Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 12
XXI LUKU
Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut. Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti – mikä hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta. Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa, mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen mukavuudekseen, hän ajatteli:
"Hyvä Jumala, huomenna – minä olen jo poissa!"
Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään: "Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin – olenko minä muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat, estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi sen Barbarassakin – tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa, eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon, saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.
Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.
Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta. Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille, joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä, mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.
"Lähdettekö te pois? Minä voin tulla veräjälle asti."
"Sepä hauskaa."
"Niin. Tuossako on kaikki teidän tavaranne?"
"Pelkään olevan."
"Oh! Onhan niitä siinä jo aika paljon!"
"Niin paljon kuin minulle sopii."
"Tietenkään teillä ei ole tapana pitää merisikoja mukananne?"
"Ei tavallisesti."
"Minulla on aina. Tuollapas on isoäidinäiti!"
Lady Casterley oli tosiaankin tiensyrjässä, neuvomassa hoikkaa puutarhuria, miten vanhaa tammea oli hoidettava. Courtier astui alas ja meni jättämään hänelle hyvästi. Tämä tervehti häntä eräänlaisella julmalla sydämellisyydellä.
"Te siis menette! Olen iloinen sen johdosta, vaikka hyvin ymmärrättekin, että minä pidän teistä persoonallisesti."
"Aivan niin!"
Lady Casterleyn silmät hohtivat pahanilkisesti.
"Miehet, jotka nauravat teidän tavallanne, ovat vaarallisia, kuten olen teille aikaisemmin sanonut!"
Sitten hän hyvin vakavasti lisäsi:
"Minun tyttärentyttäreni tytär tulee menemään naimisiin lordi Harbingerin kanssa. Minä sanon tämän, mr Courtier, teidän sielunne rauhan vuoksi. Te olette kunnian mies, pitemmälle tässä ei saa mennä."
Kumartuen hänen kätensä yli Courtier vastasi:
"Hän on oleva onnenpoika."
Pikkuinen vanha lady katsoi häneen kiinteästi.
"Varmasti. Hyvästi!"
Courtier kohotti hattuaan hymyillen. Hänen poskiaan poltti. Päästyään vaunuihin hän katsahti ympärilleen. Lady Casterley antoi edelleen neuvoja hoikalle puutarhurille. Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen ajatuksensa:
"Minä toivon, että tulette takaisin. Sillä minä toivon olevani täällä jouluna, ja minun veljeni tulevat myöskin silloin tänne, Jack ja Tiddy, mutt'ei Christopher, sillä hän on nuori. Minun täytyy nyt mennä. Hyvästi! Halloo, Susie!"
Courtier näki hänen liukuvan tiehensä ja yhtyvän portinvartijan tyttäreen, pieneen, kalpeaan, kunnioitusta ilmaisevaan olentoon.
Auto kääntyi kujalle.
Jos lady Casterley oli suunnitellut tämän paljastuksen, mitä hän ei tosiaankaan ollut tehnyt, sillä hän oli saanut sen päähänsä Courtierin naurun johdosta, niin hän ei olisi voinut keksiä mitään tepsivämpää, sillä syvällä Courtierin sydämessä oli kulkijan hyvin todellinen epäluulo, mikä läheni melkein halveksuntaa, ihmisiä kohtaan, joilla kaikki oli niin valmiina ja järjestyksessä, kuten ylimystöllä ja porvaristolla, oli toiminnan miehen koko kauhu kaikkea sitä kohtaan, mitä hän nimitti – "puskemiseksi ja oksentamiseksi". Barbaran tavoitteleminen jossakin muussa kuin avioliiton tarkoituksessa ei ollut koskaan juolahtanut hänen päähänsä, hänen, jolla oli niin vähän sovinnaista moraalia, mutta niin paljon itsekunnioitusta. Ja salainen halu syrjäyttää Harbinger ja joutua naimisiin, missä olisi näyttänyt merirosvolta, oli aivan yhtä vähän sellaisen miehen maun mukaista, jolle ei ollut outoa pitää itseään muiden ihmisten veroisena. Hän antoi vaunujen poiketa kujalle, joka vei Audrey Noelin asunnolle, sillä hän ei voinut poistua käymättä rohkaisemassa tuota ahdingossa olevaa olentoa.
Mrs Noel tuli häntä vastaan verannalle. Ohuen ja hieman ruskettuneen käden puristuksesta – käden, joka ei ollut koskaan jouten – Courtier tunsi hänen luottavan hänen myötätuntoonsa ja haluunsa ymmärtää häntä; eikä mikään taas herättänyt parasta, mitä oli Courtierissa, niin hyvin kuin tämänlaatuinen äänetön vetoaminen hänen suojelukseensa. Hän sanoi kohteliaasti:
"Älkää antako ihmisten ajatella, että olette masennuksissa", ja puristaen hänen kättään lujasti: "Miksi teidän pitäisi menehtyä tällä tavalla? Se on synti ja häpeä!"
Mutta hän pysähtyi tuntiessaan puhuvansa sopimatonta näiden kasvojen edessä, jotka liikehtimättä ilmaisivat niin paljon enemmän kuin hänen sanansa. Courtier protesteerasi sivistyneenä miehenä, mrs Noelin kasvot olivat luonnon protesti, vasten tahtoaan menehtyvän kauneuden äänetön julistus, kauneuden, joka oli elämän kutsu syleilyyn, mistä elämä sai alkunsa.
"Minä lähden, minä", hän sanoi, "te ja minä, kuten tiedätte, emme ole sopivia näille ihmisille. Mitään vapauden lintuja ei sallita!"
Puristaen Courtierin kättä mrs Noel kääntyi pois taloon, jättäen hänet katsomaan sitä paikkaa, missä hänen valkea vartalonsa oli ollut. Courtier oli aina tuntenut suojelevaa tunnetta Audrey Noelia kohtaan, mikä vain hieman rohkaistuna olisi tullut lämpimäksikin. Mutta sen jälkeen kuin mrs Noel oli joutunut omituiseen asemaansa, Courtier ei olisi mistään hinnasta karistanut hänestä pois sitä uskoa, että hän, mrs Noel, saattoi luottaa häneen. Ja nyt kun hän oli kiinnittänyt katseensa muualle, ja kun mrs Noel oli vaikeassa pulassa, hän tunsi hänen puolestaan sitä vihaa, mitä veli tuntee, kun oikeus ja sääli ovat yhtyneet pilkkaamaan hänen sisartaan. Frithin, autonkuljettajan, ääni herätti hänet synkistä unelmista.
"Herra, katsokaapas lady Barbaraa!"
Seuraten miehen katseen suuntaa Courtier näki taivaanrantaa vastaan kallioisella kukkulalla, Ashmanin hullutuksen yläpuolella, ratsastajan patsaan. Hän pysäytti auton heti ja astui alas.
Courtier tapasi Barbaran raunioiden luota, jotka olivat tiepuolessa, jumalaisen sallimuksen suojaamina, joka odottaa siihen uskovia ihmisiä. Hän ei voinut sanoa, huomasiko Barbara hänen lähestymistään, ja hän olisi antanut kaikkensa, mikä ei ollut paljon, jos olisi saanut nähdä hänen kankean nuttunsa ja hänen ruumiinsa pehmeän lihan läpi tuohon ihmeelliseen luolaan, sydämeen, jos olisi saanut hetkenkin Ashmanin tavoin jättää kaiken aineellisuuden ja elää tuota kirkasta elämää, missä ei ole mitään raja-aitoja miehen ja naisen välillä. Barbaran hymy sai hänet niin hämille, tuo hymy, jonka hänen henkensä työnsi esiin, kuten ensimmäinen kukka työntyy maan pinnasta tekemään pilaa kevättuulista. Miten tietää, mitä se merkitsi! Ja kuitenkin Courtier ylpeili naistuntemuksellaan, jota hänellä jonkun verran olikin. Mutta hän ei keksinyt muuta sanoakseen:
"Tämä sattuma on minulle hyvin mieleinen."
Katsahtaen sitten äkkiä ylös Courtier huomasi hänet oudon kalpeaksi ja väriseväksi.
"Minä tulen näkemään teidät Lontoossa!" sanoi Barbara, ja iskien hevostaan ruoskallaan, katsahtamatta taakseen, hän ratsasti pois kummun yli.
Courtier kääntyi nummelle vievälle tielle, ja päästyään autoonsa hän mutisi:
"Nopeammin, Frith, olkaa hyvä!"…
XXII LUKU
Vaalitoiminta oli jo reippaassa käynnissä, kun Courtier saapui Bucklandburyyn. Osittain luonnollisesta mielenkiinnosta tuloksiin, osittain puoleksi tiedottomasta harrastuksesta päästä mahdollisesti vilahdukselta näkemään Barbaran hän jätti matkalaukkunsa hotelliin ja päätti jäädä odottamaan äänestyksen tulosten julistamista. Astellen pääkatua kohden hän alkoi tarkastella päivän huvittavuuksia. Poliittisen uskon kukoistus oli karissut hänen siivissään, hänen, joka oli lentänyt ympäri maailman. Hän oli nähnyt paljon paljon elävämpiä värejä voidakseen nyt suuresti kunnioittaa noita himmeitä ja epäilyttäviä värejä, sinistä ja keltaista. Nämä jättivät hänet perin filosofiselle tuulelle. Kuitenkin oli mahdotonta päästä niistä eroon, sillä sinä päivänä itse maailma näytti siniseltä ja keltaiselta, eikä tuo kolmas, molempien puolueiden käytäntöönottama punainen väri tarjonnut mitään selvää taetta siitä, että ne olisivat nähneet jotakin hyvää toisissaan. Pikemminkin se näytti vertauskuvallisesti esittävän kumpaisenkin halua saada vihollisensa verta. Mutta Courtier havaitsi pian hänen vapaille ja kenties ivallisille kasvoilleen luoduista katseista, että kumpaisestakin riitapuolesta filosofinen silmä oli vastustajaakin vihattavampi. Aivan yksimielinen oli halu heittää sellaisia kasvoja, näyttäytyivätpä ne sitten missä tahansa, tiilenpalasella. Niiden kirotulla puolueettomuudella, niiden tavalla katsoa asiain suojusverhon läpi, tarkoituksessa nähdä, oliko mahdollisesti jotakin niiden sisällä, hän tunsi, että he pitivät niitä todellisena vastustajana – kaikkien pienien, lihavien "tosiasiain" ikuisena vihollisena, jotka siniseen ja keltaiseen pukeutuneina kerskuivat ja horjuivat sinne tänne, nimitellen toisiaan, iskien toisiaan vasten silmiä ja lyöden nenät verille. Näistä pienistä, juhlallisista, miellyttävistä olennoista, joiden naama oli vain näkyvissä, mutt'ei koskaan selkä, filosofinen silmä, jolla oli tapana kurkistaa nurkan taakse, oli inhoittava. Nuo hyvin keltaiset ja hyvin siniset, pienet, meluavat sotilaat, tinasapelit käsissä ja soitellen tinatorvillaan, tungeskelivat kaikissa ikkunoissa ja kaikilla seinillä, kääntyen vuoronperään kaikkien kansalaisten puoleen, vakuuttaen kullekin, että he ja vain he saattoivat johtaa hänet Westminsteriin. Useimmissa tapauksissa valitsijat eivät tuottaneet suurtakaan vaivaa, sillä pitäen epävarmuutta vastenmielisenä he halusivat kiihkeästi tulla vakuutetuksi siitä, että maa saatettiin heti pelastaa pienillä keltaisilla tosiasioilla tai pienillä sinisillä tosiasioilla, aina asianhaarain mukaan. Epäilemättä heillä oli tusinan verran muitakin syitä kuulua toiselle tahi toiselle puolelle, esimerkiksi se, että heidän isänsä oli ennen heitä ollut sitä ja sitä, että heidän voileipänsä oli keltainen tai sininen, että he olivat äänestäneet toista puolta viime kerralla, että he olivat miettineet uudestaan ja tarkistaneet kantansa, että olivat tulleet juoneeksi joko viatonta sinistä tai naiivia keltaista olutta, että hänen ylhäisyytensä oli oikea mies, tai että "äänestäkää Chilcoxia" tuntui niin sopivalta heidän suussaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä ja kaikkein luotettavimpana syynä oli se, että, mikäli he saattoivat tuntea ja käsittää, totuus sillä hetkellä oli joko sininen tahi keltainen.
Ahdas pääkatu oli täynnänsä äänestäjiä. Sinne asetetuilla hoikilla poliiseilla ei ollut mitään tehtävää. Varmuus siitä, että tulivat voittamaan, näytti pitävän kaikki hyvällä tuulella. Vielä ei ollut mitään syytä halkaista kenenkään kalloa, sillä vaikka mitä tarkimmin pidettiinkin silmällä kaikkia filosofisen silmän ilmestyksiä, niin sitä tavattiin – Courtieria lukuunottamatta – vain lastenvaunuissa, eräässä vanhassa miehessä, joka horjuen ajoi pyörällä pitkin katua ja pysähtyi kysymään poliisilta, mitä kaupungissa oli tekeillä, ja kahdessa viheriänaamaisessa nuorukaisessa, jotka työntivät sekä sinisellä että keltaisella värillä koristettuja käsirattaita.
Mutta vaikka Courtier tarkastelikin näitä "tosiasioita" sellaisella epäilyllä, niin kaikkien asiaa kohtaan osoittama hartaus teki häneen tosiaan loistavan vaikutuksen. He kävivät siihen halulla käsiksi. Odotettuaan sitä kuukausia he tulivat muistelemaan sitä myöskin kuukausmääriä. Se oli epäilemättä uskonnollinen meno, mihin sisältyi mitä syvimpiä tunteita. Ja tämä tuntui Courtierista, joka oli toiminnan mies, luonnolliselta, kenties pateettiselta, mutta ei mitenkään ivattavalta asialta.
Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun tuolle pääkadulle ilmestyi pitkä jono miehiä marssien. Jokaisella heistä oli edessään ja takanaan ilmoitustaulu, mihin oli kirjoitettu tummansinisillä, suurilla, kauniilla kirjaimilla vaaleansinistä taustaa vastaan seuraavat sanat:
Uusia selkkauksia.
Vaara ei ole vielä voitettu.
Antakaa äänenne Miltounille ja hallitukselle ja pelastakaa valtakunta.
Courtier pysähtyi katselemaan näitä suuttuneena. Nämä ilmoitustaulut eivät polkeneet vain hänen rauhanharrastuksiaan, vaan hän näki niissä jotakin muuta, jota epäfilosofinen silmä ei huomannut. Se esitti hänen mielestään vertauskuvallisesti kaikkea arvotonta kansallisessa elämässä – se oli jalomielisyyden haudalla sanomattoman surullinen hautakirjoitus. Mutta mikä saattoi kuitenkaan olla oikeutetumpaa puolueen näkökannalta katsoen? Eikö ollut toivottoman tärkeätä, että jokainen sininen hermo jännitettiin sinä päivänä käännyttämään keltaisia hermoja, joskaan ei sinisiksi, niin ainakin harmaiksi ennen yön tuloa? Eikö ollut aivan totta, että valtakunta voitiin pelastaa vain sinisillä äänillä? Voitiinko estää sinistä lehteä painattamasta noita sanoja, "Uusia selkkauksia", jotka hän oli lukenut sinä aamuna? Ei sen paremmin kuin keltaiset saattoivat estää keltaista lehteä painattamasta sanoja "Lordi Miltounin yöllinen seikkailu". Heidän ainoa tehtävänsä oli voittaa, taistelemalla aina puhtain asein. Keltaiset eivät olleet taistelleet puhtain asein, eivätkä taistelleet koskaan, ja kaikkein sopimattominta heidän puoleltaan oli syyttää sinisiä tästä sopimattomuudesta, mikä syytös oli totisesti naurettava! Mikä oli totta? Se, mikä teki maailman siniseksi, oli ilmeisesti totta, se, mikä ei sitä tehnyt, ei sitä ollut. Mitään keskitietä ei ollut! Henkilö, joka ei nähnyt asioita kummallakaan tavalla, oli pehmeä eikä mikään oikea kansalainen. Pitikö sitten luottaa keltaisten vakavuuteen – keltaiset eivät luottaneet heihin koskaan siinä suhteessa! Mutta vaikka Courtier tiesikin kaiken tämän, niin nämä ilmoitustaulut olivat hänestä erikoisen tuomittavia, eikä hän voinut olla iskemättä kepillään erääseen ilmoitustauluun. Käytävän vieressä seisonut teurastajan pony säpsähti tästä, nousi takajaloilleen ja syöksyi eteenpäin, Courtierin kera, joka oli luonnollisesti tarttunut ohjaksiin, pidellen niistä kiinni. Joku koira kiiti ohitse, Courtier kompastui ja kaatui. Ohimennessään pony potkaisi häntä päähän. Hän menetti hetkeksi tajuntansa, mutta tultuaan tajuihinsa kieltäytyi kaikesta avusta ja meni hotelliinsa. Hänen päätään pyörrytti kovasti, ja sidottuaan likaisen haavan hän paneutui vuoteeseensa.
Palattuaan näyttämästä itseään kaikilla vaaliuurnilla, mikä oli tärkein kaikista toimituksista, Miltoun sai aikaa mennä häntä katsomaan.
"Nuo teidän viime taulunne!" alkoi Courtier heti.
"Olen antanut poistaa ne."
"Ne ovat tehneet tehtävänsä – onnittelen – tulette pääsemään parlamenttiin!"
"Minä en tietänyt niistä mitään."
"Hyvä ystävä, minä en oletakaan teidän tietäneen."
"Kun erämaa on miehen ja pyhän kaupungin välissä, niin hän ei jätä matkaansa kesken siksi, että on pakotettu peseytymään matkan varrella likaisessa vedessä. Roskaväki – miten minä sitä vihaan!"
Näissä sanoissa oli niin paljon pidätettyä vihaa, että ne hämmästyttivät Courtieriakin, joka oli aina taistellut enemmistöjä vastaan.
"Minä vihaan sen keskinkertaista typeryyttä, minä vihaan sen äänensävyä ja sen katsetta – se on niin inhoittava, se on niin vähäpätöinen, Courtier, minä kärsin kiirastulen tuskia ajatellessani, että tulen menemään parlamenttiin roskaväen äänillä. On synti käyttää hyväkseen tätä elukkaa, mutta minä sovitan syntini."
Tähän outoon purkaukseen Courtier ei aluksi vastannut mitään.
"Te olette tehnyt liiaksi ankarata työtä", hän sanoi viimein, "te olette menettänyt tasapainonne. Loppujen lopuksi roskaväki on kokoonpantu sellaisista miehistä kuin te ja minä."
"Ei, Courtier, roskaväki ei ole kokoonpantu meidän kaltaisistamme miehistä. Jos se olisi, niin se ei olisikaan roskaväkeä."
"Näyttää siltä", vastasi Courtier vakavasti, "kuin teillä ei olisi mitään tehtävää tässä galeijassa. Minä olen aina pysynyt siitä erillään."
"Te seuraatte omia tunteitanne. Minä en ole yhtä onnellinen."
Sanottuaan sen Miltoun kääntyi ovea kohden.
Courtierin ääni seurasi häntä kiinteästi.
"Jättäkää politikoiminen – jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette, älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"
Mutta Miltoun ei vastannut.
Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat, valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja merkityksen – ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien, joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä, oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan kiihoituksen valtaamina!
Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen kyynärpäätään ja mutisi:
"Jännittävää työtä – mistään hinnasta en jättäisi tätä."
"Ihanaa, eikö niin?" vastasi Courtier.
"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden – neljänkymmenenkahdeksan – jälkeen. Tuolla ne ovat – aristokraatit!"
Seuraten tuon laihan käden suuntaa Courtier näki parvekkeella lordi ja lady Valleysin, vieretysten, katselevan kiinteästi alas väkijoukkoon. Siellä oli myöskin Barbara, nojaten ikkunaa vasten ja puhuen jollekin, joka oli hänen takanaan. Vanha mies jatkoi mutinaansa, ja Courtier saattoi nähdä hänen silmäinsä suurenevan ja hänen kasvojensa muuttuvan syvästä vihamielisyydestä. Hän tunsi vetovoimaa tuota vanhaa olentoa kohtaan, joka oli niin sieluaan myöten liikutettu. Sitten hän näki Barbaran katsovan alas häneen, käsi kohotettuna ohimolle, merkiksi siitä, että näki hänen sidotun päänsä. Courtierilla ei ollut luontoa nostaa hattuaan.
Vanha mies jatkoi:
"Te ette muista neljääkymmentäkahdeksaa, niin luulen. Silloin oli kansassa tunnetta – niihin aikoihin me olisimme kuolleet asioiden vuoksi. Minä olen nyt kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha", ja hän nosti vapisevan käden sydämelleen, "mutta tuo henki elää vielä! Suokoon Jumala, että radikaali voittaisi!" Hänestä lähti perunaa muistuttava tuoksu.
Kaukana selän takana, väkijoukon äärimmäisellä laidalla, jotkut äänet alkoivat laulaa: "Way down upon the Swanee ribber." Sävel laajeni, taukosi, kohosi jälleen ja sammui.
Sitten keskellä toria voimakas baritoni parkui: "Should auld acquaintance be forgot!"
Laulu paisui, kunnes lopulta siihen yhtyivät kaikenlaiset äänet sopraanosta vanhan kartistin värisevään bassoon saakka. Siellä ja täällä väkijoukko lainehti pidellen toisiaan käsistä kiinni. Courtier sai oikeaan käteensä nuoren naisen pehmeät sormet ja vasempaansa vanhan kartistin kuivan, vapisevan käpälän. Hän itse lauloi ääneen. Vakava, peloittava sävel kohosi suoraan ilmaan, levisi oikealle ja vasemmalle ja häipyi kukkulain väliin. Mutta tuskin se oli sammunut, kun sama valtava baritoni parkui: "God save our gracios King!" Väkijoukko näytti kohoavan heti kahta jalkaa korkeammalle ja kohotettujen hattujen alta pääsi ilmoille ihmeellinen riemuhuuto. "Tämä", ajatteli Courtier, "on uskontoa!" Parvekkeellakin laulettiin. Lampun valossa saattoi nähdä lordi Valleysin suun, joka ei ollut kylliksi avattu, ikäänkuin hänen äänensä olisi hieman hävennyt ulostuloaan, ja Barbaran, pää pylvääseen nojaten, vuodattavan sydäntään. Mikään suu ei ollut mykkänä koko joukossa. Tuntui kuin Englannin kansan sielu olisi tämän laulun siivillä päässyt vapaaksi vankilastaan.
Mutta äkkiä laulu taukosi ja vaipui maahan kuten ammuttu lintu. Kellotaulun alta oli tullut esiin ohut, musta olento. Toisia seurasi perässä. Courtier saattoi nähdä Miltounin. Ääni huusi kaukaa takaa: "Esiin, Chilcox!" Valtava: "Hush!" seurasi ja sitten sellainen hiljaisuus, että selvästi voitiin kuulla, miten mailin päässä veturi meni syrjäraiteille.
Tuo tumma olento tuli lähemmäksi, ja pieni paperipala loisti hänen mustaa takkiaan vastaan.
"Naiset ja herrat. Äänestyksen tulos: Miltoun – neljätuhatta kahdeksansataa yhdeksänkymmentäkahdeksan. Chilcox – neljätuhatta kahdeksansataa kaksi."
Hiljaisuus näytti vaipuvan maahan ja särkyvän tuhansiksi palasiksi. Äänekkäiden eläköönhuutojen ja huokausten läpi Courtier tunkeutui kaikkine voimineen parveketta kohden. Hän saattoi nähdä lordi Valleysin nojaavan eteenpäin leveästi hymyillen, lady Valleysin vievän käden silmilleen, Barbaran käden olevan Harbingerin kädessä ja hänen, itsensä katsovan häntä suoraa kasvoihin. Hän pysähtyi. Vanha kartisti oli vielä hänen vieressään, kyynelten vuotaessa poskilta partaan.
Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä, kalmankalpeana.
