Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 23

XXVIII LUKU

Tallin päällä oleva kello löi seitsemää, kun Barbara ja Miltoun kulkivat korkean rautaportin kautta, tuossa pienessä nopeassa maailmassaan, mikä tuoksui hieman bentsiiniltä. Vaikka auto oli suljettu, niin pieni sadesuihku ajautui sisään avoimesta ikkunasta, virkistäen siten Barbaran kuumia kasvoja, lieventäen hieman hänen pelkoaan. Sillä nyt oli kohtalo ollut totisesti karkea; nyt kun ei Miltoun enää voinut vapauttaa itseään kärsimyksistään, niin siskon sydän vuoti verta hänen puolestaan, ja hän, Barbara, muisti unhottaa itsensä. Liikkumattomuus, millä Miltoun oli ottanut hänet vastaan, oli pahaenteinen. Ja vaikka Barbara olikin hiljaa nurkassaan, niin hän pani toivottomasti liikkeelle kaiken naisellisen kykynsä keksiäkseen keinon, millä olisi voinut tunkeutua veljensä mielentilan salaisuuksiin. Miltoun ei näyttänyt edes panneen merkille, että he olivat kääntäneet selkänsä Lontoolle ja joutuneet Richmond Parkiin.

Sateen synkistämät puut näyttivät täällä katselevan jurosti tämän suhisevapyöräisen, punaisen laatikon kulkua, puut, jotka eivät olleet vielä tuulentuoksuisessa rauhallisuudessaan tottuneet tällaisiin karkeihin tungettelijoihin. Käyskennellessään suloisella ruoholla saksanhirvi kohotti nenäänsä, ikäänkuin sanoakseen: Sanajalan myrkyttäjät, ilman teiden saastuttajat! Barbara tunsi hämärästi pilvissä, puissa ja tuulessa olevan puhtauden. Jospa se olisi vain tunkeutunut tähän hämärään, vaeltavaan vankilaan auttamaan häntä, jospa se olisi tullut unen tavoin riistämään synkät surut ja hetkeksi tekemään surun – iloksi. Mutta hiljaisine siipineen se pysyi ulkopuolella, ja tuo syvä kuilu, joka ammotti kahden sielun välillä, jäi ylipääsemättömäksi. Sillä mitä hän saattoi sanoa? Miten saada Miltoun puhumaan siitä, mitä aikoi tehdä? Mitä vaihtoehtoja nyt oli hänen mielessään? Tuliko hän jurosti jättämään paikkansa ja odottamaan siksi, kun sai uudestaan tavata Audrey Noelin? Mutta jos hän löysikin hänet, niin he tulivat vain olemaan siinä, missä olivat. Audrey oli matkustanut siinä tarkoituksessa, ettei olisi ollut Miltounin jarruna – mitähän sitten olisi tullut uudestaan olemaan! Tuliko sitten Miltoun, kuten isoäiti oli kehoittanut, pukeutumaan sotisopaan ja lähtemään taisteluun? Mutta tuo merkitsi todellista loppua, sillä jos Audreyllä nyt oli ollut voimaa matkustaa, hän ei varmastikaan tullut koskaan toista kertaa astumaan Miltounin polulle. Ja kaamea ajatus iski Barbaraan. Jos hän, Miltoun, luopuikin kaikesta, jospa hän meni pimeyteen! Miehet tekivät sen välistä, sen hän tiesi, kiihkeässä intohimon puuskassa. Mutta Miltoun ei sitä varmastikaan tehnyt, uskoineen! "Jos leivojen liverrys ei merkitse mitään – jos tuo taivas on meidän mielikuvituksemme rämettä – jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden – niin saata minut siitä vakuutetuksi, Babs, ja minä olen siunaava sinua." Mutta oliko hänellä vielä tuo ankkuri, joka saattoi estää hänet suistumasta mereen? Tuo äkillinen kuoleman ajatus oli Barbarasta hirveän peloittava, hänestä, jolle elämä oli iloa ja joka ei ollut koskaan nähnyt tuota suurta rauhaa. Hän loi katseensa ajajan selkään, hänen likaisenharmaaseen takkiinsa ja punaiseen kaulukseensa, löytäen jotakin lohdutusta sen kiinteydestä. He olivat autossa, Richmond Parkissa! Kuolema – tunnoton, uskomaton kuolema! Oli tyhmää olla peloissaan! Hän pakotti itsensä katsahtamaan Miltouniin. Tämä näytti nukkuvan, hänen silmänsä olivat suljetut, kädet ristissä – vain hänen silmäluomiensa värinä ilmaisi toista. Mahdotonta oli sanoa, mitä tuon julman, valvovan unen sisällä tapahtui, unen, mikä sai Barbaran tuntemaan, kuin häntä ei olisi ollut siinä ollenkaan, sillä niin perin pohjin Miltoun näytti sulkeutuneen itseensä!

Miltoun avasi silmänsä ja sanoi äkisti:

"Niin, sinä ajattelet, että minä aion kohottaa käteni itseäni vastaan, Babs?"

Hirveästi säpsähtäen tämän ajatuksensa paljastumisen johdosta Barbara saattoi vain vetäytyä syrjään ja änkyttää:

"En, oh, en!"

"Minne me oikein ajamme tällä vehkeellä?"

"Nettlefoldiin. Tahtoisitko, että pysähtyisimme?"

"Sama se minulle, minne tahansa."

Peläten hirveästi, että Miltoun vaipuisi jälleen tuohon julmaan äänettömyyteen, Barbara tarttui arasti hänen käteensä.

Ilta pimeni nopeasti, auto kulki suurella nopeudella, jätettyään taakseen Surbitonin huvilat, mäntyjen keskellä ja kanervakenttää pitkin, mikä oli synkkänä haihtuvan valon johdosta.

Miltoun sanoi omituisella, hitaalla äänellä: "Jos minä tahtoisin, niin minun tarvitsisi vain avata tämä ovi ja hypätä. Sinä, joka uskot, että me 'huomenna kuolemme' – saa minut siitä vakuutetuksi, jotta voisin vapauttaa itseni hyppäämällä ulos näistä vaunuista!"

Sitten hän lisäsi, nähtävästi säälien Barbaran käden puristusta: "Kaikki hyvin, Babs, me tulemme rauhallisesti viettämään tämän yön vuoteissamme."

Mutta tämä ääni tuntui Barbarasta niin lohduttomalta, että hän toivoi nyt hiljaisuutta.

"Surkaamme hiljaisuudessa", mutisi Miltoun, "jos emme voi muutakaan.

Olen pahoillani, että olen häirinnyt sinua."

Puristautuen lujasti häntä vastaan Barbara mutisi:

"Jospa vain – . Puheleppas minulle!"

Miltoun oli vaiti, vaikka sivelikin siskonsa kättä.

Näillä autioilla teillä auto kiiti tavattoman nopeasti, vinkuen surkeasti. Barbaran valtasi nyt halu tarttua Miltounin päähän ja vetää se syliinsä, mutt'ei uskaltanut tehdä sitä. Hän tunsi sydämensä tyhjäksi ja araksi. Olisi ollut kokonaan toisin, jos olisi saanut jotakin lämmintä lepäämään itseään vastaan. Kaikki todellinen, oleellinen lohdutus näytti pujahtaneen tiehensä. Täällä mäntyjen synkkien henkien keskellä – täällä, ikäänkuin kahden maailman rajamailla – vain hänen rintaansa vastaan nojaava poski olisi voinut poistaa hänen syvän levottomuutensa, hänen, joka tunsi itsensä metsään eksyneeksi lapseksi.

Auto hiljensi, ajaja sytytti lyhtynsä, ja hänen naamansa ilmestyi ikkunaan.

"Tässä meidän täytyy pysähtyä, neiti. Minun bentsiinini on lopussa.

Tahdotteko päivällistä, vai ajammeko läpi?"

"Läpi", vastasi Barbara.

Kun he ajoivat tämän pienen kaupungin läpi, mistä ostivat bentsiiniä ja kysyivät tietä, Barbara tunsi itsensä vähemmän onnettomaksi, vieläpä katseli ympärilleen eräänlaisella hartaudella. Kun he olivat lähteneet uudestaan liikkeelle, niin hän ajatteli: Jospa saisin hänet nukkumaan – meri on lohduttava häntä! Mutta Miltounin silmät tuijottivat selki selällään. Barbara oli nukkuvinaan, antaen päänsä painua toiselle puolelle, hengittäen kuuluvasti. Pyörien surinan, auton liitosten natinan, ohikulkevien synkkien puiden, kostean sanajalan tuoksujen, kaikkien näiden piti varmasti auttaa! Ja hän tunsi pian, että Miltoun tosiaankin vaipui uneen – ja sitten – hän itse ei tuntenut enää mitään.

Kun hän heräsi unesta, mihin oli nähnyt Miltounin vaipuvan, niin auto nousi hitaasti jyrkkää rinnettä pitkin, jonka päälle kuu oli kohonnut. Ilma tuoksui vahvalta ja suloiselta, ikäänkuin olisi kuljettu ruohokenttäin poikki.

"Särkät!" ajatteli Barbara. "Minä olen nukkunut."

Äkillisen pelon vallassa hän katsahti Miltouniin. Mutta tämä oli paikoillaan kuten ennenkin, nojaten selkäänsä auton seinää vastaan, tuijottavin silmin, ilman muuta elämisen merkkiä. Ja vielä puoliunisena, kuten suuri, lämmin, syvästä unesta säpsähtänyt lapsi, Barbara tarttui ja kietoutui veljeensä. Oli hirveätä ajatella, että Miltoun oli istunut siinä sillä lailla, sillä aikaa kuin hän, Barbara, oli nukkuessaan lyönyt laimin vartioimisensa. Mutta hänen syleilyynsä ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi Barbara häpeissään ja tuskaisena päästi hänet ja käänsi kasvonsa ulospäin.

Kaksi ohutta, tiheää, tummaa, pitkää, haukansiipien muotoista pilveä oli sattunut yhteen, niin että kuusta ei näkynyt muuta kuin vangittu hohde, mikä muistutti linnun silmää noiden pimeyden nopeiden luutien välissä. Tuo suuri, salaperäinen henki, joka pahanilkisenä hautoi suuria kuunkalpeita ruohokenttiä, näytti odottavan, iskeäkseen ja repiäkseen kynsineen ja ahmiakseen kaiken, mikä tunkeutui noiden vapauden ylätasangoiden villiin yksinäisyyteen. Barbara olisi melkein mielellään kuullut sieltä hiirihaukan vihellystä. Ja hänen unensa muistui hänen mieleensä. Missä olivat hänen siipensä – nuo siivet, jotka olivat hänet unessa kantaneet tähtiin, nuo siivet, jotka eivät koskaan tulleet häntä kohottamaan maasta hänen valveilla ollessaan? Missä olivat myöskin Miltounin siivet? Hän vetäytyi nurkkaansa; kyynel herahti hänen suljettujen silmäluomiensa välistä – toisia seurasi perässä. Niitä tuli nopeammin ja nopeammin. Sitten hän tunsi Miltounin käsivarren ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Älä itke, Babs!" Vaistomaisesti hän laski päänsä Miltounin rintaa vasten ja nyyhkytti katkerasti. Taistellessaan näitä nyyhkytyksiä vastaan hän menetti vähitellen onnettomuudentunteensa – tietäessään, että Miltoun ei tullut koskaan enää tuntemaan itseään niin toivottomaksi kuin juuri oli ollut. Kaikki tämä oli vain pahaa unta, mistä he tulivat pian heräämään! Ja he tulivat olemaan onnellisia, yhtä onnellisia kuin aikaisemmin – ennen viime kuukausia! Ja hän kuiskasi:

"Vain hetkinen, Eusty!"

XXIX LUKU

Vanhan lady Harbingerin kuoleman johdosta, mikä tapahtui seuraavan vuoden helmikuussa, Barbaran avioliitto lordi Harbingerin kanssa lykättiin kesäkuuhun.

Hääpäivän varhaisena aamuna tuntui Monklandin nummen reunoilla vielä runsaasti kevään villiä suloutta.

Barbara oli jo jalkeilla ja puettuna ratsastuspukuun, kun hänen kamarineitsyensä tuli herättämään häntä. Nähdessään Staceyn hämmästyneiden silmien tähystävän hänen saappaisiinsa hän sanoi:

"Mitä nyt, Stacey?"

"Te väsytte."

"Joutavia, minä en mene hirtettäväksi."

Kieltäydyttyään ottamasta ratsaspalvelijaa mukaansa hän läksi ajamaan nummelle, missä oli ollut Courtierin kanssa vuosi sitten. Siellä oli runsaasti maili tasaista, lyhyen, vielä kukkimattoman kanervan peittämää nelistyskenttää. Hän ajoi kiinteästi, ja hänen henkensä ratsasti ikäänkuin hänen edellään, haluten päästä hyyppien ja kuovien keskelle ja tuntea turpeisen maan luiskahtelevan allaan ja tuulen löyhyttelevän vasten hänen kasvojaan sinisen taivaan alla. Hän ajoi kuumaverisellä lempiratsullaan, joka huohottaen ja pärskyen sulasta riemusta oli valmis hyppäämään ulos sileistä nahoistaan, jonka silmien hän saattoi nähdä harhailevan toivossa päästä edes hitusenkin ymmärtämään hänen aikomuksiaan, jonka suusta hän saattoi kuulla kuolainten kalinaa ja jonka oikutkin näyttivät olevan omiaan viemään heitä lähempään kosketukseen toistensa kanssa – hän oli täynnään eräänlaista suloista kärsimättömyyttä kaikkea kohtaan, missä ei ilmennyt samassa määrässä runsasta elinvoimaa.

Päästyään nummen laelle hän pani hevosensa nelistämään. Tuuli löyhytteli hurjasti hänen kasvojaan ja kurkkuaan, hänen jokainen lihaksensa oli jännittynyt ja hänen verensä humisi – tämä oli oikeata liikunnan tuottamaa innostusta!

Hän pysäytti ratsunsa kiviröykkiön luona, mistä hän ja Courtier olivat katselleet ponylaumoja. Se oli nyt vain muistoa, hämärää ja hieman suloista, se oli jonkun erittäin ihanan kevätpäivän muistoa, jolloin puut näyttävät kukkivan meidän silmiemme edessä ja sulassa hillittömyydessään levittävän sitruunantuoksua. Ponyt olivat siellä vieläkin, ja etäämpää näkyi hohtava meri. Hän istui ajattelematta mitään, mutta miten ihanaa oli elää! Kaikki tämä oli niin täyttä ja suloista, oli vapautta ja voimaa! Kaukana lännessä yksinäisen farmin yläpuolella hän saattoi nähdä kahden hiirihaukan suurissa kehissä ajavan otusta. Hän ei kadehtinut niitä – hän oli niin onnellinen, niin onnellinen kuin aamu. Ja hänet valtasi äkkiä totinen, kaikkivoittava halu päästä vuorten huipuille.

"Minun täytyy", hän ajatteli, "yksinkertaisesti minun täytyy!"

Laskeuduttuaan alas hevosen selästä hän heittäytyi selälleen ja unhotti kaiken, taivasta lukuunottamatta. Hänen ruumistaan, jota kannatti lämmin, pehmeä kanerva, kosketti hiljaa tuuli. Hänen henkensä yhtyi tyyneen, aavistamattomaan vapauteen. Yltäkylläisen viehättyneenä hän ei enää tuntenut, oliko iloinen.

Hänen Halinsa yritti pureskella hänen hihojaan ja herätti hänet siten. Hän nousi satulaan ja ratsasti alas. Lähellä kotiaan hän oikaisi niityn poikki, minkä läpi juoksi kaksi pientä puroa, muodostaen suistomaan, mikä oli täynnänsä purppuransinisiä kämmekkäitä ja keltaisia kurjenmiekkoja. Tämän pitkän ja niin moninaisen, kirjavakukkaisen ja – puisen niityn toisesta päästä toiseen kulki kevään viime tunnelma.

Barbaran ja hänen hevosensa vuoksi muutamat ponyt kapsahtivat pystyyn aran uteliaina ja seisoivat turvallisen matkan päässä, turvat epäilevästi ojolla, heilutellen hoikkia häntiään. Ja äkisti jossain korkealla, seuraten omaa musiikkiaan, kaksi käkeä lensi poikki nummen orapihlajia kohden. Tarkastaessaan nuolenmuotoisia lintuja hän huomasi jonkun tulevan itseään kohden pyökkipuiden välistä ja näki äkkiä, että se oli mrs Noel!

Hän ratsasti eteenpäin punastuen. Mitä uskalsi hän sanoa? Saattoiko hän puhua häistään ja ilmaista siten Miltounin läsnäolon? Saattoiko hän ollenkaan avata suutaan herättämättä joitakin tuskallisia tunteita? Sitten kärsimättömänä päättämättömyytensä johdosta hän alkoi:

"Kovin hauskaa nähdä teitä jälleen. Minä en aavistanut teidän olevan täällä."

"Minä tulin Englantiin eilispäivänä, vain katsomaan, miten tavarani pakataan."

"Oh!" mutisi Barbara. "Te tiedätte, mitä minulle tapahtuu, luulen?"

Mrs Noel hymyili, katsahti ylös ja sanoi: "Kuulin sen eilisiltana, kaikkea hauskaa teille!"

Barbara tunsi kurkkuaan ahdistavan.

"Oli niin hauskaa tavata teitä", hän mutisi vielä kerran, "mutta minä luulen, että minun täytyy rientää", ja sanottuaan "hyvästi" hän ratsasti tiehensä.

Mutta hänen iloinen mielialansa oli hävinnyt. Vieläpä ratsukin näytti astuvan epätasaisesti, siitä huolimatta, että asteli takaisin talliin päin, mikä siitä tuntui aina mielenkiintoiselta kymmenen minuutin poissaolon jälkeen.

Mrs Noel ei ollut muuttunut, paitsi että hänen silmänsä näyttivät tummemmilta. Jos hän olisi osoittanut pienintäkin itsesäälin merkkiä, niin Barbara ei olisi ollenkaan tuntenut itseään niin murheelliseksi ja lamaantuneeksi kuin nyt. Jätettyään tallin hän huomasi, että tuuli ajoi suurta, valkeanhohtavaa pilveä. "Eikö sittenkään tule kaunista säätä!" hän ajatteli.

Astuttuaan sisään vanhojen, niin sanottujen salaportaiden kautta, jotka veivät suoraan kirjastoon, hänen piti kulkea tuon suuren, synkän huoneen läpi. Siellä hän näki Miltounin istumassa nojatuolissa vastapäätä liettä, kirja polvella, mitä hän ei kuitenkaan lukenut, katsellen vain vanhan kardinaalin kuvaa. Hän riensi eteenpäin varpaillaan, henkeään pidätellen, peläten häiritsevänsä tuota omituista miestä, tuntien itsensä myöskin syylliseksi uuden tietonsa johdosta, jota ei aikonut ilmaista. Hän oli kerran polttanut sormensa näiden välisessä liekissä eikä halunnut tehdä sitä enää toista kertaa!

Ikkunasta hän näki, että oli alkanut sataa rankasti. Hän pääsi makuuhuoneeseensa kenenkään huomaamatta. Huolimatta ilomielisyydestään nummella tämä hänen tyttöikänsä viime seikkailu ei ollut ollut täysin onnellinen. Hänellä oli entiset tunnelmansa, entiset epäilynsä ja tyytymättömyytensä, jonka hän oli luullut hävinneeksi. Nuo kaksi! Sulkea silmänsä ja olla onnellinen – oliko se mahdollista! Puistoon oli ilmestynyt suuri sateenkaari, niin lähelle, ettei ollut moista ennen nähnyt, ja sen toinen pää laskeutui maahan jossakin lähellä olevalla niityllä. Aurinko paistoi jälleen tuulenviemän kirkkaan sateen läpi. Siniset jalokivet olivat alkaneet koristaa tummia ja vaaleita ja kultaisia pilviä. Outo vaalea valo – kevään henki, mikä kulki ohi tällaisena viimeisenä väkivaltaisena purkauksena – maalasi kaikki puiden lehdet, ja satoja villejä värivivahduksia oli laskeutunut alas, kuten täplikkäät linnut nummelle ja kedoille.

Barbaran valtasi toivottoman kauneuden hetki. Kiitävän viileyden henki lensi suoraan hänen sydämeensä. Hän risti kätensä rinnoilleen koettaakseen pidättää tätä hetkeä. Kaukana jossakin käki kukkui – ja kuolematon kutsu kävi tuulen mukana. Tämän kutsun mukana kaikki kauneus ja värit ja elämän viehätys näytti kiitävän. Jospa hän olisi voinut tarttua siihen ja pitää sitä aina sydämessään, samalla lailla kuin voikukat vangitsevat auringon ja pudonneet sadepisarat orjantappurapensaassa ikkunan alla sulkevat sisäänsä kaiken vaihtelevan valon! Jospa ei olisi mitään kahleita, mitään seiniä, mitään loppua!

Hänen kellonsa löi kymmentä. Tähän aikaan huomisaamuna! Hänen poskiaan alkoi polttaa. Eräästä peilistä hän saattoi nähdä, miten niitä poltti, miten hänen huulensa käyristyivät ivallisesti, miten hänen silmänsä näyttivät oudoilta. Seisoen siinä hän tarkasti kauan itseään, kunnes vähitellen hänen kasvoistaan hävisivät kaikki hämmennyksen merkit ja ne tulivat kiinteiksi ja päättäviksi jälleen. Hän lakkasi tuntemasta sydämessään tuota kiitävää, villiä tunnetta ja sensijaan tunsi itsensä kylmäksi. Vapautuneena omasta itsestään hän tarkasti tyytyväisenä, miten hänen tyyni ja loistava kauneutensa pukeutui siihen sotisopaan, jonka se hetkeksi oli riisunut.

Sinä yönä, päivällisen jälkeen, kun ihmiset olivat jättäneet ruokasalin, Miltoun pujahti omaan tyyssijaansa. Kaikista kirkossa olleista hän näytti vähimmän liikutetulta, mutta oli kuitenkin ollut syvimmin liikutettu. Vaikka häät olivatkin olleet niin hiljaiset ja yksityiset, niin hän oli pannut pahakseen kaiken arvottoman juhlimisen, mikä säesti hänen nuorimman sisarensa lähtöä. Hän olisi tahtonut, että tämä seremonia olisi tapahtunut synkässä, käyttämättä jätetyssä hovin kappelissa, missä nuo kaksi olisivat olleet vain papin kanssa kahden. Täällä, puolipakanallisessa, pienessä maalaiskirkossa, mikä oli kiireesti kukitettu ja missä puolipakanallinen kuoro lauloi raa'asti – kaikki oli pärissyt, ja kaikki vanhentuneet kestit ja kylän puolelta tulleet kunnianosoitukset ja uteliaisuudet olivat saaneet hänet kipeäksi. Vaihtaen hännystakkinsa vanhaan kotitakkiin hän meni ulos nurmelle. Avarassa pimeydessä hän saattoi vapautua kiihtyneisyydestään.

Vaalipäivän jälkeen hän ei ollut ollut kertaakaan Monklandissa.

Mrs Noelin lähdön jälkeen hän ei ollut koskaan jättänyt Lontoota.

Lontooseen ja työhön hän oli haudannut itsensä, Lontoolla ja työllä hän oli pelastanut itsensä. Hän oli lähtenyt taisteluun.

Kaste ei ollut vielä laskeutunut, ja hän alkoi astella ketojen poikki vievää polkua. Ei ollut kuuta, ei tähtiä, ei tuulta. Karja oli liikkumattomana puiden alla. Huuhkajat eivät huhunneet, yökehrääjät eivät kuhertaneet, turilaat eivät olleet liikkeellä. Virta yksinään oli hereillä rauhallisessa pimeydessä, ja kun Miltoun kulki kiemurtelevaa satakaunojen ja voikukkien reunustamaa polkua pitkin, niin hänet valtasi tunne siitä, että hänen lähellään oli ikuinen odotus. Hänen askeltensa ääni tuntui pyhyydenloukkaukselta. Niin harras oli tämä hiljaisuus, missä miljoonien lehtien ja korsien hyvätuoksuinen pyhä savu kohosi.

Astuttuaan viimeisen porraspuun poikki hän tuli lähelle Audreyn autiota huvilaa, hänen lehmuksensa alle, mikä Courtierin seikkailuyönä oli roikkunut mustansinisenä kuun ympärillä. Siltä puolelta vain ristikkoaita ja jotkut pensaat rajoittivat Audreyn puutarhaa.

Talo oli kokonaan pimeä, mutta monet hoikat, valkeat kukat, maasta nousevan kirkkaan huurun tavoin, kietoutuivat ilmaan kukkalavojen yläpuolella. Nojaten puuta vasten Miltoun jättäytyi muistojen valtaan.

Hiljaisista oksista, jotka riippuivat hänen synkän muotonsa ympärillä, pieni uninen lintu päästi heikon liverryksen, siili tai joku muu pieni yöeläin kahisteli tiehensä läheisessä ruohostossa, ja perhonen lensi ohi, etsien kynttilänvaloaan. Jokin Miltounin sydämessä sai siivet ja etsi hänen rakkautensa sammuneen kynttilän lämmintä ja valoa. Sitten hän kuuli hiljaisuudessa äänen, tuntui siltä, kuin pitkän ruohon läpi olisi laahattu oksaa. Tuo ääni tuntui milloin heikommalta ja heikommalta, milloin selvemmältä ja selvemmältä, milloin taas heikommalta, mutta hän ei voinut nähdä mitään, mistä tuo ääni sai alkunsa. Ja hänet valtasi tunne siitä, että jokin näkymätön oli hänen lähellään, niin että hänen tukkansa nousi pystyyn. Jospa Jumala olisi sytyttänyt kuun ja tähdet ja antanut hänen nähdä! Jospa Jumala olisi lopettanut tämän yön odotuksen, antanut kalpean hohteen valua tähän puutarhaan ja kalpean hohteen hänen sydämeensä! Mutta yö pysyi pimeänä, eikä tuo levoton ääni tauonnut. Miltounin valtasi kammottava ajatus, että se läksi hänen omasta sydämestään, joka koetti tuntea itsensä jälleen lämpimäksi. Hän sulki silmänsä ja tiesi heti kohta, että se ei lähtenyt hänen sydämestään, vaan jostakin ulkonaisesta, lohduttomasta olennosta. Ojentaen kätensä hän liikkui tuota ääntä kohden saadakseen sen kiinni. Kun hän saapui ristikkoaidalle, niin se taukosi. Ja hän näki liekin syttyvän ja kalpean, leveän valojuovan valaisevan ruohoa.

Oivallettuaan, että Audrey oli siellä sisällä, hän läähätti. Hänen kyntensä käyristyivät ja särkyivät hänen tietämättään rautaista ristikkoaitaa vastaan. Nyt ei ollut, kuten tuona yönä, jolloin punaiset kukat Audreyn ikkunakomerossa olivat löyhytelleet tuoksuaan häntä kohden, nyt ei ollut intohimon pelkkää ylitsevuotavaa syöksyä. Syvempi ja hirveämpi oli hänessä rakkauden kaipuu – mikä näytti siltä, kuin ei koskaan enää heräisi, vaan lepäisi kuolleena noiden synkkien oksien alla olevassa synkässä ruohossa. Ja jos se olisi päässyt voitolle – mitä sitten? Hän vetäytyi takaisin puun alle.

Hän saattoi nähdä pienten, valkeiden perhosten liitävän lampun valossa, hän saattoi nähdä aivan selvästi valkeat kukat ja kalpean kukkasvartion vartioivan toisia nukkuvia, ja hän seisoi ajattelematta mitään, tuntien enää tuskin mitään, huumautuneena ja taistelun rusentamana. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat hunajaisen kasteen tahmentamat, kasteen, joka hitaasti, näkymättömästi tippui lehmuksesta. Hän kumartui alas ja tunnusteli ruohoa. Ja äkkiä hän tuli vakuutetuksi Audreyn läsnäolosta. Niin, hän oli siellä – ulkona verannalla! Hän saattoi erottaa hänen vaalean vartalonsa kiireestä kantapäähän saakka, ja kun ei oivaltanut, että Audrey ei saattanut nähdä häntä, hän odotti hänen sanovan jotakin; mutta mitään ääntä ei kuulunut, mitään liikettä ei näkynyt, vaan Audrey kääntyi takaisin taloon. Miltoun juoksi ristikkoaitaa kohden. Mutta tiellä hän pysähtyi vielä kerran – kykenemättä ajattelemaan, kykenemättä tuntemaan mitään, ikäänkuin oman itsensä hylkäämällä. Ja äkkiä hän tapasi kätensä suultaan, ikäänkuin siinä olisi ollut hänen sydämestään päässyttä, hyytynyttä verta.

Pitäen yhä kättään suullaan ja hilliten askeltensa ääntä ruohossa hän hiipi pois.