Kitabı oku: «Iphigeneia Tauriissa», sayfa 2

THOAS. Odottamattomaan en ollut valmis, mut odottaa mun vaikk' ois tullut sitä, en tiennyt, että naisen kanssa puhuin.

IPHIGENEIA. Miks sukupuoltamme sa raukkaa soimaat? Upeat eivät niinkuin teidän, eivät myös epäjalot ole naisen aseet. Sua viisaamp' olen siinä, usko, että enemmän onnes tunnen kuin sa itse. Mua, itseäskin tuntematta luulet lähemmän siteen liittävän meit' onneen. Sa rohkeana, hyvää-tahtovana mua vaadit taipumaan; ja jumaloita ma tässä kiitän, että suoneet mulle lujuuden ovat liiton torjua, mi heidän mieltään vasten on.

THOAS. Ei haasta jumalat, haastaa sydämes nyt oma.

IPHIGENEIA.

Sydänten kautta vaan he meille vastaa.

THOAS.

Ja mulla eikö oikeus kuulla heitä?

IPHIGENEIA.

Soi myrskyn pauhu yli äänen hennon.

THOAS.

Tuon äänen kuuleeko vain papitar?

IPHIGENEIA.

Muit' ennen varmaan kuningas sen kuulkoon!

THOAS. Perintö-oikeutesi pöytään Zeun ja pyhä virkas jumaliin sun nostaa: maa-syntyinen ma oon, barbaari.

IPHIGENEIA. Näin saan maksaa luottamuksen vaatimasi.

THOAS. Inehmo oon; on paras päättää juttu! Sanani seisoo: ollos papitar tääll' Artemiin, mi valinnut on sinut. Mut mulle anteeks suokoon hän, ett' olen häneltä uhrit vanhat estänyt; tein väärin siinä, vastoin tuntoani. Rantaamme outo onnekseen ei laske; on varma ollut hälle aina kuolo. Vain sinä, hempeydellä herttaisella, ma missä hennon tyttären näin tunteet tai morsiamen lemmen vienon, minut niin iki-ilahdutit, taoit tenhon, ma että unhotin tuon velvoituksen. Älyni olit uneen uuvuttanut, en kuullut murinaa ma kansan oman. Nyt ääneen syyttävät he poikani kuolosta ennen-aikaisesta mua. Sun tähtes enää hillitse en laumaa, mi vaatimalla vaatii uhria.

IPHIGENEIA. Vuoks itseni sit' anonut en koskaan. Se väärin tajuu taivaiset, ken heitä kuvailee verenhimoisiks'; hän siirtää vain heihin omat julmat pyytehensä. Papilta eikö Artemis mua vienyt? Mua kuoloon ei, vain palvelukseen vaati.

THOAS. Ei sovi meidän tapaa pyhää tuota älyllä, vaihtuvalla keveästi, mielemme mukaan selittää tai muuttaa. Tee tehtäväsi, teen ma omani. Kaks outoa on ranta-rotkoistamme tavattu, mitään eivät tuone hyvää he maalleni; he ovat vallassani. Nää ensi uhriks, oikeaksi, kauan jo puuttuneeksi, saakoon Artemis! Lähetän tänne heidät; tiedät työsi.

NELJÄS KOHTAUS

Iphigeneia.

IPHIGENEIA (yksin). Auttajatar jalo, sull' on pilvet verhota syyttömästi vainotut, kantaa kohtalon vaskisen alta tuulen-siivin poikki merten, poikki maitten ja mannerten laajain, kunne hyväksi katsot sinä. Viisas olet, näät ajat vastaiset; menneet mennehiä ei ole sulle, omaisi yllä silmäsi lepää niinkuin valosi, öitten elo, maan yli lepää ja hallitsee. Oi, estä hurmeesta käteni! Koskaan tuo ei se siunausta, ei rauhaa; ja haamu surmatun-sattumalta väijyy murhaajan suru-sumean pahoja hetkiä peljätellen. Näät taivaiset katsovat lempein silmin heimoja laajoja ihmisten hyväin, sallivat elon haihtuvan riemun kernaasti kuolevaiselle, suovat oman ikuisen taivaansa onnea hänen havaita, myötä-nauttia hetken hilpeän, lyhven.

TOINEN NÄYTÖS

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Orestes. Pylades.

ORESTES. Kuljemme kuolon tietä: sydämeni jokaisell' askeleella hiljenee. Apolloa kun anoin ottamahan pois multa kostotarten hirmuseuran, varmoin ja toivorikkain jumal-sanoin lupaavan pelastusta näytti hän templissä siskon, paljon lempimänsä, mi Tauriin valtiatar on; nyt täyttyy lupaus, katoo hätä kaikki, koska elämä multa katoo. Kuink' on helppo mun olla vailla päivän armautta, mun jolta käsi jumalainen rinnan kovasti kouristaa ja järjen huumaa! Ja jos ei Atreun lapset taistelossa saa surmaa voiton-seppelöimää, jos kuin kanta-isäni, kuin taatto oma kurjasti uhriteuraana ma kuolen: niin olkoon! Paremp' alttarin tään eessä kuin sukulaisten salamurhaan kuolla sopessa syrjäisessä. Sallikaa se aika mulle, Manalaiset, jotka jo verta, askelistain tippuvaista ja tieni tänne viittovaa, kuin koirat irralle päässeet, näytte vainuavan! Pian saavun luoksenne, nyt hetki suokaa; ei valo päivän teitä nää, ei mua. Vihanta, kaunis verho maan ei ole kuolleiden kisakenttä. Teidät etsin alhaalta: siellä sitoo kaikki yöhön ikuiseen, valjuun sama sallimus. Sua vain, oi Pylades, mun syyni sekä kironi viatonta kumppania, en liian varhain maahan tummaan tuonne veis kerallain! Sun elos, kuolos yksin on enää toivoni tai pelkoni.

PYLADES. En vielä valmis ole niinkuin sinä ma varjoin valtakuntaan astumaan. Viel' aion, kautta teiden sokkeloisten, jotk' yöhön mustaan vievän näyttävät, elohon jälleen johtaa askeleemme. En tuumi kuolemaa; ma kuuntelen, jumalat eikö keinoja jo keksi ja tietä meille pakoon iloiseen. Peläten taikka pelkäämättä, kuolo tulevi torjumaton. Papitar jos vihkein leikkaamahan suortuvamme jo käden nostaa, ainoo aatteheni oleva on vain pelastuksemme. Äl' epätoivoon antaudu! Näin vaaraa vain kiirehdit. Apollo antoi sanan: sisaren pyhäkössä sulle lohtu, apu ja palaus on valmistettu. Kaksmieliset ei jumal-lauseet ole kuin luulee kurja epätoivossaan.

ORESTES. Elämän synkän hunnun heitti jo emoni ympärille pääni hennon. Näin kasvoin; kuva olin taaton oman, katseeni mykkä oli nuhde karsas emolle ynnä hänen lempijälleen. Ah, usein, kun Elektra, siskoni, huoneessa himmeässä luona lieden vait istui, hiivin pelokkaana hänen syliinsä, katsoin suurin silmin, kuinka hän itki katkerasti. Silloin kertoi hän taatostamme korkeasta; kuinka halasin häntä nähdä, olla luonaan! Ma milloin toivoin Troijaan, milloin hänet kotihin. Koitti päivä —

PYLADES. Salli siitä hetkestä Manan henkein öisin haastaa! Mut meille muisto ajan kauniin suokoon uralle urhon uutta voimaa. Monta jumalat miestä hyvää käyttävät maan laajan päällä palveluksellensa. Sinusta aikovat he jotain; eivät isäsi seuraksi sua antaneet, kun vasten tahtoaan hän kuoloon kulki.

ORESTES. Josp' oisin, liepeesensä tarttuen, seurannut häntä!

PYLADES. Mua muistivat ne, jotka sinut säilyttivät. Minä mit' oisin, ellet sinä eläisi! Vain sinun tähtes, sinun kanssas elän, elänyt olen saakka lapsuudesta.

ORESTES. Armasta aikaa ällös muistuta, kun talossasi sain ma turvan vapaan, ja isäs jalo, viisas, rakkaudella vilustunutta nuorta vesaa hoiti; kun sinä, aina kirkas kasvin-veli, laill' liedon kirjosiipi-perhon, joka kukkaista tummaa kiertää, ympärilläin jok' aamu iloin uusin ilvehdit ja soitit sieluhuni riemus oman, ma että murheen unhoitin ja kanssas kisailin nopsat nuoruuspäivät.

PYLADES. Alkoi eloni kera kiintymyksen sinuun.

ORESTES. Jos sanot: murhe alkoi, totta haastat. Se tuska kohtaloni on, ma että saastaisen pakolaisen lailla kannan salaista povessani huolta, surmaa; jos paikkahan ma terveimpäänkin tulen, pian siellä kasvot kukkivaiset näyttää vitkaisen kuolon valjun ilmeen.

PYLADES. Lähin olisin kuolemaan siis minä silloin, jos henkäykses myrkyttäisi. Enkö iloinen aina ole, uljas yhä? Ja ilo ynnä rakkaus siivet ovat tekoihin suuriin.

ORESTES. Niin, ma muistan ajan, kun teot suuret suihki silmissämme! Yhdessä usein koska kautta vuorten ja laaksoin riistaa ajettiin, ja toivo meill' oli miekoin, nuijin hirviötä tai ryövärejä ajaa, kantataaton kaltaisna kouralta ja ryntähiltä; ja sitten illoin, meren äärell' aavan nojaten toisiimme kuu istuttiin, ja aallot jalkoihimme asti läikkyi, maailma eessämme niin laaja lepäs: kai silloin usein käsi kalpaa etsi, työt tulevaiset tunkivat kuin tähdet yön taivahalle lukemattomat.

PYLADES. Rajaton toimi on, min täyttää tahtoo inehmon sielu. Tahtoo joka teon niin suureks heti kuin sen kasvattaa suu runoniekan, vyörytellen vuodet polvesta polveen, maasta maahan sitä. Kauniilta kaikuu taattojemme työ, kun nuorukainen varjoss' illan tyynen sen ahmii kera harpun äänen heljän. Mit' itse teemme, on kuin heille oli vain vaivaa turhaa, pikku-palasia! Jälestä juoksemme näin haihtuvaisen, välitä emme tiestä, jota käymme, näe emme kanta-isäin askeleita, elonsa maisen jälkiäkään tuskin. Ajamme aina heidän varjoansa, mi jumalaisna etäisyydessä kuin kultapilvi vuorten huiput kruunaa. En pidä siitä, joka tuumii, kuinka kentiesi kerran hänet kansa nostaa. Mut, nuorukainen, jumaloita kiitä, niin varhain että tekivät niin paljon sun kauttas he.

ORESTES. On hetki kiittää heitä, työn iloisen jos ihmiselle suovat, hän että turman omistaan pois kääntää, valtansa varmentaa, sen rajat siirtää, vihollisensa sortaa, pakoon ajaa. Elämän ensi, viime riemu hälle on suotu. Teurastajaks säätty minä, murhaajaks oman kalliin äidin olen, työn katalan nyt katalasti kostain mun viittauksellaan he tuhoo. Usko: on kiron alla Tantaloksen talo, ja minä, heimon viimeinen, en kuole syytönnä, kunnialla.

PYLADES. Isäin töitä pojalle jumalat ei kosta. Ottaa jokainen, hyvä taikka paha, palkan teostaan omasta vain myötä tuonne. Suvussa siirtyy siunaus vanhempain, ei kiro.

ORESTES.

Siunaus meit' ei tänne tuone.

PYTLADES.

Vaan varmaan tahto valtain korkeain.

ORESTES.

Hukumme siis nyt heidän tahdostansa.

PYLADES. Tee, mitä sulle käskevät, ja varro! Apollon luokse sisaren jos saatat Delphoissa kaksin asumaan, ja kansa ylistää heitä jalo-aattehinen, niin työstäs sulle pari korkea suo palkan, Manalaisten vainon alta sun varmaan päästäen. Ei tulla ykskään heist' enää tohdi tähän lehtoon pyhään.

ORESTES.

Niin ainakin ma tyynen surman saan.

PYLADES. Ma aivan toisin tuumin. Taidoll' olen tuleviin liittänyt jo tapahtuneet ja seikat kaikki hiljaa selvitellyt. Neuvossa jumalten kenties jo kauan työ suuri kypsyy. Kaipaa Artemis rannalta täältä raakalaisten ynnä veristen ihmis-uhrein pois. Me työhön olemme jaloon määrätyt, se meidän on tehtävä, ja oudon onnen pakko jo meidät johti tälle portille.

ORESTES. Jumalten neuvot ynnä toivees omat sa punot yhteen viisahasti.

PYLADES. Mitä on ihmisviisaus, se ellei heidän ylhäistä tahtoansa tarkkaan kuule? Jumala kutsuu tekoon suureen miehen jalon ja paljon rikkoneen, ja täyttää suo hänen, mik' on mahdotonta meistä. Hän voittaa, syynsä korvaa jumalille ja maailmalle, joka häntä kiittää.

ORESTES. Jos elämään ja toimeen luotu lienen, jumala otsaltani raskahalta huimauksen poistakoon, mi liukkaalla polulla, kastamalla äidin hurmeen, mua kuoloon ajaa; laupiaana lähteen tuon kuivatkoon, mi äidin haavoista mua vastaan virtaa, saastuttaa mun iki!

PYLADES. Sa hiljaa varro! Turmaas enennät, viet raivotarten viran. Tyynnä pysy, suo minun miettiä! Jos tarvis toimeen lopulta yhteiset on voimat, silloin sun huudan, mietityllä miehuudella molemmat työn sen täytämme.

ORESTES.

Ma kuulen

Odysseun haastavan.

PYLADES. Äl' ivaa! Kukin valitkoon sankarinsa, tietä jonka Olympohon hän työssä seuraa. Salli mun tunnustaa: ei viekkaus, ei viisaus minusta näytä miestä häpäisevän, mi töihin suuriin vihkii itsensä.

ORESTES.

Ma kiitän miestä suoraa, urhoollista.

PYLADES. Siks neuvoa en sulta kysynytkään. Otettu ensi askel on. Jo paljon sain vartioilta tähän saakka ilmi. Ma tiedän, outo, jumalainen vaimo lakia veristä tääll' estää tuota; hän jumalille tarjoo mielen puhtaan, rukouksen vain ja uhrisauhun. Paljon hänt' ylistetään, suenneeksi luullaan suvusta amazonein, paenneeksi jotakin suurta turmaa.

ORESTES. Menneen hänen valoisan valtansa jo voima näyttää, kun lähestyy mies syyllinen, min päätä yön laajan lailla kirous peittää, vainoo. Nyt turmaksemme tavan vanhan irti siteistään päästää himo hurskas hurmeen. Kuninkaan hurja mieli meidät tuhoo; jos suuttuu hän, ei meitä nainen auta!

PYLADES. Hyväpä meille, ett' on nainen hän! Mies parhain tottuu julmuuteen, ja siitä, mit' ensin inhosi hän, itsellensä lain vihdoin laatii, muuttuu kovaksi ja tuskin tunnettavaks enää. Nainen samana aina pysyy kuin hän on. Hyvässä varmemmin kuin pahassa voit häneen luottaa. – Vait! Hän saapuu. Jätä nyt yksin meidät! Tohdi hälle heti en nimiämme virkkaa, empimättä en vaiheitamme uskoa. Sa menet, sun tapaan ennen kuin hän kanssas puhuu.