Kitabı oku: «Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia», sayfa 3

ASTRID

1

Upsalan vanhan kuninkaankartanon matalien tupien keskellä kohosi neitsytkammio. Se oli rakennettu pylväiden varaan kuin kyyhkyslakka, sinne vievät portaat olivat jyrkät kuin tikapuut ja ovi matala kuin luukku. Huoneen seinät oli piirretty täyteen riimukirjoituksia, joiden oli määrä merkitä rakkautta ja kaipausta, ja ahtaiden ikkunaluukkujen kohdalle oli puuhun hankautunut pienet pyöreät kuopat, sillä siinä neitojen oli tapana seisoskella kurkistelemassa pihalle.

Kuninkaankartanossa oli muutamia päiviä ollut vieraana vanha Hjalte, runonlaulaja, ja hän kävi neitsytkammiossa joka päivä kuninkaan tyttären Ingegerdin luona puhelemassa Norjan kuninkaasta Olavi Haraldinpojasta. Ja joka kerta Hjalten käydessä istui Ingegerdin orjatar Astrid kuuntelemassa vanhan uroon tarinaa iloiten yhtä suuresti kuin kuninkaantytär itse. Hjalten puhuessa molemmat neidot kuuntelivat aina koko ajan niin innokkaasti, että työ pääsi putoamaan helmaan ja kädet lepäsivät liikkumattomina. Jos kuka olisi heidät silloin nähnyt, ei olisi uskonut neitsytkammiossa tehtävän ensinkään mitään naistentyötä. Ei olisi saattanut uskoa, että neidot poimivat Hjalten jokaisen sanan ikään kuin ne olisivat olleet silkkilankoja ja että he kumpikin muodostivat niistä oman kuvansa Olavi-kuninkaasta. Ei olisi voinut uskoa, että kumpikin kutoi ajatuksissaan runoilijan sanoista oman säteilevän seinäverhonsa.

Mutta joka tapauksessa asia oli niin, ja kuninkaantyttären luoma kuva oli niin ihana, että joka kerran kun hän näki sen edessään, hän olisi tahtonut langeta polvilleen ja palvoa sitä. Sillä hän näki kuninkaan istuvan korkeana kruunu päässä valtaistuimellaan; hän näki punaisen kultakirjaisen viitan riippuvan Olavin hartioilta jalkoihin saakka. Hän ei nähnyt kuninkaan kädessä miekkaa, vaan pyhiä kirjoituksia, ja hänen valtaistuintaan kannatti kukistettu peikko. Vahanvalkeina hohtivat hänen kasvonsa pitkien, tasaisten kiharoiden välistä, ja silmät säteilivät hurskautta ja rauhaa. Oi, kuninkaantytärtä melkein kauhistutti nähdessään sen yli-inhimillisen voiman, joka hohti noista kalpeista kasvoista. Hän ymmärsi, ettei Olavi Haraldinpoika ollut ainoastaan kuningas; hän näki, että tämä oli pyhimys ja enkelien vertainen.

Mutta sellainen ei suinkaan ollut se kuva, jonka Astrid loi itselleen Norjan kuninkaasta. Tuo vaaleahapsinen orjatar, joka oli kokenut nälkää ja vilua ja nähnyt paljon vaivaa, mutta kuitenkin ilvehti ja laski leikkiä neitsytkammiossa, kuvitteli aina Olavi Haraldinpojan aivan toisenlaiseksi. Hän ei mahtanut sille mitään, että näki joka kerta, kun kuuli kuninkaasta kerrottavan, edessään halonhakkaajan pojan, joka iltaisin palasi metsästä kirves olalla. »Näen sinut, näen sinut aivan hyvin», puheli Astrid kuvalle, aivan kuin hänen edessään olisi ollut elävä ihminen. »Et ole pitkä, mutta leveähartiainen ja ketterä ja nopsa. Ja koska olet kuljeksinut metsän pimennossa koko Jumalan päivän, loikkaat viimeisen taipalen yhdellä harppauksella ja hyppäät hymyillen korkealle päästyäsi tielle. Silloin hampaasi hohtavat ja tukkasi liehuu, ja siitä minä pidän. Näen sinut; sinulla on punakat posket ja nenässä pisamia. Ja sinulla on siniset silmät, jotka metsän uumenissa käyvät tummiksi ja synkiksi, mutta kun ehdit niin kauas, että näet laakson ja kotisi, ne vaalenevat ja muuttuvat lempeiksi. Heti kun näet kotimökkisi laakson syvänteessä, nostat tervehtien lakkikuluasi, ja silloin näen otsasi. Eikö se otsa kelpaisi vaikka kuninkaalle? Eikö tuo leveä otsa voisi kannattaa kruunua ja kypärää?» Mutta niin erilaiset kuin nuo kuvat olivatkin, varmasti poloinen orjatar rakasti sitä reipasta nuorukaista, jonka hän näki metsän uumenista tulevan vastaan, yhtä palavasti kuin kuninkaantytär mielessään loihtimaansa pyhää kuvaa.

Ja jos Hjalte, runonlaulaja, olisi nähnyt molemmat kuvat, hän olisi varmasti ylistänyt kumpaakin. Hän olisi sanonut, että molemmat olivat kuninkaan näköiset. »Sillä» – niin hän olisi sanonut – »Olavi-kuninkaan hyvä onni on säätänyt niin, että hän on reipas, iloinen nuorukainen ja samalla myös Jumalan pyhä sankari.»

Sillä vanha Hjalte rakasti Olavi-kuningasta, ja vaikka hän oli kuljeksinut hovista hoviin ja nähnyt paljon ihmisiä, ei hän milloinkaan ollut kohdannut hänen kaltaistaan. »Mistä löydän sellaisen, joka saisi minut unohtamaan Olavi Haraldinpojan?» oli hänen tapana sanoa. »Mistä tapaisin mainiomman miehen kuin hän?»

Hjalte-runonlaulaja oli tuikea, tylyn näköinen ukko. Korkeasta iästään huolimatta hänellä oli musta tukka, hänen ihonsa oli tumma ja hänen katseensa terävä. Ja hänen laulunsa oli aina hyvin vastannut hänen ulkomuotoaan. Hän ei ollut koskaan löytänyt muita kuin sota- ja taistelusanoja. Hän ei ollut koskaan runoillut muita kuin sotalauluja.

Vanhan Hjalten sydän oli tähän saakka ollut kuin korpi salotöllin edustalla. Se oli ollut kuin suuri kiviraunio, missä ei tahdo kasvaa muuta kuin laihaa sanajalkaa ja kovaa sahaheinää. Mutta vaelluksillaan Hjalte oli päätynyt Upsalan kuninkaanhoviin ja nähnyt kuninkaantyttären, Ingegerdin. Hän oli havainnut tämän jalommaksi kaikkia sitä ennen tapaamiaan naisia. Totta totisesti tuo kuninkaantytär oli yhtä paljon muita naisia suloisempi kuin Olavi-kuningas mainiompi muita miehiä!

Silloin heräsi Hjalten mielessä aivan äkkiä ajatus, että hän koettaa herättää rakkauden Ruotsin kuninkaan tyttären ja Norjan kuninkaan välillä. Hän tuumi, että miksi ei Ingegerd, joka oli naisista parhain, voisi rakastaa Olavi-kuningasta, joka oli miesten valio?

Ja kun tuo ajatus kerran oli juurtunut Hjalten mieleen, ei hän enää sepittänyt jylhiä sankarilauluja. Hän herkesi tavoittelemasta Upsalan hovin ankarien uroiden ylistystä ja kunnioitusta ja istui pitkät hetket neitojen luona neitsytkammiossa. Eikä olisi voinut uskoa puhelijaa Hjalteksi. Ei olisi luullut hänen keksivän niin kauniita ja lempeitä sanoja, joita hän nyt käytti puhuessaan Olavi-kuninkaasta.

Kukaan ei olisi tuntenut Hjaltea entisekseen. Siitä päivin kuin tuo naimiskauppa oli iskenyt hänen aivoihinsa, hän oli kokonaan muuttunut. Kun tuo suloinen ajatus versoi Hjalten sielussa, oli kuin korpeen olisi auennut värikäs, tuoksuva, hentolehtinen ruusu.

Kerran Hjalte taas istui kuninkaantyttären luona neitsytkammiossa.

Kaikki muut palvelusneidot paitsi Astrid olivat menneet pois.

Hjalte ajatteli jo kyllin kauan puhuneensa Olavi Haraldinpojasta. Hän oli sanonut tästä kaiken kauniin, mitä tiesi. Mutta olikohan siitä ollut mitään hyötyä? Mitähän kuninkaantytär ajatteli Olavi-kuninkaasta?

Hjalte päätti virittää Ingegerdille pauloja saadakseen selville, mitä tämä ajatteli Olavi-kuninkaasta. »Huomaan sen kai yhdestä ainoasta silmäyksestä tai punehtumisesta», tuumi hän.

Mutta kuninkaantytärpä oli korkeasukuinen nainen, hän osasi peittää ajatuksensa. Hän ei punastunut eikä hymyillyt. Hänen silmänsä eivät ruvenneet loistamaan. Hän ei ilmaissut ajatuksiaan.

Mutta katsoessaan Ingegerdin jaloihin kasvoihin runolaulaja tunsi häpeävänsä. 'Neito on liian hyvä, jotta hänen kimppuunsa voisi yrittää salaa hyökätä', tuumi hän. 'Hänen kanssaan on ruvettava julkitaisteluun.'

Hän sanoi siis suoraan: »Kuule, kuninkaantytär! Jos Olavi Haraldinpoika pyytää sinua isältäsi, mitä itse sanot siihen?»

Nuoren kuninkaantyttären kasvot kirkastuivat kuin sellaisen ihmisen, joka tulee vuoren huipulle ja näkee sieltä meren. Hän vastasi heti peittelemättä:

»Jos hän on sellainen kuningas ja sellainen kristitty, jollainen olet kertonut hänen olevan, se olisi minulle suuri onni.»

Mutta tuskin hän oli saanut sen sanotuksi, kun jo loiste sammui hänen silmistään. Oli kuin sumupatsas olisi kohonnut hänen ja tuon kaukaisen, suuren, ihanan näyn väliin.

»Oi Hjalte!» valitti hän, »unohdat yhden asian. Olavi-kuningas on vihollisemme. Odotamme hänen puoleltaan sotaa eikä kosimatarjouksia.»

»Älä anna sen asian huolestuttaa mieltäsi!» rauhoitteli Hjalte. »Jos vain sinä tahdot, on kaikki hyvin. Tiedän, mikä Olavi-kuninkaan tahto on tässä asiassa.»

Vanha runonlaulaja oli niin tyytyväinen, että aivan hymyili näin sanoessaan, mutta kuninkaantytär kävi yhä surullisemmaksi.

»Ei! ei se ole minun eikä Norjan Olavi-kuninkaan vallassa; sen asian ratkaisee isäni, Olavi Sylikuningas. Ja tiedät kyllä, että hän vihaa Olavi Haraldinpoikaa eikä siedä edes tämän nimeä mainittavan. Ei hän ikinä anna tytärtään Olavi Haraldinpojalle!»

Sanoessaan näin kuninkaantytär luopui tykkänään ylpeydestään ja alkoi valittaa huoliaan Hjaltelle: »Mitä se auttaa, että olen tullut tuntemaan Olavi Haraldinpojan, että uneksin hänestä kaiket yöt ja ikävöin hänen luokseen kaiket päivät! Eikö olisi ollut parempi, etten olisi ikinä kuullut hänestä? Eikö olisi ollut parempi, jollet olisi koskaan tullut tänne puhumaan hänestä minulle?»

Kuninkaantyttären näin valitellessa tulvahtivat hänelle vedet silmiin, mutta sen nähdessään Hjalte kohotti kätensä hehkuen intoa.

»Jumala sen tahtoo!» huusi hän. »Te kuulutte toisillenne. Sodan täytyy vaihtaa punainen viittansa rauhan valkeaan vaippaan, niin että teidän onnenne voi ilahduttaa koko maailmaa.» Kun vanha Hjalte sanoi näin, kuninkaantytär kumarsi ensin päänsä Jumalan korkean nimen kuullessaan ja kohotti sen sitten uudelleen virinnein toivein.

Vanhan Hjalten poistuessa neitsytkammion matalasta ovesta ja laskeutuessa kapeita portaita, joissa ei ollut minkäänlaisia kaidepuita, lähti Astrid hänen jälkeensä.

»Voi Hjalte!» huusi hän runonlaulajalle, »miksi et kysy minulta, mitä minä vastaisin kuningas Olavi Haraldinpojalle, jos hän pyytäisi kättäni?»

Astrid puhui silloin Hjaltelle ensi kerran. Mutta tämä vain loi nopean silmäyksen kultakutriseen orjattareen, jonka hiukset valuivat kiharoina ohimoille ja niskaan, jolla oli mitä leveimmät rannerenkaat ja raskaimmat korvakoristeet, hame sidelty silkkinauhoilla ja liivi ahdettu niin täyteen helmiä, että se oli jäykkä kuin haarniska. Sitten hän kääntyi lähteäkseen vastaamatta mitään.

»Miksi kysyt ainoastaan kuninkaantyttäreltä Ingegerdiltä?» jatkoi

Astrid. »Miksi et kysy minultakin? Etkö siis tiedä että minäkin olen

Svean kuninkaan tytär?

»Etkö tiedä», jatkoi hän, kun Hjalte ei lainkaan vastannut, »että vaikka äitini olikin orjatar, hän oli kuitenkin kuninkaan nuoruudenmorsian? Etkö tiedä, ettei kukaan uskaltanut koko hänen elinaikanaan muistaa hänen sukuperäänsä? Voi Hjalte, etkö tiedä, että vasta sitten kun hän oli kuollut ja kuningas saanut kuningattaren, kaikki muistivat, ettei äitini ollut vapaa?

»Vasta sitten, kun olin saanut äitipuolen, kuningas alkoi ajatella, että olin alhaista orjasukua. Mutta enkö silti ole kuninkaantytär, vaikka isäni pitää minua niin alhaisena ja halpana, että on antanut minun vaipua orjien joukkoon? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni antoi minun kulkea ryysyissä sisareni koreillessa kultakirjotuissa pukimissa? Enkö ole kuninkaantytär, vaikka äitipuoleni pani minut paimentamaan ankkoja ja hanhia ja vaikka minua on orjanruoskalla rangaistu? Ja jos olen kuninkaantytär, niin miksi et kysy minulta, tahdonko mennä naimisiin Olavi Haraldinpojan kanssa? Katso, minulla on kiharainen kultatukka, joka untuvankevyenä aaltoilee päässäni. Katso, minulla on ihanat silmät ja hehkuvat posket. Miksi ei Olavi-kuningas tahtoisi minua omakseen?»

Astrid seurasi Hjaltea pihan poikki kuninkaansalin ovelle saakka. Mutta vanha tuima uros ei välittänyt neidon valituksesta enempää kuin aseellinen uros poikaviikarien kivennakkelusta. Hän ei huolinut kuunnella kultakutrista orjaneitoa enempää kuin puun latvassa hatsattavaa harakkaa.

Ei pidä luulla Hjalten tyytyneen siihen, että oli voittanut kuninkaalleen Ingegerdin sydämen. Seuraavana päivänä vanha islantilainen rohkaisihe ja puhui Olavi Haraldinpojasta Olavi Sylikuninkaalle. Mutta tuskin hän pääsi puheen alkuunkaan, kun Svean kuningas keskeytti runonlaulajan oitis, kun tämä yritti puhua hänen vihollisestaan. Hjalte ymmärsi, että jalo kuninkaantytär oli oikeassa. Hän ei ollut mielestään koskaan kohdannut suurempaa vihamielisyyttä.

'Mutta tämä avioliitto täytyy kuitenkin saada toteen', tuumi Hjalte.

'Se on Jumalan tahto, Jumalan tahto.'

Ja näytti aivan siltä, kuin Hjalte olisi ollut oikeassa. Vain pari päivää myöhemmin tuli Norjan kuninkaan Olavin sanansaattaja rakentamaan rauhaa svealaisten kanssa. Ja Hjalte etsi tämän sanansaattajan käsiinsä ja sanoi hänelle, ettei molempien maiden välistä rauhaa voinut paremmin vahvistaa kuin kuninkaantyttären Ingegerdin ja Olavi Haraldinpojan avioliitolla. Tuskinpa sanansaattaja uskoi, että Hjalte-vanhus oli saattanut kääntää neidon mielen vieraaseen mieheen, mutta hän piti tätä ehdotusta kuitenkin hyvänä. Ja hän lupasi Hjaltelle esittää avioehdotuksen Olavi Sylikuninkaalle Upsalan suurilla talvikäräjillä.

Heti sen jälkeen Hjalte lähti Upsalasta. Hän kierteli kartanosta kartanoon tuolla avaralla lakeudella, tunkeutui syvälle metsiin, joutui aina merenrantaan saakka.

Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle Hjalte puhui Olavi Haraldinpojasta ja kuninkaantytär Ingegerdistä. »Oletko milloinkaan kuullut puhuttavan oivallisemmasta miehestä tai suloisemmasta naisesta?» kysyi hän. »Varmasti on Jumalan tahto, että he yhdessä vaeltavat halki elämän.»

Hjalte joutui vanhojen viikinkien luo, jotka viettivät talvea merenrannalla ja jotka muinoin olivat ryöstäneet naisia joka rannikolta. Hän puhui heille ihanasta kuninkaantyttärestä, kunnes he kavahtivat pystyyn ja käsi miekankahvassa lupasivat auttaa tätä onneensa.

Hjalte meni vanhojen, mahtavien talonpoikien luo, jotka eivät milloinkaan kallistaneet korvaansa omien tyttäriensä valituksille vaan naittivat heidät, niinkuin viisaus ja suvun kunnia vaati. Ja hän puhui heidän kanssaan niin järkevästi rauhasta ja avioliitosta, että he vannoivat ennen riistävänsä kuninkaalta valtakunnan kuin sallivansa sellaisen liiton raueta.

Mutta nuorille naisille Hjalte puhui niin lempeitä sanoja Olavi Haraldinpojasta, että nämä vannoivat, etteivät he milloinkaan katsele mieltyneinä nuorukaiseen, joka ei puolla sanansaattajaa käräjillä ja anna apuaan suurkuninkaan vastustuksen murtamiseen.

Näin Hjalte kulki maassa puhumassa siihen saakka, kunnes talvikäräjien oli määrä alkaa, ja kansaa virtasi lumisia teitä Upsalan suurille käräjäkummuille.

Ja kun käräjät aloitettiin, oli kansa niin innoissaan, että tuntui kuin tähdet sammuisivat taivaalla, jollei tuota aviokauppaa vahvistettaisi.

Ja vaikka suurkuningas kahteen kertaan töykeästi hylkäsi sekä rauhan- että kosimatarjouksen, niin mitä se auttoi? Mitä siitä oli apua, ettei hän tahtonut kuulla Norjan Olavi-kuninkaan nimeä mainittavan? »Emme tahdo käydä sotaa Norjan kanssa!» huusi kansa. »Tahdomme, että nämä kaksi ihmistä, joita kaikki pitävät maan valioina, yhdessä vaeltavat halki elämän!» Mitäpä vanha Olavi Sylikuningas mahtoi, kun kansa alkoi häntä uhkailla ja singahduttaa kovia sanoja ja kalistella kilpiään? Mitäpä hän mahtoi, kun näki edessään vain kohotettuja miekkoja ja raivoavia ihmisiä? Eikö hänen täytynyt luvata tytärtään, jos halusi säilyttää kruununsa ja henkensä? Eikö hänen ollut pakko vannoa lähettävänsä kuninkaantyttären seuraavana kesänä Kungahällaan Olavi-kuninkaan luo?

Kas sillä tavoin koko kansa auttoi Ingegerdin rakkautta. Mutta kukaan ei yrittänyt auttaa Astridia saavuttamaan onnea, ainoakaan ihminen ei tiedustellut hänen rakkauttaan. Ja kuitenkin se eli, elää kituutti kuin köyhän kalastajanlesken lapsi puutteessa ja kaipauksessa, mutta kasvoi ja varttui sentään iloisena ja toiveikkaana. Se kasvoi ja varttui, sillä Astridin sielussa oli kuin meren rannalla raikasta ilmaa ja valoa ja voimakasta kuohuntaa ja hyrskettä.

2

Rikkaassa Kungahällassa oli kaukana rajalla suuri, vanha kuninkaankartano. Sitä ympäröi korkea, turpeilla peitetty valli. Porttien edustalla kohosi kuin vartijoina valtavia muistokiviä ja pihamaalla kasvoi tammi, joka siimesti koko kuninkaanhovia.

Koko vallin sisäpuolella oleva alue oli täynnä pitkiä, matalia puurakennuksia. Ne olivat niin vanhoja, että katonharjalla kasvoi jäkälää, seinähirret olivat aikoinaan kasvaneet paksuiksi aarniometsässä ja jo olivat vanhuuttaan hopeanharmaita. Turvekatot vihannoivat ja kukkivat. Kattokeltoa oli tiheässä kuin kaloissa suomuksia, hädin tuskin saraheinä mahtui tunkemaan niiden lomasta muutamia yksinäisiä korsia.

Olavi Haraldinpoika saapui Kungahällaan alkukesästä ja kokosi kuninkaankartanoon kaikkea, mitä oli tarpeen häiden pitoon. Pitkää katua solui silloin parin viikon ajan loputtomana jonona talonpoikien kuormia; pienillä hevosillaan nämä vedättivät voipyttyjä ja juustosäkkejä, humaloita ja suoloja, nauriita ja jauhoja.

Kun kuormajonot vihdoin viimein loppuivat, virtaili kadulla parin viikon ajan häävieraita. Ylhäiset miehet ja naiset ratsastivat selussatulassa, pitkät palvelija- ja orjasaattueet kintereillä. Sitten saapui joukoittain ilveilijöitä, lauluniekkoja, sadunkertojia. Kauppamiehiä tuli Vendinmaasta ja Gårdarikistä saakka houkuttelemaan kuningasta ostamaan morsiuslahjoja. Kun noita matkueita oli kahden viikon ajan solunut kaupungin läpi, odotettiin enää viimeistä: morsianta saattueineen.

Mutta morsian viipyi viipymistään. Joka päivä hänen odotettiin astuvan maihin kuninkaanlaiturille ja nousevan sitten katua kuninkaankartanoon, edellään pillipiipareita ja rummuttajia, iloisia nuorukaisia ja vakavia pappeja. Mutta morsiussaattoa ei kuulunut.

Kun morsian niin kauan odotutti itseään, etsivät kaikkien katseet Olavi-kuningasta nähdäkseen, vaivasiko häntä rauhattomuus. Mutta kuninkaan kasvot olivat ihan tyynet. »Jos Jumala tahtoo», sanoi hän, »että saan sen ihanan naisen omakseni, niin kai hän tulee.»

Ja kuningas odotti silloin, kun heinää niitettiin ja sinikaunokki aukeni ruispellolla.

Kuningas odotti vielä silloin, kun pellavat nyhdettiin ja humalat alkoivat kellertää korkeissa saloissa.

Hän odotti vielä silloin, kun karhunmarja rupesi mustumaan kallionhalkeamissa ja kiulukka punertui orjantappurapensaan paljaissa oksissa.

Koko kesän Hjalte oli oleskellut Kungahällassa odottamassa häitä.

Kukaan ei voinut vartoa kuninkaantytärtä innokkaammin kuin hän.

Varmasti hän kaipasi tätä paljon levottomampana ja kiihkeämmin kuin

Olavi-kuningas itse.

Ei Hjalte nytkään viihtynyt kuninkaantuvassa sotauroiden seurassa. Hyvän matkaa alempana joen varressa oli laituri, jonne Kungahällan naisten oli tapana mennä katsomaan miehiään ja poikiaan näiden lähtiessä pitkille retkille. Täällä heidän oli myös tapana käydä kaiken kesää tähystelemässä jokea alaspäin, näkyikö purjehtijoita tulevaksi, sekä itkemässä menneitä. Tälle laiturille Hjalte nyt ilmestyi joka päivä. Hän oleskeli mieluimmin surevien ja kaipaavien joukossa.

Varmastikaan ei yksikään nainen, joka oli istunut Itkijättärienlaiturilla odottamassa, ollut konsanaan tuijottanut huolestuneempana jokea alaspäin kuin nyt Hjalte-runonlaulaja. Ei ollut ainoaakaan, joka olisi jännittyneempänä kiinnittänyt katsettaan jokaiseen hiljalleen kaupunkia kohti pyrkivään purjeesen.

Toisinaan Hjalte taas hiipi Mariankirkkoon. Hän ei koskaan rukoillut mitään itselleen, pistäytyi vain muistuttamassa pyhimyksiä aviokaupasta, josta täytyi tulla tosi, jota Jumala itse oli auttanut.

Kaikista mieluimmin Hjalte sentään puheli Olavi Haraldinpojan kanssa kahden. Hän istui mielellään kertomassa tälle kuninkaantyttären joka sanaa, kuvailemassa tämän jokaista kasvojenjuonnetta.

»Kuningas», sanoi hän silloin, »rukoile Jumalaa, että Ingegerd tulee luoksesi! Joka päivä näen sinun vainoavan vanhaa pakanuutta, joka huuhkajan lailla lymyää metsien ja rotkojen pimeydessä. Mutta sinun haukkasi, kuningas, ei milloinkaan voita huuhkajaa. Vain kyyhkynen voi sen tehdä, ainoastaan kyyhkynen.» —

Runonlaulaja kysyi kuninkaalta, eikö ollut totta, että hän tahtoi kukistaa kaikki vastustajansa. Eikö asia ollut niin, että hän tahtoi olla yksin valtiaana maassa? Mutta se ei onnistuisi hänelle milloinkaan. Se ei onnistuisi, ennen kuin hänen omanaan olisi se kruunu, jonka Hjalte oli hänelle valinnut, kruunu, joka oli niin jalo ja loistava, että sen omistajaa täytyi kaikkien ihmisten totella.

Ja viimein hän kysyi kuninkaalta, eikö tämä tahtonut voittaa itseään. Mutta hänen ei milloinkaan onnistuisi murtaa oman sydämensä vastusta, jollei hän voittaisi omakseen kilpeä, jonka Hjalte oli nähnyt Upsalan kuninkaankartanon neitsytkammiossa. Se oli kilpi, josta säteili taivaan puhtaus. Se oli kilpi, joka suojeli kaikelta pahalta ja kaikelta lihan himolta.

Mutta syksy saapui, ja yhä vain kuninkaantytär viipyi. Suurmiesten, jotka olivat tulleet Kungahällaan hääjuhliin, täytyi toisen toisensa perästä lähteä pois. Kaikkein viimeisenä lähti vihdoin vanha Hjalte-runonlaulajakin. Raskain mielin hän astui laivaan; hänen oli pakko ehtiä kotiinsa, kaukaiseen Islantiin, ennen joulua.

Mutta tuskin Hjalte-vanhus oli ehtinyt Nordre-joen suun edustalla leviävään kallioiseen saaristoon, kun vastaan tuli komea pitkälaiva. Hän käski miesten heti lakata soutamasta. Hän oli heti ensi silmäyksellä tuntenut lähenevän aluksen kuninkaantyttären, Ingegerdin, laivaksi.

Viipymättä Hjalte käski soutaa laivaa kohti. Hän lähti paikaltaan perästä ja asettui keulaan, kasvot säteillen ilosta. 'Olipa tämä ilo, että saan nähdä tuon ihanan neidon vielä kerran', tuumi vanha runonlaulaja. 'Hänen suloiset kasvonsa siis ovat viimeinen näky ennen kotimatkaani.'

Hjalten kasvoissa näkyi tuskin ainoaakaan ryppyä hänen noustessaan kuninkaalliseen laivaan. Hän tervehti airoissa istuvia reippaita nuoria miehiä niin ystävällisesti, kuin he olisivat olleet hänen vanhoja tovereitaan, ja antoi kultasormuksen neidolle, joka kunnioittavasti saattoi hänet laivan peräkeulaan naistentelttaan.

Hjalten käsi vapisi hänen kohottaessaan teltan aukkoa peittävää verhoa. Tämä hetki tuntui hänen elämänsä ihanimmalta. 'Milloinkaan en ole taistellut suuremman asian puolesta', tuumi hän. 'Koskaan en ole tavoitellut mitään niin innokkaasti kuin tätä liittoa.'

Mutta teltan sisään astuttuaan Hjalte perääntyi säikähtäen askelen.

Hänen kasvonsa ilmaisivat mitä suurinta hämmästystä.

Hän näki teltassa komeakasvuisen, kauniin naisen. Tämä tuli häntä vastaan käsi ojossa. Mutta tuo nainen ei ollutkaan Ingegerd!

Hjalten silmät harhailivat etsien ahtaan teltan joka sopessa löytääkseen kuninkaantyttären. Tosin hän näki tuonkin naisen olevan kuninkaantytär. Ainoastaan sellainen saattoi katsella noin ylväästi ja tervehtiä vierasta niin arvokkaasti. Hänellä oli ruhtinaallinen otsaripa ja kuningattaren asu. Mutta miksi hän ei ollut Ingegerd?

Hjalte alkoi kiivaasti kysellä vieraalta: »Kuka olet?» – »Etkö tunne minua, Hjalte? Olen se kuninkaantytär, jonka kanssa olet puhunut Olavi Haraldinpojasta.» – »Olen puhunut Olavi Haraldinpojasta kuninkaantyttären kanssa, mutta hänen nimensä on Ingegerd.» – »Minun nimeni on myöskin Ingegerd.» – »Olkoon nimesi mikä tahansa, mutta sinä et ole se kuninkaantytär. Mitä tämä kaikki merkitsee? Tahtooko Svean kuningas pettää Olavi-kuningasta?» – »Eipä suinkaan. Hän lähettää tälle tyttärensä, kuten on luvannut.»

Paljoa ei puuttunut, ettei Hjalte vetänyt miekkaansa lyödäkseen kuoliaaksi tuon vieraan naisen. Hänen kätensä oli jo miekankahvassa, mutta samassa hän malttoi mielensä; miten sopimatonta urhon olikaan riistää naisen henkeä! Mutta sen enempiä sanoja hän ei tahtonut tuhlata tuolle petturille. Hän kääntyi lähteäkseen.

Vieras kutsui häntä takaisin hyvin lempeällä äänellä: »Mihin aiot,

Hjalte? Aiotko lähteä Kungahällaan varottamaan Olavi Haraldinpoikaa?»

– »Se juuri on aikomukseni», vastasi Hjalte toiseen katsomatta. —

»Miksi sitten tahdot jättää minut? Mikset jää luokseni? Minähän olen myös menossa Kungahällaan.»

Nyt Hjalte kääntyi katsomaan häneen: »Onko sinussa naista armahtamaan vanhaa miestä? Tahdon sanoa sinulle, että olen pannut kaikki voimani alttiiksi saadakseni aikaan tämän avioliiton. Kerro nyt minulle koko onnettomuuteni! Eikö Ingegerd saakaan tulla?»

Silloin kuninkaantytär herkesi Hjaltea härnäämästä. »Käy sisään ja istuudu tänne telttaan, niin kerron sinulle kaikki. Ymmärrän kyllä, ettei lainkaan hyödytä salata sinulta totuutta.»

Sitten Astrid alkoi kertoa.

Kesä oli jo kallistunut lopuilleen. Teerenpoikaset olivat saaneet vahvat sulat pykäläpäiseen pyrstöönsä ja lujuutta kuperiin siipiinsä, olivat jo alkaneet lennellä nopein, hurisevin siivenlyönnein hongikoissa.

Silloin oli Svean kuningas kerran aamulla ratsastanut kotiin onnistuneelta metsästysretkeltä. Satulannastasta oli riippunut vanha urosteeri, välkkyvän sinervänmusta tuima herra, jolla oli punaiset kulmakarvat, sekä neljä taitamatonta poikasta, joilla oli halpa-arvoisuuttaan vielä täplikäs höyhenpuku. Ja kuningas oli ollut kovin ylpeä. Hän tuumi, ettei jalo- ja metsästyshaukalla useinkaan saanut näin hyvää saalista yhtenä aamurupeamana.

Mutta Hjalten tuli tietää, että sinä aamuna seisoi kuninkaantytär Ingegerd neitoineen linnassa odottamassa kuningasta. Ja neitojen joukossa oli yksi, jonka nimi oli Astrid ja joka oli Svean kuninkaan tytär niinkuin Ingegerdkin, vaikka hänen äitinsä oli orjatar, minkä vuoksi häntäkin pidettiin orjana. Ja tuo nuori neito osoitti siinä seistessään sisarelleen, miten pääskyset alkoivat kerääntyä parviin ja valita itselleen johtajaa pitkälle muuttomatkalle. Hän huomautti tälle, että kesä oli jo pakenemaisillaan maasta; ja juuri sen aikanahan Ingegerdin häät oli määrä viettää. Ja hän kehoitti tätä kysymään kuninkaalta, miksi häntä ei ollut päästetty matkustamaan Olavi-kuninkaan luo. Sillä Astridin teki mieli sisarensa mukaan tuolle matkalle. Hän arveli olevansa ikänsä kaiken iloinen, kun vain kerrankin saisi nähdä Olavi-kuninkaan. Mutta Svean kuningas oli tyttärensä nähdessään ratsastanut tämän luo. »Katso, Ingegerd!» oli hän sanonut, »tässä riippuu viisi teertä satulannastassa. Tänä yhtenä aamuna olen saanut viisi teertä. Kenen luulet voivan ylpeillä paremmasta onnesta? Oletko milloinkaan kuullut, että yksikään kuningas on saanut parempaa saalista?»

Mutta silloin kuninkaantytär oli suuttunut, kun isä niin ylpeästi kehuskeli omaa onneaan, vaikka itse nosti onnen tien pystyyn toisilta. Ja tehdäkseen lopun häntä jo monet viikot riuduttaneesta tuskasta hän oli vastannut: »Isä, sinä olet suureksi kunniaksesi surmannut viisi teertä, mutta minä tiedän kuninkaan, joka kerran aamuhetkenä otti vangiksi viisi kuningasta. Ja se kuningas oli Olavi, sama sankari, jonka olet valinnut minun miehekseni.»

Silloin Svean kuningas oli vihastuneena hypännyt satulasta ja tullut kädet nyrkissä tytärtään kohti.

»Hiisikö sinua riivaa?» oli hän tiuskaissut. »Mikä noiduttu yrtti on pannut pääsi sekaisin? Miten mielesi kääntyi tuohon mieheen?»

Siihen ei Ingegerd ollut vastannut mitään, vaan pelästyneenä peräytynyt askelen, pari.

Kuningas oli samassa tyyntynyt. »Armas tytär, etkö tiedä, että olet minulle rakas? Miten voisin antaa sinut miehelle, jota en voi sietää? Tahdon seurata sinua lempein toivotuksin. Tahdon voida tulla sinun omaan saliisi. Sanon sinulle: sinun täytyy kääntää mielesi toisten maiden kuninkaisiin, sillä Norjan kuningas ei ikinä saa sinua omakseen!»

Tästä kuninkaantytär oli niin hämmästynyt, ettei osannut vastata kuninkaalle muuta kuin: »En rukoillut sinua. Se oli kansan tahto.»

Ja kuningas oli heti kysynyt, tarkoittiko hän, että Svean kuningas oli orja, joka ei saanut vallita omia lapsiaan? Oliko hänellä käskijä, joka saattoi lahjoittaa pois hänen tyttärensä?

»Tahtooko Svean kuningas siis sallia, että häntä sanotaan sanansa syöjäksi?» oli kuninkaantytär kysynyt vuorostaan.