Kitabı oku: «Runoelmia», sayfa 2

Matkustajan iltalaulu

 
    Sa, jok' taivahasta oot,
    Tuskille tuot tyvennystä,
    Kaksin vaivaiselle suot
    Kaksin myöskin virkistystä,
    Väsyksiss' jo oon ma näistä
    Murheista ja riemuista,
    Tule, rauha, älä väistä
    Enään rintoani, sa!
 

Toinen

 
    Yli maiden, soitten
    Rauha vallitsee;
    Lehdot kukkuloitten
    Nukkuin uinailee.
    Kaikess' levon taikaa!
    Linnut äänettä!
    Maltas hiukan aikaa,
    Lepäät myöskin sä.
 

Oma

 
    Ei mitään muut' mun omana;
    Kuin aate vaan, min vapaana
    Mun syömeni ilmi tuopi,
    Sek' joka hetki lempeä,
    Min kohtaloni hempeä
    Mun täysin nauttia suopi.
 

Sisilialainen laulu

 
    Sun mustat silmäsi
    Kun leimahtaapi,
    Ne huoneit' kumoon saa
    Sek' kaupunkeja.
    Siis liimaseinä tää,
    Mun syömen raukka,
    No ajatteleppas,
    Se kuinka kestäis!
 

Sweitsiläinen laulu

 
    Kävin vuorella
    Katsomassa
    Pikkulintuja —
    Voi!
    Kuin he lensi,
    Kuin he ensi,
    Kuinka pesiäns'
    Loi.
 
 
    Kävin puistossa
    Katsomassa
    Mehiläisien
    Ma työt:
    Kuin he suris,
    Kuin he huris,
    Tehden kennoja
    Päivät, yöt.
 
 
    Tuolla niitulla
    Olen käynyt —
    Kevät-perhoja
    Mikä vyö!
    Kuin he hyppii,
    Kuin he nyppii,
    Somint' leikkiä
    Lyö!
 
 
    Tuli juuri
    Meidän Heikki,
    Hälle näytin
    Ma ne:
    Kuin he teki.
    Naurain meki
    Sitt' teimme
    Kuin he.
 

Pyyntö

 
    Oi kaunis tyttönen,
    Sa tummin' tukkines,
    Jok' astut akkunall',
    Jok' pysyt parvellas!
    Tokk' suotta seisot sa?
    Oi jospa tähden mun
    Jos salpaa siirtäisit,
    Kuink' autuas oisin ma!
    Kuink' luokses lentäisin!
 

Ylpeälleen

 
    Tuon näetkös pomeransin?
    Viel' riippuilee hän puussa;
    Vaan maaliskuu on mennyt,
    Ja uusii kukkii tulvaa.
    Puun äärehen ma astun
    Ja virkan: Pomeransi,
    Sa kypsä pomeransi,
    Sa makea pomeransi,
    Ma puistan, kas, ma puistan,
    Oi puto'os syliini!
 

Pikari

 
    Konstikkaisen pikarin ma täyden
    Pidin pusertaen käsissäni,
    Imin maire-viiniä reunaltansa,
    Upottaakseni surut kaikk' ja tuskat.
 
 
    Astui luoksenipa silloin Aamor,
    Muhotteli mulle suopeasti,
    Kuni mieletöntä surkutellen.
 
 
    "Kuules sa, ma astian tiedän toisen,
    Johon sulompi on uppoominen;
    Mitäs annat, jos ma suon sen sulle,
    Täytän sull' sen sulo-nektarilla?"
 
 
    Kuinka helläst' on hän puhettansa
    Pitänyt, kun, Liida, lempyesi
    Mulle lahjoi ikävöitsevälle.
 
 
    Halatessani sun vartalosi,
    Koska imeskelen huuliltasi
    Kauan kätketyn ma lemmen mettä,
    Autuas ma kuiskaan itselleni:
 
 
    Moista astiata, paitsi Aamor,
    Jumaloist' ei yks'kään omistelle!
    Moisii muotoja ei tao Vulkaano
    Vasarillaan ikitaitavilla!
    Lehdekkäillä pankoon penkereillä
    Fauneistansa parhaita Lyeeo
    Herkku-rypäleitään pusertamaan,
    Salaist' itse käymist' valvoellen:
    Mikään toim' ei tuo häll' moista juomaa!
 

Yöajatuksia

 
    Teitä ma valitan, valitettavat tähdet,
    Jotka niin kauniina tuolla pilkehdätte,
    Merimiehille toivoa loistelette,
    Jumalain, ihmisten palkitsemattomina:
    Sillä te lemmi ett', ett' oo lempineet koskaan!
    Pysähtämättäpä vaan teit' ikuiset tunnit
    Taivahan aloja halki lennättävät.
    Mitä matkaa ootte jo kulkeneetkaan,
    Kunnes, viipyen povella armahaisen,
    Teit' ma ja sydänyötä oon unhotellut!
 

Laulusirkalle

(Anakreonin mukaan.)

 
    Autuas oot sa, pienokainen,
    Joka puitten lehvähillä,
    Vienon juoman viehättämä,
    Kuninkaana lauleskelet!
    Sulla kaikki omanasi,
    Minkä kedolla vaan keksit,
    Kaikki, min vaan aika tuopi;
    Elät rauhass' peltomiesten
    Kesken, heidän ystävänään,
    Kuolevaitten kunnioittama
    Sulon kevään sulo enne!
    Sua lempii runottaret,
    Foibo itse lempiä täytyy,
    Antoivat sull' hopeaäänen;
    Sua ei saavuta myös vanhuus,
    Runojain sa viisas sisar,
    Lihatt', verett' syntynyt sa
    Suruton maan tytär – melkein
    Jumaloihin verrattava.
 

Nektaripisarat

 
    Kosk' Minerva, auttaaksensa
    Armastaan Promeetteota,
    Täytetyn toi nektarimaljan
    Ales tuolta taivahalta,
    Onneksi näät ihmisilleen,
    Vuodattaakseen povihinsa
    Aistoa kauno-taitehisin,
    Astui näppärin hän jaloin.
    Ettei Jupiter hänt' huomais,
    Kallistuipa silloin malja,
    Sekä tippui tilkallinen
    Nestett' alas turpehesen.
 
 
    Jopa joutui mesiläiset
    Maistelemaan makeata;
    Lensi pikaisesti perho
    Myöskin tilkkaa saadaksensa;
    Hirmuinen myös hämähäkki
    Saapui esiin juoden vahvast.
 
 
    Onneksensa nauttinehet
    Ovat he ja muutkin pienot,
    Ne kun, kuni ihmisetkin,
    Nythän ovat osallisna
    Suloisimpaan – taitehesen.
 

Mignon

 
    Maan tunnetko, miss' kukkii sitronat,
    Kult' omenat miss' lehviss' hohtavat,
    Miss' lauha tuul käy sinitaivaalta,
    Nöyr' seisoo myrtti, laaker uljaana,
    Sen tunnetko?
                  Niin, sinne kanssasi
    Mun tekis mieli mennä, armaani.
 
 
    Sa huoneen tunnet kattopylväillä?
    Kas salit hohtaa, suojat väreissä,
    Ja marmorkuvat mua tähtäilee:
    "Mit', lapsi raukka, teki sulle he?"
    Sen tunnetko?
                  Niin, sinne kanssasi
    Mua haluttaapi, suojeliani.
 
 
    Sa vuoren tunnet pilvipolkuineen?
    Sumuissa pyrkii muuli edelleen;
    Luolissa piilee lohikäärmeitä;
    Jo syöstyy paasi, kuohut yllensä!
    Sen tunnetko?
                  Niin, sinne meidänki
    On tie! Siis matkaan jo mun isäni.
 

Laulaja

 
    Mi kuuluu tuolta portilta,
    Mi nostosillaltamme?
    Ann' laulun kernahammin sa
    Täss' kaikua salissamme!
    Näin kuningas. Jo poika juoks,
    Ja taasen kuninkaansa luoks:
    Tää: Päästä sisään vanhus.
 
 
    Teill' terve, jalot herrat, te,
    Teill' terve, sulot naiset!
    Mi rikas taivas tähtine!
    Kuink' kauniit, loistavaiset!
    Näin korkeess' suojass' ylpeäss'
    Käy umpeen silm', ei aikaa täss'
    Ihaillen kummastella.
 
 
    Jo sulkee silmäns laulaja
    Ja iskee täysin kielin;
    Hänt' uroot kuulee innoissa,
    Ja neidit hellin mielin.
    Myös kuningas mieltyi laulajaan
    Ja käski, palkaks soitostaan,
    Häll' kultavitjat antaa.
 
 
    Äl' anna mulle vitjojas,
    Net anna ritareille,
    Jotk' rohkein silmin heti, kas,
    Jo pyrkii urhoin teille;
    Net anna kanslerillesi,
    Ett' toisten kuormain lisäksi
    Hän kullan täänkin kantaa.
 
 
    Ma laulan kuni sirkku tuo,
    Jok' lehviss' piileleepi:
    Hänt' laulu, jonka kurkkuns luo,
    Ylt' kyllin palkitseepi.
    Vaan saanko pyytää, pyydän mä,
    Ett' malja parhaint' viiniä
    Mull' kullass' annettaisiin.
 
 
    Hän otti maljan, tyhjensi:
    Oi jalo, oiva juoma!
    Siis perheell' sill' tää onneksi,
    Joss' täm' on halpa tuoma!
    Ja onnessas mua muista sa,
    Sek' kiitä Jumalaa, kuin ma
    Sua tästä juomast' kiitän.