Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 10

XVII LUKU

Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:

"Nukutko sinä, Eustace?"

Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.

Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää, kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa – aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi, että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa. Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.

Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan, ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä, Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä. Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä, kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa. Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä tuossa valaisemattomassa huoneessa – mikä muistutti sitä, kun liekki äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma, raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä. Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista, jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa ja huuliaan kylmää seinää vastaan.

Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia, asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.

Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain: "Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"

Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.

Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on – hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi. Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto. Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle. Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet kaukana orapihlajaan latvoissa – ikäänkuin neuvokkaan mestarin itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi – voimatta tarkemmin sanoa, minkä johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli hänelle vallan outo – sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan. Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa, ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren, eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään; ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille asioille.

Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.

"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi puolusta oikeuksiaan – toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman yhteenpuristettuina.

Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.

Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän. Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti. Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät, hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin hieman mustasukkaisuutta.

Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:

"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne? Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin olisin saanut heidät vapauttamaan minut."

Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:

"Minä luulen teitä fatalistiksi."

Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden voiman ilmestyksestä – ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman" vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista, käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.

XVIII LUKU

Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle. Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden, vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen – niin yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan. Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt. Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.

Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä – ja juuri siksi se kävi niin hirveän mielenkiintoiseksi.

Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen tavattava.

Hänen käsivarsillaan oli pieni merisika, ja hän alkoi heti:

"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä – hän on kiltti mies. Jos minä lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka – mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"

Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.

Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.

"Haukku-parat, ne tahtoisivat tämän – eikö totta, isoisä?"

"Kyllä."

"Luuletko, että seuraavat penikat ovat kauttaaltaan pilkullisia?"

Jatkaen viiksiensä kiertämistä lordi Valleys vastasi:

"En luule sitä mahdottomaksikaan, Ann."

"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa – minun täytyy mennä!"

Lordi Valleys seurasi häntä kulmakarvat hieman kohollaan.

Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan. Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa, joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen, että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.

Mr Courtier oli heti punastunut kiihtymyksestä.

"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."

Tottumattomana vastarintaan lady Valleys katsahti häneen kiinteästi:

"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."

Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia." Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."

Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään sanonut:

"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"

Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"

Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:

"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."

Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti häntä vastaan seuraavat sanat:

"Mr Courtier, meidän täytyy kerran navakasti otella!"

Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina herätti hänessä.

He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä, mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.

"Minä haluan puhua kanssasi Miltounista, Geoff."

"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta.

Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."

"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä naisen vuoksi."

Lordi Valleys mietti hieman, ennenkuin vastasi:

"Sitä en luule, Gertrude. Hänellä on älyä."

"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät, hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä voivat."

Hän sanoi tämän hieman terävästi.

"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä säälin".

"Sanotaan, että tämä huhu on tehnyt paljon vahinkoa."

"Meidän vaikutusvaltamme kyllä kestää sen."

"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"

"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."

Mutta lady Valleys mutisi harmistuneena:

"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta nolattu."

"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin kuin äiti."

"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."

Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan. Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen aivojensa läpi.

"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.

Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha, jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui huoneesta.

Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty säännöllisyys, ja sitten – mahdotonta sanoa missä – ne vääntyivät jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla, niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta kuitenkin silmiinpistäviä.

Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta, toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta, keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:

"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta sitä liian vakavalta kannalta."

Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen, esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen seuraavilla sanoilla:

"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."

Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa, ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi hymyillen:

"Kiitän teitä", ja avasi oven.

Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven hänen jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan kujaa pitkin.