Kitabı oku: «Torquato Tasso», sayfa 4

VIIDES KOHTAUS

ALFONSO. ANTONIO

ANTONIO. Tuon pojan minne houre vetää? Kuinka arvonsa, kohtalonsa värittääkään! Mielestään nuoriso, tuo rajoitettu ja kokematon, valio on varsin ja itsensä se kaikkeen valtuuttaa. Hän rangaistusta nuorna kärsiköön, omaksi hyväkseen sen miesnä näkee.

ALFONSO.

Hän rangaistu on – pelkään, liioinkin.

ANTONIO. Jos lempeyttä osoittaa sa tahdot, taas vapauteensa, herra, laske hänet, ja kiistamme siis miekka ratkaiskoon.

ALFONSO.

Jos on se tarpeellista, käyköön niin.

Vaan kuinka ärsytit sä vihaan häntä?

ANTONIO.

Mä sitä tuskin osaan sanoa. Hänt' ihmisenä ehkä loukkasin, mut aatelista arvoansa en. Ja hälle sanaa säädytöntä suuhun ei tuonut suurin vihastus.

ALFONSO. Niin näytti myös minusta tuo kiistanne, ja puhees mun arveluani vain vahvistaa. Kun miehet riitaantuu, syy viisainta on vikapäänä pitää. Häneen et sais suuttua, sun häntä ohjata ois parempi. On vielä aikaa siihen: tää tapaus teit' aseihin ei vaadi. Niinkauan kuin on rauha maassa, sitä ma tahdon talossani nauttia. Taas rauha palauta, sen kyllä voit! Lenora Sanvitale ensiksi saa lempeästi häntä lauhdutella, sä sitten luokseen käy, mun nimessäni taas anna hälle vapaus ja itsees hän jaloin, vakain sanoin kiinnitä. Niin pian kuin vaan voit, tee tämä! Kanssaan sa puhut ystävänä, isänä. Viel' ennen eroamme sopu tulkoon, – jos tahdot vaan, sa kaiken aikaan saat. Mieluummin vielä jäämme hetkeksi ja suomme naisten jatkaa lempeästi, mit' aloit sa; ja kun me palaamme, tään tapauksen viime jäljen ovat he umpeen luoneet. Vaikeuksia et näytä välttää tahtovan, Antonio! Työn yhden päättänyt oot tuskin, kun jo palaat, uutta puuhaa hankkiakses. Tään myöskin onnistuvan toivon sulle.

ANTONIO. Oon häpeissäni; sanas heijastavat, kuin kirkas kuvastin, mun vikojani. Miest' ylevää on helppo totella: hän käskiessään meitä vakuuttaa.

KOLMAS NÄYTÖS

ENSIMÄINEN KOHTAUS

PRINSESSA (yksin). Eleonora missä viipyy? Yhä vain kiihtyy tuska, suru sydämeni. Ma tuskin tiedän, mitä tapahtui, ma tuskin tiedän, kumpi syypää on. Kun tulis hän! En kanssa veljeni puhua mielis, en Antonionkaan mä ennenkuin oon tyyntynyt ja tiedän, kuin ovat asiat, kuin käydä voi.

TOINEN KOHTAUS

PRINSESSA. LEONORA

PRINSESSA.

Min tiedon tuot sä ystävistämme,

Eleonora? Tapaus tuo kerro!

LEONORA. En enää lisää tietoihimme saanut. He kiistaan yltyi, Tasso miekan veti, sai veljes eroon heidät. Tasso näyttää tään riidan alkaneen, Antonio vapaana käy ja ruhtinaansa kanssa saa keskustella; Tasso sitävastoin on yksin, huoneeseensa tuomittuna.

PRINSESSA. Antonio häntä varmaan ärsytti, tylysti loukkas mieltä ylvästä.

LEONORA. Niin luulen minäkin: näin otsallaan jo pilven, kun hän kävi Tasson luokse.

PRINSESSA. Miks sydämemme ääntä hiljaista ja puhdasta niin harvoin noudatamme! Niin hiljaa puhuu henki povessamme, niin hiljaa, selvään sentään, osoittaen, mit' omaksua tulee, mitä välttää. Antonio mielestäin tän' aamuna viel' oli entistäänkin jyrkempi. Mieleeni nous jo paha aavistus, kun heidät rinnan näin. Vain ulkomuoto sa huomaa, kasvot, ääni molempain ja katse, käynti! Kaikk' on vastakkaista, ei koskaan liittoon rakkaus vie heitä. Vaan toivo viekoitellen yhä mua näin uskotti: on viisas kumpikin ja jalo, valistunut, ystäväs; mi liitto lujemp' on kuin kunnon miesten?

– Ma valtaani sain nuorukaisen mielen, niin kauniin luottavaisna, lämminnä! Antoniolle jospa heti puhuin! Mä viivyttelin; vähän vain ol' aikaa; ja arkaelin ensi sanakseni hänelle nuorukaista suositella. Mä hyvän tavan voimaan liioin luotin ja tahdikkuuteen, joka sopeutuu myös vihollisten väliin; peljännyt en tätä kiihkoa ma vanhalta ja kokeneelta mieheltä. Niin kävi! Näin pahaa tulevan en luullut ois. Oi, mua neuvo! Mit' on tehtävä?

LEONORA. Kuin vaikea on neuvoa, sen itse sanoistas päättäin tunnet! Erehdyst' ei tää ole kesken saman-luontoisten; voi sanat, taikka tarpeen tullen aseet, sen saattaa onnelliseen päätökseen. Oon tuntenut jo kauan: viholliset nää kaksi miestä on, siks että luonto ei heitä muovaellut yhdeksi; ja edukseen jos viisaat oisi he, he ystävyyden-liiton solmisivat; mies yksi ois he silloin, elämässään heill' oisi voima, onni, tyydytys. Niin toivoin minäkin; nyt näen: turhaan. Kuin kiista kävikään täänpäiväinen, sen sovittaa voi; mutta taattu silti ei ole vastaisuus, ei huominen. Ois mielestäni Tasson parhain täältä pois toistaiseksi matkustaa; hän Roomaan tai myös Firenzeen voishan muuttaa; siellä mä hänet voisin pian tavata ja ystävänä mieltään tyynnyttää. Antonion, jok' on vieraantunut meistä, sä täällä sillävälin itseesi ja ystäviisi voisit lähentää. Niin sen, mi mahdottomalta nyt näyttää, ehk' aika, paljon antava, vois tehdä.

PRINSESSA. Sä, ystävätär, tahdot nauttia, mä sit' en sais; se onko kohtuullista?

LEONORA. Sä kieltäyvä vain siitä olet, mitä nyt kuitenkaan et voisi nauttia.

PRINSESSA.

Pois ystävän niin tyynnä ajaisinko?

LEONORA.

Vain näön vuoksi; – hänet suojaat niin.

PRINSESSA.

Ei veljeni suo siihen suostumustaan.

LEONORA.

Hän myöntyy kyllä syymme kuultuaan.

PRINSESSA. Niin raskast' ystävässään karkoittaa on itsensä.

LEONORA.

Hän pelastuuhan kauttas.

PRINSESSA.

Sit' aietta en puolla sanallani.

LEONORA.

Siis vielä pahempaa sa varro pahaa.

PRINSESSA.

Mua vaivaat, vaikk' et tiedä, hyödytätkö.

LEONORA.

Käy ilmi pian, kumpi erehtyy.

PRINSESSA.

Äl' enää kysele, jos täytyy kerran!

LEONORA.

Ken päätöksen voi tehdä, voittaa tuskan.

PRINSESSA. En pysty päättämään, vaan käyköön niin, jos ei hän pitkäks aikaa lähde pois – ja huolta pitäkäämme, Leonora, ett' ei hän koskaan kärsi puutetta, ett' yhä, hänen poissaollessaankin, suo hälle runsaan avun herttua. Antonion kanssa puhu, veljeenihän hän paljon vaikuttaa, eik' ystäväämme tai meitä kiistan tähden vihanne.

LEONORA.

Sun sanas tehoaisi enemmän.

PRINSESSA. Sen tiedät, ystävä, en mitään pyytää, urbinolaisen sisareni lailla, voi itselleni enkä rakkailleni. Mä mielelläni elän hiljaa vain ja kiitollisna otan vastaan, mitä voi sekä tahtoo antaa veljeni. Siit' ennen itseäni soimasin ma paljonkin; nyt olen päässyt siitä. Mua usein moitti eräs ystävätär: oot epäitsekäs, niin sanoi hän, se kaunist' on; mut olet siihen määrään, ett' ystävänkään tarpeet sydäntäs ei kyllin liikuta. Sen tyynnä kuulen ja kaiketi saan kärsiä tään moitteen. Sit' enemmän mä iloitsen, kun voin nyt auttaa ystävääni teossa; saan äidin-perintöni haltuuni ja tukea hänt' osaltani tahdon.

LEONORA. Oi ruhtinatar, tilaisuus myös mulla on ystävyyttäni nyt osoittaa. Hän varojaan ei hyvin valvo, niinpä hänt' auttelen ma taiten puuttehissaan.

PRINSESSA. Vie pois siis hänet, ja vaikk' yksin jäänkin, sun omasi hän olkoon ennemmin: niin, nähdäkseni, varmaan parhain on. Terveelliseksi taas mun tätä tuskaa siis täytyy ylistää! 0l' osani se nuoruudesta asti. Tuttu on se. Jää puolinaiseks kallein tappio, kun varmat emme omistuksest' olleet.

LEONORA. Sun onnes, hyvin ansaitsemas, toivon mä nähdä.

PRINSESSA. Leonora! Onneni? Ken onnellinen on? – Mä veljeäni niin kyllä kutsuisin: suursydän, hän näet aina tyynnä kestää kohtalonsa; mut ansiotaan palkita ei koskaan. Mun sisareni onko onnellinen, tuo kaunis nainen, sydän ylevä? Hän last' ei miehelleen saa nuoremmalle; mies häntä kunnioittaa hartaasti, mut ilo talossa ei silti asu. Mit' auttoi äitiämme viisaus ja laajat tiedot, jalomielisyys? Hän vieraan erheen silti välttää voiko? Meist' eroitettiin hän; nyt on hän kuollut, ei varmuutta meill' ole, että kuoli hän sovinnossa Jumalansa kanssa.

LEONORA.

Oi, puutost' älä katso jokaisen, vaan mitä vielä jokaiselle jää!

Mit' ei jää sulle vielä?

PRINSESSA. Minulle? Jää kärsivällisyys! Mä siihen totuin jo nuoruudesta. Siskot, ystävät kun riensi juhlain iloon yhteiseen, mun, sairaan, täytyi huoneeseeni jäädä, ja tuskain parissa sain oppia jo varhain kieltäymään. Vain yhdestä sain yksin ollessani huvitusta; se oli laulu. Itse viihdyttelin mä itseäni, tuskan, kaipauksen ja toivot kaikki hiljaa uneen lauloin: niin usein tuska nautinnoksi muuttui ja sopusointuun vaihtui surukin. Tät' onnea en kauan pitää saanut, pois lääkäri vei senkin, vaikenemaan mun tuomitsi; sain elää, kärsiä vaill' ainokaista pientä lohdutusta.

LEONORA. Niin monta ystävää sull' oli luonas, ja terve olet nyt ja virkeä.

PRINSESSA. Niin, terve, toisin sanoen: en sairas; ja monta uskollista ystävää on onnenani. Oli yksi myös —

LEONORA.

Hän vielä on.

PRINSESSA. Vaan kauan ei. Kun hänet näin ensi kerran, paljon merkitsi se hetki. Tuskin toipunut ma olin, pois tuskin oli kipu väistynyt ja sairaus; ma hiljaa kainon katseen loin elämään, taas päivä ilahutti ja veljen, siskon seura, imin luottain taas toivon puhtahinta hunajata. Sain uskallusta eespäin katsoa viel' elämään, ja kaukaa lähestyi mua hahmot ystävälliset, niin, silloin, Eleonora, mulle nuorukaisen esitti siskoni, toi seurassaan. Ja tunnustaa voin sulle: sijan sai hän silloin mielessäni ainiaaksi.

LEONORA.

Oi ruhtinatar, siin' ei katumista!

On voitto jalouden tunteminen, ja sit' ei meiltä koskaan voida riistää.

PRINSESSA. On peljättävä oivaa, kaunista, kuin liekkiä, jost' ihana on hyöty niin kauan kuin se palaa liedessäsi, kuin tielläs on se soihtu lempeä, – ken vois, ken tahtois silloin pois sen antaa? Vaan jos se riehua saa valloillansa, kuin tuhoaakaan se! Nyt päästä minut! Ma lavertelen, vaikka sultakin salata pitäis, kuink' oon heikko, sairas.

LEONORA. On mielen sairaan helpoin valituksiin ja luottamuksen helmaan vaimentua.

PRINSESSA. Jos tehoo luottamus, niin pian elvyn; sua kohtaan on se puhdas, ehyt mulla. Ah ystävätär! Päätin kyllä jo: hän lähteköhön vain! Mut päiväin pitkäin jo tunnen tuskaa loputonta nyt, kun luopua mun täytyy ilostani. Ei tapaa enää silmäluomill' aamu keralla unten yhtä, kirkkahinta, heräämishetkell' enää rintaa täytä iloisin kaipuin näkemisen toivo; mun ensi katseheni puistosta hänt' etsii turhaan aamunkasteen aikaan. Kuin kaunihisti toive täyttyikään, kun kanssaan armain illoin käydä sain! Kuin suurenikaan kaipuu, toinen toistaan paremmin aina tuta, ymmärtää! Ja joka päivä mieli kauniimmat ja puhtahammat tapas sopusoinnut. Mi hämy silmäni nyt peittääkään! Nyt päivän loiste, valon ylhäisen suur' autuus, värit rikkaat maailman ja muodot tuhannet on vaipuneet mua saartavahan sumuun raskaaseen. Yks oli päivä ennen elämä; vait oli suru, aavistuskin mykkä, ja alustamme ilman ohjausta vei eespäin virran aallot kepeät; nyt salaa tunto ange poveen astuu ja kauhuun peittää päivän tulevan.

LEONORA. Taas uusi päivä sulle ystäväs ja uudet ilot, uuden onnen tuo.

PRINSESSA. Ois mulla mieli pitää omani: tuo huvitusta vaihtelu, mut tuskin myös hyötyä. En kaihoin nuorekkain ja kiihkeästi koskaan arpamaljaan maailman vieraan ole tarttunut, jott' osallensa sydän kokematon sais jotain sattumalta siepatuksi. Mun kunnioittaa täytyi häntä, siksi myös rakastaa; ja hänhän elämän mun elämääni vasta oikein toi. Sun hänt' on vältettävä! mietin ensin. Ma kartoin, kartoin, lähemmäs vain tulin. – Niin armas ansa, rangaistus niin kova! Pois katoo multa puhdas, tosi onni, ja kaiholtani paha valta joku kaikk' ilot vaihtaa tuskiin tuttaviin.

LEONORA. Jos sana ystävän ei lohduta, niin huomaamatta aika lempeä ja elon ihanuus sua virkistää.

PRINSESSA. Niin kaunishan on maailma! Niin paljon sen ääriin mahtuu hyvää elämään. Ah, aina sentään askelehen päähän se meistä näyttää karkaavan ja vetää kautt' elämämme askel askeleelta ain' asti hautaan aran kaipuumme! Niin harvoin, harvoin löytää ihminen sen, mikä näytti hälle määrätyltä, niin harvoin sen hän pitää saa, min kerran jo tavoittamaan käsi onnistui! Pois riistäytyy se, mikä ensin meille ol' antaunut, ja itse laskemme sen pois, mit' innokkaasti tapailimme. Kyll' onni on, mut emme tunne sitä; tai tunnemme ja kaltoin kohtelemme.

KOLMAS KOHTAUS

LEONORA (yksin). Kuin säälittää tuo jalo sydän mua! Kuin murheellinen onkaan osansa! Ah, tappion hän kärsii, – voittaako sa aiot? Tarpeellista liekö Tasson pois siirtyä? Sä siksikö teet tämän, jott' yksin saisit haltuus sydämen ja kyvyt, jotka tähän saakka jakaa sait toisen, etevämmän, kanssa? Onko se rehellistä? Mitä puuttuu sulta? On puoliso ja poika, omaisuutta ja arvoa ja kauneutta sulla, hänetkin tahtoisitko lisäksi? Sa rakastatko häntä? Miksi muuten et enää ilman häntä olla vois? Sen saat sa itsellesi tunnustaa. – Mi riemu saada kuvastimekseen tuo kaunis sielu! Eikö onni ole kaht' ihanampi, kun hän laulullaan kuin päällä pilvein kaaren meitä kantaa? Kas silloin olet miekkonen! Ei kyllin, ett' olet, omistat, mit' toivoo moni; sen myöskin kukin tietää omakses! Sua maasi mainitsee ja sinuun katsoo, se onhan kaiken onnen ylin huippu. Vain Lauran mainettako laulaa saisi kaikk' armaat huuloset? Ja yksinkö Petrarca outoa oi' ihanaistaan siis oikeutettu julki jumaloimaan? Ken miehistä mun ystävälleni vois vetää vertoja? Kuin nyky-aika, niin tulevakin häntä kunnioittaa. Kuink' ihanaa, kun elon loistoa saa vierellänsä nauttia ja käydä päin vastaisuutta kevein askelin! Ei enää aika, vanhuus, inha maine, min oikku menestyksen aallot nousuun ja laskuun saa, sua vahingoittaa voi: mi katoovaist' on, laulussa se säilyy. Viel' olet kaunis, vielä onnellinen, vaikk' onkin aikaa sitten pyörteeseensä sun riistänyt jo kaiken kiertokulku. Sun on hän oleva, sa prinsessaa et silti köyhdytä: on samanlaista tää kiintymys kuin kaikki muutkin hällä. Kuin hento valo kuun, ne niukasti valaisee öisen vaeltajan tietä; ei lämpöä, ei elon hurmaa hehku ne ympärilleen. Tasson onnesta hän erossakin samoin iloitsee kuin milloin joka päivä hänet näki. Ja enhän ystäväni kanssa sentään maanpakoon täältä aio kaikota: mä vielä palaan, tuonpa hänetkin. Niin käyköön! – Tuoll' on jäykkä ystävä; saa nähdä, voinko hänet taltuttaa.

NELJÄS KOHTAUS

LEONORA. ANTONIO

LEONORA. Et rauhaa kanssas tuo, vaan sotaa; kuin leiristä tulisit tai taistelusta, miss' auttaa nyrkki vain ja väkivalta, et Roomasta, min pyhä viisaus kätensä nostaa siunaavan ja näkee maailman kuuliaisen jalkains' eessä.

ANTONIO. Saan kestää moittees, kaunis ystävätär, mut anteeks-antokin lie likellä. On vaarallista, liian kauan jos kohtuuden viisaan miesnä käydä täytyy. Sivulla väijyy paha haltia ja väkisin aik' ajoin uhrin vaatii. Sen sille valitettavasti kannoin täll' erää ystäväini vahingoksi.

LEONORA. Niin kauan vierahista ihmisistä näit vaivaa, katsoit heidän mieliään: nyt, ystäväsi taas kun näet, heitä et tunne, kohtelet kuin vieraita.

ANTONIO. Siin' onkin vaara, armas ystävätär! Varoen käyt sä vierahien kesken ja tarkkaat, heidän suosiostaan etsit päämäärääs, siten heistä hyötyen. Mut ystävien luona vapaudesta ja heidän rakkaudestaan nautit, sallit myös oikun itselles, ja intohimo taas rajumpana ottaa valtansa. Niin ensiksi me niitä loukkaamme, joit' armahimmin rakastamme.

LEONORA. Sinut näen ilokseni, kallis ystäväni, taas tyynten sanais takaa kokonaan.

ANTONIO. Niin, surukseni tunnustan, ett' tänään mä ylenmäärin maltin unhoitin. Mut työstä kiusallisesta kun palaa mies rehellinen kuumin ohimoin ja kaipaa iltamyöhän viileyteen taas uutta vaivaa varten levätäkseen, mut huomaa, ett' on varjoon joutilas leveän sijan ottanut, – kai hyvin voit ymmärtää, hän mitä silloin tuntee?

LEONORA. Jos oikein ymmärtää hän, mielellään tuon varjon jakaakin hän miehen kanssa, mi haasteluin ja lempein soinnuin hälle työn huojentaa ja levon sulostuttaa. Puu leveän luo varjon, ystäväni, ja sopu molemmille tilaa suo.

ANTONIO. On turhaa horjuvaisin vertauksin, Eleonora, meidän leikitellä. Maailman hyvyydestä paljonkin osaksi toisen mielellään voi suoda. Yks aarre sentään on, min sois vain sille, jok' erityisesti sen ansaitsee; ja toinen, jot' ei konsaan vapain tahdoin jakaisi ansiollisimman kanssa – ; ne aarteet mainitakin sulle voin: yks seppele, naissuosio on toinen.

LEONORA. Nuo lehvät, nuorukaista seppelöivät, vakaata miestä onko loukanneet? Mut ethän hänen runotyöllensä ees itse palkkaa vaatimattomampaa ois voinut keksiä. Sill' ansio, mi yli aikain käy, mi ilmana vain kuultaa, sielussamme säveleinä, kuvina herkkinä vain keijuilee, se myöskin palkita vain kaunein kuvin, vain merkein hennoin voidaan; ja kun maata hän tuskin koskettaa, niin palkka korkein vain vaivoin hänen päänsä ylettää. Vain hedelmätön oksa on se lahja, min uhraa hedelmätön ihailija, niin helpoimmasti päältään velvoituksen pois siirtääkseen. Sä tuskin kadehdit pään kaljun ympäriltä kultakehää kuvassa marttyyrin; ja milloin vaan näet laaker-seppeleen, se enemmän on varmaan merkki tuskien kuin onnen.

ANTONIO. Mua armas suusko tahtois opettaa maailmaa turhamaista halveksimaan?

LEONORA. Sua minun ei lie tarvis opettaa jok' ansiolle suomaan arvonsa. Vaan sentään viisaallekin, niinkuin muille, on joskus tarpeen, että avunsa valossa oikeassa nähdä saa hän. Sun pyytees, jalo mies, ei kohdistua voi suosion ja maineen harhakuvaan. Se palvelus, joll' itses ruhtinaasees, joll' itsees ystäväsi yhdistät, se vaikuttaa, se elää – palkkakin siis olkoon todellinen, elävä. Työs seppel on sun herras luottamus, se hartioilles mieluinen on taakka ja helposti sen kannat; maineesi on, että sinuun kaikki luottavat.

ANTONIO. Vaan naisten suosiost' et mitään virka, – et sitä sentään multa evänne?

LEONORA. Kuin katsoo asiaa. Sull' onhan sitä, ja ilman sitäkin sun helpompi ois toimeen tulla, kuin miespolon tuon. Vai, onnistuisko nainen, joka tahtois sinusta huolta pitää naisen tavoin, sinusta tointa tekis itselleen. Olentos varmuutta on, järjestystä, sä pidät huolen itsestäs ja muista. Sull' on, mit' antaa sulle tahtois. Tasso meit' askarruttaa omall' alallamme. Hält' tuhat pikkuseikkaa puuttuu, joita halulla nainen hankkii. Liinavaatteet parasta liinaa tahtoo, silkkipuvun myös hiukan kirjaellun; kuosikkaana käy mielellään, ei halpaa kangast' yllään voi sietää, jok' on palvelijan merkki. Kaikk' olla pitää hälle hienoa ja hyvää, kaunista ja ylhäistä. Ja sentään hältä puuttuu kaikki taito tuot' itsellensä hankkia, tai pitää, kun saanut on: ei ole koskaan rahaa, ei huolekkuutta hällä. Milloin tuonne hän jotain jättää, milloin tänne taas. Ei koskaan matkalta hän palaja, ettei ois kolmasosa tavaroistaan pois huvennut. Myös palvelijat usein varastaa hältä. Niin, Antonio, onkin täys huoli vuodet umpeen hänestä.

ANTONIO. Ja yhä rakkaammaks se huolenpito saa hänet. Onnen poika, jolle vain avuiksi puutoksetkin lasketaan, ja joka poikasta voi näytellä mies-iässäkin vielä, kuunianaan saa pitää heikkoutensa hempeän. Saat anteeks suoda, armas ystävätär, jos taaskin olen hiukan katkera. Et sano kaikkea: mit' uskaltaa hän, ett' on hän viisaampi kuin luullaankaan. Hän kahden sulo-suosiosta kerskuu, hän sitoo ja hän päästää mielinmäärin, ja tempuin sellaisin hän sellaiset sydämet voittaa! Kuka uskois sitä!

LEONORA. Niin aivan! Tämähän jo todistaa, ett' ystävyys vain innostuttaa meitä. Ja vaikka lempi lempeen vaihdettaiskin, tuo kaunis sydän palkittaisko liioin, jok' itsens' unohtaen ystävilleen vain elää unelmissa lempeissä?

ANTONIO. Hänt' yhä hemmoitelkaa enemmän ja itsekkyyttään rakkaudeksi luulkaa, pois loukaten ne ajakaa, jotk' olleet on teille uskolliset ystävät; veroa ylpeälle omin ehdoin vain tuokaa, keskinäisen luottamuksen te kaunis piiri tyyten rikkokaa!

LEONORA. Meit' uskot liian puolueellisiksi; me usein varoitamme ystäväämme, me häntä muovaella tahdomme, ett' itsestään hän nauttis enemmän ja muille suuremman sois nautinnon. Me kyllä huomaamme myös puutoksensa.

ANTONIO. Ja sentään moni moitittava seikka saa kiitoksenne. Hänet kauan sitten jo tunsin – hän on helppo tuntea: on ylpeä, ei salaa itseään. Hän milloin vaipuu itseensä, kuin olis maailma täysi hällä povessaan, hän tarpeeks itsellensä maailmassaan, ja kaikki ympäröivä hukkuu pois. Hän antaa mennä sen ja kadota, pois työntää sen ja lepää itsessään – mut äkisti, kuin ruuti, jonka säen saa pieni syttymään, hän ystävyyteen tai tuskaan, vihaan, oikkuun viriää: hän silloin kaikki vaatii käsiinsä, mi johtuu mieleensä, se tapahtukoon; vilauksessa silloin syntyköön, mi vuodet pitkät valmistusta vaatis, vilauksessa nouskoon aarre, jonka sais irti tuskin vuosikautten vaiva: hän mahdotonta vaatii itseltään, sit' toisiltakin sitten vaatiakseen. Ain' ilmiöitten viime syihin saakka hän tahtoo päästä hengenvoimallaan; yhdelle miljoonista onnistua se tuskin voi, eik' ole hän se mies: itseensä aina lopulta hän vaipuu, eik' entisestään koskaan parane.

LEONORA.

Hän vahingoittaa itseään, ei muita.

ANTONIO. Ja silti liiaksikin loukkaa muita. Vai voitko kieltää, ettei kiihkossaan hän äkkipuuskaisessa herttuaa tai prinsessaakin, ketä tahansa, haikaile häväistä ja soimata. Vain tosin hetken kiihkossa; mut sentään se hetki palaa taas: ei hallitse hän suutaan enemmän kuin sisuaan.

LEONORA. Jos lyhyeksi ajaksi hän täältä pois lähtis, hyötyä niin hänelle kuin muillekin ois siitä luullakseni.

ANTONIO. Niin ehkä, ehkä ei. Mut tällä haavaa sit' älköön ajateltako. En näet sälyttää mieli syytä päälleni; vois siltä näyttää, kuin ma ajaisin pois hänet, ja sit' en mä tee. Hän jääköön hoviimme rauhassa mun puolestani; ja sopia jos tahtoo kanssani ja jos hän noudattaa voi neuvoani, niin voimme varsin hyvin tulla toimeen.

LEONORA. Nyt itse toivot, että vaikuttaa voit ihmiseen, jok' äsken juuri oli jo kadotettu mielestäsi.

ANTONIO. Aina me toivomme, ja aina parempi on toivoa kuin toivo kadottaa. Ken näet arvaa mahdollisen rajat? Hän ruhtinaallemme on rakas. Täällä on hänen sijansa. Ja joskin turhaan me häntä muovaella koemme, niin siedämmehän muitakin kuin häntä.

LEONORA. Niin tyyneks en, niin tasapuoliseksi sua uskonut. Sa muutuit nopeaan.

ANTONIO. Yks avu sentään iäll' olla täytyy: jos ei se erehdystä vältäkään, se sentään kohta voikoon tyyntyä. Sä ensin koit mua saada sovintoon kanss' ystäväsi. Nyt mä pyydän, tee se! Tee parhaas, tasapainoon saadaksesi tuon miehen, jott' ois tyyntä kaikki taas. Käyn itse luokseen, kuu saan tietää sulta, ett' on hän rauhoittunut, milloin uskot, ett' enää läsnäoloni ei pahaa voi enentää. Vaan mitä teet, se tee myös hetkessä, – Alfonso palaa näet tän' iltana jo kaupunkiin, ja häntä ma seuraan. Siihen saakka hyvästi!