Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 25

"Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet, jonka kiskoitte täältä sisältä! Päästäkää hänet, sanon minä, ja niitä kynsiä, joka ovat häneen koskeneet, kirvelköön ikuinen tuli! Ettekö te ymmärrä, että hän on yhtä paljon ylempänä teitä kuin taivas maata; hän on niin hieno kuin te olette karkeita, niin hyvä kuin te ilkeitä.

"Minä sanon nyt teille, kuka hän on. Ensinnäkin hän on taivaan enkeli, – toiseksi hän on ollut naimisissa Borgin kreivin kanssa. Mutta hänen anoppinsa kidutti häntä yötä päivää; hänen täytyi seisoa järven rannalla pesemässä vaatteita kuin mikäkin piika; häntä lyötiin ja rääkättiin niin, ettei yhdelläkään teidän naisellanne voi olla pahempaa. Niin, hän oli vähällä hukuttautua jokeen, kuten te kaikki tiedätte, siksi, että hänestä elämän mehu puserrettiin. Minäpä kysyn nyt, kukahan teistä, te senkin kanaljat, oli silloin saapuvilla, hänen henkeänsä pelastamassa? Kukaan teistä ei ollut lähimaillakaan, mutta me, kavaljeerit, me hänet pelastimme. Niin, me sen teimme!

"Ja kun hän sitten synnytti lapsen kaukana maatalossa ja kreivi lähetti hänelle nämä terveiset: 'Me menimme naimisiin vieraassa maassa, me emme noudattaneet lakia ja asetuksia. Sinä et ole minun vaimoni, minä en ole sinun miehesi. Sinun lapsestasi minä en piittaa!', niin; kun asia oli siten, eikä hän tahtonut, että lapsi merkitään kirkonkirjoihin isättömänä, silloin te kyllä olisitte olleet ylpeitä, jos hän jollekin teistä olisi sanonut: 'Tule ja nai minut! Minun täytyy hankkia lapselle isä. Mutta hänpä ei valinnut teistä ketään. Hän otti Gösta Berlingin, köyhän papin, joka ei saa enää koskaan julistaa Jumalan sanaa. Niin, sen minä sanon teille, te talonpojat, etten minä ole tukalammassa pinteessä koskaan ollut, sillä minä olin hänelle niin arvoton, etten rohjennut katsoa häntä silmiin, mutta minä en uskaltanut kieltääkään, sillä hän oli aivan epätoivoissaan.

"Ja saatte uskoa, että mitä pahaa te ajattelettekin meistä kavaljeereista – niin häntä kohtaan me olemme olleet niin hyviä kuin olemme voineet. Ja hänen ansiotaan on, ettemme ampuneet tänä yönä läjään teitä kaikkia. Mutta nyt, sanon minä teille: päästäkää hänet irti ja menkää tiehenne, muuten minä pelkään, että maa aukee ja nielee teidät! Ja kun menette täältä, rukoilkaa Jumalalta anteeksi, että olette pelottaneet ja murehduttaneet häntä, joka on niin hyvä ja viaton. Ja nyt, laputtakaa tiehenne! Me olemme saaneet teistä tarpeeksi!"

Jo aikoja ennen kuin hän vaikeni, olivat ne, jotka toivat kreivittären ulos, laskeneet hänet kivisten portaiden astuimelle, ja nyt tuli muuan vankka talonpoika varsin miettivänä kreivittären luokse ja ojensi hänelle suuren kätensä.

"Kiitos ja hyvää yötä", sanoi hän. "Me emme tahtoneet teille mitään pahaa, kreivitär."

Hänen perässään tuli toinen ja puristi varovasti hänen kättään. "Kiitos ja hyvää yötä. Älköön hän nyt olko meille vihoissaan!"

Gösta hyppäsi alas ja asettui hänen viereensä. Silloin he ojensivat hänellekin kättä.

Niin tulivat he nyt hitaasti ja sävyisinä toinen toisensa jälkeen sanomaan heille hyvää yötä ennen lähtöään. He olivat jälleen masennettuja, jälleen he olivat ihmisiä, kuten aamulla, jättäessään kotinsa ennen kuin nälkä ja kosto tekivät heidät villipedoiksi.

He katsoivat kreivitärtä suoraan kasvoihin, ja Gösta näki, kuinka se viattomuuden ja hurskauden hohde, minkä he näkivät hänen kasvoillaan, sai kyynelet monen silmiin. Kaikissa heissä oli hiven hiljaista jaloa jumaloimista, jaloimman, mitä he olivat koskaan nähneet: he olivat ihmisiä ja iloitsivat siitä, että yksi heistä rakasti niin suuresti hyvää.

Kaikki eivät voineet puristaa hänen kättään. Heitä oli niin hirveän paljon, ja nuori nainen oli väsynyt ja heikko. Mutta kaikkien piti kumminkin tulla portaiden luo häntä näkemään, ja ainakin he saivat puristaa Göstan kättä – hänen kätensä kestivät pudistelua.

Gösta näki kuin unta. Hänen sydämessään pulpahti tänä iltana uusi rakkaus.

"Oi, minun kansani", hän ajatteli, "oi minun kansani, kuinka minä rakastankaan sinua." Hän tunsi kiihkeästi rakastavansa koko tätä joukkoa, joka nyt painui yön pimeään, kuollut tyttö jonon etunenässä, kaikkia noita, joilla oli karkeat vaatteet ja pahalle haisevat kengät, kaikkia noita, jotka asuivat harmaissa tuvissa metsänrinnassa, kaikkia noita, jotka eivät osanneet käyttää kynää eivätkä useat lukeakaan, kaikkia noita, jotka eivät tunteneet elämän täyteläisyyttä eivätkä rikkautta, ainoastaan ankaran työn jokapäiväisen leivän vuoksi.

Hän rakasti heitä, tuskallisesti, palavan hellästi, niin että kyyneleet väkisin nousivat hänen silmiinsä. Hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt heidän hyväkseen, mutta hän rakasti heitä, kaikkia ja itsekutakin, rakasti heidän vikojaan, paheitaan ja raihnaisuuksiaankin. Oi, Herra Jumala, tulisipa päivä, jolloin hekin rakastaisivat häntä!

Gösta Berling heräsi unestaan: hänen vaimonsa laski kätensä hänen käsivarrelleen. Kansa oli mennyt, he seisoivat yksin portailla.

"Oi Gösta, Gösta, miten sinä saatoit!"

Kreivitär pani kätensä kasvoilleen ja itki.

"Se on totta, mitä minä sanoin", huudahti Gösta. "En ole koskaan luvannut Nygårdin tytölle naivani häntä. 'Tule tänne ensi perjantaina, niin saat nähdä hauskaa', niin minä sanoin hänelle, en mitään muuta. Minä en voi mitään sille, että hän piti minusta."

"Oi, ei se ollut sitä; mutta kuinka sinä voit sanoa kansalle, että minä olen hyvä ja puhdas? Gösta, Gösta! Etkö sinä tiedä, että minä rakastin sinua jo ennen kuin se oli luvallista! Minä äsken häpesin kansaa, Gösta. Olin kuolla häpeästä."

Ja nyyhkytykset vapisuttivat häntä.

"Oi, ystäväni, rakastettuni", Gösta sanoi hiljaa. "Sinä onnellinen, joka olet niin hyvä! Sinä onnellinen, kun sinulla on niin kaunis sielu!"

Kahdeskymmenes luku
KEVENHÜLLER

Saksassa syntyi 1770-luvulla Kevenhüller, sittemmin oppinut ja monitaitoinen. Hän oli linnankreivin poika ja olisi saanut asua jaloissa linnoissa ja ratsastaa keisarin kupeella, jos olisi tahtonut; mutta hänpä ei tahtonut.

Hän olisi halunnut panna linnan korkeimpaan torniin tuulimyllyn siivet, tehdä ritarisalin pajaksi ja neitsytkammion kellosepänverstaaksi. Hän olisi halunnut täyttää linnan viuhuvilla pyörillä ja keikkuvilla vivuilla. Mutta kun moinen ei käynyt päinsä, niin hän hylkäsi koko komeuden ja meni kellosepän oppiin. Niin hän oppi kaikki, mitä hammasrattaista, jousista ja heilureista voi oppia. Hän oppi tekemään aurinkokelloja ja tähtikelloja, pöytäkelloja, joissa piipattivat kanarialinnut ja toitottivat torvea paimenet, kellolaitteita, joiden kummalliset koneistot täyttivät koko kirkontornin, ja niin pieniä taskukellon sisuksia, että ne voi sovittaa medaljonkiin.

Saatuaan mestarikirjan hän nakkasi repun selkäänsä, otti ryhmysauvan käteensä ja kuljeksi paikasta toiseen tutkien kaikkea, mikä kuunaan hyrrää teloilla ja pyörillä. Kevenhüller ei ollut mikään tavallinen kelloseppä, hän aikoi suureksi keksijäksi ja maailman parantajaksi.

Kun hän siten oli samonnut monet maat, läksi hän muun muassa Vermlantiinkin tutkimaan myllynrattaita ja kaivoslaitteita. Eräänä kauniina aamuhetkenä hän sattui kulkemaan Karlstadin torin poikki. Mutta samana aamuhetkenä oli metsänemäntäkin nähnyt hyväksi ulottaa vaelluksensa kaupunkiin asti. Tuo jalo rouva kulki hänkin poikki torin, mutta vastakkaiselta puolen, ja siten hän kohtasi Kevenhüllerin.

Siinäpä kellosepän kisällille kohtaus. Rouvalla oli loistavat, vihreät silmät ja sankka, vaalea tukka, joka ulottui melkein maahan, ja hän oli pukeutunut vihreään, välkähtelevään silkkiin. Hiisi ja pakana kun oli, hän oli kauniimpi kaikkia kristittyjä naisia, mitä Kevenhüller oli nähnyt. Sälli pysähtyi kuin hassahtava katselemaan naista, kun tämä asteli vastaan.

Metsähinen tuli suoraan metsän uumenista, jossa sananjalat kasvavat korkeina kuin puut, jossa jättiläismäiset hongat pimentävät auringonvalon niin, että se keltaiselle sammalelle lankeaa vain kultaisina pilkkeinä, ja jossa vanamot ryömivät jäkäläisillä kivillä.

Minä olisin oikein kerta kaikkiaan tahtonut olla Kevenhüllerin sijassa näkemässä häntä: sananjalanlehtiä ja kuusenhavuja tukkaan takertuneena ja pieni, musta kyykäärme kaulassa. Ajatelkaapa häntä, käynniltään sulavaa kuin petoeläin, pihkan ja mansikan, vanamon ja sammalen raikas tuoksu ympärillään!

Miten mahtoivatkaan ihmiset häntä tuijottaa hänen suvaitessaan tulla kävelemään keskelle Karlstadin toria. Hevoset kai pillastuivat säikähtäessään hänen pitkää tukkaansa, joka liehui aamutuulessa. Katupojat juoksivat hänen perässään. Miehet jättivät puntarinsa ja lihakirveensä töllistelläkseen häntä. Naiset juoksivat kirkuen hakemaan piispaa ja tuomiokapitulia ajamaan tuota kelvotonta pois kaupungista.

Itse hän kulki tyynenä ja majesteetillisena ja hymyili koko metelille, ja silloin Kevenhüller näki pienten, suippojen pedonhampaiden loistavan punaisten huulten raosta.

Hän oli heittänyt viitan hartioilleen, ettei huomattaisi, kuka hän oli, mutta onnettomuudekseen oli unohtanut kätkeä häntänsä. Nyt se riippui takana ja tulla laahasi pitkin katukiviä.

Kevenhüller näki hännän hänkin; mutta sälliäpä säälitti, että niin ylhäissyntyinen nainen antautui kaupunkilaisten pilkan esineeksi; sen vuoksi hän kumarsi kaunottarelle ja sanoi kohteliaasti:

"Suvaitseeko teidän armonne nostaa laahustintaan."

Metsänemäntää liikutti tämä, eikä vähemmän miehen hyvänsuopeus kuin hänen kohteliaisuutensa. Hän seisahtui aivan Kevenhüllerin eteen ja katsoi häneen sellaisella tavalla, että Kevenhülleristä tuntui kuin olisivat loistavat kipunat lentäneet rouvan silmistä hänen aivoihinsa. "Huomaa se, Kevenhüller", hän sanoi, "tästä lähtien sinä voit noilla kahdella kädelläsi tehdä minkä taitotyön tahansa, mutta ainoastaan yhden kutakin lajia."

Hän sanoi niin, ja hän voi pitää sanansa. Sillä kukapa ei tietäisi, että metsänviidakon vihreähelmalla on valta antaa neroa ja ihmeellistä voimaa niille, jotka saavuttavat hänen suosionsa.

Kevenhüller jäi Karlstadiin ja vuokrasi sieltä työpajan. Hän vasaroi ja teki työtä yöt päivät. Kahdeksassa päivässä hän tekaisi ihmetyön. Se oli itsestään kulkevat vaunut. Ne kulkivat ylä- ja alamäkeä, kulkivat nopeasti ja hitaasti, niitä voi ohjata ja kääntää, pysäyttää ja panna käyntiin miten tahtoi. Kerrassaan mainiot vaunut ne olivat.

Nyt tuli Kevenhülleristä kuulu mies ja hän sai ystäviä kaikkialla kaupungissa. Hän oli niin ylpeä vaunuistaan, että matkusti Tukholmaan näyttämään niitä kuninkaalle. Hänen ei tarvinnut matkalla odottaa kievarin hevosia eikä riidellä kyytimiesten kanssa. Hänen ei tarvinnut täristä maalaiskieseissä eikä maata hollituvan puupenkillä. Hän ajoi ylpeästi omilla vaunuillaan ja tuli parissa tunnissa perille.

Hän hurautti suoraan linnaan, ja kuningas tuli hovinaistensa ja hoviherrainsa kanssa katselemaan, miten hän ajoi. He eivät kyllin tainneet häntä ylistää.

Silloin kuningas sanoi: "Nuo vaunut sinun sopii hyvin antaa minulle, Kevenhüller." Ja vaikka hän vastasi: ei, niin kuningas oli itsepäinen ja tahtoi vain saada ne vaunut.

Silloin näki Kevenhüller, että kuninkaan seurueessa oli hovinainen, jolla oli vaalea tukka ja vihreä hame. Hän tunsi kyllä hänet ja arvasi, että juuri tämä oli neuvonut kuningasta pyytämään häneltä vaunut. Mutta hän tuli epätoivoiseksi. Hän ei voinut sietää, että toisella olisi hänen vaununsa, eikä hän liioin voinut kuninkaalta evätäkään. Sen tähden hän ajoi vaununsa sellaisella vauhdilla linnanmuuriin, että ne lensivät tuhansiksi pirstaleiksi.

Kun hän tuli takaisin Karlstadiin, niin hän koetti tehdä uudet vaunut. Mutta hän ei osannut. Silloin hän kauhistui lahjaa, jonka metsänemäntä oli hänelle antanut. Hän oli jättänyt laiskurin elämän isänsä linnassa tullakseen monen hyväntekijäksi eikä valmistaakseen taikavehkeitä, joita vain yksi voi käyttää. Mitä siitä hänelle, vaikka hänestä tulisikin suuri mestari, niin, vaikka kaikkein mestarien mestari, kun hän ei voi monistaa ihmelaitteitaan tuottamaan hyötyä tuhansille?

Ja tuo oppinut monitaitoinen mies ikävöi rauhallista, tasaista työtä niin suuresti, että hän rupesi kivenhakkaajaksi ja muurariksi. Ja niin hän rakensi sen suuren kivitornin, joka on länsisillan vieressä, isänsä ritarilinnan emätornin mallin mukaan, ja hän aikoi vielä rakentaa pitkän rivin huoneita, portaaleja, linnanpihoja, valleja ja riipputorneja, jotta Klara-joen rannalle olisi kohonnut koko ritarilinna.

Ja siinä linnassa hän aikoi toteuttaa lapsuutensa unelman. Teollisuudella ja käsitöillä kaikenkaltaisilla piti oleman linnansaleissa koti. Valkoiset myllyrengit ja mustat sepät, kellosepät, joilla oli vihreät varjostimet rasittuneiden silmiensä suojana, mustakätiset värjärit, kankurit, sorvarit, viilarit, kaikki he saisivat työpajansa hänen linnassaan.

Ja aie onnistui hyvin. Kivistä, jotka hän oli murtanut itse, hän oli muurannut päätorninsa. Hän oli pannut tuulimyllyn siivet tornin huippuun – sillä tornista piti tulla mylly – ja nyt hän aikoi tehdä pajan.

Seisoipa hän sitten eräänä päivänä katsellen, kuinka nuo keveät, vahvat siivet pyörähtelivät tuulessa. Silloin hänet valtasi taas se vanha paha.

Hänestä tuntui kuin tuo vihreäpukuinen taas olisi katsellut häntä loistavilla silmillään, kunnes hänen aivonsa jälleen syttyivät tuleen. Hän sulkeutui työpajaansa, ei maistanut ruokaa, ei nauttinut lepoa ja teki työtä lakkaamatta. Niin hän kahdeksassa päivässä teki uuden ihmekalun.

Ja niin hän sitten päivänä muutamana nousi tornin katolle ja alkoi virittää siipiä olkapäihinsä.

Kaksi koulupoikaa ja kimnasisti, jotka istuivat sillan laidalla salakoita onkimassa, näkivät hänet, ja he huusivat niin, että koko kaupunki kaikui. He lähtivät juosta kirmaisemaan; läähättäen he juoksivat katua ylös, toista alas, jyskyttivät joka ovelle ja huusivat:

"Kevenhüller lähtee lentoon! Kevenhüller lähtee lentoon!"

Mestari seisoi aivan tyynenä tornin katolla ja kiinnitti siipiä yllensä, ja sillä välin tulla kuhisi väkeä paikalle vanhan Karlstadin ahtailta kaduilta.

Piiat jättivät kiehuvan patansa ja kohoavan taikinansa. Mummot heittivät sukankutimensa, pistivät sankalasit nokalleen ja juosta haihattivat pitkin katua. Raatimiehet ja pormestari nousivat tuomiopöydästä. Rehtori viskasi kieliopin nurkkaan; koulupojat ryntäsivät luokistaan lupaa odottamatta. Koko kaupunki oli hyppyjalalla läntistä siltaa kohti.

Pian oli sillalla mustanaan ihmisiä. Suolatori oli kuin pultattu, ja koko joenranta aina piispantalolle asti kihisi väkeä. Siinä oli tungos suurempi kuin Pietarinmessussa; siinä oli enemmän katselunhaluisia kuin silloin, kun kuningas Kustaa III ajoi kaupungin läpi kahdeksan hevosta edessä ja niin hurjaa vauhtia, että vaunut kiisivät käännöksissä kahdella pyörällä.

Kevenhüller sai viimein siivet ylleen ja läksi lentoon. Hän löi niillä pari iskua, ja sitten hän oli ilman varassa. Hän lojui vatsallaan ja ui ilmameressä korkealla maasta.

Hän veti ilmaa keuhkoihinsa täysin siemauksin; se oli voimakasta ja puhdasta. Hänen rintansa laajeni, ja vanha ritariveri alkoi kiehua hänen suonissaan. Hän pyöriskeli kuin kyyhky, hän leijaili kuin kotka, hänen siipensä olivat nopeat kuin pääskyn, hän suuntasi kulkunsa varmasti kuin ajohaukka. Ja hän katsoi koko tuota alhaalle maahan kytkettyä joukkoa, joka tähysti häntä, ilma-uimaria. Olisipa hän voinut tehdä kullekin heistä samanlaisen siipiparin! Olisipa hän voinut antaa jokaiselle heistä voiman kohottautua tähän raikkaaseen ilmaan. Millaisia ihmisiä heistä tulisi! Hänen ainainen ongelmansa ei päästänyt häntä rauhaan tänä voitonkaan hetkenä. Hän ei voinut nauttia pelkästä omasta hyvästään. Ah, sitä metsänemäntää, jospa hän vain saisi tavata hänet!

Silloin hän näki silmin, jotka voimakas auringonvalo ja kimmeltävä ilma olivat melkein sokaisseet, että jokin lensi suoraan häntä kohti. Suuret siivet, juuri samanlaiset kuin hänellä itsellään, hän näki, ja siipien välissä ui ihmisolento. Keltainen tukka liehui, vihreä silkki lainehti, huimat silmät säkenöivät. Siinä se oli, siinä se oli!

Kevenhüller ei siekaillut. Hurjaa vauhtia hän syöksähti kummituksen kimppuun halaten suudella häntä tai lyödä häntä – ei tiennyt kumpaako oikein – mutta varmasti pakottaa hänet poistamaan kirouksen hänen elämästään. Siinä hurjassa vauhdissa hän menetti malttinsa ja älynsä. Hän ei nähnyt mitään muuta kuin hulmuavat hiukset ja hurjat silmät. Hän pääsi aivan lähelle häntä ja ojensi kätensä tarttuakseen toiseen. Silloin takertuivat hänen siipensä metsähisen siipiin, ja metsänemännän siivet olivat vahvemmat, mestarin siivet halkesivat ja särkyivät kerrassaan, hän itse pyörähti nurinniskoin ja suistui alas, tietämättä mihin.

Kun hän tuli tajuihinsa, niin hän makasi oman torninsa katolla, särkynyt lentokone vieressä. Hän oli lentänyt suoraan omaa myllyään vastaan; myllyn siivet olivat tarttuneet häneen, kiepauttaneet häntä pari kertaa ympäri ja paiskanneet sitten torninkatolle.

Se oli sen leikin loppu.

Kevenhülleristä tuli nyt taas epätoivon mies. Rehellinen työ inhotti häntä, ja kummitusvehkeitä hän ei uskaltanut käyttää. Jos hän vielä tekee jonkun ihmetyön ja on pakotettu sen hävittämään, niin hänen sydämensä murtuu surusta. Ja jollei hän sitä tuhoa, niin hän tulee hulluksi ajatellessaan, ettei voi hyödyttää sillä toisia.

Hän etsi kisällinreppunsa ja kyhmysauvansa, antoi myllyn jäädä siihen semmoisenaan ja päätti lähteä etsimään metsänemäntää.

Hän hankki hevoset ja rattaat, sillä hän ei ollut enää nuori eikä keveä jaloistaan. Ja kerrotaan, että kun hän tuli metsään, hän astui pois ajopeleistä, meni viitaan ja alkoi huutaa viidakon vihreähelmaa.

"Metsänemäntä, metsänemäntä, minä Kevenhüller, Kevenhüller, täällä huudan! Tulkaa, tulkaa!" Mutta hän ei tullut.

Niillä matkoillaan hän joutui Ekebyhyn, muutamia vuosia ennen kuin majurinrouva sieltä karkotettiin. Siellä otettiin hänet hyvin vastaan, ja sinne hän jäi. Ja kavaljeerien sarja lisääntyi nyt pitkällä, vahvalla ritarimiehellä, reippaalla herralla, joka piti puolensa oluthaarikan ääressä ja metsästysretkillä. Hänen lapsuutensa muistot palasivat, hän salli nimitellä itseään kreiviksi, ja hän tuli yhä enemmän saksalaisen ryöväriparonin muotoiseksi: suuri kotkannokka, karskit kulmakarvat, täysparta, joka oli leuan alta suippo, ja viikset kopeasti yläkiverät.

Hän oli kavaljeeri kavaljeerien vertainen eikä ollut parempi kuin muutkaan tuossa joukossa, jota kansa uskoi majurinrouvan valmistavan paholaiselle. Hänen tukkansa harmaantui ja aivonsa uinahtivat. Niin vanha hän jo oli, ettei hän enää saattanut nuoruutensa urotekoja uskoakaan. Ei hän ollut se mies, jolla oli salaiset tiedot. Ei hän ollut tehnyt niitä itsestään kulkevia vaunuja eikä lentokonetta. Oi ei; pelkkää kaskua, pelkkää kaskua!

Mutta sitten kävi niin, että majurinrouva karkotettiin Ekebystä, ja kavaljeerit tulivat suuren kartanon isänniksi. Silloin alkoi elämöiminen, jolle ei maassa vertaa. Myrsky nousi ja temmelsi yli maan; kaikki vanha hullutus puhkesi nuoruuden raivolla, kaikki paha joutui liikkeeseen, kaikki hyvä vapisi – ihmiset taistelivat maan päällä, ja henget taivaassa. Sudet tulivat Dovrelta noita-akka selässä, luonnonvoimat pääsivät valloilleen, ja Ekebyhyn tuli metsänemäntä.

Kavaljeerit eivät häntä tunteneet. He luulivat, että hän oli köyhä ja ahdistettu nainen, jonka julma anoppi oli syössyt epätoivoon. He antoivat hänelle turvaa, kunnioittivat häntä kuin kuningatarta ja rakastivat häntä kuin lapsukaista.

Kevenhüller yksin tiesi, kuka hän oli. Ensin hän kyllä oli ollut yhtä sokea kuin muutkin. Mutta eräänä päivänä oli naisella vihreältä läikehtivä silkkipuku, ja kun hänellä oli se yllään, tunsi Kevenhüller hänet taas.

Siellä hän istui silkissä lekottaen Ekebyn parhaimmalla sohvalla, ja vanhat herrat palvelivat häntä kuin narrit. Yksi oli kokki, toinen kamaripalvelija, kolmas esilukija, joku oli hovisoittaja, joku hovisuutari: kaikki he olivat valinneet osansa.

Sairas hän muka oli, tuo häijynnahka, menninkäinen; mutta kyllä Kevenhüller tiesi, miten sen taudin laita oli. Kuningatar kujeili vain heidän kustannuksellaan, sellainen hän oli.

Hän varoitti kavaljeereja kavahtamaan häntä. "Katsokaa noita pieniä teräviä hampaita", hän sanoi, "ja noita villejä, loistavia silmiä. Hän on metsänemäntä – kaikki paha on liikkeellä tänä kamalana aikana. Minä sanon teille, hän on metsänemäntä, tullut tänne turmioksemme. Minä olen nähnyt hänet ennenkin."

Mutta kun Kevenhüller näki metsänemännän ja tunsi hänet, valtasi hänet työnhalu. Hänen aivonsa alkoivat palaa ja kiehua, hänen sormiaan pakotti halu kouristaa vasaraa ja viilaa; hän ei voinut taistella itseänsä vastaan. Katkerin mielin hän veti ylleen työtakin ja sulkeutui vanhaan työkalupajaan, joka nyt oli hänen verstaansa.

Silloin kävi Ekebystä yli Vermlannin huuto:

"Kevenhüller on ryhtynyt työhön."

Ja henkeä pidättäen kuunneltiin vasaran kalsketta, viilan kirskutusta ja palkeen puhkinaa suljetusta pajasta.

Uusi ihmetyö on näkevä päivänvalon. Mimmoinen se mahtaa olla? Opettaako hän nyt käymään veden päällä, vai menemään tikapuilla otavaan?

Mikään ei ole mahdotonta sellaiselle miehelle. Omin silmin on nähty hänen vaununsa huristavan katuja pitkin. Hänellä on metsänemännän lahja: mikään ei ole hänelle mahdotonta.

Eräänä yönä, lokakuun ensimmäisenä tai toisena, oli hänen ihmetyönsä valmis. Hän tuli työpajasta kantaen sitä käsillään. Se oli pyörä, joka hyrräsi lakkaamatta ympäri; kun se käännähti, loistivat värttinät kuin tuli, ja siitä läksi valoa ja lämpöä. Kevenhüller oli tehnyt auringon. Kun hän toi sitä pajasta, niin tuli yö niin valoisaksi, että varpuset alkoivat tirskutella ja pilvet hehkua aamuruskoa.

Se oli kerrassaan mainio keksintö. Ei enää pimeää eikä pakkasta maailmassa. Häntä huimasi, kun hän sitä ajatteli. Päivän aurinko nousisi ja laskisi edelleen, mutta sen kadottua loimuaisivat hänen tuhannet ja tuhannet tulipyöränsä yli maan, ja ilma väreilisi lämpöä kuin kuumimpina kesäpäivinä. Silloin korjataan kypsiä satoja sydäntalven tähtitaivaan alla; mansikat ja puolukat puhkevat metsämäkiä kaiken vuotta; jää ei koskaan kytke vettä.

Kun nyt uusi keksintö oli valmis, niin se oli luova uuden maan. Hänen tulipyöränsä oli oleva köyhäin turkki ja kaivosmiesten aurinko. Se antaa käyttövoiman tehtaille, elämän luonnolle, uuden, rikkaan ja onnellisen olon ihmiskunnalle. Mutta samassa hän kuitenkin tiesi, että kaikki se oli unelmaa ja ettei metsänemäntä koskaan salli hänen monistaa tulipyöräänsä. Ja vihassaan ja kostonhimossaan hän päätti hänet tappaa, ja niinpä hän ei tiennyt, mitä oikein teki.

Hän meni päärakennukselle ja asetti tulipyöränsä aivan eteisen portaiden nurkkaan. Hänen aikeensa oli sytyttää talo tuleen ja polttaa metsähinen sinne.

Sitten hän meni takaisin pajaansa ja kuunteli siellä hiljakseen.

Kohta alettiin kartanolla huutaa ja kirkua. Nyt rupesi ilmenemään, että suuri urotyö oli tehty.

Niin, juoskaa te, huutakaa, läpätkää! Nyt se palaa taloon, metsänemäntä, se, jota te silkillä hyllyttelitte.

Kääntelehtiikö se tuskissa, pakeneeko liekkejä huoneesta huoneeseen? Ah, miten vihreä silkki loimuaa liekeissä ja miten liekit leikkivät upeassa tukassa! Rohkeutta, liekit, huimaa rohkeutta, vangitkaa hänet, pistäkää hänet tuleen. Noita-akat palavat! Älkää pelätkö hänen loitsujansa, liekit! Antakaa hänen palaa! Onhan olemassa mies, jonka on täytynyt palaa hänen tähtensä kaiken ikänsä.

Kellot läppäsivät, vaunut ratisivat, ruiskut vedettiin pihalle, vettä pumputtiin letkuilla järvestä, väkeä riensi paikalle kaikista kylistä. Oli huutoa, voivotusta ja käskyjä, katot suistuivat sisään; rätisi ja jyrisi hirmuinen tulipalo. Mutta mikään ei häirinnyt Kevenhülleriä. Hän istui hakkuupölkyllä käsiään hykerrellen.

Sitten hän kuuli jyrinän kuin taivas olisi luhistunut, ja riemuissaan hän hypähti pystyyn. "Nyt se on tehty", hän huudahti. "Nyt hän ei pelastu, nyt hän on sortunut hirsien alle tai palanut liekkeihin. Nyt se on tehty."

Ja hän ajatteli Ekebyn kunniaa ja mahtia, joka täytyi uhrata näin, että metsänemäntä saataisiin pois maailmasta. Ajatteli ihania saleja, joissa oli asunut niin runsas riemu, huoneita, jotka olivat kajahdelleet ilon muistoja, pöytiä, jotka olivat notkuneet herkkuruokien alla, kalliita, vanhoja huonekaluja, hopeita ja porsliineja, joita ei voi hankkia takaisin…

Ja yht'äkkiä hän hyppäsi kirkaisten pystyyn. Hänen tulipyöränsä, hänen aurinkonsa, malli, josta kaikki oli tuleva, eikö hän ollut pistänyt sitä portaiden alle, sytyttääkseen tulipalon!

Kevenhüller oli kauhusta kivettynyt ja halveksi itseänsä.

"Olenko minä hullu?" hän sanoi. "Miten minä voin olla sellainen?"

Samassa aukeni pajan hyvin suljettu ovi, ja vihreähelma astui sisään.

Metsänemäntä seisoi kynnyksellä hymyilevänä ja kauniina. Hänen vihreässä verhossaan ei ollut vikaa, ei tahraa, ei ollut palonkäry tarttunut hänen tuuheaan tukkaansa. Hän oli sellainen, jollaisena Kevenhüller oli nähnyt hänet Karlstadin torilla, nuoruutensa päivinä; pedon häntä laahasi hänen jalkojensa välissä, ja hän toi metsän kaiken huimuuden ja tuoksun matkassaan.

"Nyt Ekeby palaa", hän sanoi nauraen.

Kevenhüller kohotti moukarin ja aikoi iskeä sen hänen päähänsä, mutta silloin hän näki, että metsällisellä oli kädessään hänen tulipyöränsä.

"Katsopas, mitä sinulle pelastin", hän sanoi.

Kevenhüller heittäysi hänen eteensä. "Sinä särjit minun vaununi, sinä musersit minun siipeni ja sinä tuhosit minun elämäni. Sääli, armahda minua!"

Metsänemäntä keikahti höyläpenkille ja istuutui siihen, yhtä nuorena ja veitikkamaisena kuin silloin kun Kevenhüller näki hänet ensi kerran Karlstadin torilla.

"Huomaan sinun tietävän, kuka minä olen", hän sanoi.

"Minä tiedän ja olen aina tietänyt, kuka sinä olet", sanoi miesraukka, "sinä olet nerous. Mutta vapauta nyt minut! Ota lahjasi pois minulta! Ota pois ihmetöiden lahjat! Anna minun olla tavallinen ihminen! Miksi sinä vainoat minua? Miksi sinä tuhoat minut?"

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Milloinkaan en ole tahtonut sinulle mitään pahaa. Minä annoin sinulle suuren palkinnon; mutta voin sen ottaa poiskin, jollei se sinua miellytä. Mutta harkitse tarkoin! Sinä kadut vielä."

"En, en", huudahti Kevenhüller, "ota pois minulta ihmetöiden voima!"

"Ensin sinun täytyy hävittää tämä", sanoi metsänemäntä ja heitti tulipyörän hänen eteensä lattialle.

Kevenhüller ei epäröinyt. Hän huitaisi moukarilla kimaltavaa tuliaurinkoa, joka oli vain ilkeä velhon kalu, kun sitä ei saanut käyttää tuhansien hyödyksi. Kipunat sinkosivat ympäri huonetta, sirut ja tulenliekit tanssivat hänen ympärillään, ja pian oli hänen viimeinenkin ihmelaitteensa muruina.

"Niin, no minä otan nyt siis lahjani sinulta", sanoi metsänemäntä.

Kun hän seisoi jo menossa ovelle ja ulkoa virtasi tulipalonhohde häneen, katsahti Kevenhüller häneen viimeisen kerran.

Kauniimmalta kuin milloinkaan hän näytti miehestä nyt, eikä enää ilkeältä: vain ankaralta ja ylevältä.

"Hullu", sanoi metsänemäntä. "Kielsinkö mitenkään antamasta muiden monistaa töitäsi? Mitä minä muuta tahdoin kuin varjella neroa käsityöläisen toimelta."

Ja hän meni. Kevenhüller tuli pariksi päivää sekapäiseksi. Sittemmin hän taas tuli tavalliseksi ihmiseksi.

Mutta hourupäissään hän oli polttanut Ekebyn. Yksikään ihmisistä ei kuitenkaan vahingoittunut. Silti suretti kavaljeereja suuresti, että tuon vieraanvaraisen kodin piti kärsiä heidän aikanaan niin paljon vahinkoa.

Oi te myöhäisten aikain lapset, olisinpa minä tai te kohdanneet Karlstadin torilla metsänemännän! Luuletteko, etten minä olisi juossut metsään huutamaan: "Metsänemäntä, metsänemäntä, minä se olen, Kevenhüller, Kevenhüller!" Mutta kukapa näkee hänet enää nykyaikaan?

Kuka meidän päivinämme valittaa saaneensa liiaksi hänen lahjojaan?