Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 17

Viides luku
LILJECRONAN KOTI

Olen maininnut, että yksi kavaljeereista oli hyvin musikaalinen. Hän oli pitkä, vankkajäseninen mies, hänellä oli suuri pää ja tuuhea, musta tukka. Hän ei ollut siihen aikaan tiettävästikään monta vuotta yli neljänkymmenen, mutta hänen kasvonsa olivat rumat ja jäykkäpiirteiset ja hänen käytöksensä säyseä. Siitä johtui, että monet pitivät häntä vanhana. Hän oli hyvä mies, mutta raskasmielinen.

Eräänä iltana hän pisti viulun kainaloonsa ja lähti pois Ekebystä. Hän ei sanonut hyvästiä kenellekään, vaikkei aikonut palata enää koskaan. Häntä oli Ekebyn elämä inhottanut aina siitä saakka, kun hän oli nähnyt kreivitär Elisabetin onnettomuuden. Hän kulki lepäämättä, koko illan ja yön, kunnes tuli aamuauringon noustessa Löfdala-nimiseen herraskartanoon, joka oli hänen omansa.

Oli niin varhaista, ettei kukaan ollut vielä valveilla. Liljecrona istuutui viheriälle keinulaudalle päärakennuksen seinämälle ja katseli kartanoaan. Herra Jumala, kauniimpaa paikkaa ei ollutkaan! Talon edessä laajeneva kenttä kallistui loivasti laaksoon päin, ja sitä verhosi hieno, vaaleanvihreä ruoho. Ei ollut ruohokenttää sen somempaa. Lampaat saivat napostella sitä ja lapset siinä leikkiä ja telmiä, mutta se pysyi aina vain yhtä tiheänä ja vihreäruohoisena. Viikate ei koskaan sitä viuhtonut, mutta vähintään kerran viikossa lakaisutti emäntä pois kaikki risut ja korret ja kuivat lehdet tuoreesta ruohikosta. Liljecrona katseli hiekkakäytävää, joka oli kuistin edessä, ja vetäisi äkkiä jalkansa pois. Lapset olivat illalla haravoineet siihen oikeita säännöllisiä kuvioita, ja hänen suuret jalkansa olivat nyt kauheasti turmelleet hienoa työtä. Ihme, miten kaikki tällä paikalla versoi! Ne kuusi pihlajaa, jotka kasvoivat pihamaan vartiona, olivat korkeita kuin pyökit ja leveitä kuin tammet. Sellaisia puita ei kai ole koskaan missään nähty. Koreita ne olivat paksuine runkoineen, joita keltainen naava peitti, ja suurine, valkoisine kukkaterttuineen, jotka loistivat tummasta vihreästä. Johtui ajattelemaan taivasta ja sen tähtiä. Sietipä ihmetellä, miten hyvin puut kasvoivat sillä pihalla. Siellä oli vanha piilipuu, niin paksu, ettei kaksi miestä ylettänyt käsivarsin sen ympäri. Se oli nyt laho ja ontto, ja ukkonen oli riistänyt siltä latvan, mutta kuolla se ei aikonut. Joka kevät versoi tuores vesakimppu sen katkenneesta päärungosta näyttäen, että se yhä eli. Tuomi talon itäisen päädyn alla oli kasvanut niin suureksi puuksi, että se varjosti koko taloa. Koko turvekatto oli valkeanaan sen pudonneista teristä, sillä tuomi oli jo kukkinut. Ja koivut, jotka seisoivat pienissä ryhmissä siellä täällä pelloilla, olivat varmaankin kuin paratiisissa hänen tilallaan. Siellä keksivät ne niin monta eri kasvutapaa kuin olisivat lyöttäytyneet matkimaan kaikkia muita puita. Yksi oli kuin lehmus, tiheä ja latvakas, tuuhea lehväholvi yllään; toinen kohosi tasaisena ja pyramidimaisena kuin poppeli, ja kolmas riiputti ritvojaan kuin hopeapaju. Yksikään ei ollut toisensa näköinen, ja ihania ne olivat kaikki.

Silloin hän nousi katselemaan taloa. Puutarha lepäsi niin ihmeellisen kauniina, että hänen piti pysähtyä ja vetää henkeä. Omenapuut kukkivat. No, senhän Liljecrona kyllä tiesi. Olihan hän nähnyt niiden kukkivan kaikissa muissakin herraskartanoissa; mutta siinäpä se juuri oli, etteivät ne kukkineet missään muualla sillä tavalla kuin siinä talossa, jossa hän oli nähnyt niiden kukkivan aina lapsuudesta asti. Hän kulki kädet ristissä ja varovaisin askelin edestakaisin hietakäytävillä. Maa oli valkea, ja puut olivat valkeita, sieltä täältä vivahtaen vaaleanpunaiseen. Niin kaunista hän ei ollut vielä koskaan nähnyt. Hän tunsi joka puun niinkuin ihminen tuntee sisarukset ja leikkitoverit. Astrakaanipuut olivat lumivalkeat, samoin talviomenat. Mutta kesäomenapuiden kukat olivat heleitä ja paratiisiomenain terät aivan punaisia. Kaunein oli vanha, ymppäämätön omenapuu, jonka pieniä, karvaita omenia kukaan ei voinut syödä. Se ei säästellyt kukkiaan, se paistoi kuin suuri lumikinos aamuauringossa.

On muistettava, että oli varhainen aamu. Kaste sai joka lehden loistamaan, kaikki pöly oli pois huuhdeltu. Metsäisten vuorten takaa, joiden juurella talo oli, kiitivät ensimmäiset auringonsäteet. Näytti kuin ne olisivat pistäneet kuusten latvat tuleen. Tuoreiden apilasnurmien, ruis- ja ohrapeltojen ja äsken kohonneen kauranoraan yllä leijui keveä, hieno utu, ohuin kaunottaren harso, ja varjot piirtyivät selvinä kuin kuutamossa.

Hän seisoi hiljaa katsellen suurta kasvimaata käytävien välissä. Hän tietää, että emäntä ja hänen piikansa ovat tehneet työtä. He ovat lapioineet, haravoineet ja lannoittaneet, repineet pois lonkeroita ja puhdistaneet maan, kunnes siitä on tullut hieno ja ohut. Saatuaan penkit tasaisiksi ja reunat jyrkiksi he ovat ottaneet ohjakset ja merkkikepit ja piirrelleet viivoja ja neliöitä. Niin he ovat tehneet käytäviä, tallustaen pienin hullunkurisin askelin, ja kylväneet ja istuttaneet, kunnes kaikki rivit ja neliöt ovat tulleet täyteen. Ja lapsetkin ovat saaneet olla mukana, ja he ovat olleet onnellisia ja innoissaan, kun ovat saaneet auttaa, vaikka heidän on ollut työlästä kulkea koukussa ja kurotella käsiään leveiden penkkien yli. Ja tavattoman paljon apua on heistä ollut, sen arvaa.

Nyt alkoi kylvetty orastaa.

Jumala siunatkoon, miten rehevinä ne siinä seisoivat, sekä herneet että pavut paksuine parillisine sirkkalehtineen, ja miten tasaisesti ja siivosti sekä porkkanat että nauriit olivat kohonneet! Kaikkein hupaisimmat olivat pienet, kouruiset persiljanlehdet, jotka nostivat hiukan maakerrosta niskassaan ja leikkivät vielä toistaiseksi piilosilla elämän kanssa.

Ja tuossa oli pieni penkki, jossa viivat eivät olleet niin tasaisia ja jossa neliöt olivat kuin mikäkin näytekartta kaikesta, mitä voit istuttaa ja kylvää. Se oli lasten oma kasvimaa.

Ja Liljecrona sukaisi viulun leukansa alle ja alkoi soittaa. Linnut rupesivat laulamaan suuressa pensaikossa, joka suojeli puutarhaa pohjatuulelta. Yksikään äänekäs olento ei nyt mitenkään voinut vaieta, niin ihana oli aamu. Käyrä liikkui itsestään.

Liljecrona käveli edestakaisin käytävillä ja soitti. "Ei", ajatteli hän, "kauniimpaa paikkaa ei olekaan!" Mitä oli Ekeby Löfdalaan verrattuna! Hänen kotinsa oli turvekattoinen ja vain yksikerroksinen. Se oli metsänrinnassa, vuori takana ja pitkä laakso edessä. Se ei ollut merkillinen missään suhteessa: ei siellä ollut järveä, ei koskea, ei rantaniittyjä eikä puistoja, mutta sittenkin se oli kaunis. Se oli kaunis siksi, että se oli hyvä ja rauhaisa koti. Siellä oli niin kevyttä elää. Kaikki, mikä olisi muualla synnyttänyt katkeruutta ja vihaa, tasoittui täällä lempeästi. Sellaisen pitääkin kodin olla.

Talon emäntä nukkuu huoneessa, joka on puutarhaan päin. Hän herää äkkiä ja kuuntelee, mutta ei liikahdakaan. Hän lepää hymyillen ja kuuntelee. Sitten soitto lähenee yhä, ja viimein kuuluu kuin olisi soittaja pysähtynyt hänen ikkunansa alle. Hän ei varmaankaan ensi kertaa kuule ikkunansa alta viulunsoittoa. Hän tulee usein tällä tavoin, tuo hänen miehensä, kun ne ensin ovat tehneet jonkin tavallista hurjemman urotyön siellä kaukaisessa Ekebyssä.

Mies seisoo nyt siellä ja ripittää itseään ja pyytää anteeksi. Hän kuvailee vaimolleen pimeät voimat, jotka houkuttelevat häntä pois kaikesta, mitä hän eniten rakastaa: pois vaimonsa ja lastensa luota. Mutta hän rakastaa heitä. Oi, ihan totta, hän rakastaa heitä!

Hänen soittaessaan nousee vaimo vuoteesta ja pukeutuu, tietämättä oikein mitä tekee. Hän on niin soiton lumoissa.

"Ei komeus ja mukava elämä ole minua pois houkutellut", soittaa hän, "ei rakkaus muihin naisiin, ei kunnia, mutta elämän viettelevä moninaisuus: sen sulous, sen katkeruus, sen rikkaudet täytyy minun tuta ympärilläni. Mutta nyt olen saanut niistä kyllikseni, olen väsynyt ja tyytyväinen. Nyt en jätä enää kotiani. Anna anteeksi minulle, sääli minua!"

Silloin vetää vaimo uutimen syrjään ja avaa ikkunan, ja Liljecrona näkee hänen kauniit, hyvät kasvonsa.

Hän on hyvä ja hän on viisas. Hänen katseensa kohdistuu kaikkeen tuottaen siunausta kuin auringon paiste. Hän hallitsee ja hän hoivaa. Missä hän on, siellä täytyy kaiken kasvaa ja versoa. Hänessä on itsessään onni.

Liljecrona kiepahtaa hänen luokseen ylös ikkunalaudalle ja on onnekas kuin nuori rakastaja.

Sitten hän nostaa vaimonsa puutarhaan ja kantaa hänet omenapuiden alle. Siellä hän selittää vaimolle, miten kaunista kaikki täällä on, ja näyttää hänelle maustepenkit ja lasten istutukset ja nuo pienet, hauskat persiljanlehdet.

Kun lapset heräävät, syntyy riemu ja elämä, sillä isä on tullut. He anastavat hänet täysin haltuunsa. Hänen pitää tulla katsomaan kaikkea uutta ja merkillistä: pientä naulavasaraa, joka nakuttaa purossa, piilipuun linnunpesää ja lammikon pieniä ruutananpoikia, joita ui tuhansittain veden kalvossa.

Sitten lähtevät isä, äiti ja lapset pitkälle kävelylle pelloille. Isän täytyy saada nähdä, miten tiheää ruis on, miten apila kasvaa ja miten peruna työntää maasta ryppyisiä lehtiään.

Hänen täytyy nähdä lehmät, kun ne tulevat laitumelta, tervehtiä uusia vasikka- ja lammaskarsinan tulokkaita, etsiä munia ja antaa kaikille hevosille sokeria.

Lapset häärivät hänen kintereillään koko päivän. Ei läksyjä, ei työtä, juosta vain ulkona isän kanssa!

Iltasella hän soittaa heille polkkaa, ja koko päivän hän on ollut heille niin hyvä toveri ja leikkikumppani, että he nukahtavat viattomasti rukoillen, että isä jäisi iäksi heidän luokseen.

Hän jääkin ihan viikoksi ja on koko ajan iloinen kuin pieni poika. Hän on rakastunut kaikkeen kotoiseen, vaimoonsa ja lapsiinsa, eikä koskaan enää ajattele Ekebytä.

Mutta sitten tulee aamu, jolloin hän onkin kadonnut. Hän ei kestänyt kauempaa, se oli liian suurta onnea hänelle. Ekeby oli tuhat kertaa huonompi, mutta Ekeby oli keskellä tapausten pyörrettä. Oi, miten paljosta siellä voi uneksia ja soittaa! Miten hän voi elää loitolla kavaljeerien sankaritöistä ja Lövenin pitkästä järvestä, jonka ympäri huvitusten raju metsästys kohisten kierii.

Hänen tilallaan kulki kaikki tasaista menoaan. Kaikki askaroivat hiljaisen onnellisina. Kaikki, mikä muualla olisi synnyttänyt eripuraisuutta ja katkeruutta, sujui siellä valituksetta ja tuskitta. Kaikki oli kuin ollakin piti. Jos kerran isäntä halusi olla Ekebyn kavaljeeri, niin mitäpä siitä! Toimittaako syyttää taivaan aurinkoa siksi, että se katoaa joka ilta länteen ja jättää maan pimeyteen?

Kuka on kukistamaton, jollei alistuvaisuus! Kuka on voitonvarma, jollei kärsivällisyys!

Kuudes luku
DOVREN NOITA-AKKA

Nyt kiertelee Dovren noita-akka Lövenin rannoilla. Siellä on hänet nähty: pieni ja pyöreäselkäinen oli ollut, nahkahame yllään, hopeahelainen vyö uumillaan. Miten hän tulee sudenluolista ihmisten ilmoille? Mitä tuo tunturien vanha velho etsii vihreistä laaksoista?

Kerjäläisenä hän tulee. Hän on ahne, lahjoille perso, niin rikas kuin onkin. Vuorien vinkaloissa on tuolla vanhalla velholla raskaita valkeita hopeaharkkoja piilossa, ja mehevillä niityillä kaukana tunturien helmassa ovat hänen suuret karjansa, hänen mustat ja kultasarviset lehmänsä. Kumminkin hän kiertelee täällä tuohivirsuissa ja rasvaisessa nahkapuvussa, jonka kirjava reunaompelus paistaa vuosisatojen liasta. Sammalta hän polttaa piipussaan ja köyhimmältäkin kerjää. Hyi mokomaa, häpeäisi, kun ei koskaan kiitä, ei koskaan saa kyllikseen.

Vanha hän on. Milloinkahan loisti nuoruuden hieno hohde tuossa ruskeassa, leveässä naamassa, joka kiiltää rasvaa, milloin tuossa latteassa nenässä ja litteissä silmissä, jotka kiiluvat liasta kuin palavat hiilet harmaasta tuhasta. Milloin hän istui nuorena paimentyttönä tunturimajan kuistilla ja vastasi tuohitorven sävelillä paimenpojan rakkaudenlauluun? Monta sataa vuotta hän on jo nähnyt. Vanhimmat elävistä eivät muista aikaa, jolloin hän ei jo vaeltanut näitä maita mantereita. Heidän isänsä näkivät hänet jo vanhana. Eikä hän ole vieläkään kuollut. Minä, joka kirjoitan tätä, olen itse nähnyt hänet.

Mahtava hän on. Loitsutaitoisten suomalaisten tytär hän on, ei kumarra ketään. Hänen leveät jalkansa eivät jätä liioin arastelevia jälkiä maanteiden soraan. Raesateita hän voi nostaa, salamat singota. Hän voi noitua karjan harhaan ja lähettää sudet lammaskatraaseen. Vähän hyvää hän kykenee tekemään, mutta sen sijaan paljon pahaa. Parasta on olla hänen kanssaan sovinnossa. Vaikka hän kerjäisi ainoaa vuohtasi tai koko naulaa villoja, niin anna, muuten pilaantuu lehmä, muuten kuolee lapsi, muuten tulee tuo säästeliäs emäntä sekapäiseksi.

Tervetullut vieras hän ei ole koskaan. Parasta on kumminkin ottaa hänet hymyillen vastaan! Kuka tietää, kenen tähden tuo kovanonnen otus laaksossa maleksii? Hän ei tule pelkästään kerjuupussiaan täyttämään. Pahat enteet kulkevat hänen kannoillaan; lettimatoja silloin ilmaantuu, revot ja huuhkaimet ulvovat kamalasti hämärässä ja punainen ja musta konnikas, joka ruiskuttaa myrkkyä, ryömii metsästä aina kynnykselle asti.

Ylpeä hän on. Hänen päässään piilee isien vanha viisaus. Sellainen ylentää mieltä. Arvokkaita riimuja on kirjottu hänen sauvaansa. Koko laakson kullasta hän ei sitä möisi. Loitsut hän osaa laulaa, noitajuomat keittää, yrtit hän tuntee, noidannuolet taitaa laukaista tyynen veden poikki ja myrskyn- ja tuulensolmuja sitoa.

Jospa minä voisin selittää monisatavuotisten aivojen merkilliset ajatukset! Mitä ajattelee laaksojen kansasta se, joka tulee metsien pimennosta ja valtavilta tuntureilta? Hänestä, joka uskoo jättiläisten surmaajaan Tor-jumalaan ja väkeviin suomalaisiin jumaliin, ovat kristityt kuin harmaasta huuhkajasta kesyt talonkoirat. Kun on kesytön kuin lumimyrsky, voimakas kuin koski, ei voi koskaan rakastaa alamaan asutuksen poikia.

Kuitenkin hän tulee vähän väliä alas vuoriltaan katsomaan heidän kääpiökujeitaan. Vaaran pelko kauhistaa ihmisiä, kun he näkevät hänet; mutta erämaan väkevä tytär käy turvallisesti kauhun suojaamana heidän joukossaan. Eivät hänen heimonsa mainetyöt ole unohtuneet, eivät hänen omansakaan. Niinkuin kissa luottaa kynsiinsä, niin hän luottaa aivojensa viisauteen ja taikamaisen loitsuluvun voimaan. Kukaan kuningas ei ole vallastaan varmempi kuin hän siinä kammon valtakunnassa, jota hän hallitsee.

Niin on Dovren velho kierrellyt jo kylästä kylään. Nyt hän on tullut Borgiin eikä kavahda mennä kreivin hoviinkaan. Keittiön tietä hän harvoin kulkee. Suoraan puutarhaterassin portaita hän tulee. Hän astuu leveillä virsuillaan kukilla reunustetulle sorakäytävälle yhtä huoletonna kuin tallustaisi tunturipolkuja.

Sattuupa nyt niin, että kreivitär Märta tulee juuri silloin portaille ihailemaan kesäkuun päivän loistoa. Hiekkakäytävän päähän on kaksi piikaa pysähtynyt matkallaan ruoka-aittaan. He ovat tulleet saunasta, jossa sianlihaa savustetaan, ja kantavat nyt savustettuja kinkkuja olkapäillään seipäässä. "Tahtooko armollinen kreivittäremme koetella ja haistella?" kysyvät piiat. "Onko liha tarpeeksi savustettua?"

Märta-kreivitär, taas Borgin emäntä, kallistaikse kaiteen yli ja katselee liikkiöitä, mutta samassa panee suomalaismummo kätensä yhdelle liikkiölle.

Katsopas tätä ruskeaa, hohtavaa pintaa, tätä paksua rasvakerrosta! Haista, mikä tuore katajantuoksu on äsken savustetuissa kinkuissa! Oi, muinaisten jumalain ruokaa! Noita tahtoo ne omakseen. Hän pistää kätensä liikkiölle.

Ah, vuorentytär ei ole tottunut kerjäämään ja rukoilemaan! Eivätkö kukat verso ja ihmiset elä hänen armostaan? Pakkanen ja tuhoava myrsky ja vesitulva, kaikki on hänen vallassaan. Sentähden hänen ei sovi pyytää eikä kerjätä. Hän laskee vain kätensä sille mitä toivoo, ja se on hänen.

Mutta Märta-kreivitär ei tiedä vanhuksen mahtia.

"Pois, kerjäläisakka!" hän sanoo.

"Anna kinkku minulle", sanoo Dovren noita-akka, susilla ratsastaja.

"Hän on hullu!" huudahtaa kreivitär. Ja hän käskee piikojen mennä aittaan taakkoineen.

Monisatavuotisen silmät leimuavat vihasta ja himosta.

"Anna ruskea kinkku minulle", hän toistaa, "taikka sinun käy huonosti."

"Ennemmin vaikka harakoille kuin sinunlaisellesi!"

Silloin vapisee vanhus vihan myrskyssä. Korkeuteen hän kohottaa riimukirjaillun sauvansa ja heiluttaa sitä huimasti. Hänen huuliltaan puhkeilee kummallisia sanoja. Tukka on pystyssä, silmät välähtelevät, naama on väärässä.

"Sinut itsesi syövät harakat!" huutaa hän viimein.

Sitten hän lähtee pois, mutisten sadatuksia ja heilutellen hurjasti riimusauvaansa. Hän palaa takaisin kotiin. Kauemmaksi etelään ei hän mene. Nyt on erämaan tytär toimittanut sen asian, jonka tähden hän vuorilta laskeutui.

Märta-kreivitär seisoo portailla ja nauraa hänen mahdottomalle vihalleen, mutta pianpa nauru vaikenee hänen huuliltaan, sillä tuolla ne tulevat! Hän ei ole uskoa silmiään. Hän luulee näkevänsä unta, mutta tuolla ne tulevat, harakat, jotka hänet syövät.

Puistosta ja puutarhasta niitä tulla tuiskuaa häntä kohti, kymmenittäin harakoita, kynnet koukussa ja nokat tuijallaan iskuun valmiina. Ne tulevat räkättäen ja nauraen. Mustan ja valkoisen kirjavat siivet viuhuvat hänen silmiensä edessä. Hän näkee huimausta tuntien tämän parven takana kaikki seudun harakat lähestymässä, koko ilma on täynnä mustia ja valkeita siipiä. Aamupäivän kirkkaassa paisteessa välkkyvät sulkain metallivärit. Kaulat pörhistyvät pystyyn kuin vihaisten petolintujen. Yhä ahtaammissa piireissä lentävät pedot kreivittären ympärillä, tähtäillen nokilla ja kynsillä hänen kasvojaan ja käsiään. Silloin täytyy hänen paeta eteiseen ja sulkea ovi. Hän nojautuu oveen läähättäen, ja nauravat harakat lentävät parveillen ulkopuolella.

Siten suljettiin hänet kesän sulostakin, ja vehreydestä ja elämän ilosta. Hänen olivat tästä lähtien vain suljetut huoneet, vain lasketut uutimet, hänen osansa oli epätoivo, tuska ja mielensekaannus, joka lähenteli hulluutta.

Hulluudelta tuntunee tämäkin kertomus, mutta se on sittenkin totta.

Sadat tuntevat sen ja todistavat, että sellainen se vanha satu on.

Linnut istahtivat portaiden kaidepuille ja talon katolle. Ne istuivat siinä aivan kuin odotellen, milloin kreivitär näyttäytyy, karatakseen hänen kimppuunsa.

Ne asettuivat majailemaan puistoon ja vakiutuivat sinne. Oli mahdotonta karkottaa niitä talosta. Yhä hullummaksi tuli jos niitä ampui. Jos keikautti yhden, tulla lehahti kymmenen sijaan. Joskus täytyi tosin suurten joukkojen lähteä hankkimaan ruokaa, mutta uskollisia vartijoita jäi aina jäljelle. Ja jos Märta-kreivitär näyttäytyi, jos hän katseli ulos ikkunasta, tai vain veti silmänräpäykseksi uutimen syrjään, jos hän yritti mennä ulos portaille – heti ne tulivat. Koko tuo kauhea parvi karkasi kohisevin siiveniskuin kartanoa kohti, ja kreivitär pakeni sisimpään huoneeseensa.

Hän asui makuukamarissa punaisen vierashuoneen takana. Olen monesti kuullut kerrottavan, millainen se huone sinä kauhun aikana oli, jolloin harakat piirittivät Borgia. Raskaat peitteet ovien ja ikkunain edessä, paksut matot lattialla, ja hiipiviä, kuiskaavia ihmisiä!

Kreivittären sydämessä asui kalvas kauhu. Hänen tukkansa tuli harmaaksi. Hänen ihonsa rypistyi. Yhdessä kuukaudessa hänestä tuli mummo. Hän ei voinut terästää sydäntään epäilemään vihattavaa noituutta. Hän heräsi ja kavahti yöllä unen helmoista kirkuen, että harakat hänet syövät. Hän itki päivät päästään tätä kohtaloa, jota ei voinut välttää. Arastellen ihmisiä, peläten, että jokaisen tulijan kintereillä kahahtaa harakkaparvi sisään, hän istui tavallisesti ääneti, kädet kasvoillaan, keinuskellen nojatuolissaan haluttomana ja alakuloisena, ummehtuneessa huoneessa, joskus hypähtäen pystyyn huutaen ja valittaen.

Katkerampaa ei ollut kenenkään elämä. Voiko kukaan olla häntä surkuttelematta?

Minulla ei ole enää hänestä paljonkaan kerrottavaa, ja minkä olen kertonut, ei ole ollut hyvää. Tuntuu kuin omatuntoni nyt minua soimaisi. Hän oli kuitenkin nuorena ollessaan ollut hyväsydäminen ja elämäniloinen, ja moni hauska juttu hänestä on ilahduttanut sydäntäni, vaikkei tässä ole niitä soveltunut kertoa.

Mutta niin vain on – vaikkei tämä vaeltajaparka sitä tiennyt – että sielu on ikuisesti nälkäinen. Turhuudesta ja leikistä se ei voi elää. Jos se ei saa ravintoa, se repii kuin villi eläin ensiksi rikki muut ja sitten itsensä.

Se on sadun ajatus.