Kitabı oku: «Gösta Berlingin taru», sayfa 26

Yhdeskolmatta luku
BROBYN MARKKINAT

Lokakuun ensimmäisenä perjantaina alkavat suuret markkinat, jotka kestävät kahdeksan päivää. Se on syksyn suuri juhla. Sen edellä teurastetaan ja leivotaan joka pirtissä; uudet talvipuvut valmistuvat pantaviksi ylle ensi kertaa; juhlaruoat – sellaiset kuin köyhänhanhi ja juustokaakku – seisovat pöydällä päivät päästään; paloviinamäärät lisätään kaksin verroin; työ lepää. On juhla jokaisessa talossa. Palvelijat ja työväki saavat silloin palkkansa ja pitävät pitkiä neuvotteluja, mitä he ostavat markkinoilta. Pitkämatkaisia tulee pienissä ryhmissä tietä pitkin reppu selässä ja sauva kädessä. Monet ajavat karjaansa markkinoille. Pienet, itsepäiset mullikat ja vuohet, jotka pysähtyvät mäessä ja päkistävät etujaloin vastaan, tuottavat aika harmia omistajalle ja suurta hauskuutta katselijoille. Herraskartanoiden vierashuoneet ovat täynnä rakkaita vieraita; uutisia kerrotaan ja karjan ja tavaran hinnoista pakistaan. Lapset uneksivat markkinaleluista ja markkinarahoista.

Ja ensimmäisenä markkinapäivänä – miten väkeä silloin nousta kuhiseekaan Brobyn mäkiä avaralle markkinakentälle! Kojut on pystytetty, kojut joihin kaupungin kauppiaat ovat levittäneet tavaransa, kun taas taalalaiset ja länsigöötalaiset ovat pinonneet tavaransa loppumattomille tiskiriveille, joiden valkeat telttakatot lepattavat. Nuorallatanssijoita, posetiivareita ja sokeita viulunsoittajia siellä on viljalti, samoin ennustajia, karamellinkauppiaita ja viinakapakoita. Kojujonon taakse on savi- ja puuastioita ladottu riviin. Sipulia ja piparjuurta, omenia ja päärynöitä tarjoilevat suurten kartanoiden puutarhurit kaupaksi. Suuria maaneliöitä anastavat ruskeanpunaiset, kirkkaiksi tinatut kupariastiat.

Markkinoista huomaa kuitenkin, että Svartsjössä ja Brossa ja Löfvikissä ja muissa Lövenin pitäjissä on puute: kauppa käy huonosti kojuissa ja tiskien ääressä. Eniten liikettä on eläintorilla, sillä monen täytyy myydä sekä lehmänsä että hevosensa tullakseen itse toimeen yli talven. Siellä häärätään myös hurjassa, jännittävässä hevosenvaihdossa.

Hauskaa on Brobyn markkinoilla. Jos on vain rahaa pariin ryyppyyn, niin kyllä on rohkeutta. Eikä se viina saa pelkästään iloa aikaan: kun ihmiset tulevat yksinäisistä metsätaloista markkinakentälle lainehtivaan ihmisjoukkoon ja kuulevat huutavan, nauravan markkinaväen melun, niin he ikään kuin jo juopuvat ilosta, hurjistuvat pauhaavasta markkinaelämästä.

Kyllähän tehdään paljon kauppaakin niin suuressa joukossa, mutta se on tuskin pääasia. Tärkeintä on saada mukaansa parvi sukulaisia tai ystäviä kärryille ja tarjota hänelle lammasmakkaraa, köyhänhanhea ja viinaa tai houkutella tyttö ottamaan lahjaksi virsikirja ja silkkihuivi tai mennä katsomaan pienokaisille markkinatuliaisia.

Kaikki ne, joiden ei ole täytynyt jäädä kotiin hoitamaan taloa ja karjaa, ovat tulleet näille Brobyn markkinoille. Siellä on Ekebyn kavaljeerit ja Nygårdin metsäkulmalaiset, Norjan hevoskauppiaat, pohjoisten metsien suomalaiset, maantien mustalaiset.

Joskus tuo pauhaava meri painautuu yhteen pyörteeseen, joka kieppuu huimissa kaarteissa jonkin keskipisteen ympäri. Kukaan ei tiedä, mitä on sisimpänä, ennen kuin pari poliisia tunkeutuu joukon läpi tekemään lopun tappelusta tahi nostamaan pystyyn kaatuneet rattaat. Ja seuraavassa tuokiossa on uusi väen kihinä kauppamiehen ympärillä, joka kinastelee sukkelan maalaistytön kanssa.

Sitten – keskipäivän tienoissa alkaa se suuri tappelu. Talonpojat ovat huomanneet, että länsigöötalaisten kyynärkepit ovat liian lyhyet, ja siitä sukeutuu ensin riitaa ja rähinää heidän tiskiensä ympärillä; sitten joudutaan käsirysyyn. Sen arvaa jokainen, että monelle, joka ei niihin aikoihin nähnyt muuta kuin kurjuutta ja hätää, oli ikään kuin riemu vähän iskeä, sama sitten ketä tai mitä. Ja heti kun vahvat ja tappelunhaluiset näkevät nujakan käynnissä, kapaisevat he paikalle joka taholta. Kavaljeerit aikovat juuri murtautua joukkoon rakentamaan omalla tavallaan rauhaa, ja Taalain miehet kiiruhtavat auttamaan länsigöötalaisia.

Forsin vahva Maunu on leikissä innokkain. Humalassa hän on ja vihainen; nyt hän on suistanut maahan erään länsigöötalaisen ja alkanut löylyttää häntä, mutta tämän hätähuudot kuullessaan juoksevat maanmiehet avuksi ja koettavat pakottaa vahvaa Maunua laskemaan heidän toverinsa irti. Silloin kaataa vahva Maunu kangaspakat maahan tiskiltä ja tempaa itse tiskilevyn, joka on kyynärän leveä ja kahdeksan kyynärää pitkä ja naulattu paksuista lankuista, ja alkaa sillä aseella huitoa.

Hän on hirmuinen mies, se vahva Maunu. Hän se potkaisi koko seinän pellolle Filipstadin poliisiputkasta, hän se nostaa veneen vedestä ja kantaa sen hartioillaan. Voipa nyt arvata, että kun hän alkaa raskaalla tiskillä huitoa ympärilleen, niin koko kansa kaikkoaa ja länsigöötalaiset myös. Mutta vahva Maunu tulee jäljestä huitoen ympärilleen raskaalla levyllä. Nyt hän ei piittaa enää ystävistä eikä vihamiehistä: hän vain tahtoo jotakuta lyödä, kun sai kerran aseen.

Rahvas pakenee häntä kauhuissaan. Miehet ja naiset juoksevat ja kirkuvat. Mutta miten voivat paeta naiset, joilla useilla on lapsi helmoissaan? Kojut ja kärryt ovat heidän tiellään, härät ja lehmät, jotka ovat melusta hurjistuneet, estävät heitä pääsemästä pakoon.

Erääseen sopukkaan kojujen väliin on sulloutunut joukko naisia, ja tätä kohti hyökkää nyt jättiläinen. Eikö tuolla keskellä akkaparvea seiso Länsi-Göötan mies? Hän kohottaa levyn ja antaa sen humahtaa. Kalvaan, tyrmistävän tuskan vallassa ottavat naiset hyökkäyksen vastaan, painuen kuuruun tappavan iskun alla.

Mutta kun levy lankeaa viuhuen heitä kohti, murtuu sen voima erään miehen kohotettuihin käsivarsiin. Se mies ei painunut maahan, vaan kohosi yli joukon, se mies oli vapaaehtoisesti ottanut vastaan iskun, pelastaakseen niin monta kuolemasta. Vaimot ja lapset ovat vahingoittumatta. Mies on murtanut lyönnin hurjan voiman, mutta hän makaakin nyt maassa tiedottomana.

Vahva Maunu ei nosta enää lankkuansa hyökätäkseen. Hän on nähnyt miehen katseen juuri silloin, kun levy kohtasi hänen päälakensa, se hänet lamasi kerrassaan. Hän antoi itsensä sitoa ja viedä pois vastarintaa tekemättä.

Mutta kiitävää vauhtia leviää markkinoilla huhu, että vahva Maunu on tappanut Lennart-kapteenin. Kerrotaan, että hän, joka oli ihmisten ystävä, kuoli pelastaakseen naiset ja turvattomat lapset.

Ja aivan hiljaiseksi tulee avara kenttä, jossa äsken pauhasi elämä hurjimmassa vauhdissaan, kauppa pysähtyy, tappelu taukoaa, pidot ruokakirstujen ympärillä loppuvat, turhaan houkuttelevat nuorallatanssijat katsojia.

Kansan ystävä on kuollut, kansaa on kohdannut suru. Vaieten virtaavat kaikki paikalle, mihin hän kaatui. Hän makaa suorana, aivan tunnotonna; haavaa ei näy, mutta pääkallo näyttää olevan litistynyt.

Jotkut miehet nostavat hänet varovasti tiskille, joka jäi jättiläiseltä. He ovat huomaavinaan, että hän elää vielä.

"Mihin me hänet viemme?" he kysyvät toisiltaan.

"Kotiinsa", vastaa joukosta tuima ääni.

Oi, niin, hyvät kuomat, kantakaa hänet kotiin. Nostakaa hänet hartioillenne ja kantakaa hänet kotiin. Hän on ollut Jumalan leikkipallo, hän on ajelehtinut kuin höyhen Hänen henkensä tuulahduksessa. Kantakaa nyt hänet kotiin!

Haavoitettu pää on levännyt vankilan kovalla lavitsalla, latojen olkikuvoilla. Antakaa sen nyt päästä kotiin ja levätä pehmoisella tyynyllä! Hän on kärsinyt syyttömästi häpeätä ja vaivaa, hänet on ajettu pois oman kotinsa ovelta. Harhaileva pakolainen hän on ollut, Jumalan teitä matkaava sikäli mikäli niille sattui, mutta hänen kaipuunsa maa oli koti, jonka ovet Jumala oli häneltä sulkenut. Kenties on koti nyt avoinna sille, joka on kuollut naisia ja lapsia pelastaakseen.

Nyt ei hän tule rikollisena, jota hoippuvat juomaveikot taluttavat: häntä saattaa sureva kansa, jonka majoissa hän on asunut sen kärsimyksiä helpottaakseen. Kantakaa hänet nyt kotiin!

Ja he tekevät niin. Kuusi miestä nostaa tiskin, jolla hän makaa, olkapäilleen ja kantaa hänet pois markkinakentältä. Missä he kulkevat, väistyvät ihmiset sivulle ja seisovat hiljaa: miehet paljastavat päänsä, ja naiset kyykistävät niinkuin kirkossa, kun Jumalan nimeä mainitaan. Monet itkevät ja pyyhkivät silmiään; toiset alkavat puhua, millainen mies hän oli ollut, niin hyvä, niin iloinen, niin nokkela neuvoissaan, ja niin hurskas. Merkillistä on myös nähdä, että kun yksi kantajista väsyy, tulee heti toinen aivan hiljaa ja sijoittaa olkansa levyn alle.

Niinpä viedään Lennart-kapteenia senkin paikan ohi, jossa kavaljeerit seisovat.

"Pitänee mennä huoltamaan, että hän joutuu kunnolla kotiin", sanoo Beerencreutz ja jättää paikkansa tiepuolessa, mennäkseen joukon mukana Helgesäteriin. Moni seuraa hänen esimerkkiään.

Markkinakenttä tulee kuin autioksi: väki menee Lennart-kapteenin kanssa Helgesäteriin. Täytyyhän huoltaa, että hän pääsee kotiin. Kaikki välttämätön mikä piti ostaa saa jäädä sillensä; markkinatuomiset pienokaisille unohtuvat, virsikirjan kauppa jää iäksi kesken, silkkihuivi, joka välkkyi tytön silmissä, saa jäädä tiskille. Kaikkien täytyy mennä huoltamaan, että Lennart-kapteeni pääsee kotiin.

Kun saatto tulee Helgesäteriin, on talo hiljainen ja autio. Taas paukkuvat everstin nyrkit suljettuun oveen. Kaikki palvelijat ovat markkinoilla; kapteeninrouva yksin on kotona. Hän se nyt avaakin.

Ja hän kysyy kuten kerran ennenkin:

"Mitä te tahdotte?"

Johon eversti vastaa, kuten kerran ennenkin:

"Me tuomme tänne sinun miestäsi."

Rouva katsoo everstiä, joka seisoo siinä jäykkänä ja vahvana kuten aina. Rouva katsoo kantajia, jotka itkevät hänen takanaan, ja koko pitkää rahvasjoukkoa. Hän seisoo portailla ja katsoo satoihin itkeviin silmiin, jotka tuskaisesti tuijottavat häneen. Viimein hän katsoo mieheen, joka makaa suorana paareilla, ja hän painaa käden sydämelleen.

"Nuo ovat hänen kasvonsa", hän mutisee.

Muuta kysymättä hän kumartuu, vetää pois salvan, aukaisee ovet seppo selälleen ja menee sitten muiden edellä makuuhuoneeseen.

Everstiä ja kapteeninrouvaa autetaan aukaisemaan kahden maattavaa sänkyä ja pudistamaan patjaa, ja sitten sijoitetaan Lennart-kapteeni taas nukkumaan pehmeille untuville ja valkealle hurstille.

"Elääkö hän?" kysyy rouva.

"Elää", vastaa eversti.

"Onko toivoa?"

"Ei. Ei mitään voida enää."

On hetkinen hiljaista, sitten pälkähtää rouvan päähän ajatus:

"Itkevätkö nuo kaikki hänen tähtensä?"

"Itkevät."

"Mitä hän sitten on tehnyt?"

"Viimeksi hän antoi vahvan Maunun lyödä itsensä kuoliaaksi, pelastaakseen naiset ja lapset kuolemasta."

Rouva istuu taaskin hetkisen hiljaisena ja miettien.

"Millaiset kasvot hänellä oli, eversti, kun hän tuli kotiin kaksi kuukautta sitten?"

Eversti säpsähtää. Nyt hän ymmärtää, nyt hän vasta ymmärtää.

"Göstahan oli hänet maalannut."

"Siispä suljin minä kavaljeerien koiruuden vuoksi häneltä hänen kotinsa oven. Kuinka siitä vastaatte, eversti?"

Beerencreutz kohautti leveitä hartioitaan.

"Minulla on paljon vastattavaa."

"Mutta minä tarkoitan, että tämä lie pahinta, mitä olette tehnyt."

"Niinpä en ole koskaan kulkenutkaan raskaampaa tietä kuin tänään tänne Helgesäteriin. Muuten, vielä on kaksi, jotka ovat tähän asiaan vikapäitä."

"Ketkä ne ovat?"

"Sintram on toinen, toinen hyvä serkkuseni itse. Serkku on ankara nainen. Minä tiedän, että moni on koettanut puhua serkulle hyvää hänen miehestään."

"Se on totta", vastaa kapteeninrouva.

Sitten hän pyytää kertomaan Brobyn juomingeista.

Eversti kertoo kaikki niin hyvin kuin muistaa, ja rouva kuuntelee hiljaa. Lennart-kapteeni makaa yhä tiedottomana sängyssä. Huone on täpösen täynnä itkeviä; kukaan ei edes ajattele sulkea pihalle tätä murheellista joukkoa. Kaikki ikkunat ovat auki, kaikki huoneet, portaat, eteiset ovat täynnä hiljaisia, tuskaisia ihmisiä, koko pihankin ne täyttävät sankoin joukoin. Kun eversti vaikenee, korottaa kapteeninrouva äänensä ja sanoo:

"Jos täällä on joku kavaljeeri, niin pyydän häntä poistumaan. Minun on vaikea nähdä heitä mieheni kuolinvuoteen ääressä."

Sanaakaan sanomatta nousee eversti silloin ja poistuu. Samoin tekevät myös Gösta Berling ja ne muut kavaljeerit, jotka saattoivat Lennart-kapteenia. Kansa väistyy arasti sivulle tuon pienen, nöyryytetyn miesjoukon edestä.

Heidän poistuttuaan sanoo kapteeninrouva: "Tahtoisiko kukaan, joka on nähnyt miestäni tällä aikaa, sanoa, missä hän on oleskellut ja mitä hän on tehnyt?"

Silloinpa he alkavat todistaa Lennart-kapteenista hänen vaimolleen, joka ei ollut häntä tuntenut oikein, vaan kovettanut ankaruudessaan sydämensä. Nyt kaikuu taas vanhojen hymnien kieli. Puhuvat miehet, jotka eivät koskaan ole lukeneet muuta kuin raamattua. Jobin kirjan kuvakielellä, patriarkkain aikaisilla sanankäänteillä he haastavat Jumalan matkamiehestä, joka käveli ympäri maata auttamassa kansaa.

Menee aikaa ennen kuin he ovat puhuneet loppuun. Hämärän ja illan tullessa he seisovat yhä vielä puhumassa: toinen toisensa jälkeen astuu ja kertoo vainajasta hänen vaimolleen, joka ei ollut tahtonut kuulla hänen nimeäänkään mainittavan.

Siellä on sellaisia, jotka tietävät, että hän oli tullut ja tavannut heidät tautivuoteella ja parantanut heidät. Siellä oli hurjia tappelupukareja, jotka hän on kesyttänyt. Siellä on murheellisia, joita hän on virvoittanut, juoppoja, jotka hän on pakottanut raittiiksi. Kaikki, kuka tahansa, joka oli joutunut sietämättömään hätään, oli vain lähettänyt sanan Jumalan matkamiehelle, ja hän oli osannut auttaa, ainakin hän oli herättänyt uskoa ja toivoa.

Koko illan kaikuu hymnien kieli sairashuoneessa.

Ulkona pihalla seisovat sankat joukot odottaen loppua. He tietävät, mitä tuolla sisällä tehdään: se mitä lausutaan äänekkäästi kuolinvuoteen ääressä, kuiskataan pihalla miehestä mieheen. Kenellä on vielä sanomista tungeikse esille. "Siinä on yksi joka voi todistaa", sanotaan, ja annetaan hänelle tilaa. Ja he astuvat esille pimeästä, lausuvat todistuksensa ja painuvat jälleen pimeään.

"Mitä rouva nyt sanoo?" kysyvät pihalla olijat, kun joku tulee ulos.

"Mitä hän nyt sanoo, se Hegelsäterin ankara rouva?"

"Hän loistaa kuin kuningatar, hän hymyilee kuin morsian. Hän on muuttanut nojatuolin miehensä vuoteen ääreen ja pannut siihen ne vaatteet, jotka hän on kapteenille itse kutonut."

Mutta sitten tulee väki ihan äänettömäksi. Kukaan ei sitä sano, kaikki tietävät sen yhtaikaa: "Hän kuolee."

Lennart-kapteeni avaa silmänsä, näkee ja näkee kylliksi.

Hän näkee kodin, rahvaan, vaimon ja lapset, vaatteet ja hän hymyilee. Mutta hän on herännyt vain kuollakseen. Hän henkäisee, korahuttaa kerran ja heittää henkensä.

Silloin vaikenevat kertomukset, mutta joku ääni virittää kuolinvirren. Kaikki yhtyvät siihen, ja satojen vahvain äänten kantamana laulu nousee korkeutta kohti.

Maan jäähyväiset lähtevälle sielulle.

Kahdeskolmatta luku
METSÄTORPPA

Tämä tapahtui monta vuotta ennen kuin kavaljeerit hallitsivat Ekebytä.

Paimenpoika ja paimentyttö leikkivät metsässä kahden, rakensivat tupia paasista, poimivat lakkoja, tekivät leppätorvia. Metsässä syntyneitä olivat molemmat. Metsä oli heidän kotinsa ja herrashovinsa. Kaiken metsäisen kanssa he elivät hyvässä sovussa, kuten ollaan sovussa palvelijain ja kotieläinten kanssa.

Pienokaisista oli ilves ja kettu heidän koiriaan, kärppä heidän kissansa, jänis ja orava olivat heidän nautakarjaansa, huuhkajat ja teerit istuivat heidän lintuhäkissään, kuuset olivat heidän palvelijoitaan, ja nuoret koivut vieraita heidän pidoissaan. He tiesivät hyvin luolan, jossa kyykäärmeet makasivat yhdessä vyyhdessä talvilevossa, ja uidessaan he olivat nähneet tarhakäärmeen uivan heitä kohti kirkkaassa vedessä; mutta he eivät pelänneet käärmettä eivätkä haltijaa, nehän olivat metsähisiä, ja metsä oli heidän kotinsa. Siellä ei mikään voinut heitä pelottaa.

Syvällä metsässä oli torppa, jossa poika asui. Sinne johti mäkinen polku, vuoret kohosivat joka puolella ja pimensivät auringon, pohjaton räme oli lähellä ja henki kaiken vuotta hallaista sumua. Ei näyttänyt tasangon väestöstä sellainen asunto houkuttelevalta.

Paimenpoika ja paimentyttö aikoivat kerran mennä yksiin ja asuskella siellä metsätorpassa ja elää kättensä työllä. Mutta ennen kuin he pääsivät naimisiin, kohtasi maata sodan onnettomuus, ja poika otti soturin pestin. Hän palasi kotiin kyllä haavoitta ja ehjin jäsenin, mutta elinkautiset merkit oli se matka häneen iskenyt. Liian paljon maailman pahuutta ja ihmisten julmia elkeitä lähimmäisiään kohtaan hän oli nähnyt. Hän ei kyennyt enää näkemään hyvää.

Ensin ei kukaan huomannut hänessä mitään muutosta. Lapsuutensa rakastetun kanssa hän meni pappilaan kuulutuksille. Ekebyn metsätorpasta tuli heidän kotinsa, kuten he kauan sitten olivat sopineet, mutta siinä kodissa ei viihtynyt ilo.

Vaimo katsoi miestään kuin ventovierasta. Siitä lähtien kun mies oli palannut sodasta ei hän ollut voinut häntä käsittää. Mies nauroi karkeasti ja puhui vähän. Vaimo pelkäsi häntä.

Mies ei tehnyt suinkaan kiusaa eikä vahinkoa, ja hän oli ahkera työmies. Kuitenkin hänestä pidettiin vähän, sillä hän uskoi kaikista pahaa. Itse hän tunsi olevansa kuin vihattu muukalainen. Nyt olivat metsän elävät hänen vihollisiaan. Vuori, joka sumensi auringon, ja räme, joka henki sumua, olivat hänen vainoojiaan. Metsä on kamala asunto sille, joka hautoo pahoja ajatuksia.

Valoisia muistoja kootkoon se, joka halaa asua erämaissa! Muuten hän näkee vain murhaa ja väkivaltaa kasvien ja eläinten keskuudessa, niinkuin ennen näki ihmisten suhteissa. Hän odottaa pahaa kaikesta mitä tiellään kohtaa.

Ei voinut Jan Hök, sotamies, selittää, mitä häneltä puuttui, mutta hän huomasi, ettei mikään hänelle oikein onnistunut. Vähän viihdytystä tarjosi koti. Pojista, jotka siellä varttuivat, tuli vahvoja mutta hurjia. Karaistuneita ja rohkeita miehiä he olivat, mutta hekin sotajalalla jokaisen kanssa.

Hänen vaimoaan houkutteli suru tutkimaan erämaan salaisuuksia. Rämeeltä ja viidakoista hän etsi terveyttä tuottavia yrttejä. Manalaisten elämää hän aprikoi, ja hän tiesi, mikä uhri heitä miellytti. Hän osasi parantaa tauteja ja antaa hyviä neuvoja niille, joita rakkauden suru vaivasi. Hän tuli loitsutaitoisen maineeseen, ja häntä kartettiin, vaikka hän oli suurena hyötynä muille.

Kerran otti vaimo puhellakseen miehensä kanssa tämän huolista.

"Siitä lähtien kun sinä menit sotaan", hän sanoi, "sinä olet ollut muuttunut. Mitä ne siellä sinulle tekivät?"

Silloin kavahti mies pystyyn ja oli vähällä lyödä häntä, ja samalla tavalla kävi joka kerta kun vaimo puhui sodasta. Hän joutui silloin hourupään vihan valtaan. Kenenkään hän ei kärsinyt mainitsevan sota-sanaa, ja pian tuli tietyksi, ettei hän sietänyt puhetta sodasta. Niinpä kavahtivat ihmiset sellaista puheenaihetta.

Mutta kukaan hänen sotaveikkonsa ei voinut kertoa hänen tehneen siellä enemmän pahaa kuin muutkaan. Hän oli taistellut kuin kelpo sotamies ainakin. Se oli vain tuo hänen näkemänsä kaikenlainen kauheus, mikä oli pelästyttänyt hänet niin, ettei hän voinut enää nähdä muuta kuin pahaa. Sodasta johtui kaikki hänen surunsa. Hän ajatteli, että koko luonto vihaa häntä siksi, että hän oli ottanut osaa moiseen. Ne, jotka tietävät enemmän, voivat lohdutella itseään sillä, että ovat sotineet isänmaansa ja kunnian puolesta. Mitä hän sellaisesta tiesi? Hän vain tunsi, että kaikki vihaavat häntä siksi, että hän oli vuodattanut verta ja tehnyt vahinkoa.

Siihen aikaan, jolloin majurinrouva ajettiin pois Ekebystä, asui mies tuvassaan yksin. Kuollut oli vaimo, ja pojat olivat poissa. Markkina-aikaan täyttyi metsätorppa kuitenkin vierailla. Mustatukkaiset, tummaihoiset vintiöt majoittuivat sinne. He viihtyivät parhaiten sellaisen luona, jota enimmän kammoivat. Pienet pitkäkarvaiset hevoset kiipesivät silloin metsätietä vetäen kärryjä, kuormana tinauskaluja, lapsia, riepumyttyjä. Aikaisin vanhentuneet naiset, joiden kasvot olivat turvonneet tupakoimisesta ja juopottelusta, ja miehet, joilla oli kalvaat, terävät kasvot ja jäntevät ruumiit, seurasivat kärryjä. Kun mustalaiset tulivat metsätorppaan, syntyi siellä huoleton elämä! Viinaa ja kortit ja äänekkään remun he toivat matkassaan. Varkauksista ja hevosenvaihdoista ja verisistä tappeluista he tiesivät kertoa.

Perjantaina alkoivat Brobyn markkinat, ja silloin tapettiin Lennart-kapteeni. Vahva Maunu, joka antoi surmaniskun, oli metsätorpan ukon poika. Kun mustalaiset istuivat sunnuntaina iltapuolella torpassa, ojensivat he siis vanhalle Jan Hökille pulloaan tavallista useammin ja haastelivat hänen kanssaan vankilaelämästä ja vanginruoasta, sillä sellaista he olivat usein kokeneet.

Vanhus istui veistopölkyllä uuninnurkassa ja puhui vähän. Hänen suuret, kiillottomat silmänsä tuijottivat hurjaa joukkoa, joka täytti pirtin.

Hämärä oli tullut, mutta kuivat puut loimusivat valaisten liedessä.

Rääsyjä, surkeutta ja tuimaa hätää ne valaisivat.

Silloin avautui ovi aivan hiljaa, ja tupaan astui kaksi naista. Tulija oli Elisabet-kreivitär, jota seurasi Brobyn papin tytär. Merkilliseltä näytti vanhuksesta, kun hän, tuo rakastettava ja suloista kauneutta hehkuva, joutui takkatulen valopiiriin. Hän kertoi pirtissä olijoille, ettei Gösta Berlingiä ollut nähty Ekebyssä Lennart-kapteenin kuoleman jälkeen. Kreivitär ja hänen palvelijattarensa olivat samonneet metsässä etsimässä häntä koko iltapäivän. Nyt hän näki täällä miehiä, jotka olivat kulkeneet paljon ja tunsivat kaikki polut. Olivatko he nähneet Gösta Berlingiä? Kreivitär oli tullut levähtämään ja kysymään, olivatko he nähneet häntä.

Se oli turha kysymys. Kukaan ei ollut häntä nähnyt.

He toivat hänelle tuolin. Hän vaipui istumaan ja oli hetkisen aivan ääneti. Melu tuvassa oli vaiennut. Kaikki katsoivat ja ihmettelivät häntä. Sitten hän alkoi pelätä tätä hiljaisuutta, hätkähti ja koetti etsiä vähäpätöistä puheenaihetta.

Hän kääntyi nurkassa istuvan ukon puoleen. "Muistan kuulleeni, että te olette ollut sotamiehenä, vaari", hän sanoi. "Kertokaapa jotakin sodasta!"

Syntyi kivettynyt hiljaisuus. Ukko istui kuin ei olisi kuullutkaan.

"Minusta olisi hyvin hauskaa kuulla sodasta sellaisen miehen suusta, joka on itse ollut siellä", jatkoi kreivitär, mutta lopetti heti, sillä Brobyn papin tytär pudisti hänelle päätään. Hän puhui varmaankin sopimattomia. Kaikki läsnäolijat katsoivat häntä, ikään kuin hän olisi rikkonut sopivaisuuden yksinkertaisinta lakia. Äkkiä eräs mustalaisvaimo korotti äänensä ja kysyi:

"Hän on varmaankin entinen Borgin kreivitär?"

"Niin olen."

"Se oli toista kuin juosta pitkin metsiä etsimässä hullua pappia. Hyi, sellaista vaihtokauppaa."

Kreivitär nousi ja sanoi hyvästi. Hän oli tarpeeksi levännyt. Nainen, joka oli puhunut, seurasi häntä oven ulkopuolelle.

"Kreivitär ymmärtää", sanoi hän, "että minun piti sanoa jotakin, sillä vaarin kanssa ei saa puhua sodasta. Hän ei kärsi koko sanaa. Minä tarkoitin vain hyvää, nähkääs."

Kreivitär Elisabet kiiruhti pois, mutta pysähtyi äkkiä. Hän näki uhkaavan metsän, pimentävän vuoren ja huuruisen lammen. Kauheata mahtoi olla täällä sen elämä, jonka mieli oli täynnä pahoja muistoja. Hän sääli vanhusta, joka oli sisällä yksin, tummat kulkurit seuranaan.

"Neitsyt Anna-Liisa", hän sanoi, "mennään takaisin! Ne olivat hyviä meille, mutta minä käyttäydyin huonosti. Haluan puhua vanhuksen kanssa iloisemmista asioista."

Ja onnellisena, kun oli löytänyt jonkun lohdutettavan, hän meni takaisin tupaan.

"Minä luulen", sanoi hän, "että Gösta Berling harhailee täällä metsässä ja aikoo päättää päivänsä. On sen vuoksi tärkeätä löytää hänet pian ja estää hänet siitä. Minä ja neitsyeni Anna-Liisa luulimme nähneemme hänet vilahdukselta, mutta sitten hän katosi silmistämme. Hän kuljeksii sen vuoren seutuvilla, jolta Nygårdin tyttö heittäytyi rotkoon ja kuoli. Tulin ajatelleeksi, että minun nyt ei tarvinne mennä hakemaan apua aina Ekebystä asti. Täällä on monta reipasta miestä, jotka voisivat ottaa hänet helposti kiinni."

"Matkaan, miehet!" huudahti mustalaisakka. "Kun kreivitär ei pidä itseään liian hyvänä pyytääkseen palvelusta metsän kansalta, niin heidän pitää mennä heti."

Miehet nousivat heti ja menivät etsimään.

Vanha Jan Hök istui hiljaa ja tuijotti eteensä kiillottomin silmin. Pelottavan synkkänä ja kovana hän istui siinä. Nuori rouva ei löytänyt sanoja hänelle virkkaakseen. Silloin hän näki, että yksi lapsista makasi sairaana olkikuvolla ja huomasi, että erään naisen käsi oli kipeä.

Hän alkoi heti vaalia sairaita. Hän tuli kohta loruavien naisten hyväksi ystäväksi ja näytätti itselleen pienimmät lapset.

Tunnin päästä tulivat miehet takaisin. He toivat Gösta Berlingin sidottuna tupaan. Lattialle takkatulen eteen he laskivat hänet. Hänen vaatteensa olivat rikki ja likaiset, hänen kasvonsa kurjan näköiset ja silmänsä hurjat. Kauhea oli hänen retkensä ollut näinä päivinä: kostealla maalla oli hän maannut, hän oli työntänyt kätensä ja kasvonsa sammaleeseen ja multaan, kaahaillut yli louhikoiden ja tunkeutunut läpi tiheimpien viitojen. Vapaaehtoisesti hän ei ollut miehiä seurannut, mutta he olivat voittaneet ja sitoneet hänet.

Kun hänen vaimonsa näki hänet sellaisena, niin hän suuttui. Hän ei päästänyt hänen sidottuja jäseniään, vaan antoi hänen maata lattialla. Halveksuen hän kääntyi hänestä pois.

"Millaiselta näytät!" hän sanoi.

"Sinun silmiesi eteen en aikonutkaan enää tulla", vastasi Gösta.

"Enkö minä siis olekaan sinun vaimosi? Eikö minulla ole oikeutta odottaa, että sinä tulet ja uskot minulle surusi? Katkeran tuskaisena olen minä odottanut sinua nämä kaksi päivää."

"Minähän olen syypää Lennart-kapteenin kuolemaan. Kuinka olisin voinut näyttäytyä sinulle? Kuinka olisin tohtinut?"

"Pelkuri et ole juuri ollut, Gösta."

"Ainoa hyvä, mitä voin sinulle tehdä, Elisabet, on vapauttaa sinut itsestäni."

Sanomaton halveksimus leimahti kreivittären rypistettyjen kulmain alta Göstaa kohti.

"Itsemurhaajan vaimoksiko sinä tahdot minut tehdä!"

Göstan kasvot vääristyivät.

"Elisabet, mennään ulos hiljaiseen metsään ja puhellaan siellä."

"Miksi eivät nämä ihmiset saisi meitä kuulla?" huudahti kreivitär puhuen korkealla äänellä. "Olemmeko me parempia kuin kukaan heistä? Onko yksikään heistä tuottanut enemmän surua ja vahinkoa kuin me? He ovat metsän ja maantien lapsia, heitä vihaavat kaikki. Anna heidän kuulla, miten synti ja suru ajavat Ekebyn hallitsijaakin, kaikkien rakastamaa Gösta Berlingiä! Luuletko sinä, että sinun vaimosi pitää itseään heitä parempana – vai luuletko sinä itse olevasi?"

Gösta nousi vaivalloisesti kyynäräisilleen ja katsoi häntä leimuavan uhkamielisesti. "Minä en ole niin kurja kuin sinä luulet."

Silloin sai Elisabet kuulla näiden kahden päivän vaiheet. Ensimmäisen vuorokauden harhaili Gösta metsässä tunnontuskien ajamana. Hän ei voinut sietää ihmisten katseita. Mutta hän ei aikonut kuolla. Hän aikoi lähteä vieraille maille. – Sunnuntaina laskihe hän kuitenkin alas kukkuloilta ja meni Bron kirkolle. Vielä kerran hän tahtoi nähdä kansan: Löfsjön kihlakunnan köyhän, nälkäisen kansan, jota hän oli uneksinut saavansa palvella, silloin kun istui Brobyn papin häpeäkeon vieressä, kansan, jota hän oli ruvennut rakastamaan silloin kun näki sen yöllä vievän kuollutta Nygårdin tyttöä.

Jumalanpalvelus oli alkanut, kun hän tuli kirkkoon. Hän pujahti ylös lehterille ja katsoi sieltä kansaa. Julma tuska valtasi hänet silloin. Hän olisi tahtonut puhua kansalle, lohduttaa sitä sen köyhyydessä ja toivottomuudessa. Jospa hän olisi saanut puhua Jumalan huoneessa, niin hänellä olisi ollut, niin toivoton kuin hän itse olikin, toivon ja vapahduksen sanat kaikille.

Silloin hän poistui kirkosta, meni sakaristoon ja kirjoitti sen kuulutuksen, jonka hänen vaimonsa jo tunsi. Hän oli siinä luvannut, että Ekebyssä ryhdytään jälleen työhön ja viljaa jaetaan enimmän tarvitseville. Hän oli toivonut, että hänen vaimonsa ja kavaljeerit täyttäisivät hänen lupauksensa, kun hän itse oli poissa.

Tultuaan ulos hän näki ruumisarkun kunnantuvan luona. Se oli karkeatekoinen, kiireessä veistetty, mutta sitä koristivat musta harso ja puolukanvarpuiset seppeleet. Hän arvasi, että se oli Lennart-kapteenin. Kansa oli varmaankin pyytänyt kapteeninrouvaa kiirehtimään hautajaisia, niin että myös markkinarahvaan suuri joukko saisi olla läsnä hautajaisissa.

Hän seisoi ja katseli arkkua, kun raskas käsi laskeusi hänen olalleen.

Sintram oli tullut hänen luokseen.

"Gösta", hän sanoi, "jos tahdot tehdä kunnon kepposen jollekulle, niin ota ja kuole. Ei ole kiverämpää, ovelampaa temppua kuin kuolla, ei kujetta, joka pettää rehellistä, pahaa-aavistamatonta miestä pahemmin. Ota sinä ja kuole, sanon minä!"

Kauhistuen kuunteli Gösta, mitä ilkimys puhui. Tämä valitteli hyvin harkittujen suunnitelmainsa luhistumista. Autiot seudut oli hän tahtonut nähdä Lövenin rannalla. Sentähden hän oli tehnyt kavaljeerit isänniksi, sentähden hän oli antanut Brobyn papin köyhdyttää kansaa, sentähden hän oli saattanut maan kuivuuteen ja nälänhätään. Brobyn markkinoilla piti lopullisen taistelun tapahtua. Onnettomuuksien kiihdyttämänä piti kansan silloin villiytyä murhaamaan ja varastamaan. Siitä olisi jouduttu oikeudenkäyntiin, ja se olisi lopen köyhdyttänyt kansan. Nälänhätä, mellastus ja kaikenlaiset tuhot olisivat riehuneet. Maa olisi tullut lopulta niin kamalaksi ja vihattavaksi, ettei kukaan olisi voinut siinä asua, ja se kaikki olisi ollut Sintramin työtä. Hänen ilonsa ja ylpeytensä se olisi ollut, sillä hän oli paha. Hän rakasti autioita seutuja, muokkaamatonta maata. Mutta tuo, joka oli tiennyt kuolla oikealla hetkellä, oli turmellut häneltä kaikki.

Silloin kysyi Gösta, mitä se sellainen olisi toimittanut.

"Se olisi minusta ollut mieleistä, Gösta, sillä minä olen paha. Minä olen tunturien eräkarhu, minä olen tasangon lumimyrsky, minusta on mieleistä murhata ja vainota. Pois, sanon minä, pois ihmiset ja ihmisten työt! Minä en pidä niistä. Minä saatan antaa heidän juosta kynsieni välitse ja tehdä syrjähyppyjä, – sekin voi tuottaa hetkellistä hupia – mutta nyt minä olin kyllästynyt leikkiin, Gösta, nyt minä tahdoin iskeä oikein kiinni, nyt minä tahdoin tappaa ja turmella."

Hän oli hullu, ihka hullu. Hän alkoi kauan sitten leikillä näitä helvetin kujeita, ja nyt oli paha vasta saanut voiton, nyt hän uskoi olevansa ihan hornan henki. Nyt hän oli ravinnut ja kasvattanut pahaa sisässään niin, että se valtasi hänen sielunsa kokonaan. Niinpä ilkeys voi tehdä ihmiset hulluiksi kuten rakkaus ja ainainen pohtiminen.