Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 16

Neljäs luku
EKEBYN RAUTA

Oli kevät, ja kaikkien Vermlannin tehtaiden rauta piti lähetettämän Göteborgiin.

Mutta Ekebyssä ei ollut rautaa lähetettäväksi. Syksyllä oli tuon tuostakin vaivannut veden puute, keväällä olivat kavaljeerit isäntinä.

Heidän aikanaan kuohui voimakas, kirpeä olut pitkin Björksjön koskea alas harmaakivisiä portaita, ja Lövenin pitkä järvi oli täynnä – ei vettä, vaan viinaa. Heidän aikanaan ei suinkaan pantu takkirautaa ahjoon, vaan sepät seisoivat paitahihasillaan, puukengät jalassa, roihujen ääressä ja kääntelivät pitkissä vartaissa suunnattomia paisteja, ja oppipojat pitelivät täytettyjä salvukukkoja pitkillä pihdeillä tulenhehkussa. Siihen aikaan tanssia huristettiin pitkin tehtaan mäkiä. Silloin maattiin höyläpenkeillä ja lyötiin alasimella korttia. Niinä päivinä ei suinkaan taottu rautaa.

Mutta kevät tuli, ja tukkukaupan konttorissa Göteborgissa alettiin odottaa Ekebyn rautaa. Käänneltiin ja katseltiin sopimuksia, majurin ja majurinrouvan kanssa tehtyjä, joissa puhuttiin monen sadan kippunnan toimittamisesta.

Mutta mitä huolivat kavaljeerit majurinrouvan sopimuksista? Heille riitti ilo ja viulunvingunta ja ruokakestit. He pitivät huolen siitä, että tanssi leiskui tehtaan mäillä.

Rautaa tuli Stömnestä, rautaa Söljestä. Kymsbergin rauta hommautui erämaiden halki Venernin rannalle.

Uddeholmista sitä tuli ja Munkforsista ja kaikista monista muista tehtaista. Mutta missä on Ekebyn rauta?

Eikö Ekeby enää ole Vermlannin tehtaista jaloin? Eikö kukaan huolehdi vanhan hovin kunniasta? Se on jätetty kuin tuhka tuuleen huolettomain kavaljeerien käsiin. He panevat tanssin hurisemaan tehtaan mäillä. Mihin muuhun heidän viheliäiset aivonsa pystyvät?

Mutta kosket ja joet, jaalat ja proomut, laiturit ja sulut ihmettelevät ja kysyvät: "Eikö Ekebyn rauta jo tule?"

Ja metsistä käy kuiske ja kysymykset järville ja vuorilta laaksoille:

"Eikö Ekebyn rauta tule? Eikö Ekebystä tule enää koskaan rautaa?"

Ja metsässä, sydänmaassa, alkaa hiilihauta nauraa, ja suuret vasaranpäät pimeissä pajoissa näyttävät ilkkuilevan, kaivokset ammottavat suuria kitojansa ja päästävät röhönaurun, tukkukaupan konttorissa ovat pulpetit, joissa majurinrouvan sitoumukset ovat säilössä, haljeta naurusta: "Oletteko hassumpaa kuulleet? Ekebyssä ei ole rautaa, Vermlannin jaloimmassa rautaruukissa ei ole rautaa."

Nouskaa, te suruttomat! Jalkeille, te kodittomat! Sallitteko te moista Ekebyn häväistystä? Oi, niin totta kuin te rakastatte sitä paikkaa, ihaninta Jumalan kauniissa maailmassa, niin totta kuin se on kaipuunne kohde kaukana kulkiessanne, niin totta kuin ette voi lausua sen nimeä muukalaisten parissa silmänne vettymättä, nouskaa, kavaljeerit, pelastakaa Ekebyn kunnia!

No niin, jos Ekebyn moukarit ovatkin levänneet, niin kai ne ovat takoneet kuudessa alustalaistehtaassamme. Siellä tietysti on tarpeeksi ja enemmän kuin tarpeeksikin rautaa.

Ja niin lähtee Gösta Berling noiden kuuden tehtaan hoitajien puheille.

Nyt on ensiksikin mainittava, että Högforsiin, joka on Björksjö-joen rannalla, kappaleen matkaa Ekebytä ylempänä, ei hänen mielestään ollut syytä mennä. Se oli liian lähellä Ekebytä, se oli ollut melkeinpä kavaljeerien hallinnossa.

Mutta hän matkasi pari peninkulmaa pohjoisempaan, kunnes tuli Lötaforsiin. Kaunis paikka se on, siitä ei epäilystäkään. Ylinen Löven avautuu sen edessä, ja aivan sen takana on Gurlita-kukkula, jyrkästi kohoava vuorenlaki, villinsävyisenä ja romanttisena, kuten niin vanhan vuoren sopii. Mutta paja, eihän se ole sellainen kuin sen pitäisi olla: vesiratas on rikki, ja on ollut rikki koko vuoden.

"No miksi sitä ei ole korjattu?"

"Puuseppä, rakas ystävä, puuseppä, joka on koko kihlakunnassa ainoa, joka olisi sen voinut korjata, on ollut muualla töissä. Me emme ole voineet takoa kippuntaakaan."

"No, miksi ette ole lähettäneet puuseppää hakemaan?"

"Lähettäneet! Niinkuin emme olisi lähettäneet jokikinen herran päivä, mutta hän kun ei ole joutanut tulemaan. Hän on näet ollut tekemässä keiliratoja ja huvihuoneita Ekebyhyn."

Silloin Gösta arvasi, miten hänen käy koko tällä matkalla.

Hän menee yhä pohjoisempaan, Björnidiin. Kaunis ja oiva paikka sekin, asema vaikka linnan arvoinen. Suuresta päärakennuksesta on hallitsevana näköalana puoliympyräinen laakso, kolmelta sivulta valtavain harjujen saartama, ja neljännellä aukeaa Löven, jonka pää on täällä. Ja Gösta tietää, ettei ole parempaa kuutamoisten kävelyjen ja haaveilujen paikkaa kuin nuo tiet, jotka vievät pitkin rantaa putouksen ohi, alas pajalle, joka on sijoitettu mahtaviin, selvään vuoreen porattuihin holveihin. Mutta rautaa, onko siellä yhtään rautaa?

Ei, tietystikään ei. Heillähän ei ollut hiiliä, eivätkä he olleet saaneet Ekebystä rahaa hommatakseen hiilenpolttajia ja vetäjiä. Tehdasliike oli seisonut koko viime talven.

Sitten suuntaa Gösta kulkunsa takaisin etelään. Hän tulee Hånin tehtaalle, Lövenin itärannalle, ja Löfstaforsiin, kauas metsien sydämeen – mutta hänelle ei käy paremmin sielläkään. Missään ei ole rautaa ja se kuuluu aina olevan kavaljeerien omaa syytä.

Nyt pyörtää Gösta kotiin Ekebyhyn, ja kavaljeerit tarkastelevat synkin silmin niitä viittäkymmentä kippuntaa, jotka ovat varastossa, ja heitä painaa suru, sillä he kuulevat, miten koko luonto ilkkuu Ekebylle, ja heistä tuntuu kuin maa vapisisi nyyhkytyksistä, puut uhkaisivat heitä vihaisilla eleillä ja ruohot ja nurmen nukka valittaisivat, että Ekebyn kunnia on mennyttä.

* * * * *

Mutta miksi päivitellä ja tuhlata sanoja? Tuossahan se Ekebyn rauta nyt on.

Tuossahan se on, proomuihin lastattuna Klara-joen rannassa, valmiina lähtemään jokea alas, valmiina vietäväksi Venernin jaalalla Göteborgiin. Ekebyn kunnia on siis pelastettu.

Mutta miten tämä on mahdollista? Ekebyssähän ei ollut kuin viisikymmentä kippuntaa rautaa, toisissa kuudessa tehtaassa ei ollenkaan. Miten on mahdollista että täyteen lastatut proomut nyt vievät sellaisen suunnattoman raudanpaljouden Karlstadin vaakaan? Niin, kysyttäköön sitä kavaljeereilta.

Kavaljeerit ovat itse toimessa noilla raskailla, rumilla aluksilla, he aikovat itse viedä Ekebyn raudan Göteborgiin. Ei kelpaa tavallinen proomumies, tavallinen kuolevainen sen raudan kuljettajaksi. Kavaljeerit ovat tulleet itse saattajiksi pullot ja eväskorit, walt-torvi ja viulut muassaan, pyssyineen ja onkineen ja kukkukortteineen. He tekevät kaiken parhaansa helliäkseen rakasta rautaansa eivätkä jätä sitä ennen kuin se on purettu Göteborgin laiturille. He aikovat itse purkaa ja ahtaa, itse hoitaa purjeita ja peräsintä. He ovatkin ihan kuin luodut siihen toimeen. Onko hietasärkkää Klara-joessa tai Venernissä matalaa, jota he eivät tuntisi! Eikö peräsintanko ja jalus mukaudu yhtä hyvin heidän käteensä kuin viulunkäyrä ja ohjakset!

Jos he mitään maailmassa rakastavat, niin ainakin tätä rautaansa he rakastavat. He käsittelevät sitä hellävaroen kuin hienointa lasia, levittävät purjekangasta sen peitteeksi. Ei siruistakaan siitä saa olla paljaana. Nuo raskaat, harmaat tangothan ne taas nostavat Ekebyn kunnian. Ei kukaan vieras saa heittää niihin välinpitämättömiä silmäyksiä. Oi, Ekeby, sinä kaipuumme maa, säteilköön sinun kunniasi loisto!

Yksikään kavaljeeri ei ole jäänyt kotiin. Eberhard-setä on jättänyt kirjoituspulpettinsa, ja Kristoffer-serkku ilmestynyt uuninnurkastaan. Vieläpä lempeä Lövenborgkin on täällä. Ei kukaan voi vetäytyä syrjään, kun on Ekebyn kunnia kysymyksessä.

Mutta Lövenborgin ei ole hyvä nähdä Klara-jokea. Hän ei ole nähnyt sitä seitsemään neljättä vuoteen, hän ei ole edes astunut veneeseen koko sinä aikana. Hän vihaa järvien kiiltäviä pintoja ja harmaita jokia. Hänen mieleensä muistuu liian synkeitä asioita, kun hän menee järvelle, ja hänellä on tapana välttää sitä, mutta nyt hän ei ole voinut pysyä kotona. Hänenkin täytyy olla pelastamassa Ekebyn kunniaa.

Seikka oli näet semmoinen, että Lövenborg seitsemän neljättä vuotta sitten näki morsiamensa hukkuvan Klara-jokeen, ja siitä pitäen on hänen pääparkansa usein ollut sekaisin.

Ja kun hän nyt seisoo jokea katsellen, alkavat hänen vanhat aivonsa tulla yhä sekavammiksi. Tuo harmaa joki, joka kierii monin pienin, kimmeltävin lainein, on suuri hopeasuomuinen käärme, joka väijyy saalista. Nuo keltaiset, korkeat hiekkaseinät, joiden väliin joki on uurtanut uomansa, ovat salakuopan seiniä, minkä pohjalla käärme väijyy, ja leveä maantie, joka kaivaa seinään aukon ja kahlaa paksua hietikkoa laiturille, mihin proomut on köytetty, on juuri tuon kauhean kuolemankuilun oviaukko.

Ja ukko-paha seisoo ja tuijottelee pienin, sinisin silmin. Hänen pitkä, vaalea tukkansa huiskii ja pyörii tuulessa, ja hänen poskensa, jotka usein kukoistavat lempeää ruusunhohdetta, ovat kauhusta kalvaat. Hän tietää niin varmasti kuin olisi joku sen sanonut hänelle, että kohta tulee joku tuota tietä pitkin ja syöksyy suoraan väijyvän käärmeen kitaan.

Nyt aikovat kavaljeerit irroittaa köydet ja he tarttuvat pitkiin kekseihin, työntääkseen proomut virran uomaan, mutta silloin Lövenborg huutaa:

"Seis, sanon minä, seis, Jumalan tähden!" He arvaavat kyllä, että hän alkaa hassahdella, kun tuntee proomun heiluvan allaan, mutta he laskevat kuitenkin heti kohotetut keksinsä.

Ja hän, joka näkee, että joki vaanii saalista ja joku varmaan tulee ja syöksyy siihen, viittaa varoittavin elein ylös tielle, aivan kuin nähden jonkun sieltä tulevan.

Jokainen kyllä tietää, että elämä kernaasti järjestää merkillisiä sattumia. Ken vielä voi kummastua, kummastukoon sitä, että kavaljeerit olivat proomuineen Klara-joen laattapaikalla nyt juuri, sen yön jälkeisenä aamuna, jolloin kreivitär Elisabet oli lähtenyt vaeltamaan itään päin. Mutta varmaan olisi ollut vielä kummallisempaa, ellei tuo nainen olisi saanut hädässään apua. Nyt sattui niin, että hän, kuljettuaan koko yön, tuli lautalle johtavalle tielle juuri sillä hetkellä, jolloin kavaljeerit aikoivat lähteä proomuineen; ja he jäivät seisomaan ja katselemaan häntä, kun hän puheli lauttamiehen kanssa tämän irroittaessa venettään. Hän oli talonpoikaisen piian vaatteissa, joten kavaljeerit eivät aavistaneet, kuka hän oli. Mutta he seisoivat kuitenkin ja tuijottivat häneen, sillä hänessä oli jotakin tuttua. Kun hän nyt seisoi siinä ja puheli lauttamiehen kanssa, näkyi maantiellä tomupilvi ja tomupilvestä vilahtelivat suuret, keltaiset vaunut. Nainen tiesi, että ne olivat Borgin vaunut, että oltiin etsimässä häntä ja että hänet nyt keksittäisiin. Hän tiesi, ettei hänen enää maksanut ajatella pakoa lauttamiehen veneellä, ja ainoa piilopaikka hänen nähdäkseen oli kavaljeerien proomut. Hän juoksi niitä kohti katsomatta mitä väkeä niissä oli. Ja hyvä olikin, ettei hän sitä nähnyt, sillä muuten hän olisi mieluummin heittäytynyt hevosen jalkoihin kuin paennut sinne.

Kun hän pääsi alukseen, hän huusi vain: "Piilottakaa minut, piilottakaa minut!" Sitten hän kompastui ja kaatui rautalastille. Mutta kavaljeerit pyysivät häntä rauhoittumaan. He työnsivät nopeasti proomunsa maasta, niin että se pääsi virranuomaan ja läksi liukumaan Karlstadia kohti juuri kun vaunut saapuivat lauttauspaikalle.

Vaunuissa istuivat Henrik-kreivi ja Märta-kreivitär. Nyt juoksi kreivi kyselemään lauttamieheltä, oliko mies nähnyt hänen kreivitärtään. Mutta koska Henrik-kreivi oli hieman nolostunut siitä, että piti tiedustella karannutta vaimoa, toimitti hän vain:

"Minne se lie joutunut!"

"Vai niin", sanoi lauttamies.

"Minne lie joutunut. Minä kysyn, oletteko te nähnyt mitään?"

"Mitä te kyselette?"

"Jaa, se ei kuulu tähän, mutta se on vain poissa. Kysyn, oletteko lautannut yhtä joen yli tänä päivänä?"

Sillä tavalla hän ei kumminkaan saanut tietää mitään, ja Märta-kreivittären täytyi itsensä puhutella miestä. Tuokiossa hän sai kuulla, että etsitty piili noissa hitaasti etenevissä proomuissa.

"Mitä väkeä niissä proomuissa on?"

"Oo, ne on ne kavaljeerit, kuten täällä on tapana sanoa."

"Ah", sanoo kreivitär. "Sitten on vaimosi hyvässä tallessa, Henrik. Nyt voimme kääntyä heti kotiin."

* * * * *

Jokea liukuvalla proomulla ei suinkaan vallinnut sellainen ilo kuin kreivitär Märta luuli. Niin kauan kuin keltaiset vaunut olivat näkyvissä, kyyrötti kauhistunut nuori nainen liikkumatta ja sanaakaan sanomatta kuormalla. Hän vain tuijotti rannalle.

Oletettavasti hän tunsi kavaljeerit vasta nähtyään keltaisten vaunujen poistuvan. Hän hypähti seisoalleen. Näytti kuin hän aikoisi juosta pakoon, mutta seisojat hillitsivät häntä, ja niinpä hän vaipui hiljaa uikutellen kuormalle.

Ja kavaljeerit eivät uskaltaneet puhua eivätkä kysellä. Hän näytti olevan aivan mielipuolisuuden partaalla.

Suruttomien aivoja alkoi totisesti painaa edesvastuun tunto. Tämä rauta: sekin oli raskas taakka tottumattomien hartioilla, ja nyt piti heidän vielä hoidella nuorta jalosyntyistä naista, joka oli karannut miehensä luota.

Kun he olivat tavanneet tämän nuoren naisen viime talvena juhlissa, oli hän heistä monesta muistuttanut veljen rakastamaa pikkusiskoa. Sisaren kanssa leikkiä lyödessä oli täytynyt varovasti pidellä häntä, ja puhellessa hänen kanssaan oli täytynyt pitää itsensä kurissa laskettelematta tuhmia sanoja. Jos vieras poika ajoi sisarta leikissä liian kovasti tai lauloi hänelle rumia lauluja, silloin hyökkäsi veli katkeruudesta pakahtumaisillaan pojan kimppuun ja muokkasi hänet melkein hengiltä, sillä hänen pieni sisarensa ei saisi koskaan kuulla mitään pahaa tai tuntea surua taikka kärsiä pahuutta ja vihaa.

Kreivitär Elisabet oli ollut heidän kaikkien iloinen sisarensa. Kun hän oli pistänyt pienet kätösensä heidän koviin kouriinsa, tuntui kuin hän olisi sanonut: "Koetas, kuinka hento minä olen, mutta sinä olet minun suuri veljeni, sinä suojelet minua sekä muita että itseäsi vastaan?" Ja he olivat olleet hänelle hienoja ritareita niin kauan kuin olivat tunteneet hänet.

Nyt katsoivat kavaljeerit häneen kauhistuneina eivätkä olleet oikein häntä tuntea. Hän oli tullut kovin huonoksi ja laihaksi, kaulan pyöreys oli kadonnut, kasvot olivat läpikuultavat. Hän oli varmaankin loukannut itsensä, sillä pienestä haavasta ohimossa tulla tihkui silloin tällöin veripisara, ja kiharainen, vaalea tukka, joka riippui otsalla, oli veren tahmassa. Hänen hameensa oli likainen hänen vaellettuaan teillä, jotka kaste oli kostuttanut, ja hänen kenkänsä olivat huonossa kunnossa. Kavaljeereista tuntui oudolta, ikään kuin hän olisi ollut joku vieras. Eivät sen kreivitär Elisabetin silmät, jonka he tunsivat, olleet noin hurjat ja hehkuvat. Heidän sisko raukkaansa oli ahdistettu melkein mielipuolisuuteen asti. Näytti siltä kuin jostakin toisista avaruuksista olisi laskeutunut vieras sielu tähän kidutettuun ruumiiseen, ja nyt se taisteli siellä oikean sielun kanssa isännyydestä.

Mutta heidän ei tarvitse tuskitella, mitä hänelle olisi tehtävä. Hänessä heräävät jo vanhat ajatukset. Kiusaus on karannut taas hänen kimppuunsa. Jumala tahtoo häntä taas koetella. Katso, hän on ystävien joukossa. Aikooko hän heittää katujan tien?

Hän nousi ja huusi, että hänen täytyy päästä pois. Kavaljeerit koettivat häntä rauhoittaa. He sanoivat hänelle, että hän on hyvässä turvassa. He varjelevat häntä kaikelta vainolta.

Hän pyysi vain saada mennä pieneen veneeseen, joka kulki proomun perässä, ja soutaa maihin jatkaakseen yksin matkaansa.

Mutta he eivät voineet antaa hänen mennä. Mihin hän sitten joutuisi? Parempi oli hänen jäädä heidän luokseen. He olivat tosin vain köyhiä, vanhoja raukkoja, mutta he keksivät varmaan jonkin keinon auttaakseen häntä.

Silloin hän väänteli käsiään ja rukoili heitä laskemaan hänet. Mutta he eivät voineet täyttää hänen pyyntöään. He näkivät, kuinka hädänalainen ja heikko hän oli, ja ajattelivat, että hän kuolisi maantielle.

Gösta Berling seisoi hieman syrjässä muista ja katseli veteen. Kenties tuo nuori nainen ei tahtoisi mielellään nähdä häntä. Hän ei tiennyt sitä varmasti, mutta hänen ajatuksensa leikkivät ja hymyilivät kuitenkin. "Nyt ei kukaan tiedä, missä tämä nuori nainen oleksii", hän ajatteli, "nyt on sopiva tilaisuus viedä hänet Ekebyhyn. Me pidämme hänet piilossa siellä, me kavaljeerit, ja olemme hänelle hyviä. Meidän kuningattaremme, valtiattaremme hän on oleva, mutta kukaan outo ei tiedä, että hän on siellä. Me vartioimme häntä niin hyvin, niin hyvin. Hän tulee kenties onnelliseksi meidän joukossamme, vanhukset hoitavat häntä hellästi kuin omaa tytärtään."

Gösta ei ollut koskaan tohtinut ajatella aivan selkeästi, rakastiko hän kreivitär Elisabetia. Hän ei voinut saada häntä synnittä omakseen, eikä hän tahtonut vetää häntä mihinkään alhaiseen tai kehnoon, sen hän tiesi. Mutta pitää häntä kätkettynä Ekebyssä, saada olla hyvä hänelle, kun muut ovat olleet hänelle julmia, ja antaa hänen nauttia kaikesta, mitä hyvää elämä tarjoaa, ah, millaisia unelmia, millaisia autuuden unelmia!

Mutta hän heräsi niistä, sillä nuori kreivitär oli aivan epätoivoinen, ja hänen sanoillaan oli epätoivon vihlova kaiku. Hän oli heittäytynyt polvilleen keskelle kavaljeerien piiriä ja rukoili päästäkseen menemään.

"Jumala ei ole vielä antanut minulle anteeksi!" hän huusi. "Antakaa minun mennä!"

Gösta näki, ettei kukaan noista toisista voinut häntä totella, ja tunsi, että hänen täytyi tehdä se. Hänen, joka kreivitärtä rakasti, täytyi se tehdä.

Hänen oli niin vaikea liikkua paikaltaan kuin olisi jokainen ruumiin nivel tehnyt vastarintaa hänen tahdolleen, mutta hän kiskoutui kreivittären luo ja sanoi, että hän vie tämän maihin.

Kreivitär nousi heti. Gösta nosti hänet veneeseen ja souti hänet itärannalle. Hän laski veneen kapean polun päähän ja auttoi kreivittären veneestä.

"Miten teidän nyt käy, kreivitär?" sanoi hän.

Kreivitär nosti vakavasti sormensa ja osoitti taivaaseen.

"Kun joudutte hätään, kreivitär…"

Gösta ei voinut puhua, ääni petti. Mutta kreivitär ymmärsi ja sanoi:

"Minä lähetän sanan teille, kun tarvitsen teitä."

"Minä olisin tahtonut suojella teitä kaikelta pahalta", sanoi Gösta.

Kreivitär ojensi hänelle kätensä jäähyväisiksi, ja Gösta ei voinut sanoa enää mitään. Kreivittären käsi lepäsi kylmänä ja raukeana hänen kädessään.

Kreivitär ei ollut muuten yhtään tajuissaan, hän kuuli vain ne sisäiset äänet, jotka pakottivat häntä menemään muukalaisten pariin. Hän tuskin tiesi, että rakasti juuri sitä miestä, jonka nyt jätti.

Niin antoi Gösta hänen mennä ja souti takaisin kavaljeerien luo. Kun hän nousi proomuun, hän värisi väsymyksestä ja näytti aivan uupuneelta ja voimattomalta. Hänestä tuntui että hän oli täyttänyt elämänsä raskaimman velvollisuuden.

Vielä hän piti muutamia päiviä rohkeuttaan vireillä, kunnes Ekebyn kunnia oli pelastettu. Hän vei raudan Kanikenäsin vaakaan; sitten lamautuivat hänen voimansa ja elämänilonsa pitkiksi ajoiksi.

Kavaljeerit eivät huomanneet joella oltaessa mitään muutosta hänessä. Hän jännitti kaikki hermonsa pitääkseen yllä iloista ja huoletonta mieltä, sillä ilolla ja huolettomuudella oli Ekebyn kunnia pelastettava. Kuinka heidän uhkapelinsä olisi onnistunut, jos he olisivat sitä yrittäneet huoli kasvoillaan ja lannistunein sydämin?

Jos nyt on tosiaan totta, mitä huhu kertoo: nimittäin että kavaljeerien proomuissa oli tällä kertaa enemmän hiekkaa kuin rautaa, jos on totta, että he lakkaamatta kantoivat edestakaisin samoja rautatankoja Kanikenäsin vaakaan, kunnes nuo sadat kippunat oli mitattu; jos on totta, että moinen voi käydä päinsä silloin, kun vaakamestaria ja hänen miehistöään kestitään oivallisesti Ekebystä tuotujen eväskorien ja juomalekkerien sisällöllä, niin voipa arvata, että nuo rautaproomun tuojat olivat iloissaan.

Kukapa sen tietää? Mutta jos niin oli, niin varmaa on, ettei Gösta Berlingillä ollut aikaa surra. Mutta seikkailun ja vaaran iloa ei hän nyt kumminkaan yhtään tuntenut. Milloin vain uskalsi hän vaipui epätoivon valtaan.

"Oi, Ekeby, sinä minun kaipuuni maa", huusi hän itsekseen, "loistakoon sinun kunniasi!"

Saatuaan vaakamestarilta kuitin ahtoivat kavaljeerit rautansa Venernin jaalaan. Tavallisesti toimittivat ammattilaivurit kuorman Göteborgiin, eikä Vermlannin tehtailla ollut yleensä huolta raudastaan sen jälkeen kun ne olivat saaneet vaakamestarin kuitin siitä, että hankintasopimus oli täytetty. Mutta kavaljeerit eivät tahtoneet jättää työtä kesken, he päättivät saattaa itse rautansa aina Göteborgiin saakka.

Matkalla sinne kohtasivat heitä monet onnettomuudet. Myrsky nousi yöllä, jaala joutui väylältä, ajautui särkälle ja upposi kalliine kuormineen. Torvet ja kortit ja tyhjentämättömät viinipullot menivät pohjaan. Mutta kun oikein asiaa ajatteli, niin mitäpä haittasi, vaikka rauta hukkautuikin? Ekebyn kunnia oli pelastettu. Rauta oli mitattu Kanikenäsin rautavaa'assa. Ja jos majurin täytyikin istahtaa pöytänsä ääreen ja ilmoittaa jäykällä kirjeellä suuren kaupungin tukkukauppiaille, ettei hän vaadi heidän rahojaan, koskapa he eivät saaneet hänen rautaansa, niin eipä sekään haitannut. Ekeby oli rikas, ja sen kunnia oli pelastettu.

Mutta jospa laiturit ja sulut, jos kaivokset ja hiilihaudat, jos jaalat ja proomut alkavat kuiskia kummia? Jospa käy metsien kumea kohu, että koko matka oli petosta, jospa päätellään koko Vermlannissa, ettei proomuissa ollut ikinä enempää kuin nuo vaivaiset viisikymmentä kippuntaa ja että haaksirikko tehtiin tahallaan? Silloin on tehty rohkea urotyö ja keksitty oikea kavaljeerikuje. Sellaisesta ei vanhan hovin kunnia vahingoitu.

Mutta siitä on jo kauan. Ovathan kavaljeerit voineet ostaa raudan muualta tai löytää sen joistakin varastohuoneista, joita eivät sitä ennen tienneet. Totuus ei koskaan tule sellaisessa asiassa ilmi. Ei ainakaan vaakamestari koskaan ottanut kuuleviin korviinsakaan, että muka petos olisi ollut mahdollista, ja hänenhän se piti tietää.

Kun kavaljeerit tulivat kotiin, saivat he kuulla uutisia. Kreivi Dohnan avioliitto piti purettaman. Kreivi oli lähettänyt hovimestarinsa Italiaan hankkimaan todistuksia, ettei avioliitto ollut laillinen. Tämä palasikin kesemmällä ja toi tyydyttävät sanomat. Millaisia ne olivat, en varmaan ja tarkkaan tiedä. Vanhoja taruja käsitellessään täytyy olla hyvin varovainen, ne ovat kuin iäkkäät ruusut; niistä varisee helposti lehdet, jos niitä koskettaa kovasti. Huhutaan, ettei Italiassa oikea pappi ollut vihkimistä toimittanut. En tiedä minäkään enempää, mutta totta vain on, että Bron kihlakunnanoikeudessa selitettiin, ettei kreivi Dohnan ja Elisabet von Thurnin avioliitto ollut koskaan mikään avioliitto ollutkaan.

Tästä ei tuo nuori nainen kai mitään tiennyt. Hän oli talonpoikien parissa syrjäseudulla, jos enää eli.