Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 15

XVIII
TABERGILTA HUSKVARNAAN

Perjantaina huhtikuun 15. p: nä.

Poika istui ja valvoi melkein koko yön, mutta aamulla hän nukahti, ja silloin hän näki unta isästä ja äidistä. Hän oli tuskin tuntea heitä. Molempien tukka oli harmaantunut, ja heidän kasvonsa olivat vanhat ja ryppyiset. Hän kysyi syytä siihen, ja he vastasivat vanhentuneensa niin paljon sentähden, että olivat häntä ikävöineet. Hän tuli sekä liikuttuneeksi että ihmetteli sitä, sillä hän ei koskaan ollut luullut muuta kuin että he olisivat iloinneet hänestä päästessään.

Kun poika heräsi, oli aamu ja ilma kaunis ja kirkas. Hän söi ensiksi palan leipää, jonka löysi tuvasta, antoi sitten ruokaa sekä hanhille että lehmälle ja avasi navetan oven, että lehmä voisi päästä lähimpään taloon. Kun lehmä tulisi yksinään kävellen, niin naapurit kyllä ymmärtäisivät, että emännän laita oli huonosti. He rientäisivät autioon taloon nähdäkseen, miten hän voi, ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa ja hautaisivat sen.

Tuskin poika ja hanhet olivat kohonneet ilmaan, kun he näkivät korkean vuoren, jonka seinät olivat melkein kohtisuorat ja huippu typistetty, ja he ymmärsivät, että sen täytyi olla Taberg. Ja Tabergin huipulla seisoivat Akka ja Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi ja kaikki nuoret hanhet heitä odottamassa. Kun he näkivät, että hanhikukon ja Hieno-Höyhenen oli onnistunut löytää Peukaloinen, syntyi siitä ilo ja kaakatus ja räpyttäminen ja huutaminen, jota ei kukaan taida kertoa.

Kasvoi jotenkin paljon metsää Tabergin reunoilla, mutta ylin huippu oli paljas, ja siitä voi nähdä kauas ympärilleen kaikille tahoille. Jos katseli itään, etelään tai länteen, niin ei voinut nähdä juuri mitään muuta kuin karua ylänköä ja tummia kuusimetsiä, ruskeita soita, jäätyneitä järviä ja sinertäviä vuorenselänteitä. Pojankin mielestä oli totta, että se joka oli luonut tämän, ei ollut nähnyt paljon vaivaa, vaan veistänyt sen hät'hätää. Mutta kun katseli pohjoiseen, niin oli asian laita aivan toinen. Sielläpä näytti maa olevan luotu mitä suurimmalla rakkaudella ja huolella. Hän näki vain pelkkiä kauniita vuoria, pehmeitä laaksoja ja polveilevia jokia aina suureen Vetterin järveen saakka, joka oli vapaa jäistä ja helottavan kirkas ja loisti niinkuin ei se olisi ollut täynnä vettä, vaan sinistä valoa.

Juuri Vetteri aiheutti sen, että oli niin hauskaa katsella pohjoista kohti, sentähden että näytti siltä kuin järvestä olisi noussut sinistä kimmeltelyä ja sitä levinnyt myöskin maille. Lehdot ja kukkulat ja Jönköpingin kaupungin katot ja ristit, jotka häämöttivät Vetterin rannalla, olivat kietoutuneet vaalean vihertävään, joka hiveli silmää. Jos olisi taivaassa maita, niin olisivat ne kai noin sinisiä, ajatteli poika, ja hänestä oli kuin hän olisi saanut pienen aavistuksen siitä, mimmoiselta oli paratiisissa näyttänyt.

Kun hanhet päivemmällä jatkoivat muuttomatkaansa, he kulkivat tuota sinistä laaksoa pitkin. He olivat mitä parhaimmalla tuulella, huusivat ja mekastivat, niin ettei kukaan, jolla oli korvat, voinut olla heitä huomaamatta.

Nyt sattui olemaan ensimmäinen oikein kaunis kevätpäivä tällä paikkakunnalla. Aina tähän saakka oli kevät tehnyt työtään sateen ja pahanilman merkeissä, ja kun nyt aivan yht'äkkiä oli tullut kaunis ilma, täyttyi alhaalla maassa olevien ihmisten mieli semmoisella kesälämmön ja vihreiden metsien kaipauksella, että heidän oli vaikea tehdä töitään. Ja kun villihanhet kulkivat ohi vapaina ja iloisina ylhäällä ilmassa, ei ollut ainoatakaan, joka ei olisi lakannut työstä ja katsonut heidän jälkeensä.

Ensimmäiset ihmiset, jotka näkivät villihanhet sinä päivänä, olivat Tabergin kaivostyömiehet, jotkat parhaillaan louhivat malmia vuoren pinnasta. Kuullessaan villihanhien äänen he lakkasivat poraamasta räjähdysreikiään, ja yksi heistä huusi linnuille: "Minne menette? Minne menette?" Hanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika kumartui hanhen selän yli ja vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei ole kuokkaa eikä vasaraa." Kun kaivostyömiehet kuulivat nuo sanat, he luulivat, että heidän oma ikävänsä oli saanut hanhen kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana! Antakaa meidän seurata mukana!" he huusivat. "Ei tänä vuonna!" huusi poika. "Ei tänä vuonna!"

Villihanhet seurasivat Taberginjokea Munksjötä kohti, ja yhä he pitivät samaa ilvettä. Täällä Munksjön ja Vetterin välisellä kapealla kannaksella oli Jönköping suurine tehdaslaitoksineen. Villihanhet lensivät ensiksi Munksjön suuren paperitehtaan yli. Päivällislepo oli juuri päättynyt, ja suuret työmieslaumat tulvivat tehtaan porttia kohti. Kuullessaan villihanhien äänen he pysähtyivät hetkeksi heitä kuuntelemaan.

"Minne menette? Minne menette?" huusi muuan työmies. Vilhhanhet eivät ymmärtäneet, mitä hän sanoi, mutta poika vastasi heidän puolestaan: "Sinne missä ei ole koneita eikä höyrypannuja." Kun työmiehet kuulivat vastauksen, he luulivat, että heidän oma ikävänsä sai hanhien kaakatuksen kuulumaan ihmispuheelta. "Antakaa meidän seurata mukana!" huusivat heistä monet. "Antakaa meidän seurata mukana!" – "Ei tänä vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna."

Sen jälkeen hanhet lensivät kuuluisan tulitikkutehtaan yli, joka Vetterin rannalla suurena kuin linnoitus kohottaa pitkiä savupiippujaan korkeutta kohti. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt pihoilla, mutta suuressa salissa istui nuoria työläisnaisia täyttämässä tulitikkulaatikoita. Kauniin ilman vuoksi he olivat avanneet ikkunan, ja siitä tunkeutui villihanhien huuto heidän korviinsa. Ikkunaa lähinnä istuva nojautui ulos kädessään tulitikkulaatikko ja huusi: "Minne menette? Minne menette?" – "Siihen maahan missä ei tarvita kynttilöitä eikä tulitikkuja", sanoi poika. Tyttö luuli kyllä, että se, mitä hän oli kuullut, oli vain hanhien kaakatusta, mutta koska hän oli ollut erottavinaan pari sanaa, hän huusi vastaukseksi: "Antakaa minun tulla mukaan! Antakaa minun tulla mukaan!" – "Ei tänä vuonna", vastasi poika. "Ei tänä vuonna!"

Tehtaiden itäpuolella kohoaa Jönköping paikalla, jota kauniimmalla ei mikään kaupunki voi olla. Kaitaiselia Vetterillä on korkeat, jyrkät hiekkarannat sekä itä- että länsipuolellaan, mutta etelässä ovat hiekkamuurit repeytyneet ikään kuin antaakseen tilaa suurelle portille, jonka kautta pääsee järvelle. Ja keskellä porttia oikealla ja vasemmalla puolella olevien vuorten välissä, takanaan Munksjö ja edessään Vetteri, on Jönköping.

Hanhet kulkivat tuon pitkän ja kapean kaupungin yli ja pitivät samanlaista ilvettä kuin maaseudullakin. Mutta kaupungissa ei ollut pitkään aikaan ketään, joka olisi heille vastannut. Eihän voinut odottaakaan, että kaupunkilaiset pysähtyisivät kadulle huutamaan villihanhille. Mutta sitten he tulivat kulkeneeksi sen puiston yli, jossa on Viktor Rydbergin kuvapatsas. Puisto oli autio ja tyhjä eikä korkeiden puiden alla näkynyt ainoatakaan kävelijää. Mutta yht'äkkiä voimakas ääni huusi villihanhille: "Minne te menette? Minne te menette?" – "Siihen maahan, jossa ei ole toreja eikä katuja!" huusi poika. – "Antakaa minun tulla mukaan!" huusi tuo voimakas ääni. Se kuului niin kovalta kuin olisi tullut malmikurkusta. "Ei tänä vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna."

Hanhet lensivät edelleen Vetterin rantaa pitkin ja hetken kuluttua he tulivat Sannan sairaskodin kohdalle. Sairaista olivat muutamat menneet parvekkeelle iloitakseen kevätilmasta, ja he kuulivat siis hanhien huudon. "Minne te menette? Minne te menette?" kysyi yksi heistä niin heikoin äänin, että sitä tuskin kuuli. – "Siihen maahan missä ei ole suruja eikä tauteja", vastasi poika. – "Antakaa meidän seurata mukana!" sanoivat sairaat. – "Ei tänä vuonna", vastasi poika. – "Ei tänä vuonna."

Kuljettuaan vielä vähän aikaa he tulivat Huskvarnaan. Se oli laaksossa. Vuoret kohosivat jyrkkinä ja kaunismuotoisina sen ympärillä. Joki syöksyi jyrkänteitä alas pitkinä, kapeina putouksina. Suuria tehtaita oli vuorenseinien alla, laakson pohjassa oli työmiesten asuntoja, joiden ympärillä oli puutarhamaita, ja keskellä laaksoa oli koulutalo. Juuri kun villihanhet tulivat lentäen, soi kello ja joukko lapsia riensi pihalle. Niitä oli niin monta, että koko piha täyttyi. "Minne te menette? Minne te menette?" huusivat lapse kuultuaan villihanhien äänen. – "Sinne missä ei ole kirjoja eikä läksyjä", vastasi poika. – "Ottakaa meidät mukaan!" huusivat lapset. "Ottakaa meidät mukaan!" – "Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna", huusi poika. "Ei tänä vuonna, mutta ensi vuonna."

XIX
SUURI LINTUJÄRVI

Jarro, heinäsorsa

Vetterin itärannalla on Omberg, Ombergin itäpuolella on Dagsmosse, Dagsmossen itäpuolella on Tookernin järvi. Tookernin ympärillä leviää suuri, lakea Itä-Göötanmaan tasanko.

Tookern on jokseenkin iso järvi, ja ennen aikaan se on tainnut olla vielä isompi. Mutta sitten ihmisiä harmitti, että se peitti niin suuren osan hedelmällistä tasankoa, ja he koettivat laskea siitä veden päästäkseen kylvämään ja niittämään järven pohjalle. He eivät kumminkaan kyenneet kuivaamaan koko järveä, kuten kai oli ollut tarkoitus, vaan se anastaa vieläkin suuren maa-alan. Mutta laskemisen jälkeen järvi tuli niin matalaksi, että se ei missään paikassa ole metriä syvempi. Rannat ovat käyneet lietteisiksi ja liejuisiksi, ja ylt'yleensä kohoaa pieniä mutasaaria vedenpinnan ylle.

Nyt on olemassa eräs, jonka mielestä on hauskaa seisoa jalat vedessä, kunhan vain saa pitää ruumiin ja pään ilmassa, ja se on kaisla. Se ei voi löytää parempaa kasvupaikkaa kuin Tookernin matalat rannat ja pienten mutasaarien ympärykset. Se viihtyy niin hyvin, että se kasvaa miestä korkeammaksi ja niin tiheäksi, että on melkein mahdotonta työntää venhettä sen läpi. Se muodostaa leveän, vihreän aitauksen koko järven ympärille, niin että siihen pääsee vain muutamista paikoista, joista ihmiset ovat nyhtäneet pois kaislat.

Mutta jos kaislikko onkin ihmisille tyly, antaa se sensijaan suojaa monelle muulle. Kaislikon sisässä on monenlaisia pieniä lammikoita ja kanavia, joissa on vihreää, seisovaa vettä, missä veden vesa ja meriheinä versovat ja hyttystoukkia ja kalanpoikia syntyy ja kasvaa äärettömiä määriä. Ja näiden pienten lammikkojen ja kanavien rannoilla on paljon hyviä piilopaikkoja, jonne vesilinnut munivat ja joissa ne elättävät ja kasvattavat poikasiaan vihollisten tai ruokahuolien häiritsemättä.

Siellä Tookernin kaislikossa asuukin suunnaton määrä lintuja; ja yhä useampia sinne kertyy vuosi vuodelta, sitä mukaa kuin tulee tunnetuksi, kuinka mainio olinpaikka se on. Ensimmäiset, jotka sinne asettuivat, olivat heinäsorsat, ja niitä asuu siellä nyt tuhansittain. Mutta niillä ei enää ole koko järvi hallussaan, vaan niiden on täytynyt luovuttaa osia joutsenille, uikuille, nokikanoille, kuikille, lapasorsille ja monille muille.

Tookern on varmaan koko maan suurin ja paras lintujärvi, ja linnut saavat kiittää onneaan niin kauan kuin heillä on semmoinen piilopaikka. Mutta epätietoista on, miten kauan he saavat olla kaislikkojen ja liejurantojen isäntinä, sillä ihmiset eivät saa pois mielestään, että järvi peittää suuret alat hyvää ja hedelmällistä maata, ja kerta toisensa jälkeen he tekevät ehdotuksia sen kuivaamiseksi. Jos nämä suunnitelmat toteutuisivat, olisi tuhansien vesilintujen pakko muuttaa pois paikkakunnalta.

Siihen aikaan kun Niilo Holgerinpoika kierteli maailmaa villihanhien seurassa, oli Tookernissa heinäsorsa, jonka nimi oli Jarro. Hän oli nuori lintu ja oli elänyt vasta kesän, syksyn ja talven. Nyt oli hänen ensimmäinen keväänsä. Hän oli juuri tullut kotiin Pohjois-Afrikasta ja joutunut Tookernille niin aikaisin, että järvi oli vielä jäässä.

Eräänä iltana hänen ja muiden nuorten sorsain huviksensa liidellessä edestakaisin järven yllä ampui metsästäjä heihin pari laukausta, ja Jarroa sattui rintaan. Hän luuli kuolevansa, mutta ettei se, joka oli häntä ampunut, saisi häntä syödäkseen, hän lensi niin kauas kuin vain suinkin voi. Hän ei ajatellut minne joutui, hän koetti vain päästä hyvin kauas. Kun voimat pettivät, niin ettei hän enää jaksanut lentää edemmäksi, ei hän ollut enää järven kohdalla, vaan vaipui suuren järven rannalla olevan talonpoikaistalon portaiden eteen.

Kohta sen jälkeen nuori renki kulki pihan poikki. Hän huomasi Jarron ja nosti sen ylös. Mutta Jarro, joka ei toivonut muuta kuin kuolemaa, kokosi viimeiset voimansa ja nipisti lujasti renkiä sormeen, jotta tämä päästäisi hänet.

Eihän Jarro kyennyt irroittautumaan, mutta siitä yrityksestä oli kuitenkin se hyvä seuraus, että renki huomasi hänen olevan hengissä. Hän kantoi Jarron hyvin varovasti tupaan ja näytti emännälle, joka oli lempeäkasvoinen nuori nainen. Emäntä otti Jarron heti rengiltä, silitti sen selkää ja pyyhki veren, jota tippui kaulauntuvien välistä. Hän katseli sitä hyvin tarkkaan ja nähdessään, kuinka kaunis se oli tummanvihreine, välkkyvine päineen, valkoisine kaulanauhoineen, punaisenruskeine selkineen ja sinisine siipipeileineen, kävi hänen varmaan sääliksi, että sen piti kuolla. Hän pani nopeasti kuntoon vasun ja asetti Jarron siihen lepäämään.

Jarro oli koko ajan räpisköinyt ja temponut päästäkseen irti, mutta kun hän nyt huomasi, että ihmiset eivät aikoneetkaan tappaa häntä, hän asettui mielihyvin vasuun. Nyt vasta huomattiin, kuinka uupunut hän oli tuskista ja verenvuodosta. Emäntä kuljetti vasun lattian poikki asettaakseen sen uunin nurkkaan, mutta jo ennen kuin hän laski sen maahan, painuivat Jarron silmät kiinni ja hän vaipui uneen.

Hetken kuluttua Jarro heräsi siihen, että joku kosketti häntä hiljaa. Kun hän aukaisi silmänsä, hän säikähti niin kauheasti, että oli mennä tainnoksiin. Nyt hän varmaan oli hukassa, sillä siinä seisoi sellainen, joka oli vaarallisempi kuin sekä ihmiset että petolinnut. Se ei ollut kukaan muu kuin itse Cesar, pitkäkarvainen lintukoira, joka uteliaasti nuuski häntä.

Kuinka surkeasti häntä viime kesänä, kun hän vielä oli pieni keltainen poikanen, oli pelottanut joka kerta kun kaislikkojen yli kajahti huuto: "Cesar tulee! Cesar tulee!" Nähdessään silloin ruskea- ja valkopilkkuisen koiran tulevan kita avoinna kaislikon halki hän oli luullut näkevänsä itse kuoleman. Hän oli aina toivonut, ettei hänen tarvitsisi nähdä Cesaria silmästä silmään.

Ja nyt lienee hän onnettomuudekseen pudonnut juuri siihen taloon, josta Cesar oli kotoisin, sillä tuossa se nyt seisoi hänen päänsä kohdalla.

"Mikäs otus sinä olet?" murisi hän. "Miten sinä olet tupaan tullut?

Etkö sinä kuulu niihin kaislikkolaisiin?"

Jarro voi tuskin vastata peloltaan.

"Älä ole vihainen minulle, Cesar, että olen tullut tupaan!" hän sanoi. "Ei se ole minun syyni. Minua on ammuttu. Ihmiset itse ovat panneet minut tähän vasuun."

"Vai niin, vai ovat ihmiset itse panneet sinut siihen", sanoi Cesar. "Silloin ne kaiketi aikovat parantaa sinut, vaikka minusta ne tekisivät viisaimmin, jos söisivät sinut suuhunsa, kun kerran olet heidän vallassaan. Mutta joka tapauksessa sinä olet tuvassa rauhoitettu. Ei sinun tarvitse olla noin pelästyneen näköinen. Nyt ei olla Tookernilla."

Sen sanottuaan Cesar meni makaamaan leimuavan takkavalkean ääreen. Niin pian kuin Jarro ymmärsi, että tuo hirmuinen vaara oli ohitse, valtasi hänet suuri voimattomuus ja hän vaipui uudelleen uneen.

Kun Jarro seuraavan kerran heräsi, huomasi hän vadillisen ryynejä ja vettä edessään. Hän oli vielä hyvin sairas, mutta hänen oli nälkä ja hän rupesi syömään. Kun emäntä näki hänen syövän, tuli hän luo ja silitteli häntä ja näytti iloiselta. Sitten Jarro taas nukahti. Moneen päivään hän ei tehnyt muuta kuin söi ja nukkui.

Eräänä aamuna Jarro tunsi itsensä niin terveeksi, että nousi vasusta ja käveli lattialla. Mutta hän ei päässyt pitkälle ennen kuin jo kaatui ja jäi siihen. Silloin tuli Cesar, aukaisi ison kitansa ja tarttui häneen. Jarro luuli tietysti, että koira aikoi purra hänet kuoliaaksi, mutta Cesar kantoi hänet vasuun vahingoittamatta häntä. Tästä Jarro rupesi luottamaan Cesariin niin, että hän seuraavalla kävelyretkellään meni koiran luo ja rupesi maata hänen viereensä. Tämän jälkeen Cesarista ja hänestä tuli hyvät ystävät, ja Jarro makasi joka päivä monet tunnit Cesarin käpälien välissä.

Vielä suurempaa luottamusta kuin Cesariin tunsi Jarro emäntäänsä. Hän ei enää ollenkaan pelännyt, vaan hieroi päätään hänen käteensä, kun tämä tuli hänelle antamaan ruokaa. Emännän mennessä pois tuvasta Jarro huokasi surusta, ja hänen tultuaan takaisin lintu huusi omalla kielellään hänet tervetulleeksi.

Jarro unohti aivan, kuinka hän ennen maailmassa oli pelännyt koiria ja ihmisiä. Nyt ne hänestä olivat lempeitä ja hyviä, ja hän rakasti niitä. Hän toivoi olevansa terve voidakseen lentää Tookernille kertomaan toisille heinäsorsille, että heidän entiset vihollisensa eivät olleet vaarallisia ja ettei heidän ensinkään tarvinnut niitä pelätä.

Hän oli huomannut, että sekä ihmisillä että Cesarilla oli rauhalliset silmät, joihin oli mieluista katsella. Ainoa tuvassa olija, jonka silmiin hän ei kernaasti katsonut, oli Klorina, tupakissa. Eihän sekään tehnyt hänelle mitään pahaa, mutta ei hän voinut luottaa siihen. Ja sitä paitsi se aina härnäsi häntä siksi että hän rakasti ihmisiä.

"Sinä luulet niiden vaalivan sinua siksi, että ne pitävät sinusta", sanoi Klorina. "Odotahan, kunnes lihot tarpeeksi! Silloin ne vääntävät sinulta niskat nurin. Minä kyllä tunnen ne."

Jarrolla oli hellä ja rakastavainen sydän kuten kaikilla linnuilla, ja hän tuli äärettömän pahoilleen tämän kuultuaan. Hän ei voinut uskoa, että emäntä tahtoisi vääntää nurin hänen niskansa, eikä hän voinut uskoa sitä hänen pojastaankaan, pienokaisesta, jonka oli tapana istua ja rupatella tuntikausia hänen vasunsa ääressä. Hänestä tuntui siltä kuin he molemmat rakastaisivat häntä yhtä paljon kuin hän heitä.

Eräänä päivänä, kun Jarro ja Cesar loikoivat tavallisella paikallaan uunin edessä, istui Klorina uunin pankolla ja alkoi kiusata heinäsorsaa.

"Mihinkähän te heinäsorsat joudutte ensi vuonna, kun Tookern tyhjennetään ja tehdään pelloksi?" sanoi Klorina. "Mitä sinä sanot, Klorina?" huudahti Jarro ja hypähti kauhistuneena seisoalleen. – "Minä aina unohdan, ettet sinä, Jarro, ymmärrä ihmisten puhetta niinkuin Cesar ja minä", vastasi kissa. "Muutenhan sinä olisit kuullut, että ne miehet, jotka eilen olivat tuvassa, juttelivat siitä, että kaikki vesi laskettaisiin pois Tookernista ja että järven pohja ensi vuonna olisi kuiva kuin tuvan lattia. Minnehän te heinäsorsat silloin joudutte?"

Kuultuaan tämän Jarro suuttui niin, että sähisi kuin kyykäärme. "Sinä olet yhtä ilkeä kuin nokikana", hän huusi Klorinalle. "Sinä vain koetat ärsyttää minua ihmisiä vastaan. Minä en usko, että ne tahtovat tehdä sellaista. Tietäneväthän ne, että Tookern on heinäsorsien oma. Mitä varten ne tekisivät niin monet linnut kodittomiksi? Sinä olet varmaan keksinyt tämän kaiken pelottaaksesi minua. Minä toivon, että Gorgo kotka repii sinut palasiksi. Minä toivon, että emäntä leikkaa kuonokarvasi."

Mutta Jarro ei saanut Klorinaa vaikenemaan tällä hyökkäyksellään. "Vai niin, vai luulet sinä minun valehtelevan", hän sanoi. "Kysy sitten Cesarilta! Hänkin oli tuvassa eilen illalla. Cesar ei valehtele koskaan."

"Cesar", sanoi Jarro, "sinä ymmärrät ihmisten puhetta paljon paremmin kuin Klorina. Sano, että hän on kuullut väärin! Ajattelepas, miten silloin kävisi, jos ihmiset kuivaisivat Tookernin ja muuttaisivat järvenpohjan pelloksi! Silloin ei siellä olisi meriheinää isoille sorsille eikä kalanpoikia eikä sammakonpoikia eikä hyttysen toukkia sorsanpoikasille. Silloin häviäisivät kaislapensaikotkin, joissa sorsanpoikaset nyt voivat piileksiä, kunnes kykenevät lentämään. Kaikkien sorsien olisi pakko muuttaa täältä pois ja etsiä itselleen toinen olinpaikka. Mutta mistä ne löytävät semmoisen olinpaikan kuin Tookern? Cesar, sano, että Klorina on kuullut väärin!"

Oli merkillistä seurata Cesarin käytöstä tämän keskustelun aikana. Hän oli ollut aivan hereillä koko ajan, mutta nyt, kun Jarro kääntyi hänen puoleensa, haukotteli hän, pani pitkän kuononsa etukäpäliensä päälle ja nukkui heti sikeään uneen.

Kissa katseli Cesaria ivallisesti hymyillen. "Minä luulen, ettei Cesar viitsi vastata sinulle", hän sanoi Jarrolle. "Hän on niinkuin kaikki muutkin koirat: ne eivät koskaan tahdo tunnustaa, että ihmiset voivat tehdä vääryyttäkin. Mutta sinä saat uskoa sittenkin minun sanoihini. Minä sanon sinulle, miksi ihmiset tahtovat kuivata Tookernin juuri nyt. Niin kauan kuin te heinäsorsat olitte valtiaina Tookernilla, eivät ne tahtoneet sitä kuivata, sillä teistä niillä oli sentään jotakin hyötyä. Mutta nyt ovat uikut ja nokikanat ja muut ruoaksi kelpaamattomat linnut anastaneet melkein kaikki kaislikot, ja ihmiset ajattelevat, ettei heidän tarvitse ylläpitää järveä niiden tähden."

Jarro ei viitsinyt vastata Klorinalle; hän kurkotti kaulaansa ja huusi Cesarin korvaan: "Cesar! Sinä tiedät, että Tookernissa on vielä niin paljon sorsia, että ne täyttävät ilman kuin pilvi. Sano, ettei ole totta, että ihmiset aikovat tehdä heidät kaikki kodittomiksi!"

Silloin Cesar hyppäsi pystyyn ja hyökkäsi Klorinaa kohti, niin että tämän täytyi pelastautua hyllylle. "Kyllä minä opetan sinut olemaan hiljaa, kun minä tahdon nukkua", karjui Cesar. "Kyllä minä tiedän, että on ollut puhetta järven kuivaamisesta tänä vuonna. Mutta siitä on puhuttu monta kertaa ennenkin, eikä siitä milloinkaan ole tullut mitään. Ja tuo kuivattaminen on asia, jota minä en hyväksy. Sillä mitenkä sitten kävisi linnustuksen, jos Tookern kuivattaisiin? Sinä olet pöllö, kun semmoisesta iloitset. Millä sinä ja minä sitten huvittelemme, jos ei Tookernissa enää ole lintuja?"