Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 24
XXX LUKU
Ravenshamin suuressa lasihuoneessa seisoi lady Casterley lähellä muutamia japanilaisia liljoja, kirje kädessä. Hänen kasvonsa olivat hyvin valkeat, sillä influenssan jälkeen hänen sallittiin tänään olla ensi kertaa jalkeilla. Liioin ei siinä kädessä, jolla hän piteli tuota kirjettä, ollut tavallista vankkuutta. Hän luki:
Monkland Court.
Vain joku rivi, rakkaani, ennen postin menoa, mainitakseni sinulle, että Babs on lähtenyt onnellisesti. Lapsi näytti suloiselta. Hän lähetti sinulle rakkaat terveisensä ja jonkun hullun sanoman – että olisit iloinen kuullessasi, että hän on täydessä turvassa, molemmat jalat lujasti maassa.
Pieni, julma hymy väreili lady Casterleyn huulilla. Niin, tosiaankin, oli jo aikakin! Lapsi oli ollut hyvin lähellä jyrkänteen reunaa! Vallan vähällä tehdä romanttisen hullutuksen! Tuo kaikki oli onnellisesti ohi! Ja kohottaen uudestaan kirjettä hän jatkoi lukuaan:
"Me olimme tietenkin siellä kaikki, ja tulemme takaisin huomenna. Geoffrey on aivan masentunut. Asiat eivät voi olla entisellään ilman Babsia. Minä olen pitänyt Eustacea hyvin huolellisesti silmällä ja luulen tosiaankin, että hän on onnellisesti suoriutunut tuosta asiastaan. Hän esiintyy nykyään erittäin hyvin parlamentissa. Geoffrey sanoo, että hänen köyhäinhoitolakia kosketteleva puheensa oli väkisinkin paras."
Lady Casterley antoi kirjettä pitelevän käden vaipua: Onnellisesti? Niin, Miltoun oli suoriutunut onnellisesti! Hän oli tehnyt oikein – niinkuin piti tehdäkin! Ja aikaa voittaen hän tulisi olemaan onnellinen! Hän tulisi nyt nousemaan haluamalleen huipulle, josta hän, lady Casterley, oli uneksinut hänen puolestaan aina siitä saakka, kun hän oli pikkuinen poika, aina siitä saakka, kun hänen pieni, ohut kätensä oli ollut hänen kädessään heidän kulkiessaan kukkain tai huonekalujen keskellä. Mutta kun hän seisoi siinä – rutistellen kirjettään, vaaleanharmaana, kuten pieni, päättäväinen henki, hoikkien kukkiensa keskellä, jotka täyttivät tuoksullaan tuon suuren lasihuoneen – niin varjoja kiiti hänen kasvojensa poikki. Oliko se pakenevaa keskipäivän aurinkoa? Vai oliko se jotakin tuon vanhan kreikkalaisen lauseen – "luonne on kohtalo" – kimmaltelevaa tajuamista, jotakin äkillistä tuon yleisen totuuden tunnetta, että kaikki ovat sidottuja omaan luonteeseensa ja että se, mitä ihminen kaikkein hartaimmin toivoo, tulee hänet lopulta orjuuttamaan?
