaan!
Tuoll' yksi rahisee: se avaa mulle uksen,
Jos lausun sille sievän manauksen.
Ma, jonka vallan all' on kärpäset
Ja hiiret, sammakot, täit, lutehet,
Sua kutsun! Oitis tänne loiki
Kynnyksen alle, kalvo poikki
Tuo kohta, johon rasvaa tiukutin! —
Kas niin! jo yksi saapuikin!
Nyt työhön vaan! Se syrjäss' on se kulma,
Jok' ehkäisee mua. Pois se kiusan-pulma!
Yks' isku vielä! riittää; kiitos vaan!
FAUST, hyvää yötä, kunnes tavataan!
 
 
FAUST (havahtaen).
Ah! ilkku-peliks' kaikki vaihtuu;
Vain niinkö hengen jano haihtuu,
Ett' unta vaan ol' perkele
Ja koira hiipi pihalle!