Kitabı oku: «Iphigeneia Tauriissa», sayfa 3

TOINEN KOHTAUS

Iphigeneia. Pylades.

IPHIGENEIA. Mist' olet, mistä saavut, vieras, sano? Minusta näyttää, helleeniksi ennen kuin Skyythin mieheksi sun luulla voisin. (Päästää hänen kahleensa.) Vapaus, min sulle suon, on vaarallinen; turmansa taivas kääntäköön pois teistä!

PYLADES. Oi, sulo ääni! Sävel äidinkielen niin tervetullut maassa vierahassa! Siniset vuoret isäin valkaman ma, vangittu, taas silmäin eessä näen kuin ennen. Tämän todistaa suo riemun, ma että myöskin olen helleeni! Unohdin hetkeksi, ma kuinka sua kipeesti tarvitsen, ja sielu multa sun haihtui ilmestyksees ihanaan. Oi, sano, ellei sulje kohtalo sun suutas, mistä Hellaan heimosta sa luet syntys jumal-kaltahisen.

IPHIGENEIA. Papitar, jonk' on itse jumalatar valinnut, pyhittänyt, kanssas puhuu. Se riittäköön. Nyt virka, kuka olet, ja mikä turman-tuima sallimus sun kera kumppanis on tänne tuonut.

PYLADES. Helposti virkkaa voin, mik' onnettuus työläällä seurallansa meitä vainoo. Ah, jumal-impi, jospa toivon heljän niin helposti sa meissä syttää voisit! Kreetasta, lapsia Adrasteen oomme: ma nuorin, nimeltäni Kephalos, hän vanhin on, Laodamas. Mut meidän välillä veli keskimmäinen, raaka ja hurja, seisoi, ilon ynnä sovun leikeistä ensi nuoruuden jo hääti. Niin kauan tottelimme äidin sanaa kuin taaton voima eessä Troijan soti; mut kun hän saaliinensa saapui sekä sen jälkeen kohta kuoli, veljekset erotti riita maasta, perinnöstä. Ma pidin puolta vanhimman. Hän veljen löi kuoliaaksi. Verisyyn tuon tähden hänt' ankara nyt ajaa kostotar. Mut tähän rantaan kolkkoon lähettää Apollo Delphoin meidät toivon kera. Templissä siskonsa hän käski avun siunaavan kättä meidän vartoa. Olemme vangit, tänne tuotu meidät on uhriteuraiksesi, tiedät sen.

IPHIGENEIA.

Sortuiko Troija? Kerro, kallis mies!

PYLADES. Se sortui. Takaa meille pelastus, apua jouduta, niin meille lupas Apollo! Veljeäni armahda, suo hälle pian hyvä, hellä sana! Mut säästä häntä, jos sa haastat hälle, ma pyydän, anon: sillä helposti sydämen hältä ilo, tuska, muisto valtaa ja järkyttää. Näät kuumehinen käy hulluus hänen päähänsä ja jättää tuon sielun kauniin, vapaan kostotarten saaliiksi julmien.

IPHIGENEIA. Kuin liekin suuri sun onnettuutes, unhota se, pyydän, siks kuin oot kertonut, min kuulla mielin.

PYLADES. Kaupunki korkea, mi Hellaan voimaa vastusti vuotta pitkää kymmenen, nyt tuhkana on, nouse siit' ei enää. Mut monet haudat parhaittemme meitä barbaarein rantaa vaatii muistamaan. Siell' lepää kanssa kauniin ystävänsä Akilles.

IPHIGENEIA.

Tuhkaa siis te jumal-kuvat!

PYLADES. Myös Palamedes, Aias Telamonin ei nähneet päivää isänmaansa jälleen.

IPHIGENEIA.

Hän vait on isästäin, ei virka häntä keralla vainajain. Hän elää! Niin!

Saan hänet nähdä. Sydän, toivoon syty!

PYLADES. Miekkoiset, jotka miekka kaasi! Saivat tuhannet surman sulokatkeran. Mut kauhut kolkot, lopun kurjan laittoi jumala vihastunut palaaville sijasta voittosaaton. Tänne eikö käy ääni inehmon? Niin kauas kuin se kantaa, kulkee maailmassa maine mies-kohtaloista kuulumattomista. Valitus outo siis on sulle, joka Mykeenan linnat täyttää huokauksin ain uusin? – Avulla Aigistheen on murhannut puolisonsa Klytaimnestra samana päivänä, kun palas hän! – Tuon kuninkaan on huone kallis sulle, nään poves turhaan kamppailevan kanssa sanani kauhun, jot' et vartonut. Oletko hänen ystävänsä tytär vai naapurinsa kaupungista tuosta? Sit' älä salaa, mulle anteeks anna, ett' ensimmäisnä hirmuviestin toin.

IPHIGENEIA.

Työ synkkä kuinka tehtiin, kerro mulle!

PYLADES. Paluunsa päivänä kun kuningas kylvystä nousi tyynnä, virkeänä, pukunsa pyysi puolisolta, heitti tuo turmahinen hänen hartioilleen kudoksen poimukkahan, taidokkaasti pään jalon ympärille kiertyväisen; ja kun hän turhaan pyrki tuosta irti kuin verkosta, löi hänet kuoliaaksi Aigisthes petturi, ja verhottuna kuningas suuri kuoloon kulki näin.

IPHIGENEIA.

Mik' oli palkka miehen syypään?

PYLADES. Valta ja vuode, min jo ennaltaan hän omas.

IPHIGENEIA.

Näin himo häijy johti konnantyöhön?

PYLADES.

Ja syvä tunne koston vanhan.

IPHIGENEIA. Kuinka kuningas heitä oli loukannut?

PYLADES. Teolla raskaalla, mi puolustaa vois murhan, jos ois puolustusta sillä. Kun jumal-valta joku tuulin rajuin helleenein matkaa esti, houkutteli Auliihin tyttärensä vanhimman, Iphigeneian hän, ja uhrina verisnä eestä Hellaan onnen, sortui tää alttarilla Artemiin. Käy puhe: tuost' äidin sydämeen niin syvä syntyi viha ja kammo, että antautui Aigistheen lemmelle ja itse kiersi hän puolisonsa surman verkkohon.

IPHIGENEIA (peittäen kasvonsa).

Jo riittää. Pian jälleen näät sä minut.

PYLADES. Syvästi näyttää häntä liikuttavan kuningashuoneen kohtalo. Ken liekin, hän kuninkaan on hyvin tuntenut. Talosta ylhäisestä, onneksemme, on tänne myöty hän. Nyt hiljaa, sydän! Jo toivon tähti meille vilkkuu, mielin iloisin, viisain sitä kohti käymme.

KOLMAS NÄYTÖS

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

Iphigeneia. Orestes.

IPHIGENEIA. Mies onneton, sun sitees irti päästän merkiksi kolkomman nyt kohtalon. Vapaus, min templi suo, on surmanviesti kuin elon viime, kirkas katse on sairaalle, tuonen-tuskaiselle. Vielä en voi, en saata sanoa, ett' ootte hukassa! Kuinka voisin vihkiä kädellä murhaajan ma kuoloon teidät? Kajota päähänne ei tohdi kukaan, niin kauan kuin ma olen papitar tään templin. Mutta jos ma kieltäyn työstä, min vihastunut vaatii valtias, hän jonkun neidoistani määrää siihen ja seuraajakseni. Teit' auttaa silloin palavin voin ma toivotuksin vaan. Oi kallis maamies! Alin orjakin, ken liettä kotijumalaimme koski, vieraalla maali' on meille tervetullut: kuin teitä riemuin, siunauksin on mun vastaan-ottaminen! Tuotte mulle urosten kuvan, joita vanhemmilta jo opin kunnioittamaan, ja mieleen ihanan, uuden toivon virvoituksen!

ORESTES. Salaatko nimes, syntys päätöksestä viisaasta? Vaiko tietää saanen, ken mua, taivahisten kaltainen, näin kohtaa?

IPHIGENEIA. Mun olet tunteva. Nyt virka mulle, min puoliksi vain veljeltäs ma kuulin, Troijasta palaavien loppu kerro, kuin kova, outo, mykkä kohtalo tervehti heitä kodin kynnyksellä. Ma nuorna tosin tänne tuotu lienen, mut hyvin muistan katseen aran, jonka pelolla heitin, hämmästyksellä uroihin noihin. Nousivat he sotaan kuin ois Olympo itse noussut, haamut muinaisen ajan hohtavaisen alas kauhuksi Ilionin astuneet. Ja kaikist' uljain Agamemnon oli! Nyt lausu: kaatuiko hän kotiin tullen juonista vaimonsa ja Aigistheen?

ORESTES.

Sinä sen sanoit!

IPHIGENEIA. Voi Mykeenaa kurjaa! Siis kylvi Tantaloksen heimo herja kiroa kiron päälle täysin käsin! Kuin rikkaruoho, terää pahaa tehden, siementä tuhantista siroittaen, lastensa lasten sukumurhaajia ikuiseen vuororaivoon siitti! – Kerro, mink' äsken multa kauhun äkki-yö puheesta veljes peitti! Kuinka pääsi tuon suvun suuren poika viimeinen, laps armas, isän kostajaksi säätty, kuink' alta veripäivän pääs Orestes? Samako sallimus Avernus-verkoin hänetkin kiersi? Pelastuiko? Onko elossa vielä hän? Elektra vielä?

ORESTES.

He ovat.

IPHIGENEIA. Anna, kulta-aurinko, säteesi mulle kauneimmat, ne laske Zeun eteen kiitokseksi! köyhä olen ja mykkä minä.

ORESTES. Ystävä jos lienet tuon valtahuoneen, siihen liitetty lähemmin, niinkuin ilos ilmaisee, hillitse, vahvista nyt sydämesi! Näät sietämätön iloisalle lie taas suruun suistuminen? Tiedät vasta, ma huomaan, ett' on Agamemnon kuollut.

IPHIGENEIA.

Tää tieto eikö mulle riitä siis?

ORESTES.

Vain puolet kauhusta sa kuullut olet.

IPHIGENEIA.

Mitä ma pelkäisin? Orestes elää,

Elektra myös.

ORESTES.

Et Klytaimnestraa muista.

IPHIGENEIA.

Pelastu ei hän, toivon taikka pelkään.

ORESTES.

Erosi myös hän mailta toivon.

IPHIGENEIA. Itse verensä raivoten hän vuodattiko?

ORESTES.

Ei, vaikka surman antoi veri oma.

IPHIGENEIA.

Selvemmin haasta, ett'en miettis enää!

Tuhannet tunnen päällä pääni ankeen ma epätiedon tummain siipein iskut.

ORESTES. Jumalat valinneet siis ovat minut viestiksi teon, jonka mielelläni salaisin soinnuttomaan, kumeaan yön valtakuntaan. Vastoin tahtoani mua pakottaa sun suusi armas; mutta myös tuskallista pyytää voi se, saakin. Pelasti isän kuolinpäivänä Elektra piiloon veljensä: tään luokseen Strophios, taaton lanko, otti. Kanssa kasvatti oman poikansa, min nimi Pylades oli; saapuneen tää sulki siteillä ystävyyden ihanilla. He kasvoivat, ja kasvoi sieluissansa palava halu kostaa kuolema kuninkaan. Huomaamatta, valepuvuin Mykeenaan saapuvat he saattamahan Oresteen tuhkaa, kuolonsanaa muka suruista. Hyvin vastaan ottaa heidät nyt valtiatar, linnahan he käyvät. Orestes ilmoittaikse siskollensa: hänessä sisko lietsoo koston tulta, mi eessä äidin pyhän läsnäolon jo oli sammunut. Hän hiljaa johtaa veljensä paikkaan, kussa taatto kuoli, ja missä vanha, kevyt jälki veren, riettaasti vuodatetun, juovat valjut, kamalat painoi palkkiin usein pestyyn. Kuvasi tulikielin kaikki seikat tuon konnantyön, ja elämänsä kurjan, eletyn orjaellen, onnellisten myös petturien ylimielen, vaarat ne, jotka vartoi veljeä ja häntä taholta äidin, äitipuoleks käyneen. Täss' antoi veljelle hän veitsen vanhan, tuon Tantaloksen talon kauhun: kaatui poikansa käden kautta Klytaimnestra.

IPHIGENEIA. Taivaiset, joiden päivät puhtaat vierii pääll' aina uutten pilvein autuaasti, mun ihmisistä erotitteko vain siks niin monta vuotta, lähellänne piditte minut, mulle lapsellisen tuon toimen, pyhän tulen hoidon, soitte, mun sieluni kuin liekin luoksenne hurskaassa kirkkaudessa kirvoititte, vain siksi, että herjat heimoni syvemmin tuntisin? – Ah, kerro mulle Oresteen kohtalot, tuon onnettoman!

ORESTES. Oi, jospa virkkaa vois, ett' on hän kuollut! Kuin synkkä-huuruin kuolleen hurmehesta nous äidin ääni, yön ikivanhan tyttärille huutain: "Saa äidinmurhaaja ei pakoon päästä! Syypäätä vainotkaa! Hän teidän on!" He kuulevat, kuin kotkat ahnaat luovat jo ympärilleen ontot katsehensa, pimeissä luolissaan he liikahtavat, jo hiljaa hiipii seuralaiset heidän, katumus ynnä epätoivo, esiin. Käy heidän eellään usma kuolon virran; jälestä pitkin pilvikaartein vyöryy työn tapahtuneen ikikatselmus, sekoittain päätä rikollista. Luvan kun saivat turmaa tuomaan, maalle käyvät kauniille, kylvämälle jumalien, jost' ammoin ajoi heidät vanha kiro. Nuo nopsin jaloin pakolaista vainoo: he väistyvät vain jälleen vaivatakseen.

IPHIGENEIA. Mies onneton, on kärsimykses sama, sa tunnet tuskat pakolaisen kurjan!

ORESTES.

Sa mitä lausut? Samaa kärsinkö?

IPHIGENEIA.

Kuin häntä, sua sukumurha painaa.

Sen nuorin veljes mulle uskoi jo.

ORESTES. En sietää voi, sun että, suuri sielu, näin sana väärä pettää. Vieras vieraan verkolla valheisella kiertäköön ja, vilppiin tottuneena, paulan pankoon hänelle; meidän välillämme on oleva totuus! Orestes olen! Pääni rikollinen jo painuu, hakee hautaa, kuolemaa; se joka muodossaan on tervetullut! Ken lietkin, toivon pelastusta sulle ja kumppanilleni, en itselleni. Sa vasten mieltäs täällä viivyt, arvaan; te keino pakoon keksikää, ma jään. Ruumiini kuollut kalliolta syösköön, vereni mereen saakka sauhutkoon, kiroksi tulkoon raakalaisten rannan! Te maahan Hellaan menkää ihanaan eloa uutta auvoin alkamahan.

(Etääntyy.)

IPHIGENEIA. Ihanin tytär isän suurimman, oi, Täyttymys, siis vihdoin astut alas! Kuin suunnatonna eessäin seisot! Katse käsiisi tuskin tapaa, jotka täynnään hedelmiä ja siunaus-seppeleitä Olympon aartehet maan päälle tuovat. Kuningas lahjain laajuudesta tutaan – vähältä hälle täytyy näyttää, näät, mi tuhanten jo rikkaus oisi; – tutaan näin jumalaiset kauan säästetyistä, viisaasti valituista antimistaan. Te yksin tiedätte, mik' onneks meille, näette vastaisuuden maahan aavaan, kun joka ilta yön ja tähtein huntu sen meiltä peittää. Tyynnä kuulette te pyyntöämme lapsellista, jolla on kiire ain; ei epäkypsänä kätenne taita taivaan kultaheelmää. Ja häntä voi, ken kärsimättömänä heit' uhmaa, ruoan karvaan kuolemakseen ken nauttii! Älkää kauan varrotun, tuon tuskin ajatellun, onnen suoko ohitse mennä turhaa vaivaa tuoden, kuin kulkee varjo kuolleen ystävän.

ORESTES (jälleen häntä lähestyen). Jos jumaloita avuks Pyladeen ja itses anot, minut unhoon peitä! Syypäätä auta et, jos yhdyt häneen, jaat kiron vaan ja hädän.

IPHIGENEIA. Kohtaloni lujasti liitetty on sinuun.

ORESTES. Ei! Mun yksin ynnä ilman seuraa mennä suo maahan kuolon! Vaikka huntuhusi kattaisit rikollisen, kata et katseilta häntä Iki-valvovien, ja läsnäolos, jumal-impi, tunkee vain heidät syrjään, karkoita ei heitä. Maaperää lehdon pyhän eivät tohdi he vaskijaloin julkein saastuttaa; mut kaukaa sieltä täältä kuulen sentään naurunsa hirmuisen. Niin puuta, johon pelastui matkamiesi, sudet väijyy. He tuonne ulos lepoon leiriytyivät; jos jätän lehdon tään, he nousevat, pudistain käärmepäitään, pöllyttäen tomua kaikkialta, saalistaan ajavat eellään.

IPHIGENEIA.

Ystävällisen,

Orestes, voitko sanan kuulla?

ORESTES. Säästä jumalten ystävälle se!

IPHIGENEIA. He suovat sinulle toivon uuden valon.

ORESTES. Puhki savun ja paahteen kuolon virran kajo hämärä mulle tietä hornaan viittaa.

IPHIGENEIA.

Oliko siskos ainoa Elektra?

ORESTES. Tuon ainoon tunsin; hyvä kohtalo, julmalta joskin näytti, otti varhain vanhemman kurjuudesta huonehemme. Kysyntäs jätä, ah! Äl' liity itse sa seuraan kostotarten! Puhaltavat vahingon riemulla he tuhkaa sielun, ja siedä eivät, että viime hiilet heimomme kauhupalon hiljaa sammuis minussa pois. Siis ikuisesti onko, tahalla lietsottuna, hornan lieskoin tää hehku sieluani kiduttava?

IPHIGENEIA. Tulehes tuon ma suitsutusta hyvää. Suo rakkauden puhtaan hengen hiljaa povesi polttoa sa jäähdyttää! Orestes, kallehin, sit' etkö tunne? Sult' onko saatto kauhu-jumalien niin veren suonissasi kuivattanut? Hiipiikö kuin Gorgonin julman päästä ruumiisi kautta lumous kivettävä? Ah, tuonelaan jos kiroin kumein kutsuu sua ääni äidinveren vuodatetun, avuksi eikö valtoja Olympon kutsuisi siskon puhtaan siunaus?

ORESTES.

Se kutsuu! kutsuu! Turmaani siis tahdot?

Sinussa piileekö siis kostotar?

Ken olet sa, min ääni hirmuisena sisimmät syvyyteni myllertää?

IPHIGENEIA.

Sydämes syvin todistaa: Orestes, se olen minä! Nää Iphigeneia!

Ma elän!

ORESTES.

Sinä!

IPHIGENEIA.

Veljeni!

ORESTES. Pois! Pois! Sua neuvon, älä suortuviini koske! Kuin morsiusvaatteesta Kreusan syttyy minusta tuli sammumaton. Mene! Kuin Herakles niin tahdon, arvoton, ma itsekseni kuolon kurjan kuolla.

IPHIGENEIA. Et ole sortuva! Oi, että kuulla ma sulta saisin sanan tyynen vaan! Mun poista epäilyni, varma olla suo onnesta mun kauan-kaivatusta! Ilon ja tuskan pyörä vierii kautta mun sydämeni. Miestä outoa väristen säikyn; mutta valtavasti mua sisimpäni tempaa veljeen päin.

ORESTES. Dionyson onko templi tää? ja raivoon papitar hurmauuko hurjan-pyhään?

IPHIGENEIA. Mua kuule! Katso mua, kuinka mulla taas sydän aukee ajan pitkän takaa auvolle armaimmalle, minkä kantaa maa mulle vielä voi: sun päätäs tahdon suudella, syleillä sua käsivarsin, jotk' ennen ojentuivat tyhjään tuuleen. Äl' estä mua! Äl' estä! Heljempänä ei Parnassolta ikilähde virtaa portaita paatten laaksoon kultaiseen, kuin kumpuaa mun rinnastani riemu, merenä autuaana saartaa minut. Orestes! Veikko! Veli!

ORESTES. Kaunis impi, sua usko en, en imarrustasi. Tää paikka Artemiin on; ankarat hän neitseet vaatii, kostaa templin herjan. Käsvartes poveltani poista! Miehen jos nuoren pelastaa sun lempes tahtoo, hänelle onnen vienon tarjota, sa mieles käännä mieheen arvokkaampaan, mun kumppaniini! Tuolla vuoritiellä hän harhailee; sa hänet etsi, ohjaa hänt' oikeaan ja mua säästä!

IPHIGENEIA. Veli, tajuusi tule, tunne löydettysi! Iloa siskon puhtaan taivahista haluksi hetken irstahan äl' luule! Pois siirry hältä, harha silmän jäykän, ett' ilon ylhäisimmän tuokio ei oisi kurjuus suurin! Tässä on hän, sun siskos kauan-kadotettu. Tempas mun alttarilta Artemis ja tänne templiinsä omaan auttoi. Vanki olet, teuraana tulet, löydät siskon täältä sijasta papittaren.

ORESTES. Onneton! Niin nähköön aurinko siis viime hirmut huoneemme! Eikö tääll' Elektra ole? hän että kanssamme myös perikatoon menisi eikä elämäänsä säästäis kovempaan kohtaloon ja kärsimykseen. Papitar! Hyvä, seuraan alttarille: peritty tapa veljen-murha on sukumme vanhan; jumaloita kiitän, maast' että lapsetonna juurittaa mun ovat päättäneet. Sa neuvo ota: äl' lemmi päivää, älä tähtiä, mua seuraa mustaan valtakuntaan! Kuin tulisen lammen lohikäärmeet vertaan vainoovat, niellen toisiansa, niin hävittää itseään tää hurja heimo; syytönnä, lapsetonna myötä tule! Mua säälisilmin katsot? Lakkaa! Silmin sellaisin etsi Klytaimnestra tietä poikansa sydämeen; mut sattui isku hänelle rintaan kouran kohotetun. Ja äiti kuoli! – Esiin, nurja haamu! Te piiri tehkää, koston hengettäret, ja nähkää näytelmä tää tervetullut, viimeinen, hirvein, minkä valmistitte! Ei hijo veistään viha, kosto; siskon on armaan pakko tehdä surmatyö. Äl' itke! Sull' ei syytä. Lapsest' asti en mitään lempinyt ma liene niin kuin sua rakastaa ma voisin, sisar. Niin, nosta veitsi, avaa auki tie virroille täällä kiehuville!

(Vaipuu maahan taintuneena.)

IPHIGENEIA. Yksin en kantaa jaksa tätä onnea, en onnetuutta. Pylades, sua kaipaan! Apusi mistä löydän, kallis mies?

(Etääntyy etsien.)