Kitabı oku: «Ylimys», sayfa 7

XI LUKU

Lady Casterley oli sellainen sopimaton olento – varhainnousija. Kukaan nainen koko kuningaskunnassa ei ollut parempi kastemattojen tuntija. Luonto oli aikoinaan levittänyt hänen eteensä tuhansittain noita sieviä kutoelmia, missä kaikki menneen yön tähdet pimeään maahan pudonneina odottivat, päästäkseen jälleen lipumaan taivaalle auringonsäteiden mukana. Ravenshamissa hän käveli säännöllisesti puutarhoissaan puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ja vierailulla ollessaan hän huolellisesti muutti paikallisen tavan, olipa se sitten millainen tahansa, tämän tapansa mukaiseksi.

Kun sentähden hänen kamarineitsyensä Randle tuli Barbaran kamarineitsyen luokse kello seitsemän ja sanoi: "Vanha rouva tahtoo saada Barbaran herätetyksi", niin Barbaran kamarineitsyt, joka paraikaa pani kiinni kureliivejään, ei tuntenut rinnassaan mitään erikoista tuskaa. Hän vain vastasi: "Minä tulen pitämään siitä huolen. Lady Babs ei voi olla siitä liiaksi hyvillään!" Ja kymmenen minuuttia myöhemmin hän astui tuohon vaaleaseinäiseen, neilikaltatuoksuvaan huoneeseen – unettavan suloiseen temppeliin, minne kesän valo tunkeutui varkain kukallisten, kalikokankaisten uutimien läpi.

Barbara nukkui nojaten poskeaan käteensä, ja hänen pähkinänvärinen tukkansa, mikä oli heitettynä taaksepäin, levisi tyynylle. Hänen suunsa oli raollaan, ja kamarineitsyt ajatteli: "Jospa minulla olisi tuollainen tukka ja tuollainen suu!" Hän ei voinut olla nauramatta itsekseen mielihyvästä. Lady Babs näytti niin sievältä – vieläpä sievemmältä nukkuessaan kuin ollessaan valveilla! Ja kun hän katseli tätä suloista nukkuvaa ja nukkuessaan hymyilevää olentoa, niin maiset ansarihöyryt hävisivät, – höyryt, joihin hänen sielunsa oli vajonnut, hänen, joka aina oli palvellut luonnolliselle kasvulleen sopimattomassa ilmakehässä. Kauneus, joka omituisella kosketusvoimallaan vapauttaa hengen kaikista kahleista ja itsekkäistä ajatuksista, sulostutti kamarineitsyen katseen ja sai hänet jäämään seisoalleen, henkeään pidätellen. Sillä nukkuva Barbara oli tuon kultaisen ajan symboli, johon hän niin toivottomasti uskoi. Barbara avasi silmänsä ja nähdessään kamarineitsyensä sanoi:

"Onko kello jo kahdeksan, Stacey?"

"Ei, mutta lady Casterley haluaa saada teidät kävelylle kanssaan."

"Oh! Miten kiusallista! Minä kun näin niin suloista unta!"

"Niin, te hymyilitte."

"Minä näin sellaista unta, että minä lensin."

"Kaikkia nyt vielä!"

"Minä saatoin nähdä kaiken allani levitettynä, aivan niin lähellä kuin te nyt siinä. Minä liitelin hiirihaukan tavalla. Minä tunsin voivani laskeutua juuri sinne, minne halusin. Se oli hurmaavaa. Minulla oli todellinen lentokyky, Stacey."

Ja heittäytyen taaksepäin hän sulki uudestaan silmänsä. Auringonvalo virtasi hänen päälleen puoliksi avattujen uutimien läpi.

Kamarineitsyen mieleen tuli omituinen halu pistää kätensä tuolle valkealle kaulalle ja sivellä sitä. "Nuo lentokoneet ovat hullunkurisia", mutisi Barbara, "ilo on ihmisen omassa ruumiissa – siivissä!"

"Minä näen lady Casterleyn puutarhassa."

Barbara hypähti ylös vuoteesta. Lady Casterley, tuo piskuinen harmaa olento, seisoi lähellä Dianan patsasta ja katseli joitakin kukkia. Barbara huokasi. Hänen kanssaan, unessa, oli ollut toinenkin hiirihaukka, ja hänet täytti eräänlainen hämmästys ja omituinen hyväntunne, mikä hänen peseytyessään ja pukeutuessaan tunki häneen pienin erin.

Kiireessä hän ei ottanut hattuaan, vaan riensi alas portaita ja Yrjö IV: n ajan tyylistä käytävää pitkin puutarhaa kohden, kiinnitellen liinaisen takkinsa nappeja. Sen perällä hän oli melkein kaatua Courtierin käsivarsille.

Herättyään aikaisin sinä aamuna Courtier oli alkanut ensiksi ajatella Audrey Noelia, jota häväistysjuttu uhkasi, sitten eilistä kumppaniaan, tuota säteilevää nuorta olentoa, jonka kuva oli niin vallannut hänet. Hän oli kokonaan heittäytynyt tämän muiston valtaan. Barbara oli itse nuoruus! Hän oli täydellinen olento, nuori tyttö olematta silti kokematon.

Ja hänen sanansa, kun Barbara melkein kaatui hänen käsivarsilleen, olivat: "Siivekäs voitonjumalatar!"

Barbaran vastaus oli yhtä vertauskuvallinen: "Hiirihaukka!

Tiedättekö, että minä näin sellaista unta, että me lensimme, mr Courtier?"

Courtier vastasi vakavasti:

"Jospa jumalat soisivat minulle sellaisen unen – " Puutarhan portilla Barbara käänsi päänsä, hymyili ja meni sen läpi.

Pikku Ann'in seurassa, Ann'in, joka oli huomannut olevan viehättävää olla puutarhassa tähän aikaan, oli lady Casterley tarkastellut äskettäin järjestettyjä kukkaryhmiä, joissa olevia kukkasia hän ei tuntenut. Nähdessään tyttärensätyttären lähestyvän hän sanoi heti:

"Mikä kukka se tämä on?"

"Nemesia."

"En ole koskaan kuullut siitä mitään."

"Se on nykyään melkein muodissa, isoäiti."

"Nemesia?" toisti lady Casterley. "Mitä on nemesiksellä tekemistä kukkien kanssa? Minä en siedä puutarhureita enkä noita mielettömiä nimiä. Missä on sinun hattusi? Minä pidän tuosta ankanmunan väristä sinun takissasi. Yksi nappi on panematta kiinni." Ja kohottaen pienen hämähäkinkätensä, mikä oli ihmeellisen vankka hänen ikäänsä nähden, hän pani kiinni Barbaran kureliivien ylimmäisen napin.

"Sinä näytät hyvin kukoistavalta, rakkaani", hän sanoi. "Miten pitkä matka on täältä tuon naisen huvilaan? Me menemme sinne nyt."

"Hän ei ole noussut vielä."

Lady Casterleyn silmät kiilsivät pahanilkisesti.

"Sinä sanoit minulle, että hän on niin hieno", hän sanoi. "Mikään hieno ja hyvässä voinnissa oleva nainen ei loikoile vuoteessaan puoli kahdeksan jälkeen. Mikä on kaikkein lyhyin tie! No niin, Ann, me emme voi ottaa sinua mukaamme."

Katsottuaan isoäitinsä äitiin melkein liian kiinteästi pikku Ann vastasi:

"Niin, minä en voi tullakaan, kun minun on mentävä."

"Mainiota", sanoi lady Casterley, "ravaa sitten tiehesi".

Puristaen huulensa yhteen pikku Ann kulki lähimmän nemesia-ryhmän luokse ja kumartui huomaavaisesti kukkien yli, ilmaisten siten selvästi löytäneensä jotakin entistä vielä mielenkiintoisempaa.

"Kas niin!" sanoi lady Casterley ja jatkoi reipasta käyntiään lehtokujaa kohden.

Koko matkan hän puhui metsänhoidosta, katsellen tarkasti puita. Metsänhoito – hän sanoi – kuten rakentaminen ja kaikki muutkin toimet, jotka vaativat uskollisuutta ja kärsivällistä harrastusta, oli rappiolla tällä matkijain vuosisadalla. Hän oli saanut Barbaran isoisän harjoittamaan sitä, niin että Cattonissa (hänen kotiseudullaan), vieläpä Ravenshamissakin puut olivat katselemisen arvoisia. Täällä Monklandissa ne olivat hirveästi laiminlyötyjä. Oli ilmeinen rikos olla pitämättä parempaa huolta maan kaikkein hienoimmasta italialaisesta kypressistä!

Barbara kuunteli veltosti hymyillen. Isoäiti oli niin huvittava pontevuudessaan, varmuudessaan ja kielenkäytössään, mikä oli niin perin omintakeinen, aivan kuin hän olisi päättänyt ottaa itselleen mitä vapautuksia tahansa – hän, jota paremmin kukaan ei voinut käyttää kankeita ja sievistettyjä lauseita tai ranskankielen hienouksia. Barbarasta, joka vielä oli sen tunteen vallassa, että saattoi lentää, ja melkein huumautuneena kesäaamuisen ilman suloudesta, tuntui hullunkuriselta, että joku saattoi olla senlaatuinen. Sitten hän näki isoäidin kasvojen olevan sekunnin verran levollisina, tarkkaamattomina, ilkeännäköisinä pelokkaan tarkoitusperän vuoksi, aivan kuin ne olisivat panneet kysymyksenalaiseksi sen, miten on suhtauduttava elämään. Ja sisäisen näkemyksen välähdyksessä, jollaisia naiset saavat – Barbarankin ikäiset ja lumoavat – hän tunsi itsensä murheelliseksi, aivan kuin hän olisi nähnyt oudon kalpean kummituksen. "Vanha mummo rukka", hän ajatteli, "miten säälittävää on olla vanha!"

Mutta he olivat saapuneet jalkapolulle, mikä kulki kolmen nurmikon läpi, kohoutuen sitten mrs Noelin asuntoa kohden. Täällä miljoonien pienten, kastehohtoisten, välkkyvien kukkakellojen keskellä, täällä lehmusten ja saarnien liitävässä loistossa, täällä kevätkukkien ja myöhäisten keltaohdakkeiden tuoksussa, täällä, missä jok'ikisessä puussa lintu liverteli, oli niin kultaisen suloista – että oli mahdotonta olla murheellinen!

Ensimmäisen nurmikon nurkkauksessa seisoi kastanjanvärinen tamma, korvat höröllään jonkun kaukaisen äänen vuoksi, jonka vaikutuksen se yksinään tunsi. Huomatessaan tulijat se pani korvansa luimuun, ja pieni vihainen vilke ilmestyi sen silmäkulmaan. He kulkivat sen ohitse ja joutuivat toiselle kentälle. Puolitiessä Barbara sanoi rauhallisesti:

"Isoäiti, siellä tuntuu olevan härkä!"

Siellä oli tosiaankin, erään pensasrivin takana, suunnattoman suuri härkä. Se liikkui hitaasti heitä kohden, ollen kuitenkin vielä noin kahdensadan yardin päässä. Se oli iso punainen elukka leveine niskoineen ja otsineen, mitkä tekevät siitä eläinten kesken raa'an voiman symbolin.

Lady Casterley tarkasti sitä ankarasti.

"Minä en pidä häristä", hän sanoi, "minä luulen, että meidän täytyy kävellä takaperin".

"Sinä et voi, se on liian työlästä."

"Minä en aio kääntyä takaisin", sanoi lady Casterley. "Härkää ei saisi pitää täällä. Kenen syy se on? Minä tulen valittamaan siitä. Seiso asemillasi ja tarkasta sitä. Meidän täytyy estää sen lähestyminen."

He seisoivat paikoillaan ja tarkastivat härkää, joka yhä vain lähestyi heitä.

"Tästä se ei pysähdy", sanoi lady Casterley. "Me emme saa olla huomaavinamme sitä. Anna minulle käsivartesi, rakkaani, minun jalkani tuntuvat melkein omituisilta."

Barbara kääri käsivartensa tuon pienen vartalon ympärille. He jatkoivat matkaansa.

"Minä en ole ollut viime aikoina tekemisissä härkien kanssa", sanoi lady Casterley. Härkä tuli yhä lähemmäksi.

"Isoäiti", sanoi Barbara, "sinun pitää käydä rauhallisesti porraspuulle saakka. Kun sinä olet päässyt yli, niin minä tulen perästä."

"Eikös mitä", sanoi lady Casterley, "me menemme yhdessä. Älä ollenkaan huomaa sitä. Minä uskon, että se keino tepsii."

"Rakas isoäiti, sinun pitää tehdä siten, kuin minä sanoin, minä tunnen tämän härän, se on meidän."

Näiden kutakuinkin pahaenteisten sanojen johdosta lady Casterley loi häneen terävän katseen.

"Minä en mene", hän sanoi. "Minun jalkani tuntuvat nyt kyllin vahvoilta. Me voimme juosta, jos on välttämätöntä."

"Niin voi härkäkin", sanoi Barbara.

"Minä en aio jättää sinua", mutisi lady Casterley. "Jos se käy vihaiseksi, niin minä puhuttelen sitä. Se ei halua koskea minuun. Sinä voit juosta nopeammin kuin minä, niin että asia on sovittu."

"Älä ole hullu, rakkaani", vastasi Barbara. "Minä en pelkää härkiä."

Lady Casterley loi häneen leimuavan katseen, missä oli huvitettu kiille.

"Minä tunnen sinut", hän sanoi, "sinä vapiset aivan samalla lailla kuin minäkin".

Härkä oli nyt noin kahdenkymmenen yardin päässä, ja portaalle oli vielä sata yardia.

"Isoäiti", sanoi Barbara, "jos sinä et jatka matkaasi, kuten olen esittänyt, niin minä jätän sinut tähän ja menen sitä vastaan! Sinä et saa olla itsepäinen!"

Vastauksen asemesta lady Casterley tarttui tyttärensätyttären vyötäisiin. Tämän ohuen käsivarren hermovoima oli hämmästyttävä.

"Sinä et tee mitään sen tapaista", hän sanoi. "Minä kieltäydyn suhtautumasta tähän härkään millään tavalla, minä en kiinnitä siihen mitään huomiota."

Härkä alkoi nyt tepastella hitaasti heitä kohden.

"Älä ole sitä huomaavinasikaan", sanoi lady Casterley, joka käveli entistä nopeammin.

"Maapohja on nyt tasainen", sanoi Barbara, "voitko juosta?"

"Minä luulen", huohotti lady Casterley, ja äkkiä hän huomasi olevansa puoliksi irrallaan maasta ja lentävänsä porraspuuta kohden. Hän kuuli takaapäin melua ja sitten Barbaran äänen:

"Meidän täytyy pysähtyä. Se ajaa meitä takaa. Asetu minun taakseni."

Isoäiti tunsi, miten häneen tartuttiin takaapäin kaksin käsin, joiden ote tuntui hullunkuriselta. Vaistomaisesti hän tunsi olevansa selitysten tyttärentyttärensä kanssa.

"Anna minun mennä!" hän huohotti, "anna minun mennä!"

Ja äkkiä hän tunsi työnnettävän itseään porraspuuta kohden.

"Huis!" hän sanoi, "huis!"

"Isoäiti", sanoi Barbaran ääni tyynenä ja hengästyneenä. "Älä puhuttele sitä! Sinä vain ärsytät sitä! Olemmeko lähellä porraspuuta?"

"Kymmenen yardin päässä", läähätti lady Casterley.

"Pidä varasi sitten!" Vanha rouva tunsi ympärillään tuulenpuuskan, sysäyksen, noston ja kieppauksen ja oli porraspuun tuolla puolen. Härkä ja Barbara, yardin tai parin päässä toisistaan, olivat toisella puolella. Lady Casterley otti esiin nenäliinansa ja huiskutti sitä. Härkä katsahti ylöspäin, Barbara, joka oli paljasta kättä ja jalkaa, tuli luiskahtaen toiselle puolelle.

Odottamatta vähääkään lady Casterley nojasi eteenpäin ja puhutteli härkää.

"Sinä hirveä peto!" hän sanoi, "minä toimitan sinut hyvällä tavalla ruoskituksi".

Härkä puhkui kuopien maata hiljakseen. "Oletko millään lailla loukkaantunut, lapseni?"

"En ollenkaan", sanoi Barbara vakavana, vielä hengästyneellä äänellä.

Lady Casterley kohotti kätensä ja otti niiden väliin Barbaran kasvot.

"Millaiset jalat sinulla onkaan!" hän sanoi. "Suutele minua!"

Saatuaan kuuman, melkein värisevän suudelman hän jatkoi kulkuaan pidellen kutakuinkin lujasti Barbaran käsivarresta.

"Tuo härkä", hän mutisi, "on aika peto – kun sillä lailla hyökkää naisten kimppuun!"

"Isoäiti", sanoi Barbara, "oletko varma siitä, ettet ole järkyksissä?"

Lady Casterley, jonka huulet vapisivat, puristi ne hyvin lujasti yhteen.

"O-o-olen."

"Etkö luule", sanoi Barbara, "että meidän olisi parasta mennä kotiin heti kohta – toista tietä?"

"Sitä en luule. Täällä ei ole enää härkiä, minä uskon, meidän ja tuon naisen välillä!"

"Mutta onko sinun nyt sopivata tavata häntä?" Lady Casterley vei nenäliinan huulilleen estääkseen niiden värisemisen.

"Kerrassaan sopivata", hän vastasi.

"Rakkaani", sanoi Barbara, "seiso sitten hiljaa yksi minuutti, niin minä ravistan tomut sinun selästäsi".

Kun tämä oli tehty, niin he kulkivat mrs Noelin huvilaa kohden.

Nähdessään sen lady Casterley sanoi:

"Minä tulen sekaantumaan tähän asiaan. Tällainen avioliitto ei voi tulla kysymykseenkään Miltounin kaltaiselle miehelle. Minä odotan näkeväni hänet pääministerinä jonakin päivänä." Kuullessaan Barbaran äänen mutisevan jotakin hän pysähtyi: "Mitä sinä oikein sanot?"

"Minä vain sanon: Mitä hyötyä on sitten meillä asemastamme, jos emme saa rakastaa sitä, ketä tahdomme?"

"Rakastaa!" sanoi lady Casterley. "Minä puhuin avioliitosta!"

"Olen iloinen, että teet tämän eron, rakas isoäiti."

"Sinua huvittaa olla ivallinen", sanoi lady Casterley. "Kuuntele minua! On suurinta järjettömyyttä olettaa, että ihmiset meidän asemassamme saattaisivat tehdä mitä haluttaa. Mitä pikemmin sinä oivallat tämän, sitä parempi, Babs. Minä puhun sinulle nyt vakavasti. Asemamme säilyttäminen luokkana riippuu siitä, että noudatamme tiettyjä sopivaisuuksia. Mitä luulisit tapahtuvan kuninkaalliselle perheelle, jos sen sallittaisiin naida keitä haluaisi? Kaikki tämä naimisiinmeno tanssijattarien, amerikkalaisten perijättärien, kirjailijain kanssa j.n.e. on mitä turmiollisinta. Sitä on jo sattunut liiaksi, ja siitä on tehtävä loppu. Se voidaan sallia muutamille jöröjukille tai hulluille nuorille miehille ja noille uudenajan naisille, mutta Eustacelle – ", lady Casterley pysähtyi uudestaan, ja hänen sormensa puristivat Barbaran käsivartta, "tai sinulle – on ainoastaan yksi avioliittolaji mahdollinen. Mitä Eustaceen tulee, minä tulen puhumaan siitä tuolle naiselle ja pitämään huolta siitä, että tyttärenpoikani ei takerru enää pahemmin."

Syventyneenä tehtävänsä tärkeyteen hän ei huomannut omituista pientä hymyä Barbaran huulilla.

"Sinun olisi parasta puhutella luontoa myöskin, isoäiti!"

Lady Casterley pysähtyi äkisti ja katsahti tyttärensätytärtä kasvoihin.

"Mitäs sinä sillä tarkoitat?" hän kysyi. "Sanoppas minulle!"

Mutta huomattuaan Barbaran huulten olevan lujasti yhteenpuristettuina hän puristi hänen kättään lujasti – joskin tarkoituksettomasti – ja jatkoi matkaansa.

XII LUKU

Lady Casterleyn melkein pahanilkinen, Audrey Noelia koskeva "diagnoosi" oli oikea. Tuo hyvässä voinnissa oleva nainen oli jalkeilla ja puutarhassaan, kun Barbara ja hänen isoäitinsä ilmestyivät pienelle portille. Mutta ollen lehmuspuun luona, puutarhan perällä, hän ei kuullut Barbaran ja lady Casterleyn välistä nopeata keskustelua.

"Aiotko kohdella häntä suopeasti, isoäiti?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Sinä lupasit."

"Hm!"

Lady Casterley olisi tuskin voinut saada itselleen parempaa esittelijää kuin Barbara oli, jota mrs Noel ei koskaan kohdannut ilman sulaa huvia, jota miellyttävät naiset tuntevat, kun huomaavat jossakin muussa sitä elämäniloa, minkä kohtalo on heiltä itseltään kieltänyt.

Hän tuli heitä vastaan pää hieman kallellaan, mikä ei ollut mitään teeskentelyä, ja seisoi odottaen.

Hämmästymätön Barbara aloitti heti:

"Meillä oli äsken ottelu härän kanssa. Tämä on minun isoäitini lady Casterley."

Tuon pienen vanhan ladyn käyttäytyminen näiden hyvin kauniiden kasvojen edessä ei ollut niin itsevaltainen ja jyrkkä kuin tavallisesti. Hänen tarkat silmänsä näkivät heti, ettei hän ollut tekemisissä minkään tavallisen seikkailijattaren kanssa. Hän oli kylliksi maailmannainen tietääkseen, että "syntyperä" ei ollut enää sitä, mitä se oli ollut hänen nuoruusvuosinaan, että rahakaan ei ollut enää entisessä arvossaan ja että kauniita kasvoja ja hyviä tapoja ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin tuntemista (mitä saattoi odottaa tältä naiselta) pidettiin usein yhteiskunnallisesti paljon arvokkaampana. Hän oli sentähden sekä varovainen että säyseä.

"Miten jaksatte?" hän sanoi. "Minä olen kuullut teistä puhuttavan. Saammeko istua hetken tässä teidän puutarhassanne? Tuo härkäpä oli aika katala!"

Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.

"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni menee kyllä."

Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä haluan puhella teidän kanssanne."

Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa mitä tahansa, mutta – joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana – vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne – hyvin paha! Ottaen nenäliinansa hän vei sen huulilleen.

"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen meitä takaa".

"Kyllä minä uskon."

"Todellako? Ah! Mutta minulla on jotakin muuta sanottavaa teille."

Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan. Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka tuotti hänelle tyydytystä.

"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä minä sanon".

Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla se muistutti lasta, jota oli loukattu – noine suurine, harmaine silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja häneltä pääsi sysäyksen tavoin:

"Minä en tahdo loukata teitä, ystäväni. Asia koskee minun pojanpoikaani, tietystikin."

Mutta mrs Noel ei osoittanut mitään mielenliikutusta. Ja kiihtymyksen tunne, mikä niin nopeasti valtaa vanhat heidän joutuessaan kosketuksiin odottamattomien tapausten kanssa, tuli lady Casterleyn avuksi.

"Hänen nimensä", hän sanoi, "on joutunut yhteen teidän nimenne kanssa tavalla, mikä tekee hänelle paljon haittaa. Olen varma, että te ette halua tuottaa hänelle vahinkoa."

Mrs Noel ravisti päätään, ja lady Casterley jatkoi:

"En tiedä, mitä kaikkea puhutaankaan sen illan jälkeen, kun teidän ystävänne mr Courtier loukkasi polvensa. Miltoun oli silloin hyvin tyhmä. Te ette ole kenties huomannut sitä."

Mrs Noelin vastaus oli katkeran selvä:

"Minä en tietänyt, että kukaan olisi ollut siinä määrässä huvitettu minun teoistani."

Lady Casterleyltä pääsi vihastunut liike.

"Hyvä Jumala!" hän sanoi, "kaikki tavalliset ihmiset pitävät mielenkiintoisena naista, jonka asema on poikkeuksellinen. Eläessänne yksin, kuten te, joka ette ole leski, te olette sopiva puheenaihe jokaiselle, erittäinkin maalla."

Mrs Noelin syrjäsilmäys, hyvin kirkas ja kyynillinen, näytti sanovan:

"Vieläpä teillekin."

"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla. Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi, semminkään tällaisena aikana."

Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:

"Vakavammat aikeet ovat tietenkin kysymyksen ulkopuolella."

"Kokonaan."

Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla, että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja, että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan heihin. Hän oli naisellinen – hyvinkin naisellinen – senlaatuinen nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.

"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.

"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle käsivartesi, lapseni."

Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.

Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä tyynnytellen mielenliikutustaan.

"Entäs nuo vaunut, isoäiti?"

"Mitkä vaunut?"

"Ne, jotka käskit minun tilata."

"Tahdotko sillä sanoa, että otit sanani vakavalta kannalta?"

"En", sanoi Barbara.

"Kas niin!"

He kulkivat pienen matkaa eteenpäin, kunnes lady Casterley sanoi äkisti:

"Hän on syvä."

"Ja synkkä", sanoi Barbara. "Minä pelkään, että sinä et ollut ystävällinen häntä kohtaan."

Lady Casterley katsahti ylöspäin.

"Minä vihaan tätä tapaa", hän sanoi, "joka on päässyt valtaan teidän nuorten kesken, tapaa olla ottamatta mitään vakavalta kannalta. Ei edes härkiä", hän lisäsi, hymyillen julmasti.

Barbara heitti päätään taaksepäin ja huokasi.

"Eikä liioin vaunuja", hän sanoi.

Lady Casterley näki, että hän oli sulkenut silmänsä ja avannut suunsa. Ja hän ajatteli:

"Hän on hyvin kaunis tyttö. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että hän olisi niin kaunis – ja niin uhkamielinen!" Ja lisäsi kuuluvasti:

"Sulje suusi! Saat sinne vielä vaikka itikan!"

He eivät puhuneet enää mitään, ennenkuin saapuivat lehtokujalle.

Siellä lady Casterley sanoi äkisti:

"Kuka on tuo, joka tulee tuolta?"

"Mr Courtier, niin luulen."

"Mitä hän tarkoittaa sillä, tuolla jalallaan?"

"Hän tulee puhelemaan kanssanne, isoäiti."

Lady Casterley pysäytti hänet äkisti.

"Sinä olet kissa", hän sanoi, "viekas kissa. Mutta muistakin, Babs, että minä en kaipaa häntä."

"Etpä tietenkään, rakkaani", mutisi Barbara, "ettekä te saakaan häntä – minä ryöstän hänet teidän käsistänne".

"Mitä sinun äitisi ajatteleekaan", änkytti lady Casterley, "kun on antanut sinun kasvaa tuolla lailla! Sinä olet aivan yhtä paha kuin hän sinun iälläsi."

"Pahempikin!" sanoi Barbara. "Minä näin viime yönä sellaista unta, että saatoin lentää!"

"Jos sinä vain koetat sitä", sanoi lady Casterley julmasti, "niin sinä saat pian ikävyyksiä. Hyvää huomenta, herra, teidän pitäisi olla vuoteessa."

Courtier kohotti hattuaan.

"Tietenkään ei minun pidä olla siellä, missä tekään ette ole!" Ja hän lisäsi synkästi: "Sotahuhut ovat olleet ja menneet!"

"Ah!" sanoi lady Casterley. "Teidän hommanne ovat sitten lopussa. Luultavasti te palaatte nyt Lontooseen." Katsoen äkisti Barbaraan hän näki, että tytön silmät olivat puoleksi suljetut ja että hän hymyili. Ja lady Casterleystä tuntui myöskin – vai oliko se vain kuvittelua? – että hän pudisti päätään.