Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 18

Seitsemäs luku
JUHANNUS

Oli juhannus silloin kuin nytkin, tätä kirjoittaessani. Oli parhaillaan vuoden ihanin aika.

Juuri siihen aikaan Sintram, Forsin ilkeä tehtaanpatruuna, tuskitteli ja suri. Häntä kiukutti valon voittoretki läpi vuorokauden hetkien ja pimeyden tappio. Häntä vihastutti lehtipuku, joka verhosi puita, ja kirjava nurmimatto, joka peitti maita.

Kauneus verhosi kaiken. Yksin tiekin, niin harmaa ja pölyinen kuin olikin, sai kukkasreunuksensa: keltaisia ja sinipunaisia juhannuskukkia, koiranputkia ja maitteita.

Kun juhannuspäivän suloisuus lepäsi vuorilla ja kun autereinen, värisevä ilma kantoi Bron kirkonkellojen ääntä aina Forsiin asti, kun pyhäpäivän sanomaton hiljaisuus vallitsi maassa, silloin hän nousi vihan vimmoihin. Hänestä tuntui kuin Jumala ja ihmiset olisivat rohjenneet unohtaa, että hän oli olemassa, ja hän päätti mennä kirkkoon, kerran hänkin. Ne, jotka riemuitsivat kesästä, saisivat nähdä hänet, Sintramin, aamuttoman pimeän halaajan, hänet, joka rakasti kuolemaa ilman ylösnousemusta, keväätöntä talvea.

Hän pisti ylleen sudennahkaturkin ja karvarukkaset. Hän valjastutti punaisen hevosensa kilpa-ajoreen eteen ja panetti kulkuset välkkyviin helasiloihin. Pyntättynä kuin olisi vallinnut kolmenkymmenen asteen pakkanen hän ajoi kirkolle. Hän luuli, että jalaksien vinkuna aiheutui kovasta pakkasesta. Hän luuli, että valkea vaahto hevosen lautasilla oli huurretta. Hän ei tuntenut ollenkaan lämmintä. Kylmä säteili hänestä kuin lämpö auringosta.

Hän ajoi yli avaran lakeuden, joka on Bron kirkon pohjoispuolella. Suuria, vauraita kyliä oli hänen matkansa varrella, ja vainioita, joiden yllä kiiri laulavia leivoja. En ole missään kuullut kiurujen laulavan niin kuin näillä vainioilla. Usein olen ihmetellyt, saattoiko hän tekeytyä kuuroksi näille sadoille laulajille.

Hänen täytyi ajaa monen sellaisen ohi, mikä olisi suututtanut häntä, jos hän olisi siihen silmännyt. Hän olisi nähnyt kaksi kumartavaa koivua joka tuvan edessä, ja avatuista ikkunoista hän olisi nähnyt huoneisiin, joiden katto ja seinät oli kukilla koristettu ja verhottu vihreillä lehvillä. Pieninkin kerjäläistyttö kulki maantiellä sireenikimppu kädessään, ja emännillä oli pieni kukkakimppu nenäliinassaan.

Kukkassalkoja rypistynein kukkasin ja riippuvin seppelein seisoi pihoilla. Niiden ympäriltä oli ruoho tallattu, sillä iloinen tanssi oli siinä leiskunut kesäisenä yönä.

Alhaalla Lövenillä tungeksivat tukkilautat. Pienet valkoiset purjeet oli nostettu päivän kunniaksi, vaikkei tuulen henkäyskään heiluttanut niitä, ja joka maston huipussa oli vihreä seppele.

Monia teitä, jotka johtavat Brohun, vaelsi kirkkoväkeä. Naiset olivat koreita vaaleissa, kotikutoisissa kesäpuvuissaan, jotka oli saatu juuri täksi päiväksi valmiiksi. Kaikki olivat juhlavaatteissaan.

Ja ihmiset eivät voineet lakata iloitsemasta pyhäisestä rauhasta ja levosta jokapäiväisen työn lomassa, suloisesta lämmöstä, lupaavasta sadosta ja mansikoista, jotka alkoivat tienvieressä punoittaa. He tarkkasivat ilmojen rauhaa, pilvetöntä taivasta, ja kuuntelivat leivon liverrystä ja sanoivat: "Näkee, että tämä on Herran päivä."

Silloin ajoi Sintram siihen. Hän kiroili ja huimi piiskalla ponnistelevaa hevosta. Sora vinkui ilkeästi jalasten alla, suurten kulkusien kimakka kilinä hämmensi kirkonkellojenkin äänen. Hänen otsansa karvalakin reunan alla oli vihaisissa kurtuissa.

Se kauhisti kirkkoväkeä ja se luuli nähneensä itse pirun. Eivät he saaneet edes tänään, kesäjuhlan päivänä, unohtaa pahuutta ja pakkasta. Katkera on niiden osa, jotka vaeltavat maan päällä.

Ne, jotka seisoivat kirkonseinän varjossa tai istuivat kirkkopihan muurilla, odottaen jumalanpalveluksen alkamista, katselivat häntä äänettömästi ällistellen, kun hän kulki kirkonovelle. Juuri äsken oli hurmaava päivä täyttänyt heidän sydämensä ilolla siitä, että he saivat astella maan polkuja ja nauttia elon suloutta. Nyt kun he näkivät Sintramin, valtasi heidät outojen onnettomuuksien aavistukset.

Sintram astui kirkkoon ja istui omalle tuolilleen, lyöden karvarukkasensa penkkiin niin, että rukkasiin ommeltujen sudenkynsien ramahdus kaikui aina ovensuuhun. Ja naiset, joita oli jo joku asettunut etupenkkiin, pyörtyivät, kun näkivät tuon karvaisen olennon, ja heidät täytyi kantaa ulos.

Mutta kukaan ei tohtinut ajaa ulos Sintramia. Hän häiritsi rahvaan hartautta, mutta häntä pelättiin liian paljon, niin ettei kukaan uskaltanut käskeä häntä kirkosta poistumaan.

Turhaan puhui pappi kesän valoisasta juhlasta. Kukaan ei kuunnellut häntä. Rahvas ajatteli vain pahaa ja pakkasta ja outoa onnettomuutta, jota tuo ilkeä tehtaanpatruuna heille ennusti.

Kun kirkonmeno loppui, nähtiin ilkiön menevän saman kummun jyrkänteelle, jolla Bron kirkko on. Hän katsoi alas Brobyn salmelle ja seurasi sitä silmin isonpappilan ja kolmen niemen ohi, jotka ovat länsirannalla, aina Lövenin ulapoille. Ja nähtiin, miten hän puristi kätensä nyrkkiin ja pui sitä salmelle ja sen viheriöiville rannoille. Sen jälkeen liukui hänen silmäyksensä etelään, alisen Lövenin taakse, aina siintäville niemille, jotka näyttävät sulkevan järveä. Ja pohjoiseen lensivät ne peninkulmittain Gurlita-kukkulan ohi, aina Björnidetiin asti, jossa järvi loppuu. Hän katsoi länteen ja itään, jossa pitkät vuoret laaksoa reunustavat, ja pui taas nyrkkiään. Ja jokainen tiesi, että jos hänellä olisi ollut oikeassa kädessään salamakimppu, olisi hän hurjan iloisena sinkauttanut salamansa rauhaisaan maahan ja levittänyt tuskaa ja kuolemaa niin etäälle kuin olisi voinut. Sillä hän oli jo totuttanut sydämensä niin pahaan, ettei hän voinut iloita muusta kuin kurjuudesta. Vähitellen hän oli itse oppinut rakastamaan kaikkea rumaa ja viheliäistä. Hän oli heikkopäisempi hurjinta hullua; mutta tätä ei ymmärtänyt kukaan.

Pian kerrottiin kummia. Kerrottiin että kun kirkonvartija meni sulkemaan kirkkoa, katkesi avaimen lehti, sillä kovaksi käännetty paperi oli tungettu lukkoon. Vartija vei sen rovastille. Se oli, kuten hyvin arvasi, osoitettu sille muutamalle, joka on siellä toisessa maailmassa.

Kuiskailtiin, mitä siinä mahtoi olla. Rovasti oli polttanut paperin, mutta kirkonvartija oli nähnyt, kun se pirulainen paloi. Kirjaimet olivat paistaneet mustasta paperista kirkkaan punaisina. Hän ei voinut olla lukematta. Oli lukenut, sanoivat, että se pannahinen tahtoi hävittää maan autioksi niin pitkälti kuin Bron kirkontorni näkyi. Hän tahtoi että kirkko joutuu metsän pimeyteen. Hän tahtoi karhut ja ketut asumaan ihmisasunnoissa. Peltojen piti olla viljelemättä, eikä enemmän koiraa kuin kukkoakaan pitänyt näillä main kuuluman. Se kehno tahtoi palvella herraansa tuottamalla turmiota jokaiselle. Semmoista hän oli luvannut.

Ja ihmiset odottivat tulevaa aikaa hiljaisina ja epätoivoisina, sillä he tiesivät, että sen ilkiön valta oli suuri, että hän vihasi kaikkea elämää, että hän tahtoi nähdä erämaan tunkeutuvan laaksoon ja että hän ottaisi palvelukseensa mielellään ruton, nälänhädän tai sodankin karkottamaan pois maan päältä jokaisen, joka rakasti hyvää, iloa tuottavaa työtä.

Kahdeksas luku
ROUVA MUSICA

Kun ei mikään saanut Gösta Berlingiä iloiseksi sen jälkeen, kun hän oli auttanut nuoren kreivittären pakoon, päättivät kavaljeerit etsiä apua hyvältä rouva Musicalta, joka oli mahtava haltijatar ja lohduttaa monta onnetonta.

Sentähden he avauttivat eräänä heinäkuun iltana Ekebyn suuren salin ovet ja nostattivat ikkunasäpit paikoiltaan. Aurinko ja ilma päästettiin sisään: tuo myöhäisen illan suuri, punainen aurinko, viileän ehtoon lempeä ja tuoksuva ilma.

Juovikkaat päällykset poistettiin huonekaluista, klaveeri avattiin, ja harsot vedettiin venetsialaisten kruunujen ympäriltä. Kultaiset aarnikotkat saivat taas loistaa valossa marmoripöytien valkeain levyjen alta. Valkoiset jumalattaret tanssivat peilin mustalla otsareunustalla. Silkkidamastin monimuotoiset kukkaset kimmelsivät iltahehkussa. Ja ruusuja poimittiin ja kannettiin sisään. Koko sali täyttyi ruusujen tuoksulla. Siellä oli ihmeellisiä, nimeltä tuntemattomia ruusuja, jotka oli tuotu vieraista maista Ekebyhyn. Siellä oli keltaisia ruusuja, joiden terissä veri kimmeltää punaisena kuin ihmisen suonissa, ja kermanvalkoisia, joiden reunat ovat repaleisia, ja hienon punaisia, joiden suuret terät ovat reunasta värittömiä kuin vesi, ja tummanpunaisia, joissa on mustat varjot. He kantoivat sisään kaikki Altringerin ruusut, jotka olivat tulleet mailta vierahilta ihastuttamaan kauniiden naisten silmiä.

Sitten tuodaan nuotteja ja nuottitelineitä sisään, ja messinkisoittimia ja käyriä ja viuluja kaiken kokoisia, sillä hyvä rouva Musica on nyt vallitseva Ekebyssä ja koettava lohduttaa Gösta Berlingiä.

Rouva Musica on valinnut lempeän isä Haydnin "Oxford" – sinfonian ja harjoituttanut sen kavaljeereilla. Julius-patruuna heiluttaa tahtipuikkoa, ja muut hoitavat kukin soitintaan. Kaikki kavaljeerit osaavat soittaa – muuten he eivät olisikaan kavaljeereja.

Kun kaikki on valmista, lähetetään noutamaan Göstaa. Hän on vielä heikko ja haluton, mutta ilostuu komeasta huoneesta ja kauniista musiikista, jota saa pian kuulla. Sillä tiedetäänhän, että vaivatulle ja kärsivälle on rouva Musica parhainta seuraa. Se rouva on iloinen ja leikkivä kuin lapsi. Hän on tulinen ja kiehtova kuin nuori nainen. Hän on viisas ja hyvä kuin vanhukset, jotka ovat eläneet kunniallisesti.

Ja sitten soittivat kavaljeerit, aivan hiljaa, suloisen hellästi.

Pikku Ruster on vakava työssään. Hän lukee nuotteja rillit nokalla, suutelee huilusta ilmi sulavia säveliä ja leikkii sormin näppäimien ja aukkojen joukossa. Eberhard-setä istuu köyrynä sellonsa yllä, tekotukka on pyörähtänyt korvalliselle ja huulet vapisevat mielenliikutuksesta. Bergh seisoo ylväänä pitkine fagotteineen. Hän unohtuu toisinaan ja päästää ihan keuhkojensa pohjasta, mutta silloin muksauttaa Julius-patruuna häntä tahtipuikolla suoraan paksuun kalloon.

Hyvin sujuu, loistavan hyvin se sujuu! Kuolleista nuottimerkeistä loihtivat he esiin rouva Musican ilmielävänä. Levitä taikaviittasi, hyvä rouva Musica, ja kanna Gösta Berling ilon maihin, joissa hän tavallisesti elää.

Oi, että tuo on Gösta Berling, tuo, joka istuu nyt niin kalpeana ja tarmottomana ja jota vanhain herrojen täytyy nyt huvittaa, aivan kuin hän olisi pikkulapsi! Nyt tulee Vermlannissa ilon puute!

Minä kyllä tiedän, miksi nuo vanhukset rakastivat häntä. Minä tiedän kyllä, kuinka pitkäksi talvi-ilta voi tulla ja kuinka synkeys voi hiipiä mieleen tuolla kaukana yksinäisissä kartanoissa. Minä ymmärrän kyllä, miltä tuntui kun hän tuli.

Ah, ajatelkaa sunnuntain iltapuolta, kun työ lepää ja ajatukset ovat tylsät! Ajatelkaa itsepäistä pohjatuulta, huoneeseen kylmää viuhtovaa, kylmää, jonka käsissä ei mikään takkatuli voi tuottaa lievitystä! Ajatelkaa ainoata talikynttilää, jota täytyy myötäänsä niistää! Ajatelkaa yksitoikkoista virrenveisuuta, joka kuuluu keittiöstä.

No, ja silloin soivat kulkuset, silloin kopistavat ripeät jalat lunta kengistä eteisen lattialle, sitten tulee Gösta Berling huoneeseen. Hän nauraa ja laskee leikkiä. Hän on elämää, hän on lämpöä. Hän avaa klaveerin kannen ja soittelee niin, että noita vanhoja kieliä ihmettelee. Hän osaa laulaa kaikki laulut, soittaa kaikki sävelet. Hän tekee onnellisiksi kaikki talon asukkaat. Ei koskaan hänellä ollut kylmä, ei koskaan hän ollut väsynyt. Murheelliset unohtivat surunsa hänet nähdessään. Ah, miten hyvä sydän hänellä oli! Kuinka hän sääli heikkoja ja köyhiä! Ja kuinka nerokas hän oli! Niin, olisittepa kuulleet vanhain puhuvan hänestä.

Mutta nyt, juuri kun he parhaillaan soittavat, hän purskahtaa itkuun. Hänestä on elämä, koko elämä niin surullista. Hän nojaa päätään käsiinsä ja itkee. Kavaljeerit kauhistuvat. Nämä eivät ole niitä lempeitä ja parantavia kyyneleitä, joita rouva Musica tavallisesti loihtii esille. Hän nyyhkii epätoivoisesti. Aivan neuvottomina he laskevat soittimet käsistään.

Hyvältä rouva Musicaltakin, joka rakastaa Gösta Berlingiä, häneltäkin on mennä rohkeus; mutta sitten hän muistaa, että onhan hänellä vielä valtava sankari kavaljeerien joukossa.

Se on lauhkea Lövenborg, hän, joka kadotti morsiamensa sameaan jokeen ja joka on Gösta Berlingin orja, nöyrempi kuin kukaan muu kavaljeereista. Hän hiipii nyt klaveerin luo. Hän käy sen ympärillä, tunnustelee sitä varovasti ja hyväilee kevyellä kädellä sen koskettimia.

Mutta kavaljeerirakennuksessa on Lövenborgilla suuri puupöytä, johon hän on maalannut klaviatuurin ja rakentanut nuottitelineen. Sen ääressä hän usein istuu tuntikausia juoksutellen sormiaan mustilla ja valkoisilla koskettimilla. Siinä hän harjoittelee sekä skaaloja että etydejä, ja siinä hän soittaa Beethoveniansa. Hän ei soita koskaan muuta kuin Beethovenia. Rouva Musica on tukenut häntä aivan armollisesti, niin että hän on saanut jäljentää monta noista kuudestaneljättä sonaatista.

Mutta ukko ei tohdi puuttua koskaan muuhun soittimeen kuin puupöytään. Klaveeria kohtaan hän tuntee kunnioituksensekaista kauhua. Se houkuttelee häntä puoleensa, mutta se pelästyttääkin häntä. Tuo remuava soitin, josta on moni polska jyristetty, on hänelle pyhättö. Hän ei ole uskaltanut koskaan sitä liikuttaa. Ajattele vain tuota ihmeellistä laitosta, jonka monet kielet voivat auttaa suuren mestarin teokset elämään! Hänen tarvitsee vain painaa korvansa sitä vasten, ja kohta hän kuulee andanten ja scherzon humisevan sisällä. Niin, klaveeri on juuri se alttari, jonka ääressä rouva Musicaa on palveltava. Mutta hän ei ole ikänään soittanut klaveeria. Hän ei koskaan tule niin rikkaaksi, että hänen kannattaisi hankkia itselleen klaveeria, ja tätä hän ei ole koskaan tohtinut soittaa. Majurinrouvakaan ei ollut liioin halukas sitä hänelle avaamaan.

Hän on kyllä kuullut, kuinka sillä on soitettu polkkaa ja valssia ja kilkutettu Bellmanin sävelmiä. Mutta kun sellaista epäpyhää soitettiin, ei tuo ihana kone tietenkään voinut muuta kuin rämistä ja voivotella. Ei, jos tulisi Beethoven, silloin se antaisi kuulua oikean, hienon äänensä.

Hän asettuu klaveerin eteen ja alkaa soittaa. Hän on aivan epävarma ja liikutuksissaan, mutta hän hapuilee sormillaan pari tahtia, koettaa tavata oikeaa sointia, rypistää otsaansa, koettaa uudestaan ja panee sitten kätensä kasvoilleen ja alkaa itkeä.

Niin, hyvä rouva Musica, se on hänestä katkeraa. Pyhättö ei olekaan mikään pyhättö. Siellä ei ole sisällä uneksimassa kirkkaita, hienoja ääniä, siellä ei ole kumeata, ylhäistä ukkosta, ei valtavaa, pauhaavaa hirmumyrskyä. Ei ainoatakaan kuvaamatonta sulosointua, jotka humisivat paratiisin ilmassa, ole sinne kätkeytynyt. Se on vanha rämisevä klaveeri, eikä mitään muuta.

Mutta silloin antaa rouva Musica neuvon kekseliäälle everstille. Hän ottaa Rusterin mukaansa, ja he menevät kavaljeerirakennukseen ja noutavat Lövenborgin pöydän, johon on maalattu koskettimet.

"Kas tässä, Lövenborg", sanoo Beerencreutz heidän palattuaan, "tässä on sinun klaveerisi. Soitapa nyt Göstalle!"

Silloin herkeää Lövenborg itkemästä ja asettuu soittamaan Beethovenia murheiselle nuorelle ystävälleen. Nyt hän varmaan tulee iloiseksi.

Ukon päässä helisevät iki-ihanat sävelet. Hän ei voi muuta kuin olettaa, että Gösta kuulee, miten kauniisti hän soittaa. Gösta varmaan huomaa, miten hyvin hän tänä iltana soittaa. Ei ole soittajalla enää vaikeuksia. Hän tekee juoksutuksiaan ja lirityksiään ihan vapaasti. Hän suorittaa vaikeimmat otteet. Hän haluaisi, että itse mestari häntä nyt kuulisi.

Kuta enemmän hän soittaa, sitä enemmän hän haltioituu. Hän kuulee ylimaallisen voimakkaana jokaisen sävelen.

"Suru, surutar", hän soittaa, "miksi sinua en rakastaisi? Siksi, että sinun huulesi ovat kylmät, sinun poskesi kuihtuneet, siksi, että sinun syleilysi tukahduttaa, katseesi kivettää.

"Suru, surutar, sinä olet noita ylpeitä, kauniita naisia, joiden rakkautta on vaikea saavuttaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla. Sinä hyljätty, minä painoin sinut sydämelleni ja rakastin sinua. Minä hyväilin vilun pois jäsenistäsi, ja sinun rakkautesi on minut täyttänyt autuudella.

"Oi, miten minä olen kärsinyt! Oi, miten olen ikävöinyt, kun kadotin sen, jota enin rakastin. Synkkä oli ympärilläni ja sielussani yö! Rukoukseen olin vaipunut, raskaihin, kuulemattomiin rukouksiin. Taivas oli sulkeutunut pitkään odotettuani. Tähdekkäästä avaruudesta ei tullut ainoatakaan suloista henkeä lohdutuksekseni.

"Mutta minun kaipuuni viilsi rikki sumentavat verhot. Sinä tulit väikkyen luokseni kuunsäteistä siltaa. Sinä tulit valossa, oi rakkahani, ja hymyilevin huulin. Iloiset haltijahenget ympärilläsi liehuivat. Ne tulivat ruususeppelein. Ne kisailivat sitroin ja huiluin. Autuasta oli sinua nähdä.

"Mutta sinä katosit, sinä katosit. Eikä minulla ollut kuunsäteistä siltaa halutessani seurata sinua. Maassa minä makasin, siivetön, tomussa kiinni. Valitukseni oli kuin villi eläimen karjunta, kuin taivaan jylisevä ukkonen. Tahdoin lähettää salaman airueena luoksesi. Kirosin viheriöitsevää maata. Kulo kasvit polttakoon, lyököön ihmiset rutto! Huusin kuolemaa ja kadotusta. Luulin iankaikkisen tulen tuskien olevan suloutta kurjuuteni rinnalla.

"Suru, surutar, silloin sinä tulit ystäväkseni! Miksi en rakastaisi sinua, kuten rakastetaan noita ylpeitä, ankaria naisia, joiden rakkautta on vaikea voittaa, mutta joilla se palaa voimakkaammin kuin muilla?"

Niin hän soitti, tuo mystikko-parka. Hän istui siinä, ihastuksesta ja liikutuksesta loistaen, ja kuuli iki-ihmeellisiä ääniä, luullen varmaan myös Göstan kuulevan ne ja tulevan lohdutetuksi.

Gösta katseli häntä kauan. Ensin häntä tämä narrin kuje suututti, mutta vähitellen hän siinä lauhtui. Hän oli vastustamaton, tuo ukko, istuessaan noin nauttien Beethovenistaan.

Ja Gösta alkoi ajatella, miten tämäkin mies, joka nyt oli niin lauhkea ja suruton, oli kerran ollut kärsimysten kourissa, kuinka hänkin oli kadottanut rakastettunsa. Ja nyt hän istui tuossa puupöytänsä ääressä onnesta loistaen. Ei siis tarvittu enempää tekemään ihmistä onnelliseksi.

Se tuntui nöyryyttävältä. Kuinka, Gösta, hän sanoi itsekseen, etkö sinä enää voi kärsiä etkä kestää? Sinä, jota kaiken elämäsi ajan on köyhyys karaissut, sinä, joka olet kuullut jokaisen metsän puun, jokaisen niityn mättään puhuvan kieltäytymisestä ja kärsivällisyydestä, sinä, joka olet kasvanut maassa, missä talvi on ankara ja kesä niukka, oletko sinä unohtanut kärsimisen taidon?

Ah, Gösta, mies kestäköön kaiken, mitä elämä tarjoaa, rohkein mielin ja hymyhuulin, muuten hän ei ole mies. Kaihoa niin paljon kuin tahdot, jos olet kadottanut rakkaasi, anna omantunnon sisintäsi kaivaa ja jäytää, mutta ole kasvoiltasi mies ja vermlantilainen. Anna katseesi säteillä iloa ja tervehdi ystäviäsi hilpein sanoin!

Ankaraa on elämä, ankaraa luonto. Mutta kumpikin tuottaa vastapainoksi kovuudelleen rohkeutta ja iloa, muutoinhan ei kukaan voisi niitä kestää.

Rohkeutta ja iloa! On kuin nämä olisivat elämän tärkeimmät velvollisuudet. Sinä et ole niistä koskaan tinkinyt, et tingi nytkään.

Oletko sinä huonompi Lövenborgia, joka istuu tuossa puuklaveerinsa ääressä, huonompi kaikkia muita kavaljeereja, noita uljaita, noita suruttomia, iäti nuoria? Sinä tiedät kyllä, ettei ainoakaan heistä ole välttänyt kärsimystä!

Ja Gösta katsoo heitä. Ah, millainen näytelmä! Siinä he istuvat, kaikki syvän vakavina, ja kuuntelevat tätä musiikkia, jota ei kukaan kuule.

Lövenborg havahtuu unelmistaan vallattomaan nauruun. Hän kohottaa kätensä koskettimilta ja kuuntelee kuin hurmiossa. Se on Gösta Berlingin entistä naurua, hänen hyvää, ystävällistä, tarttuvaa nauruaan! Suloisinta soittoa, mitä vanhus on elämässään kuullut.

"Enkö minä jo arvannut, että Beethoven sinut parantaa!" hän huudahtaa.

"Nythän sinä olet taas ennallasi."

Sillä tavalla hyvä rouva Musica paransi Gösta Berlingin riutumuksesta.

Yhdeksäs luku
BROBYN PAPPI

Eros, kaikkivaltias jumala, sinä tiedät hyvin, että usein tuntuu siltä kuin ihminen olisi sinun vallastasi vapautunut. Näyttää kuin kaikki ne suloiset tunteet, jotka ihmisiä yhdistävät, olisivat kuolleet hänen sydämestään. Mielipuolisuus ojentaa kyntensä ottaakseen onnettoman, mutta silloin tulet sinä kaikkivaltiudessasi, sinä elämän suojelusherra, ja niinkuin entisen väkevän pyhimyksen sauva kukoistaa kuivunut sydän jälleen.

Kukaan ei ole Brobyn pappia ahnaampi, kukaan ei pahuutensa ja sydämettömyytensä vuoksi ihmisistä erotetumpi. Hänen huoneensa ovat lämmittämättä talvella, hän istuu maalaamattomalla puupenkillä, kulkee ryysyissä, syö hengenpitimiksi kuivaa leipää ja raivostuu, jos kerjäläinen astuu hänen kynnyksensä yli. Hän antaa hevosen nähdä nälkää tallissa ja myy heinät, hänen lehmänsä järsivät tievieren kuivaa heinää ja seinien sammalta. Aina kauas maantielle kuuluu nälkäisten lampaiden määkinä. Talonpojat nakkelevat hänelle lahjana ruokaa, jota heidän koiransa eivät syö, ja vaatteita, joita heidän köyhänsä halveksivat. Hänen kätensä on ojennettu pyytämään, selkänsä taipuisa kiittämään. Hän kerjää rikkailta, lainaa köyhiltä. Kun hän näkee leimatun rahan, kirvelee hänen sydäntään tuska, kunnes raha on hänen taskussaan. Onneton se, joka ei ole suorituspäivänä selvittänyt asioitaan hänen kanssaan!

Myöhään hän nai, mutta parempi olisi ollut, jos hän ei olisi ollenkaan nainut. Hänen vaimonsa kuoli kiusattuna ja ylenmäärin rasittuneena. Nyt hänen tyttärensä palvelee vierailla. Pappi vanhenee, mutta ikä ei lievitä hänen himoaan. Ahneuden mielettömyys ei eroa hänestä koskaan.

Mutta eräänä kauniina elokuun päivänä nousevat raskaat, neljän hevosen vetämät vankkurit Brobyn ylämäkeä. Hieno, vanha neiti tulee siellä kaikessa komeudessaan, kuski, lakeija ja kamarineitsyt mukanaan. Hän tulee tapaamaan Brobyn pappia, nuoruutensa rakastettua.

Kun pappi oli kotiopettajana hänen isänsä maatilalla, he rakastivat toisiaan, vaikka ylpeä suku heidät erotti. Ja nyt hän matkaa Brobyn mäkiä saadakseen nähdä hänet vielä kerran ennen kuolemaansa. Kaikki, mitä elämä voi hänelle enää antaa, on, että hän saa vielä nähdä nuoruutensa rakastetun.

Pieni, hieno neiti istui unelmoiden noissa suurissa vaunuissa. Hän ei ole menevinään köyhään, pieneen kappalaisen taloon, vaan viileään, tuuheaan lehtimajaan, joka on puiston perillä ja jossa rakastettu häntä odottaa. Hän näkee rakkaansa: tämä on nuori, ja hän osaa suudella ja hän osaa rakastaa. Nyt, tietäessään näkevänsä toisen, tämän kuva ilmestyy hänen eteensä harvinaisen selkeänä. Miten kaunis hän on, miten kaunis! Hän osaa haaveksia, hän osaa leimuta, hän täyttää hänen olentonsa hurmauksen tulella.

Nyt on neiti kellankelmeä, kuihtunut ja vanha. Pappi ei kenties tunne häntä enää, kuusikymmenvuotiasta, mutta hän ei tule katseltavaksi vaan katsomaan: katsomaan nuoruutensa rakastettua, joka on säästynyt vahingotta ajan iskuilta, joka on yhä nuori ja kaunis ja lämminsydäminen.

Hän on asunut niin kaukana, ettei ole kuullut sanaakaan Brobyn papista.

Niin jyrisevät vankkurit ylämäkeä, ja jo näkyykin pappila jyrkänteellä.

"Jumalan laupeuden tähden", vonkaisee tiepuolesta kerjäläinen, "lantti köyhälle raukalle."

Jalo nainen antaa hänelle hopearahan ja kysyy, onko Brobyn pappila tässä lähellä.

Kerjäläinen silmäilee häntä terävästi, ovelasti.

"Pappila on tuolla", hän sanoo, "mutta pappi ei ole kotona, eikä ketään ole kotona pappilassa."

Hieno, pieni neiti näyttää aivan kummasti kalpenevan. Viileä lehtimaja häviää, rakastettua ei ole siellä. Kuinka hän voi toivoakaan, neljäkymmentä vuotta odotettuaan, tapaavansa hänet siellä?

Mitä armollisella neidillä olisi pappilaan asiaa?

Armollinen neiti on tullut tapaamaan komministeriä. Hän on tuntenut hänet menneinä päivinä.

Neljäkymmentä vuotta ja neljäkymmentä peninkulmaa on erottanut heitä. Ja joka peninkulmalla, jonka neiti on ajanut lähemmäksi, hän on ajanut pois yhden vuoden suru- ja muistotaakat, joten hän nyt, päästyään perille pappilaan, on taaskin kaksikymmenvuotias, huoleton, vailla muistoja.

Kerjäläinen seisoo ja katsoo häntä, näkee hänen muuttuvan silmissään kaksikymmenvuotiaasta kuusikymmenvuotiaaksi, ja taaskin kuusikymmenvuotiaasta kahdenkymmenen ikäiseksi.

"Pappi tulee kotiin iltapäivällä", hän sanoo. Armollinen neiti tekisi parhaiten, jos menisi Brobyn majataloon ja tulisi takaisin iltapäivällä. Silloin takaa kerjäläinen papin olevan kotona.

Hetkisen päästä vierivät raskaat vankkurit mäkiä alas vieden pientä, kuihtunutta naista majataloon, mutta kerjäläinen seisoo kovasti vavisten ja katselee, kun toinen menee. Hänen tekisi mieli langeta polvilleen ja suudella pyöränjälkiä.

Hienona, parta ajettuna ja puku puhdistettuna, kiiltosoikioissa kengissä, silkkisukissa, röyhelöpaidassa ja kalvosimissa seisoo Brobyn pappi samana päivänä puolelta päivin Bron ruustinnan edessä.

"Hieno neiti", hän sanoo, "kreivintytär. Ruustinna, luuleeko ruustinna, että minä, köyhä mies, voin pyytää häntä tulemaan luokseni? Lattiat ovat mustat, vierashuoneessa ei ole huonekaluja, salin katto on vihreä homeesta ja kosteudesta. Auttakaa minua, ruustinna! Ajatelkaa, että hän on ylhäisen kreivin tytär!"

"Sanokaa, että olette matkoilla!"

"Rakas ruustinna, hän on ajanut neljäkymmentä peninkulmaa nähdäkseen minut, köyhän miehen. Ei hän tiedä, millaista minun oloni on. Ei minulla ole sänkyäkään mihin hänet pyytää nukkumaan. Eikä ole sänkyä hänen palvelijoilleen."

"No, antakaa sitten hänen mennä matkaansa."

"Rakas, hyvä ruustinna! Eikö ruustinna ymmärrä, mitä minä tarkoitan? Ennen minä antaisin kaikki mitä minulla on, kaikki mitä olen ahkeruudella ja ponnistuksella saanut kokoon, kuin antaisin hänen mennä vastaanottamatta häntä kattoni alle. Hän oli kaksikymmenvuotias, kun minä näin hänet viimeksi, ja siitä on nyt neljäkymmentä vuotta, ajatelkaa, ruustinna! Auttakaa minua, että minä saan nähdä hänet luonani! Tässä on rahaa, jos raha auttaa, mutta tässä tarvitaan muuta kuin rahaa."

Oi Eros, naiset rakastavat sinua. Mieluummin he käyvät sata askelta sinun tähtesi kuin askelen muiden jumalten tähden.

Bron suuressa pappilassa tyhjennetään sisähuoneet, tyhjennetään keittiö, tyhjennetään ruokasäiliö. Bron suuressa pappilassa lastataan työrattaat ja ajetaan kappalaisen taloon. Kun rovasti tulee rippikoulusta kotiin, hän saa kuljeksia tyhjissä huoneissa, raottaa keittiönovea ja kysyä päivällistään eikä löydä sieltä ketään. Ei päivällistä, ei ruustinnaa, ei piikoja! Minkäs sille voi! Eros kun tahtoi, Eros, tuo kaikkivaltias.

Sitten lähempänä iltaa nousevat ne raskaat vaunut ratisten Brobyn mäkiä. Ja pieni neiti istuu ja pelkää: eiköhän häntä taas tapaa huono onni, pääseekö hän nyt todellakin kohtaamaan elämänsä ainoata iloa?

Sitten pyörähtävät vaunut pappilaan, mutta porttiholvissa ne pysähtyvät. Suuret vaunut ovat liian leveät, porttiholvi liian kapea. Kuski läiskäyttää piiskallaan, hevoset hypähtävät, lakeija noituu, mutta vaunujen takapyörät ovat auttamattomasti takerruksissa. Kreivintytär ei voi päästä rakastettunsa pihaan.

Mutta tuolta tulee joku, sieltä tulee hän. Hän nostaa kreivintyttären vaunuista, hän kantaa hänet käsillään, joiden voima on murtumaton; häntä painetaan yhtä lämpimään syleilyyn kuin ennen, neljäkymmentä vuotta sitten. Neiti katsoo silmiin, jotka loistavat niinkuin ne loistivat silloin, jolloin ne olivat nähneet ainoastaan viisikolmatta kevättään.

Neidin valtaa tunteiden myrsky, lämpimämpi kuin milloinkaan ennen. Hän muistaa, että tuo toinen kantoi hänet kerran ylös pengermän portaita. Hän, joka jo uskoi rakkautensa eläneen kaikki nämä vuodet, hän oli kumminkin unohtanut, miltä tuntui olla suljettuna vahvoihin käsivarsiin, katsella nuoriin, loistaviin silmiin.

Hän ei näe, että pappi on vanha. Hän näkee vain silmät, silmät.

Hän ei näe mustia lattioita, homeenvihreitä laipioita, hän näkee vain hänen loistavat silmänsä. Brobyn pappi on komea mies, kaunis herra sillä hetkellä. Hän tulee kauniiksi kun hän vain morsiameensa katsahtaa.

Hän kuuntelee papin ääntä, hänen kirkasta, vahvaa ääntään, se hyväilee ja kaikuu. Niin puhuu pappi vain hänelle. Miksi tarvitsi pappi rovastin huonekaluja tyhjiin huoneihinsa, miksi ruokaa, miksi palvelijoita? Vanha neiti olisi tuskin kaivannut sellaista. Hän kuuntelee papin ääntä ja katselee hänen silmiään.

Koskaan, koskaan ennen ei nainen ole ollut niin onnellinen.

Kuinka sirosti pappi kumartaa, sirosti ja ylpeästi, ikäänkuin hän olisi ruhtinatar ja pappi hellitty suosikki! Pappi käyttää hänelle puhuessaan vanhojen monia korulauselmia. Nainen vain hymyilee ja on onnellinen.

Illalla tarjoaa pappi hänelle käsivartensa ja he kävelevät kahden hänen vanhassa, rappeutuneessa puutarhassaan. Neiti ei näe mitään rumaa, mitään laiminlyötyä. Rumiksi versoneet pensaat muuttuvat leikatuiksi aitauksiksi, rikkaruoho laskeutuu tasaiseksi, loistavaksi matoksi, pitkät käytävät varjostavat niitä, ja tumman vihreyden syvänteistä loistavat valkeat kuvapatsaat, nuoruuden, uskon, toivon, rakkauden kuvat.

Hän tietää papin olleen naimisissa, mutta hän ei sitä muista. Kuinka muistaisi hän mitään sellaista! Hänhän on kahdenkymmenen iässä, pappi viidenkolmatta. Niin, pappi on varmaankin vain viidenkolmatta, nuori, hehkuva, voimaa uhkuva. Onko se hän, josta tulee ahne Brobyn pappi, hän, tuo hymyilevä nuorukainen! Joskus suhahtaa papin korviin sanoma kaameista kohtaloista.

Mutta köyhien vaikerrusta, petettyjen kirouksia, halveksinnan pilkkapuheita, häväistyslauluja, ivaa, siitä hän ei vielä tiedä mitään. Hänen sydämensä palaa ainoastaan puhdasta ja viatonta rakkautta. Ei ole tuo ylpeä nuorukainen koskaan rakastava kultaa niin, että matelee sen vuoksi alhaisimmassa liassa, kerjää sitä matkustavilta, kärsii nöyryytystä, kärsii pilkkaa, kärsii vilua, kärsii nälkää saadakseen vain sitä. Hänkö pitää lastaan nälässä, kiduttaa vaimoaan saman kurjan kullan vuoksi! Se on mahdotonta. Sellainen hän ei voi olla. Hän on hyvä ihminen, kuten kaikki muutkin. Hän ei ole mikään peto.

Ei kulje hänen nuoruutensa rakastettu halveksitun raukan rinnalla, joka on arvoton siihen toimeen, jonka on rohjennut ottaa! Niin hän ei tee.

Oi Eros, kaikkivaltias jumala, ei tänä iltana! Tänä iltana ei hän ole Brobyn pappi, ei myös seuraavana päivänä eikä ylihuomennakaan.

Kolmantena huomenna matkustaa kreivintytär pois. Portti on laajennettu. Vaunut vierivät Brobyn alamäkeä niin nopsasti kuin kyllikseen levänneet hevoset jaksavat juosta.

Sellainen unelma, sellainen ihana unelma! Ei ainoatakaan pilveä niinä kolmena päivänä!