Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 15

Kuulkaa, kuinka hän huutaa väelle, hän komentaa, hän panee kaikki toimeen.

"Valoa meidän täytyy saada, ennen kaikkea valoa, ei riitä tässä myllärin sarvilyhty. Katsokaa: nuo risuläjät, kantakaa ne rantatörmälle ja pankaa tuleen. Siinä on työtä naisille ja lapsille. Kiireesti vain, laittakaa suuri risurovio ja sytyttäkää! Se valaisee, kun me olemme työssä, se näkyy kauas ja kutsuu apua. Älkää suinkaan antako sen sammua! Tuokaa olkia, tuokaa risuja, antakaa kirkkaiden liekkien kimmota taivaalle!"

"Kas täällä, aikamiehet, täällä on teille työtä. Täällä on hirsiä, täällä on lankkuja, kyhätkää hätäsulku, jonka voi upottaa tuon murtuvan muurin eteen. Nopeasti, heti työhön, tehkää siitä luja ja vankka; varustakaa valmiiksi kivet ja hiekkasäkit, joilla se upotetaan! Antakaa kirveiden huiskia, vasarain paukkua, porien purra puuta, sahojen vinkua kuivissa lankuissa!"

"Ja missä ovat pojat! Tänne, te villikot, te huimapäät. Hankkikaa aseiksenne seipäät, hankkikaa keksit ja tulkaa tänne, keskelle taistelun vilinää. Ulos padolle, pojat, keskelle aaltoja, jotka vaahtoavat ja kähisevät ja pärskivät meitä valkealla kuohullaan. Torjukaa, heikontakaa, lyökää takaisin nuo hyökkäykset, jotka repivät muuria. Työntäkää pois tukkeja ja jäälauttoja, heittäytykää maahan, jos ei muu auta, ja pitäkää kiinni irtautuvia kiviä, tarttukaa kynsin hampain niihin, iskekää niihin rautakourin. Taistelkaa, pojat, te villikot, te huimapäät! Tänne muurille, pojat! Meidän on taisteltava maamme joka tuumasta."

Gösta asettuu itse äärimmäiseen padon nokkaan ja seisoo pärskyvän vaahdon kuohuissa, perus tutisee hänen allaan, aallot jylisevät ja raivoavat, mutta hänen hurja sydämensä riemuitsee vaarasta, jännityksestä, taistelusta. Hän nauraa, hän lennättää sukkeluuksia pojille, jotka ovat vallilla hänen ympärillään; ikinä hän ei ole kokenut hauskempaa yötä.

Pelastustyö edistyy nopeasti, liekit loimuavat, kirvesmiesten piilut paukkavat ja pato on pystyssä.

Muutkin kavaljeerit ja nuo sata vierasta ovat tulleet putoukselle. Väkeä juoksee läheltä ja kaukaa, kaikki käyvät käsiksi työhön tulien, hätäsulun, hiekkasäkkien ääressä, virrassa, huojuvalla, tutisevalla kivisululla.

Kas niin, nyt saivat kirvesmiehet hätäsulun valmiiksi, nyt se upotetaan horjuvan aallonmurtajan eteen. Pitäkää kivet ja hiekkasäkit valmiina ja keksit ja köydet, ettei se pääse virran vietäväksi, että ihmiset voittavat ja kukistetut aallot taas joutuvat orjuuteensa!

Silloin, juuri ennen ratkaisevaa silmänräpäystä, sattuvat Göstan silmät naiseen, joka istuu kivellä joen rannalla. Risurovion liekit valaisevat häntä hänen istuessaan siinä aaltoihin tuijotellen. Gösta ei voi nähdä häntä selvästi udun ja kuohujen takaa, mutta hänen silmiään vetää alinomaa naisen puoleen. Hänen täytyy yhä uudelleen katsoa häntä. Hänestä tuntuu kuin naisella olisi jotakin asiaa juuri hänelle.

Niistä sadoista, jotka puuhaavat ja häärivät virran äyräällä, on hän ainoa paikallaan istuva, ja häneen täytyy Göstan silmien lakkaamatta kääntyä, hän ei näe ketään muuta kuin naisen.

Hän istuu ihan rannalla, siten että aallot loiskivat hänen jalkoihinsa, että vaahto roiskuu hänen ylleen. Hän mahtaa olla aivan likomärkä. Hän on mustissaan, musta saali päässä ja hartioilla, hän istuu aivan kumarassa, nojaten leukaansa käsiin ja tuijottaen lakkaamatta Göstaan, aallonmurtajan kärkeen. Gösta tuntee, miten nuo tuijottavat silmät vetävät ja kiehtovat, vaikkei hän voi edes nähdä toisen muotoa, hän ei ajattele muuta kuin naista, joka istuu valkeiden aaltojen partaalla.

"Se on Löven-järven syöjätär, se on noussut tänne jokeen viettelemään minua turmioon", ajattelee hän. "Se istuu tuolla ja houkuttelee, houkuttelee, minun täytyy karkottaa se pois."

Kaikki nuo valkopäiset laineet näyttävät hänestä tuon mustan naisen armeijalta; hän on niitä yllyttänyt, hän se on johtanut ne hyökkäykseen Göstaa vastaan. "Täytyy totisesti ajaa se pois", sanoo Gösta. Hän tempaa keksin, juoksee maalle ja kiiruhtaa naisen luo.

Gösta jättää paikkansa aallonmurtajan äärimmäisessä kärjessä ajaakseen vetehistä. Hänestä tuntui tällä kiihtymyksen hetkellä kuin kaikki syvyyden pahat voimat olisivat taistelleet häntä vastaan. Hän ei tiennyt mitä ajatteli, mitä luuli, mutta hänen täytyi ajaa pois kiveltä virran partaalta tuo musta.

Ah, Gösta, miksi on paikkasi ratkaisevalla hetkellä tyhjä? Väki tuo nyt hätäsulun, pitkä rivi miehiä jonoutuu aallonmurtajalle; heillä on köydet ja kivet ja hiekkasäkit valmiina, he odottavat, kuuntelevat. Missä on komentaja? Eikö kuulu sitä ääntä, joka käskee ja ohjaa?

Ei, Gösta Berling ajelee syöjätärtä, hänen ääntään ei kuulu, hänen käskynsä ei ohjaa ketään.

Silloin upotetaan hätäsulku ilman hänen apuaan.

Aallot väistyvät, se syöksyy syvyyteen ja sen kintereillä kivet ja hiekkasäkit. Mutta kuinka tuli työ johtajatta toimitetuksi? Oltiin varomattomia, järjestystä ei ollut lainkaan. Aallot hyökkäävät uudestaan, ne karkaavat kahta raivoisammin tätä uutta estettä vastaan, ne alkavat vieritellä pois hiekkasäkkejä, kiskoa köysiä, päästellä kiviä, ja se onnistuu, se onnistuu. Pilkaten, riemuiten ne nostavat koko vallin vahvoille hartioilleen, pudistavat ja lohkovat sitä, ja nyt se on niiden vallassa. Järveen, viheliäinen varokeino, alas Löveniin! Ja uudestaan taas huojuvaa, avutonta kivipatoa vasten.

Mutta Gösta Berling ajelee syöjätärtä. Uhattu näki hänet, kun hän tuli keksiään heilutellen kohti. Hän pelästyi. Näytti kuin hän olisi ollut syöksymäisillään veteen, mutta malttoi mielensä ja juoksi maalle.

"Syöjätär", huutaa Gösta ja heiluttaa keksiä lyödäkseen. Ajettu kiiruhtaa rannan lepikkoon, takertuu tiheään risukkoon ja pysähtyy.

Silloin viskaa Gösta keksin pois, menee hänen luokseen ja panee käden hänen olalleen.

"Te olette myöhään yöllä ulkosalla, kreivitär Elisabet", sanoo hän.

"Antakaa minun olla, herra Berling, antakaa minun mennä kotiin!"

Gösta tottelee heti ja kääntyy hänestä.

Mutta koska kreivitär ei ole ainoastaan ylhäinen rouva, vaan oikeastaan pieni, kiltti nainen, joka ei voi sietää ajatusta, että on saattanut jonkun epätoivoon, koska hän on pieni kukkasten poimijatar, jolla on aina ruusuja yllin kyllin korissaan kaunistaakseen vaikka kaikkein kolkoimman polun, niin hän katuu heti, menee Göstan jäljestä ja ottaa häntä kädestä.

"Minä tulin", sanoo hän sammaltaen, "tulin siksi että… Oi, herra Berling, ettehän te ole tehnyt sitä, sanokaa, ettette ole tehnyt… Minä pelästyin niin, kun te aloitte ajaa minua, mutta juuri teitähän minun piti tavata. Olisin pyytänyt, ettette ajattelisi sitä, sitä mitä minä viimeksi sanoin, ja että kävisitte meillä niinkuin ennenkin."

"Miten tulitte tänne, kreivitär?"

Kreivitär nauraa hermostuneesti. "Tiesin kyllä, että tulisin liian myöhään, mutta en tahtonut ilmaista kenellekään että läksin; ja sitä paitsi, ymmärrättehän, ettei enää voi kulkea hevosella järven yli."

"Jalanko te tulitte järven poikki?"

"Niin, jalan, jalan, mutta herra Berling, sanokaa se jo minulle. Oletteko kihloissa? Ymmärrättehän, etten haluaisi sitä. Se on väärin; ja minusta tuntuu kuin minä olisin ollut syypää kaikkeen. Teidän ei olisi pitänyt välittää minun turhista sanoistani. Minähän olen muukalainen enkä tunne maan tapoja. Borgissa on niin tyhjää, kun te ette enää käy siellä, herra Berling."

Gösta Berlingistä tuntuu, hänen seistessään siinä märässä lepikossa, kuin hänen ylleen olisi viskattu sylin täydeltä ruusuja. Hän kahlaa polviin asti ruusuissa, ne hohtavat hänen silmiinsä pimeästä, hän vetää ahnaasti sisäänsä niiden tuoksua.

"Oletteko tehnyt sen?" toistaa kreivitär.

Göstan täytyy kumartua vastaamaan kreivittärelle ja laukaista hänen jännityksensä, vaikka hän tunteekin siitä sanomatonta riemua. Oi, hänen sielunsa lämpenee ja hänestä tuntuu ihmeen valoisalta ajatellessaan, millaista tietä kreivitär on tullut, miten märkä hän on, miten viluinen, miten tuskissaan hän mahtaa olla, miten itkettynyt hänen äänensä on.

"En", hän sanoo, "en ole kihloissa."

Silloin ottaa kreivitär vielä kerran häntä kädestä ja hyväilee sitä. "Olen niin iloinen, niin iloinen", hän sanoo, ja hänen poveaan, jota tuska on ahdistanut, vavahduttavat nyt nyyhkytykset.

Niinpä runoilijan tielle tuli kylliksi kukkia, ja kaikki synkkä, paha ja vihanalainen sulaa hänen sydämestään.

Aivan heidän lähellään rientävät aallot rynnäkköön Ekebyn kunniaa ja loistoa vastaan. Väellä ei ole enää johtajaa, kukaan ei vala rohkeutta ja toivoa heidän sydämiinsä, nyt murtuu aallonmurtaja, aallot yhtyvät kuohuen sen paikalla, ja sitten ne hyökkäävät voitonvarmoina nientä kohden, jolla mylly ja paja kohoavat. Kukaan ei ajattele enää muuta kuin henkensä ja tavarainsa pelastamista.

Noista kahdesta nuoresta on aivan luonnollista, että Gösta nyt saattaa kreivittären kotiin: eihän Gösta voi jättää häntä yksin pimeään yöhön, ei antaa hänen uudestaan kulkea yli sulavan jään. He eivät edes ajattele, että Göstaa tarvitaan pajalla, he ovat vain onnellisia löydettyään taas toisensa ystävinä.

Voi luulla, että nuo kaksi rakastivat lämpimästi toisiaan, mutta kukapa sen varmasti tietää! Heidän elämänsä loistavat seikkailut ovat joutuneet käsiini vain siruina. Enhän minä tiedä mitään, en suorastaan mitään siitä, mitä piili heidän sielujensa sisimmässä. Mitä voin sanoa heidän tekojensa syistä. Tiedän vain, että sinä yönä uskalsi nuori, kaunis nainen henkensä, uskalsi kunniansa, maineensa, terveytensä palauttaakseen poloisen raukan oikeille teille. Tiedän, että sinä yönä antoi Gösta Berling rakastetun hovin mahdin ja loiston kaatua, seuratakseen naista, joka hänen tähtensä oli voittanut kuolemanpelon, häpeän pelon, rangaistuksen pelon.

Usein olen ajatuksissani seurannut heitä yli jään tuona hirmuisena yönä, joka kuitenkin päättyi juuri heidän onnekseen. En usko, että heidän sielussaan on mitään salattua ja kiellettyä, joka on kukistettava ja saatava alistumaan nyt, kun he kulkevat jäällä, iloisina ja puhellen kaikesta, mitä välien rikkoutumisen aikana oli tapahtunut.

Gösta on taaskin hänen orjansa, hänen hovipoikansa ja makaa hänen jalkainsa juuressa, ja kreivitär on hänen vallasrouvansa.

He ovat vain iloisia, vain onnellisia. Kumpikaan ei lausu sanaa, joka merkitsisi rakkautta.

Nauraen he kulkea läiskyttävät rantavedessä. He nauravat löytäessään tien, nauravat sen kadottaessaan; liukastuessaan, langetessaan, noustessaan he vain nauravat.

Tämä siunattu elämä on taas hupaisaa: saa leikkiä ja he ovat lapsia, jotka ovat olleet pahoja ja kiistelleet keskenään. Voi kuinka on hyvä olla sovinnossa ja alkaa leikki uudestaan!

Huhuja tuli ja huhuja meni. Kulkeutuipa juttu kreivittären matkasta myös Anna Stjärnhökin korviin.

"Niinpä näen", hän sanoi, "ettei Jumalalla ole vain yksi jänne jousessaan. Annanpa sydämeni asettua lepoon, ja jään siihen missä minua tarvitaan. Jumala voi tehdä Gösta Berlingistä minuttakin miehen."

Kolmas luku
KATUMUKSEN TEKO

Rakkaat ystävät, jos sattuisitte tapaamaan säälittävän raukan tiellänne, pienen, murheellisen olennon, joka riiputtaa hattua niskassaan ja pitää kenkiä kädessään, niin ettei hänellä ole lainkaan suojaa auringonpaahteelta ja tien kiviltä; turvattoman, joka omasta tahdostaan toivoo kaikkea turmiota osakseen, no niin, käykää hänen ohitseen vaieten ja vavisten. Hän on katumuksentekijä, ymmärrättekö, katumuksentekijä, matkalla pyhille haudoille.

Katumuksentekijän täytyy pitää karkeata kaapua ja elää pelkällä vedellä ja kuivalla leivällä, vaikkapa olisi kuningas. Hänen täytyy kävellä eikä kiitää hevosella. Hänen täytyy kerjätä eikä omistaa. Hänen täytyy maata ohdakkeilla. Hänen täytyy kuluttaa kovat hautapaadet polvillaan. Hänen täytyy heiluttaa okaista ruoskaa selkäänsä. Hän ei voi tuntea makeutta muussa kuin kärsimisessä, ei suloa muussa kuin surussa.

Nuori Elisabet-kreivitär oli kerran sellainen, piti karkeata kaapua ja vaelsi orjantappuraisia polkuja. Hänen sydämensä syytti häntä synnistä. Se ikävöi tuskaa kuin väsynyt haaleaa kylpyä. Julman osan hän valitsi astuessaan kärsimysten yöhön.

Hänen miehensä, nuori ukonpäinen kreivi, tuli kotiinsa Borgiin sen yön jälkeisenä aamuna, jona kevättulva hävitti Ekebyn myllyn ja pajan. Hän oli tuskin tullut, kun jo Märta-kreivitär kutsutti hänen luokseen ja kertoi hänelle kummia.

"Sinun vaimosi oli poissa täältä viime yönä, Henrik.

"Hän oli poissa monta tuntia. Hän tuli kotiin erään miehen seurassa. Kuulin, kuinka mies sanoi hyvää yötä vaimollesi. Minä tiedänkin, kuka hän on. Kuulin vaimosi menon ja tulon, vaikkei sitä liene haluttu. Hän pettää sinua, Henrik. Hän pettää sinua, se tekopyhä olento, joka ripustaa suomusuutimia joka ikkunaan vain kiusatakseen minua. Hän ei ole koskaan rakastanut sinua, poika parkani. Hänen isänsä tahtoi hänet vain hyviin naimisiin. Hän otti sinut elättäjäkseen."

Niin hyvin hän puhui asiansa, että kreivi Henrik vimmastui. Hän aikoi hakea avioeroa. Hän aikoi lähettää vaimonsa takaisin Roomaan apen luo.

"Ei ystäväni", sanoi kreivitär Märta, "siten hän jäisi iäksi pahan valtaan. Hänet on hemmottelulla pilattu ja huonosti kasvatettu. Mutta anna hänet minun huostaani, anna minun ohjata hänet takaisin velvollisuuden tielle!"

Ja kreivi kutsui sisään kreivittärensä sanoakseen hänelle, että hänen täytyi tästä lähtien totella kaikessa hänen äitiään.

Oi, mikä kohtaus seurasi: surkeampaa ei lie koskaan näytelty tässä surulle vihityssä talossa.

Monta pahaa sanaa antoi tuo nuori mies nuoren naisen kuulla. Hän kohotti kätensä taivasta kohti syyttäen sitä siitä, että se oli antanut julkean naisen polkea likaan hänen nimensä. Hän heristi nyrkkiään hänen kasvojensa edessä ja kysyi, minkä rangaistuksen vaimo arvelee kyllin suureksi tekemästään rikoksesta.

Kreivitär ei ollenkaan pelännyt miestään. Hän uskoi yhä menetelleensä oikein. Hän sanoi kreiville saaneensa jo kauhean nuhan ja että siinä oli rangaistusta tarpeeksi.

"Elisabet", sanoo kreivitär Märta, "näillä asioilla ei käy leikkiminen."

"Me kaksi", vastaa nuori nainen, "me emme ole koskaan olleet yksimielisiä siitä, milloin on sopiva hetki laskea leikkiä, milloin olla vakava."

"Mutta sinun täytyy toki ymmärtää, Elisabet, ettei kukaan kunniallinen nainen lähde kotoaan keskellä yötä kuljeskelemaan tunnetun seikkailijan kanssa."

Silloin ymmärsi Elisabet Dohna, että hänen anoppinsa oli päättänyt syöstä hänet turmioon. Hän tajusi, että hänen oli taisteltava viimeiseen asti, jotta anopin ei onnistuisi suistaa häntä kaameaan onnettomuuteen.

"Henrik", pyytää hän, "älä anna äitisi tunkeutua välillemme. Anna minun puhua sinulle kaikki, mitä on tapahtunut. Sinä olet oikeudentuntoinen, sinä et tuomitse kuulematta minua. Anna minun kertoa kaikki sinulle, niin huomaat, että minä tein vain niinkuin sinä olet minulle opettanut."

Kreivi nyökkäsi vaieten myöntymykseksi, ja Elisabet-kreivitär kertoi nyt, kuinka hän oli joutunut ajamaan Gösta Berlingin pahoille teille. Hän kertoi kaikki, mitä oli tapahtunut sinisessä kabinetissa ja miten omatunto oli pakottanut hänet menemään pelastamaan sitä, jota hän oli väärin loukannut. "Minullahan ei ollut oikeutta tuomita häntä", hän sanoi, "ja mieheni on itse opettanut minulle, ettei mikään uhri ole kyllin suuri, kun on hyvitettävä tehty vääryys. Eikö niin, Henrik?"

Kreivi kääntyi äitinsä puoleen.

"Mitä äiti sanoo tästä?" hän kysyi. Hänen pieni ruumiinsa oli nyt arvokkuuden jäykistämä, ja hänen korkea, kapea otsansa majesteetillisissa rypyissä.

"Minä", vastasi kreivitär, "minä sanon, että Anna Stjärnhök on viisas tyttö ja että hän tiesi kyllä, mitä teki kertoessaan tämän jutun Elisabetille."

"Minun äitini suvaitsee ymmärtää minua väärin", sanoi kreivi. "Minä kysyn, mitä äitini tästä kertomuksesta arvelee. Onko kreivitär Märta Dohna koettanut suostutella tytärtään, minun sisartani, menemään naimisiin virkaheiton papin kanssa?"

Kreivitär Märta vaikeni hetkeksi. Ah, sitä Henrikiä, miten tuhma! Nytkin se ajoi väärille jäljille. Anopin ajokoirahan vainusi itseään metsästäjää ja antoi jäniksen mennä. Mutta jos Märta Dohna olikin vastausta vailla hetkisen, niin ei kauan.

"Rakas ystävä", hän sanoi kohauttaen olkapäitään. "On syytä antaa kaikkien näiden juttujen tuosta onnettomasta miehestä olla sinänsä, sama syy, jonka vuoksi pyydän sinua nyt välttämään kaikkea julkista häväistystä. On näet hyvin uskottavaa, että hän on viime yönä hukkunut."

Hän puhui lempeällä ja valittavalla äänellä, mutta siinä mitä hän puhui ei ollut totuuden sanaa.

"Elisabet on nukkunut tänään kauan eikä siis ole kuullut, että väkeä on jo lähetetty pitkin rantaa tiedustamaan herra Berlingiä. Hän ei ole palannut Ekebyhyn, ja pelätään hänen hukkuneen. Jää lähti tänä aamuna. Katso, myrsky on murtanut sen tuhansiksi kappaleiksi."

Kreivitär Elisabet katsoi ulos. Järvi lainehti melkein alastomana.

Silloin hänen kävi surku itseänsä. Hän oli tahtonut välttää Jumalan tuomiota. Hän oli valehdellut ja teeskennellyt. Hän oli heittänyt viattomuuden viitan ympärilleen.

Epätoivoinen heittäysi polvilleen miehensä eteen, ja tunnustus tuli syöksymällä hänen huuliltaan.

"Tuomitse minut, hylkää minut! Minä olen rakastanut häntä. Älä epäile, etten ole rakastanut häntä. Minä raastan tukkaani, revin vaatteeni surusta. En välitä mistään nyt, kun hän on kuollut. En huoli varjella itseäni. Saat tietää totuuden kerrassaan. Sydämeni rakkauden olen ottanut mieheltäni ja lahjoittanut sen vieraalle. Oi minua kadotettua, minä olen niitä, joita luvaton rakkaus on houkutellut."

Sinä nuori, epätoivoinen, makaa sinä siinä tuomariesi jaloissa ja kerro heille kaikki! Terve, marttyyrius! Terve häväistys, tervetullut! Oi, miten voisit sinä pakottaa taivaan salamat lyömään nuoreen päähäsi!

Sano puolisollesi, kuinka sinä kauhistuit, kun intohimo valtasi sinut, mahtavana ja vastustamattomana, kuinka sinua kauhisti sydämesi kehnous. Mieluummin olisit kohdannut hautausmaan aaveita kuin oman sielusi demoneja.

Sano heille, kuinka sinä, Jumalan kasvojen edestä karkotettu, tunsit olevasi arvoton polkemaan maan tomua. Rukouksissa ja kyynelissä olet sinä taistellut. "Oi, Jumala, pelasta minut! Oi, Jumalan poika, demonien karkottaja, pelasta minut!" olet sinä rukoillut.

Sano heille, että sinusta oli parasta salata kaikki. Kenenkään ei pitänyt tuntea sinun viheliäisyyttäsi. Luulit, että sellainen menettely oli Jumalalle otollista. Uskoit myös, että kuljit Jumalan teitä tahtoessasi pelastaa miehen, jota rakastit. Hän ei tiennyt mitään sinun rakkaudestasi. Hänen ei pitänyt joutua kadotukseen sinun vuoksesi. Tiesitkö, mikä oli oikeaa? Tiesitkö, mikä oli väärää? Jumala yksin tiesi sen, ja hän tuomitsi sinut. Hän löi sinun sydämesi epäjumalan. Hän johti sinut suurelle, parantavalle katumuksen tielle.

Sano heille, että tiedät, ettei salaaminen suo pelastusta. Demonit rakastavat pimeyttä. Tarttukoot tuomariesi kädet ruoskan varteen. Rangaistus on vuotava lievittävänä palsamina synnin haavoihin. Sydämesi ikävöi kärsimystä.

Sano heille kaikki tämä, kun makaat polvillasi lattialla väännellen käsiäsi kiihkeässä surussasi, kun puhut epätoivon hurjalla äänellä ja tervehdit kimeästi nauraen rangaistuksen ja häpeän ajatusta, kunnes miehesi tarttuu sinuun ja tempaisee sinut ylös lattialta.

"Käyttäydy niinkuin sopii Dohna-sukuisen kreivittären, tai minun täytyy pyytää äitiäni kurittamaan sinua kuin lasta."

"Tee minulle mitä tahdot."

Silloin langetti kreivi tuomion:

"Äitini on rukoillut sinun puolestasi. Sen vuoksi saat edelleen asua täällä minun kotonani. Mutta tästä lähtien hän käskee, ja sinä tottelet."

* * * * *

Katso katumuksen tietä! Nuoresta kreivittärestä on tullut halvin palvelija. – Kuinka kauan, oi kuinka kauan hän jaksaa?

Kuinka kauan täytyy ylpeän sydämen osata nöyrtyä? Kuinka kauan täytyy kärsimättömäin huulten osata vaieta, kuinka kauan käden pidättyä?

Suloista on alennuksen kurjuus. Kun raskas työ pakottaa selkää, on sydän hiljaa. Sille, joka makaa pari lyhyttä tuntia kovalla olkivuoteella, tulee uni kutsumatta.

Muuttukoon vanhempi nainen pahaksi hengeksi voidakseen kyllin kiusata nuorta! Tämä kiittää hyväntekijäänsä. Vielä ei ole paha kuoleutunut. Aja unta-isoova joka aamu neljältä työhön. Pane tottumaton työntekijä raskaaseen puuhaan – kutomaan kilpikangasta! Se on hyvä. Katujalla ei ole ehkä kylliksi voimaa heiluttaa itse ruoskaansa tarpeeksi lujaa.

Kun tulee kevätpyykin aika, seisottaa kreivitär Märta häntä soikon ääressä pesutuvassa. Hän tulee itse katsomaan toisen työtä. "Vesi on soikossasi liian kylmää", hän sanoo ja ottaa kiehuvan kuumaa vettä padasta ja kaataa sen hänen paljaille käsivarsilleen.

Kylmä on päivä, jona pyykinpesijäin täytyy seisoa rannalla huuhtomassa vaatteita. Myrskyn puuskat viuhuvat ja tupruttavat heihin räntää. Naisten hameet tulevat likomäriksi ja raskaiksi kuin lyijy. Ankara on kartun paukutus. Veri puhkeaa hienojen kynsien alta.

Mutta Elisabet-kreivitär ei valita. Ylistetty olkoon Jumalan hyvyys! Missä on katujan makeus muussa ellei kärsimisessä? Ruoskan piikkiset solmut koskevat pehmeästi katujan selkään, ikään kuin ne olisivat ruusunlehtiä.

Nuori nainen saa pian tietää, että Gösta Berling elää. Anoppi on vain viekoitellut hänet tunnustamaan. Niin, mitäpä sitten? Katso Jumalan tietä! Katso Jumalan kaitselmusta! Siten on hän houkutellut syntisen hyvälle sovituksen tielle.

Vain yksi seikka häntä huolettaa. Kuinka käy hänen anoppinsa, jonka sydämen Jumala on hänen tähtensä paaduttanut? Ah, Hän on varmaan tuomitseva häntä laupiaasti. Hänen täytyy olla paha auttaakseen syntistä saamaan takaisin Jumalan rakkauden.

Ei hän tiennyt, miten usein sielu, joka on kokenut kaikki muut hekumat, heittäytyy etsimään huvia julmuudesta. Kun tuolta kärsimättömältä, pimenneeltä sielulta puuttuvat imartelut ja hyväilyt, tanssin huuma ja pelin ärsytys, niin se sukeltaa pimeytensä kuiluihin ja noutaa sieltä julmuuden, Ja herpautuneiden tunteiden ainoana ilmauksena on ihmisten ja eläinten kiusaaminen.

Anoppi ei suinkaan tiedä olevansa ilkeä. Hän vain uskoo rankaisevansa huikentelevaa naista. Niin hän öisin ollessaan valveilla miettii uusia kidutuskeinoja.

Eräänä iltana hän kulkee huoneiston läpi ja antaa nuoren kreivittären valaista tietä kynttilällä. Kreivitär pitää kädessään jalatonta kynttilää.

"Kynttilä loppuu", sanoo Elisabet.

"Kun kynttilä loppuu, palakoon jalka", vastaa Märta-kreivitär.

Ja he kävelevät vain, kunnes käryävä sydän sammuu kärventyneelle kädelle.

Mutta tämä on lapsellista. On sielunkidutuksia, jotka voittavat ruumiin tuskat. Märta-kreivitär kutsuu vieraita ja antaa talon rouvan itsensä palvella heitä omassa pöydässään.

Katso, se on katujan suuri päivä. Vieraat ihmiset saavat nähdä hänet hänen alennuksessaan. He saavat nähdä, ettei hän enää ole ansiokas istumaan miehensä pöydässä. Oi, miten ilkkuvina heidän kylmät katseensa suuntautuvat häneen.

Pahempaa, kolminkerroin pahempaa tuleekin. Ei silmäyskään kohtaa hänen katsettaan. Kaikki istuvat pöydässä ääneti ja kuin lamassa, miehet ja naiset yhtä alakuloisina.

Mutta hän kokoo tämän kaiken hehkuviksi hiiliksi päänsä päälle. Onko hänen syntinsä siis niin kauhea? Joko hänen läsnäolonsakin on häpeällistä?

Sitten tulee kiusaus. Katso: Anna Stjärnhök, joka on ollut hänen ystävänsä, ja Munkerudin laamanni, Annan vierustoveri, tarttuvat häneen kun hän tulee, tempaavat häneltä paistivadin, lykkäävät esille tuolin eivätkä tahdo antaa hänen paeta.

"Istu tuohon, lapsi, istu tuohon", sanoo laamanni. "Ethän sinä ole mitään pahaa tehnyt."

Ja yhdestä suusta selittävät nyt kaikki päivällisvieraat, että jos hän ei istu pöytään, on heidän kaikkien poistuttava. He eivät ole mitään pyövelin renkejä. He eivät aja Märta Dohnan asioita. He eivät anna pettää itseään niin helposti kuin pässinpäät kreivit.

"Voi, te hyvät herrat! Voi, rakkaat ystävät. Älkää olko niin laupiaita! Te pakotatte minut julistamaan itse syntiäni. On eräs, jota minä olen pitänyt hyvin rakkaana."

"Lapsi, sinä et tiedä mitä synti on. Et ymmärrä, kuinka viaton olet. Eihän Gösta Berling edes tiennyt, että sinä rakastit häntä. Ota jälleen emännän asemasi! Ethän ole mitään pahaa tehnyt."

He rohkaisevat hänet hetkiseksi ja ovat itsekin iloisia kuin lapset.

Nauru ja ilo kaikuu pöydässä.

Nuo tuliset, nuo herkät ihmiset, he ovat niin hyviä; mutta kumminkin on kiusaaja heidät lähettänyt. He tahtovat uskotella hänelle, että hän on marttyyri, ja ilkkuvat suoraan kreivitär Märtalle kuin tämä olisi noita-akka. Mutta he eivät ymmärrä asiaa. Eivät he tiedä, miten sielu ikävöi puhtautta, eivät, miten sydän pakottaa katujaa heittäytymään alttiiksi tien kiville ja auringon paahteelle.

Joskus panee kreivitär Märta hänet istumaan päivät pitkät paikalleen tikkauspuiden ääreen ja kertoo hänelle loputtomia juttuja Gösta Berlingistä, papista ja seikkailijasta. Jos hänen muistinsa ei riitä, hän sepittää itse lisää, kunhan vain Göstan nimi kaiket päivät kaikuu kreivittären korvissa. Sitä Elisabet pelkää enin. Sellaisina päivinä hän huomaa, ettei hänen katumuksestaan tule koskaan loppua. Hänen rakkautensa ei tahdo kuolla. Hän uskoo kuolevansa itse sitä ennen. Hänen ruumiinsa voimat alkavat pettää. Hän on usein hyvin sairas.

"Mutta missä viipyy nyt tuo sinun sankarisi?" kysyy kreivitär pilkallisesti. "Päivä päivältä olen odottanut häntä kavaljeerikaartin etunenässä. Miksi hän ei hyökkää Borgiin, aseta sinua valtaistuimelle ja heitä minua ja miestäsi kahleissa tyrmään? Onko sinut jo unohdettu?"

Elisabet tahtoisi melkein puolustaa Göstaa ja sanoa, että hän itse on kieltänyt Göstaa häntä mitenkään auttamasta. Mutta ei, paras on vaieta, vaieta ja kärsiä.

Kiihtymyksen tuli kuluttaa häntä päivä päivältä. Hänessä on kuumetta ja hän on niin väsynyt, että tuskin pysyy jaloillaan. Hän haluaa vain kuolla. Elämän väkevät voimat on masennettu. Rakkaus ja ilo eivät tohdi liikahtaa. Hän ei pelkää enää laisinkaan kärsimystä.

* * * * *

Näyttää kuin hänen miehensä ei tietäisi enää, että häntä on olemassakaan. Kreivi istuu melkein kaiket päivät huoneessaan lukon takana ja tutkii epäselviä käsikirjoituksia ja vanhoja tuhruisia teelmiä.

Hän lukee aateliskirjoja, pergamentteja, joissa riippuu Svean riikin sinetti, suuri ja muhkea; se on painettu punaiseen vahaan ja sitä on säilytettävä sorvatussa puurasiassa. Hän tarkastelee vanhoja vaakunamerkkejä, liljoja valkealla pohjalla ja aarnikotkia sinisellä. Sellaiset asiat hän ymmärtää ja ne hän tulkitsee helposti. Ja hän lukee yhä uudestaan vanhat hautapuheet ja henkilökuvaukset jaloista Dohnan kreiveistä; heidän ansioitaan verrataan Israelin sankarien ja Hellaan jumalien tekoihin.

Kas, tuollaiset vanhat jutut ovat aina ilahduttaneet häntä. Mutta nuorta vaimoaan ei hän enää huoli ajatella.

Kreivitär Märta on virkkanut sanan, joka tappoi kaiken rakkauden hänessä: "Hän otti sinut rahojesi vuoksi." Sellaista ei toki kukaan mies kärsi kuulla. Se sammuttaa kaiken rakkauden. Nyt hänestä oli samantekevää, miten nuoren naisen kävi: jos hänen äitinsä saisi hänet takaisin velvollisuuden tielle, niin hyvä olisi. Kreivi Henrik ihaili äitiään suuresti.

Tällaista kurjuutta jatkui kuukauden ajan. Kumminkaan ei se aika ollut niin myrskyistä ja kuohahtelevaa kuin voisi luulla, näin kun tapaukset sulloutuvat muutamille kirjan sivuille. Kreivitär Elisabet pystyi säilyttämään ulkonaisen tyyneytensä. Hän oli joutunut vain yhden kerran, silloin kun sai kuulla, että Gösta Berling muka oli kuollut, mielenliikutuksen valtaan. Mutta niin suuri oli hänen tuskansa sen vuoksi, ettei hän ollut voinut säilyttää rakkauttaan miehelleen, että hän olisi luultavasti antanut kreivitär Märtan kiduttaa itsensä hengiltä, ellei hänen vanha taloudenhoitajattarensa olisi eräänä iltana puhellut hänen kanssaan.

"Kreivittären täytyy puhua kreiville", sanoi vanhus. "Herra Jumala, kreivitär on sellainen lapsi. Kreivitär ei kenties itsekään tiedä, mitä hänellä pian on odotettavissa, mutta minä näen kyllä miten asianlaita on."

Mutta juuri tätäpä kreivitär ei voinutkaan sanoa miehelleen, nyt kun mies hautoi niin mustaa epäluuloa häntä kohtaan.

Sinä yönä hän pukeutui hiljaa ja meni ulos. Hän oli tavallisen maalaispiian puvussa, nyytti kädessä. Hän aikoi karata kotoaan ja olla enää koskaan palaamatta.

Hän ei paennut välttääkseen vaivoja ja kärsimyksiä. Mutta nyt hän uskoi Jumalan antaneen hänelle merkin, että hänen on lupa mennä, että hänen täytyi säilyttää ruumiinsa terveys ja voimat.

Hän ei samonnut länteen järven taakse, sillä siellä asui se, joka oli hänelle hyvin rakas. Eikä hän mennyt pohjoiseenkaan, sillä siellä asui monta hänen ystäväänsä, eikä etelään, koska kaukana, kaukana etelässä oli hänen isänsä koti eikä hän tahtonut joutua askeltakaan sitä lähemmäksi. Mutta itään hän meni, sillä hän tiesi, ettei hänellä ollut siellä kotia, ei rakastettua ystävää, ei yhtään tuttua ihmistä, ei apua eikä lohdutusta.

Hän ei käynyt kevein askelin, sillä hän ei uskonut olevansa sovinnossa Jumalan kanssa. Mutta kuitenkin hän oli iloinen tietäessään saavansa tästä lähtien kantaa syntinsä kuormaa vieraiden parissa. Heidän välinpitämättömät silmäyksensä hipaisisivat häntä, lientäen kuin teräs turvonnutta jäsentä.

Hän aikoi kulkea, kunnes löytäisi köyhän metsätöllin, jossa ei kukaan häntä tuntisi. "Minulle on käynyt niinkuin näette, ja vanhempani ovat ajaneet minut pois", hän sanoisi. "Antakaa minulle täällä ruokaa ja katto pääni päälle, kunnes voin itse ansaita leipäni. Minulla on kyllä rahaa."

Niin hän vaelsi kesäkuun valoisan yön, sillä toukokuu oli mennyt hänen tuskaisessa kärsimyksessään. Ah, toukokuu, kaunis aika, jolloin koivujen vaalea vehreys sekoittuu kuusimetsän tummuuteen ja jolloin etelätuuli palaa kaukana etelästä, uhkuen lämmintä!

Kiittämättömämpi lienen kuin muut, jotka ovat nauttineet lahjoistasi, sinä kaunis kuu. En sanallakaan ole ylistänyt sinun suloisuuttasi.

Ah toukokuu, sinä rakas, valoisa kuu, oletko milloinkaan katsellut lasta, joka istuu äitinsä polvella kuunnellen satuja? Kuullessaan kerrottavan julmista jättiläisistä ja kauniiden prinsessain katkerista kärsimyksistä se pitää päätään koholla ja silmänsä auki; mutta jos äiti alkaa puhua onnesta ja auringonpaisteesta, sulkee pienokainen silmänsä ja uinahtaa hiljaa uneen, painaen päänsä äidin rinnalle.

Katsos, sinä kaunis kuu, sellainen lapsi olen minäkin. Kuunnelkoot muut tarinaa kukista ja auringonpaisteesta; mutta itselleni minä valitsen synkeät yöt, jotka ovat täynnä näkyjä ja seikkailuja, itselleni kovat kohtalot, harhautuneiden sydänten surunraskaat kärsimykset.