Kitabı oku: «Torquato Tasso», sayfa 5

VIIDES KOHTAUS

LEONORA (yksin). Nyt, ystävä, me emme yhtä vedä: mun etuni ja sun täll' erää ei käy käsikkäin. Tät' aikaa tahdon käyttää, koen voittaa puolelleni Tasson. Joutuin!

NELJÄS NÄYTÖS

(Huone.)

ENSIMMÄINEN KOHTAUS

TASSO (yksin). Oliko unta vain se, hyljännytkö on sinut kaunis houre äkisti? Sun uni vanginnutko korkeimman on riemus päivänä, ja painaa nyt ja sortaa raskain kahlein sieluasi? Niin, valveillas ja unelmissas oot sa. Miss' ovat hetket, jotka seppelein pääs ympärillä äsken karkeloivat? Ja päivät, jolloin henkes vapaa kaiho luo ehti taivaan äärten siintäväin? Viel' elät kuitenkin ja tunnustelet sä itseäs, – et tiedä, elätkö. Syy minun liekö, liekö jonkun toisen ett' täällä rangaistusta kärsin nyt? Ma rikoinko, kun kärsiä mun täytyy? Vikani eikö ole avu vain? Loin häneen silmäni, ja hyvä tahto ja toiveherkkyys sai mun yltymään: on muka ihminen, kell' ihmisen on ulkonäkö. Syli avoinna mä häntä vastaan kävin, mutta lukot ja salvat tunsin vain, en sydäntä. Oi, viisaastihan olin ajatellut, kuin vastaanottaisin mä miehen sen, jot' ennakolta epäluuloin katsoin! Vaan mitä sulle koskaan tapahtuukaan, niin tähän varmuuteen sä kiinnittäy: oon armaan nähnyt! Edessäin hän seisoi! Hän puhui mulle, häntä kuuntelin ma. Tuo katse, ääni, sanat lempeät, mun on ne iäti, ei niitä ryöstää voi aika, sallimus, ei onnen oikut! Jos saikin silloin liian nopsan lennon mun sieluni, jos liioin yltyä soin povessani liekin, mi nyt kalvaa mua itseän', ei kaduttaa mua voi se, eloni ikimennyttä jos oiskin. Mä hälle vihin itseni ja riemuin sit' tottelin ma viittausta, mi vei mun turmioon. Niin olkoon! Ansainneeni oon sentään todistanut luottamuksen tuon kalliin, joka mua virkistää, nyt vielä virkistää, kun eteeni jo kaameana pitkän murhe-ajan yösynkkä portti aukee. – Tehty on se! Äkisti päivä parhaan suosion nyt laskee eessäni, mun ruhtinaani pois kääntää katseensa, – mä yksinäni tiell' ahtahalla, tummalla nyt seison. Nuo linnut kaameat, kaksmieliset, yön vanhan seuralaiset ilkeät, taas viuhuu esiin, ympärillä liehuu. Ma minne, minne ohjaan askeleni, jott' inho ahdistava minut jättäis, jott' ei mua nielis syvyys uhkaava?

TOINEN KOHTAUS

LEONORA. TASSO

LEONORA. Mit' tapahtunut on? Sua, rakas Tasso, niin kiihkos, epäluulos sokaisiko? Kuin tapahtui se? Hämmästyneet oomme me kaikki. Ja sun luontos lempeä, sun suopeutesi, ja sun nopsa katsees, sun älys oikea, mi kullekin suo oman osansa, sun tasamieles, mi kestää, mitä tyynnä kestämään pian oppii jalo, harvoin turhamainen, sun viisautes, mi kieltäs hallitsi? sua, kallis ystävä, nyt tuskin tunnen.

TASSO. Ja jos tuo kaikki nyt ois kadonnut? Jos ystävän, jonk' ennen rikkaaks luulit, näetkin kerjäläiseks äkkiä? Oot oikeassa, itseni mä enää en ole, ja se sentään yhtähyvin mä olen nyt kuin olin ennenkin. Ei arvoitus tää ole, niinkuin näyttää. Kuu hiljainen, mi yötäs virkistää ja valollansa tenhoten sun silmäs ja mieles vangitsee, se päivin häilyy kuin hattara vain hento, kalpea. Sai päivä sammumaan mun valoni, te minut tunnette, en itse enää.

LEONORA. En ymmärrä sua, ystäväni, noin kun puhut. Itses mulle selitä! Tuon jyrkän miehen loukkausko sinuun niin koski, että itseäs ja meitä käsität väärin. Mulle mieles avaa.

TASSO. Mua loukattu ei ole, näethän mun rangaistuna, koska loukkasin. Sanojen solmut vaivatta ja pian saa auki kalpa, vaan ma olen vanki. Sa tuskin tiedät – hento ystävä, tät' älä säikähdä – : sä ystäväsi nyt vankilassa tapaat. Ruhtinas mua niinkuin koulupoikaa kurittaa. En voi, en tahdo kanssaan kiistaa käydä.

LEONORA.

Sä näytät ylenmäärin kiihtyneeltä.

TASSO. Niin heikoksi, niin lapseksiko luulet mun, että runnella vois tällainen tapaus minut? Se, mi tapahtui, niin syvään ei mua loukkaa, mutta se mua loukkaa, mitä merkitsee se mulle. Kadehtijani, vihamieheni vain vallitkoot! On selvä taistotanner!

LEONORA. Sa aivan väärin monta epäilet, siit' itse olen varmuutehen päässyt. Ei vihaa sinua Antoniokaan, kuin väität. Tänäinenkin selkkaus —

TASSO. Sen jätän täysin syrjään, muistan vain Antonion, millainen hän oli ja on edelleen. Mua tuskastutti aina tuo jäykkä viisaus, kun alituiseen hän mestaria näytteli. Sensijaan, ett' tutkis, eikö äly kuulijan käy oikeata suuntaa itsestäänkin, hän sulle paljon opettaa, min tunsit sa paremmin ja syvemmin, ja sanaa sun sanomaasi hän ei kuulekaan, hän aina sinut väärinymmärtää. Kuin raskas väärinymmärrys, mi puhuu vain hymyin ylpein, ylimielisin! Niin vanha viel' en ole enkä viisas, ett' ois mun vastaan hymyiltävä vain ja kärsittävä. Ei ois tälleen voineet välimme jäädä, meidän kerran ois ne ollut rikottava kuitenkin. Ne ajanpitkään pahenneet viel' oisi. Vain yhden herran tunnen, hänet, jolta saan ravintoni, häntä mielelläni ma seuraan, muit' en mestareita pyydä. Mies vapaa tahdon aatoksissa olla ja runoilussa; toiminnassa meitä maailma yllin kyllin rajoittaa.

LEONORA.

Hän sinust' usein kunnioittain puhuu.

TASSO. Kai paremminkin: säästäin, älykkäästi. Se juuri suututtaa mua; osaahan niin laskein sanansa hän sovittaa, ett' ylistyksensä on parhain moite ja ettei mikään enemmän sua loukkaa, ei syvemmin, kuin hänen kiitoksensa.

LEONORA. Kunp' oisit kuullut, ystävä, kuin puhui hän usein sinusta ja kyvystäs, min luonto hyvyydessään ennen muita soi sulle. Mitä olet, omistat, hän varmaan tuntee ja suo arvon sille.

TASSO. Oi, usko mua, itsekäs ei mieli voi välttää kateuden ahdistusta. Mies sellainen suo anteeks toiselle kyll' omaisuuden, säätyarvon, maineen, näin miettien: sull' on se myös, jos tahdot, jos kestät vielä, jos sua onni suosii. Vaan mitä luonto yksin suo, mit' ei voi koskaan mikään tahdonponnistus tai vaivannäkö saavuttaa, ei kulta, ei miekka eikä äly, kestävyys voi vallata, sit' ei hän anteeks anna. Hän soisko mulle sen? Hän, jäykkämieli, jok' uskoo runotarten suosion uhalla saavansa, ja kootessaan mont' eri runoilijain ajatusta jo luulee runoilijaks itseään? Hän mulle ruhtinaankin suosion sois paljon ennen – vaikka halukkaasti sen pitäis yksinkin, – kuin lahjan, minkä nuo taivaiset soi orvon osaksi.

LEONORA.

Oi jospa katsees kirkas ois kuin mun!

Sä erehdyt, ei sellainen hän ole.

TASSO. Jos erehdyn, sen mielelläni teen! Hän pahin vihamies on silmissäni, ja oisin lohduton, jos lievemmin mun häntä ajatella pitäisi. On mieletöntä olla kohtuullinen jok' asiassa; oman itses sillä vain tuhoot. Meitä kohtaan ihmiset myös onko kohtuulliset? Ei, ah ei! On ihmiselle ahdasrajaiselle molemmat tarpeen: rakkaus ja viha. Yö eikö hälle niinkuin päiväkin lie tarpeen, uni niinkuin valveillaolo? Ei, vihata mun täytyy syvimmin täst' alkain tuota miestä mielessäni; ei mikään riistää voi mun haluani hänt' yhä huonommaksi ajatella.

LEONORA. Jos miielialaas, kallis ystävä, et tahdo muuttaa, enpä tiedä, kuinka voit vielä hoviin jäädä olemaan. Sen tiedät: paljon pätee hän, ja syystä.

TASSO. Oi, hyvin tiedän, armas ystävä, kuin tarpeeton oon kauan täällä ollut.

LEONORA. Et ole, etkä koskaan olla voi! Päinvastoin tiedät, kuinka kanssas elää mielellään ruhtinas ja prinsessa. Ja jos Urbinon herttuatar saapuu, sun vuokses saapuu hän ehk' yhtähyvin kuin sisarensa. Kaikki sinusta he hyvää ajattelee, samaan tapaan, ja kaikki sinuun täysin luottavat.

TASSO. Oi Leonora, kuinka luottavat? Hän onko koskaan sanaa vakavaa mun kanssain valtiostaan vaihtanut? Jos tuli esiin seikka, josta kysyi hän mieltä siskonsakin, niinkuin muitten, jos olin läsnä, sit' ei koskaan multa hän kysynyt. Sai silloin kuulla vain: Antonio saapuu! Kirjoitettakoon Antoniolle! Antoniolt' tiedustakaa!

LEONORA.

Vain valitat, et kiitä ensinkään.

Kun sulle suo hän täyden vapautes, sua kunnioittaa hän, min parhain taitaa.

TASSO. Hän minut rauhaan jättää, mielestään kun olen hyödytön.

LEONORA. Sa juuri siksi oot hyödyllinen, että rauhaan jäät. Povellas murhetta ja mielipahaa, kuin lasta armasta, jo kauan kannoit. Näin usein mietin, mietin vieläkin: maaperällä sä tällä kauniilla, min onni näytti kasvinpaikaksesi jo antaneen, et menesty. Oi Tasso! Tään neuvon antaa voinko, puhtaaks suuni nyt puhua? – Sun täält' ois lähdettävä!

TASSO. Pois sääliväisyys, armas lääkäri! Suo lääke sairaalles, äl' ajattele, se onko katkeraa. – Hän vieläkö voi parantua, sitä tarkoin tutki, oi viisas, hyvä ystävä! Sen kaiken mä itse nään, se mennyttä jo on! Voin hälle anteeks suoda, hän ei mulle; ja hän on tarpeen, vaan en, koito, minä. Ja hän on viisas, vaan en, koito, minä. Hän vaikuttaa mun vahingokseni, ma vaikuttaa en voi, en tahdo vastaan. Mun ystäväni ovat alallaan, he toisin katsoo asiaa, ei torju he pahaa, vaikk' ois vastaan taisteltava. On erottava, luulet, mun; ma samoin – Siis jääkää hyvästi! – Mä kestän senkin. Te minust' erositte, suotakoon myös mulle rohkeutta, voimaa eroon!

LEONORA. Ah, kaukaa katsoin selvempää on kaikki, mi lähellä vain meitä hämmentää. Viel' ehkä huomaat, mikä rakkaus sua kaikkialta ympäröi, mi onni on tosi, uskollinen ystävyys, jot' aarteet maailman ei korvaa sulle.

TASSO. Sen saamme kokea. – Jo nuoruudesta maailman tunnenhan – kuin helposti se meidät avuttomiks, yksin jättää ja tietään käy kuin aurinko ja kuu ja kaikki taivaiset.

LEONORA. Jos mua kuulet, ei koskaan toiste varro, ystävä, sua tämä surullinen kokemus. Jos saan sua neuvoa, niin ensin lähdet Firenzeen, siellä eräs ystävätär sinusta pitää alttiin huolen. Heitä kaikk' epäilyt, se olen minä itse. Koht'ikään sinne puolisoni luo ma lähden, enkä iloa vois hälle enk' itselleni tuottaa parempaa kuin jos ma sinut saatan keskuuteemme. En virka sanaakaan, sen itse tiedät, mi ruhtinas sun läheisyyteensä siell' ottaa, mitä hoivaa miehiä ja naisia se kaunis kaupunki. Oot vaiti? Tarkoin punniten tee päätös!

TASSO. Mua viehättää sun puhees, tarkalleen sen mukainen, mit' itse salaa toivoin. Vaan liian uutta on se; mietintään suo mulle aikaa! Päätöksen teen pian.

LEONORA. Pois lähden, toivoin kaikkein kauneinta sun osakses ja mun ja tämän talon. Sä mieti vain ja oikein mietittyäs parempaa tuskin löydät aatosta.

TASSO. Viel' armas ystävä, yks kysymys: mua kohtaan mik' on mieli prinsessan? Hän suuttunutko oli? Minusta puhuiko moittien? Se suoraan sano!

LEONORA.

Hän kohta anteeks soi, hän tuntee sinut.

TASSO. Imartelutta sano: silmissään mun onko alentunut arvoni?

LEONORA.

Ei naisen suosio niin äkin katoo.

TASSO.

Pois päästääkö hän minut mielellään?

LEONORA.

Jos hyödykses se koituu, kyllä varmaan.

TASSO.

Mua yhä suosineeko ruhtinas?

LEONORA.

Voit tyynnä luottaa jaloon mieleensä.

TASSO.

Ja prinsessanko yksin jätämme?

Sä lähdet, ja vaikk' en mä paljon ole, jotakin sentään, tiedän, hälle olin.

LEONORA. Jos kaukanakin, seura armas meille on ystävämme, onnen saavuttanut. Ja hyvin käy: sun näen onnellisna, et täältä lähde mielin karvahin. Sua tapaamaan sai ruhtinas Antonion, jok' itse moittii omaa katkeruuttaan, mi loukkas sua. Tyynnä saapuu hän ja tyynnä hänet vastaanota, pyydän.

TASSO.

Voin joka hetki häntä vastaan käydä.

LEONORA. Ja taivas suokoon, rakas ystävä, ett' avaan silmäs täällä ollessasi: ei kukaan koko isänmaassasi sua vihaa, salaa pilkkaa, vainoa! Sa varmaan erehdyt, ja vaikka muutoin loit runos muiden iloksi, nyt sentään luot kumman kudoksen, ja itseäs vain loukkaat niin. Teen puolestani kaikki sen hävittääkseni, jott' iloiten ja vapaana voit käydä elon tietä. Voi hyvin! Kohta hyvää sanaa varron.

KOLMAS KOHTAUS

TASSO (yksin). Mun tunnustaako pitäis: kukaan mua ei vihaa, vainoa, ja kaikki vilppi ja kaikki salajuonten kudokset on omain aivojeni kuvitusta! Mun tunnustaako pitäis: väärin luulen ja vääryyttä teen miehille, jotk' ei sit' ansaitse. Niin tehdä hetkellä, mi täysin tuopi päivän valkeuteen mun oikeuteni sekä muiden vilpin! Mun täytyis syvään tuntea, kuin mielin avoimin mulle tarjoo suosionsa mun ruhtinaani, lahjat runsaat mulle hän antaa, vaikka liian heikkona mun vihaajaini silmäns' soentaa ja kahlehtia kätensä hän sallii!

– Hän petetyks ei itseään voi nähdä, mä heit' en pettureiksi todistaa; ja jotta rauhass' itseään hän pettäis, he häntä mukavimmin pettää vois – vain siksi nöyrtyin väistyä mun täytyy!

– Ja ken mua neuvookaan? Niin viisaasti ken ohjata mua tahtois, tarkoittaen vain parastani vilpittömin mielin? Lenora, niin, Lenora Sanvitale, tuo hento ystäväinen! Nyt sun tunnen! Oi, miksi koskaan uskoin sanaansa. Ei suora ollut hän, kuin paljon onkaan hän mulle suosiotaan tuhlannut ja hellyyttänsä sanoin hempein! Ei, petollinen sydän hällä on ja siksi jää se, suosiohon pyrkii hän viekkain, äänettömin askelin.

– Kuin usein ehdoin tahdoin itseäni olenkaan pettänyt, myös häneen nähden! Ja sentään itse asiassa mua on pettänyt vain turhamaisuus. Hyvä! Mä hänet tuntein liehin itseäni: »Noin muita kohtelee hän», ajattelin, »sua kohtaan on hän vilpitön ja avoin». Nyt hyvin nään, mut liian myöhään vain: ma olin suosittu – hän painautui niin hellänä mua, onnenlasta, liki. Nyt kaadun minä – onnen mukana hän selin minuun kääntyy.

Luokseni nyt vihaajani aseena hän saapuu, matavi esiin, kuiskii liukkain kielin, tuo käärmehyinen, lumoloitsujaan. Noin armas onko ollut konsaan hän! Kuin sujui hänen suustaan joka sana! Mut imartelu multa salata ei kauan voinut petollista mieltä: sanainsa vastakohdan otsahansa näin liian selvään kirjoitettuna. Mä hyvin tunnen, milloin etsitään mun sydämeeni tietä vilppimielin. Mull' onko lähtö pois? Firenzeen viekö mun tieni kohta ensi tilassa? Ja miks Firenzeen? Kyllä näen, siellä Medicien uus suku vallitsee, ei tosin sodassa Ferraran kanssa, mut sentään jalot mielet erilleen vie salakateuden tyly käsi. Jos noilta yleviltä ruhtinailta saan merkit suosion ma korkeat, kuin saatan odottaa, koht' epäluulon, ett' olen uskoton ja kiittämätön, herättäis helposti tuo hovimies.

– Pois tahdonkin, mut en kuin teill' on mieli; pois, mutta kauemmas kuin luulette. Mä mitä täällä? Ken mua pidättää? Oi, liian hyvin sanat, mitkä urkin Lenoran suusta, kaikki ymmärrän! Vain tavuittain ne vaivoin esiin sain ja tiedän nyt, mi prinsessan on mieli – niin, niin, on sekin totta, älä lankee nyt epätoivoon! »Minut menemään hän laskee, kosk' on parasta se mulle.» Oi, jospa sydämessään tuntisi hän intohimon, joka syöksis minut ja minun onnenikin perikatoon! Mä ennen kättä kuolon tervehdin kuin hänen, joka kylmin, jäykin mielin voi minut päästää. – Täältä lähden mä! – Nyt varo, itseäs äl' anna pettää hyvyyden, ystävyyden varjon minkään! Ei kukaan sua petä, ellet itse.

NELJÄS KOHTAUS

ANTONIO. TASSO

ANTONIO. Ma sulle, Tasso, sanan sanoisin, jos voit ja haluat mua tyynnä kuulla.

TASSO. Mult' onhan toimiminen kielletty, vain odottaa ja kuunnella mun sopii.

ANTONIO. Sun tapaan rauhallisna, kuten toivoin, ja mieleni ois avoimesti haastaa sun kanssas. Siteen heikon ensiksi, mi muka kahlees oli, avajan nimessä ruhtinaamme.

TASSO.

Minut päästää nyt mielivalta, niinkuin sitoikin.

Mä tyydyn, enkä vaadi oikeutta.

ANTONIO. Ja itsestäni sanon: näyttää siltä, kuin oisin sanoillani loukannut sua syvemmin, kuin, monen intohimon mua kiihdyttäissä, itse huomasinkaan. Vaan mikään parjaus ei lähtenyt mun huuliltani kevytmielisesti; ei aatelisna sulia syytä kostoon ja ihmisenä anteeks antanet.

TASSO. Mi koskee kipeämmin: loukkaus vai parjaus, en tahdo tutkia. Ain' ytimihin viiltää edellinen, ihoa jälkimäinen raapaisee. Saa häväistyksen nuolen itseensä mies, joka aikoi sillä haavoittaa; mies, hyvin sotinut, saa hyvityksen myös eessä julkisuuden helposti, – vaan sydän haavoitettu vitkaan toipuu.

ANTONIO. Sua täytyy mun nyt pyytämällä pyytää: pois älä käänny, täytä toivo minun ja ruhtinaan, mun lähettäjäni!

TASSO. Mä tiedän velvoitukseni ja taivun. Kaikk' olkoon sovittu, jos olla voi! On keihäs moinen, kertoo runoniekat, mi iskemänsä haavan parantaa voi kosketuksell' ystävällisellä. On ihmiskielelle se voima suotu; en vihoin tahdo sitä vastustaa.

ANTONIO. Sua kiitän, toivoin, että ystävänä mua kohta koetella haluat ja tahtoani, sulle altista. Sua voinko, kuten soisin, hyödyttää?

TASSO.

Sa tarjoot, mitä toivoa vain voin.

Toit jälleen vapauteni mulle, nyt sua pyydän, käyttöoikeus myös hanki!

ANTONIO.

Mit' aiot mielessäsi? Selvään sano!

TASSO. Kuin tiedät, päättänyt oon runoni; vaan sangen puuttuvainen on se vielä. Sen tänään ruhtinaalle jätin, toivoin esittää saavani myös erään pyynnön. Ma Roomaan tiedän kokoontuneen nyt mont' ystävääni; yksityisesti he kirjeissä on mielens' ilmaisseet. jo moneen kohtaan nähden; paljon olen mä käyttää voinut, paljon vielä vaatii vakaata harkintaa; ja muuttamatta mä eräät paikat jättää tahtoisin, jos paremmin kuin tähän saakka mua ei vakuuteta. Kirjetietä ei käy päinsä kaikki tää; mut tapaaminen vois pian kaikki solmut selvitellä. Siks ruhtinaalle pyynnön esittää mä tänään tahdoin; tilaisuutt' en saanut. En yrittää voi enää, – toivon siis tään suostumuksen saavani sun kauttas.

ANTONIO. Ei mielestäni ole edullista poislähtö juuri nyt, kun valmis työsi tien sulle valmistanut suosioon on ruhtinaan ja ruhtinattaren. On päivä suosion kuin elonaika: käy toimeen kohta, kun on vilja kypsä! Pois siirtyen et mitään voita, voittos ehk' entisetkin hukkaat. Läsnäolo on jumalatar mahtava. Sen voima sa opi tuntemaan ja tänne jää!

TASSO. Ei syytä pelkoon mulla: aina on Alfonso jalo ollut mua kohtaan, ja toiveitteni täytännästä kiittää ma tahdon hänen sydäntänsä vain, en liehitellen päästä armoihin; en mitään tahdo hältä ottaa vastaan, min antamista katua hän vois.

ANTONIO. Siis älä vaadi, että pois sun nyt hän päästäis; mielellään hän sit' ei tee, ja hyvin pelkään: ei tee ensinkään.

TASSO. Hän tekee sen, kun oikein pyydetään, ja sulle onnistuu se, jos vain tahdot.

ANTONIO.

Vaan mitä perusteita esitän?

TASSO. Suo puhua mun joka säkeeni! Mun pyrintöni kiitost' ansaitsee, jos voimat olivatkin liian heikot. Ei uurautta multa puuttunut. Niin monet vilppaat päivät vierivät, yöt monet kului hiljaa – kaikki ne tään hartaan laulun valmistukseen vihin. Mull' oli kaino toivo lähestyä esiaikain mestareita suuria, ja rohkeana töihin jaloihin pitkästä unestansa aikalaiset taas herättää, senjälkeen ottaakseni ehk' osaa pyhän sodan kunniaan ja vaaraan jalon ristijoukon kanssa. Ja parhaat miehet herättääkseen täytyy parhainten arvoinen myös laulun olla. Mit' aikaan sain, on ansio Alfonson; myös viimeistelyyn toivon suosionsa.

ANTONIO. Ja juuri hän on täällä, samoin muita, jotk' yhtähyvin ohjata sua voivat kuin Rooman miehet. Täällä runoelmas sä täydennä, on paikka siihen täällä, ja Roomaan riennä sitten vaikuttamaan!

TASSO. Alfonso innosti mua ensimäisnä, lie varmaan viimeinen mua opettamaan. Sun neuvoas, ja muiden älykästen tään hovin miesten, hyvin kunnioitan. Te saatte ratkaista, jos Roomassa ei ystäväni vakuuta mua täysin. Vaan heidät täytyy nähdä mun. Gonzaga on koonnut lautakunnan, jonka eteen oon ensin käyvä. Mieltäni jo polttaa. Flaminio de' Nobili, Augelio da Barga, Antoniano ja Speron Speroni! Kai tunnet heidät? – Mitä nimiä! Ne luottamusta sekä murhetta yht' aikaa vuodattavat sieluuni, mi altis alistumaan on.

ANTONIO. Sa muistat vain itseäsi etkä ruhtinastas. Ma sulle sanon: sua ei pois hän päästä; ja jos sen tekee, mielellään ei tee. Sä ethän tahdo vaatia, mit' ei hän suo sulle mielellään. Ja pitäiskö nyt edistää mun, mit' en hyväks luule?

TASSO. Ens avun kiellätkö, kun koetella ma tahdon tarjottua ystävyyttä?

ANTONIO. Ajallaan kieltäytäkin oikeaa on ystävyyttä, usein rakkaus saa aikaan vahinkoa, palvellen miel'alaa vaatijansa enemmän kuin hänen onneaan. Mun nähdäkseni nyt hyväks arvioit sen, mitä toivot sä kiihkeästi, sekä tahdot nyt vain mik' on mielees. Erehtyvä korvaa sen intoilulla, mitä voimista ja totuudesta puuttuu häneltä. Mun velvoitus on tyyntää, minkä voin sun kiihkoasi, jok' ei hyvään johda.

TASSO. Jo kauan ystävyyden orjuutuksen oon tuntenut, tuon orjuutuksen, jota voin sietää vähemmän kuin mitään muuta. Sa toisin ajattelet vain, ja luulet siks ajattelevasi myöskin oikein. Mä mielelläni tunnustan: sa tahdot mun parastani, mutta älä vaadi mua sitä etsimään vain sinun tieltäs.

ANTONIO. Siis kylmin mielin, täysin tietoisena sua pitääkö mun vahingoittaa kohta?

TASSO.

Sen huolen tahdon säästää sinulta.

Nuo sanasi mua eivät pidätä!

Mun vapaaks julistit, ja tämä ovi, mi vie luo ruhtinaan, on avoin mulle.

Valita sinun annan. Toinen meistä!

Pois lähtee ruhtinas. Ei hetkeäkään saa hukata. Tee pian valintasi

Kuin käyneekin, mä menen, ellet sinä.

ANTONIO.

Vain vähän aikaa suo mun pyytää sulta, ja paluuta vain varro ruhtinaan!

Mut tältä päivältä se jätä!

TASSO. En, en tältä hetkeltä, jos mahdollista! Tää marmorinen permanto jo polttaa mun jalkapohjiani; mieleni ei ennen rauhaa saa kuin riennostani tien vapaan tomu ilmaan kohoaa. Sua pyydän! Nääthän kuinka sopimaton ma valtiaani kanssa puhumaan olisin tällä hetkellä; sä nääthän – salata sit' en tahdo – : itseäni en tällä hetkellä voi ohjata, ei mikään muukaan mahti sitä voi. Vain kahleet mua voivat pidättää! Alfonso tyranni ei ole, minut hän vapautti. Kuin mielelläni muutoin ma noudatinkaan hänen sanaansa! En voi ma tänään totella. Vain tänään vapaus suokaa mulle, jotta taas mun selkeneisi sieluni! Ma pian luo velvoitusteni taas palajan.

ANTONIO.

Mun epäröimään saat. Mit' osaan tehdä?

Mä erhetyksen huomaan tarttuvan.

TASSO. Jos mun sua uskottava on, jos suot sa mulle hyvää, niinpä toimeen saa se mitä toivon mä, min sinä voit! Mun silloin päästää ruhtinas, ja mitään en suosiostaan silloin kadota. Sua siitä mielelläni kiittäisin. Vaan jos on vanhaa kaunaa povessasi, jos pois mun tahdot ajaa hovista, jos väärään suuntaan iäks ohjata mun kohtaloni tahdot, avutonna maailmaan avaraan mun karkoittaa, – jää mielipiteesees ja estä mua!

ANTONIO. Oi Tasso, koska kuitenkin mun täytyy sua vahingoittaa, niinpä valitsen sun valitsemas tien. Ken erehtyy, sen lopputulos näyttäköön! Pois pyrit! Tään sanon edeltä: oot tuskin selin sä tähän taloon kääntynyt, kun vaatii taas tänne sydämes, mut eteenpäin sua itsepäisyys ajaa; tuska vartoo sua Roomassa, ja hätä, masennus, et pääse määrääs siellä etkä täällä. Mut täll' en enää neuvoa sua tahdo; vain sanon ennakolta, kuinka käy, ja samoin ennakolta kehoitan sua minuun turvaamaan, jos pahoin käy. Nyt ruhtinaalle puhun, niinkuin vaadit.