Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 16

Houkutuslintu

Sunnuntaina huhtikuun 17. p: nä.

Parin päivän kuluttua Jarro oli niin terve, että hän voi lentää koko tuvan läpi. Silloin emäntä hyväili häntä ja pieni poika juoksi ja haki hänelle ensimmäiset ruohonalut, joita oli noussut maasta. Kun emäntä hyväili häntä, ajatteli Jarro, että vaikka hän onkin nyt niin vahva, että voisi lentää Tookernille milloin tahansa, ei hän erkanisi ihmisistä. Hän halusi jäädä heidän luokseen koko eliniäkseen.

Mutta varhain eräänä aamuna emäntä pani Jarron ympärille päitset, jotka estivät häntä käyttämästä siipiä, ja antoi hänet sitten sille rengille, joka oli löytänyt hänet pihalta. Renki pisti hänet kainaloonsa ja lähti hänen kanssaan Tookernille.

Jäät olivat sulaneet sillä aikaa kun Jarro oli sairastanut. Vanha kuivunut, viimevuotinen kaislikko huojui vielä rannoilla, mutta kaikki vesikasvit olivat syvyydessä alkaneet työntää vesoja ja niiden vihreät latvat olivat ennättäneet veden pintaan. Ja nyt olivat melkein kaikki vesilinnut tulleet kotiin. Viklojen käyrät nokat pistivät esiin kaislikosta. Uikkuja uiskenteli kaulassaan suuri höyhenkaulus, ja suokurpat olivat kokoamassa korsia pesikseen.

Renki astui ruuheen, pani Jarron sen pohjalle ja alkoi hiljalleen soutaa järvelle päin. Jarro, joka oli tottunut saamaan ihmisiltä osakseen vain hyvää, sanoi Cesarille, joka myöskin oli mukana, että hän oli hyvin kiitollinen rengille, kun se vei häntä järvelle. Mutta ei sen tarvitsisi pitää häntä niin lujissa siteissä, sillä ei hän aikonut lentää ihmisten luota. Siihen ei Cesar vastannut mitään. Hän oli tänä päivänä hyvin harvapuheinen.

Ainoa, mikä tuntui Jarrosta vähän kummalliselta, oli se, että renki oli ottanut haulikon mukaansa. Hän ei voinut uskoa, että kukaan talon hyvistä ihmisistä tahtoisi ampua lintuja. Cesar oli sitä paitsi sanonut hänelle, että ihmiset eivät metsästä tähän aikaan vuodesta. "Nyt on rauhoitusaika", oli hän sanonut, "vaikka se tietysti ei koske minua."

Sillä välin renki nousi pienelle, kaislarantaiselle liejusaarelle. Siellä hän nousi ruuhesta, kokosi vanhoja kaisloja isoksi röykkiöksi ja rupesi sen taakse kyykylleen. Jarro sai, hihna siipien yli pantuna ja nuoralla veneeseen kiinnitettynä, tepastella ympäri saarta.

Yht'äkkiä Jarro huomasi parven nuoria sorsia, joiden kanssa hän ennen maailmassa oli lennellyt edestakaisin järvellä. Ne olivat kaukana, mutta Jarro kutsui niitä luokseen pari kertaa äänekkäästi huutaen. Ne vastasivat, ja suuri kaunis parvi lähestyi heitä. Jo ennen kuin ne pääsivät luo, Jarro alkoi kertoa niille ihmeellisestä pelastuksestaan ja ihmisten hyvyydestä. Samassa paukahti hänen takanaan kaksi laukausta. Kolme sorsaa putosi kuolleena kaislikkoon ja Cesar heittäytyi veteen ja nouti ne maalle.

Silloin Jarro ymmärsi. Ihmiset olivat pelastaneet hänet saadakseen käyttää häntä houkutuslintunaan. Ja se oli onnistunutkin. Kolme sorsaa oli kuollut hänen tähtensä. Hänestä tuntui siltä kuin hänen olisi kuoltava häpeästä. Hänen hyvä ystävänsä Cesarkin näytti katselevan häntä ylenkatseellisesti, ja kun he tulivat kotiin ei hän uskaltanut ruveta koiran viereen nukkumaan.

Seuraavana aamuna Jarro vietiin uudestaan matalikolle. Tälläkin kertaa hän huomasi heti muutamia sorsia. Mutta kun hän näki, että ne lensivät häntä kohti, huusi hän niille: "Pois, pois! Olkaa varuillanne! Menkää toisaanne! Kaislaröykkiön takana on metsästäjä piilossa! Minä olen vain houkutuslintu!" Ja hänen onnistui tosiaan estää niitä tulemasta ampumamatkan päähän.

Jarro ennätti tuskin syödä yhtä ainoata ruohonkortta; hänen aikansa meni kokonaan vartioimiseen. Hän huusi varoitushuutonsa niin pian kuin vain joku lintu lähestyi. Hän varoitti uikkuja ja nokikanojakin, vaikka hän inhosi niitä siksi, että ne häätävät sorsat pois parhaista piilopaikoista. Mutta hän ei tahtonut, että kukaan lintu joutuisi onnettomuuteen hänen tähtensä. Ja Jarron valppauden syyksi on luettava, että rengin täytyi mennä kotiin saamatta kertaakaan laukaista haulikkoaan.

Siitä huolimatta Cesar ei tänään ollut niin tyytymättömän näköinen kuin edellisenä päivänä, ja kun ilta tuli, otti hän Jarron hampaisiinsa, kantoi hänet takan luo ja antoi hänen nukkua etukäpäliensä välissä.

Mutta Jarro ei viihtynyt enää tuvassa, vaan hän oli hyvin onneton. Hänen sydämensä kärsi siitä ajatuksesta, että ihmiset eivät olleet koskaan häntä rakastaneet. Kun emäntä ja pikku poika tulivat häntä hyväilemään, hän pisti nokkansa siiven alle ja oli nukkuvinaan.

Useita päiviä Jarro oli saanut toimittaa ikävää varottajan virkaa, ja hänet tunnettiin jo koko Tookernilla. Silloin tapahtui eräänä aamuna, kun hän tavallisuuden mukaan oli huutamassa: "Varokaa, linnut! Älkää £ulko minua lähelle! Minä olen vain houkutuslintu!" – että uikun pesä tuli uiden sitä matalikkoa kohti, johon hänet oli sidottu. Siinä ei ollut mitään erittäin merkillistä. Se oli viimevuotinen pesä, ja koska uikkujen pesät on rakennettu niin, että ne voivat kulkea veden pinnalla veneitten lailla, niin ne usein joutuvat vesiajolle. Mutta Jarro jäi kuitenkin seisomaan ja katsomaan pesää, sillä se tuli niin kohti saarta, että näytti siltä kuin joku olisi ohjannut sen kulkua veden pinnalla.

Kun pesä tuli lähemmäksi, näki Jarro, että pieni ihminen, pienin mitä hän milloinkaan oli nähnyt, istui perässä ja souti sitä eteenpäin kahdella tikulla. Ja pieni ihminen huusi hänelle: "Mene niin lähelle vettä kuin voit, Jarro, ja ole valmiina lentämään! Sinut pelastetaan kohta."

Muutaman hetken kuluttua uikun pesä oli rannassa, mutta pieni soutumies ei noussut siitä pois, vaan istui hiljaa kyyristyneenä oksien ja korsien väliin. Jarrokin pysyi liikkumattomana. Hän oli aivan huumautunut siitä ajatuksesta, että kohta pääsisi vapauteen ja pois onnettomuudesta.

Sitten tapahtui, että parvi villihanhia tuli lentäen. Jarro heräsi silloin tajuihinsa ja varoitti muita äänekkäästi huutaen, mutta siitä huolimatta ne lentelivät useita kertoja edestakaisin matalikon yllä. He pysyttäytyivät ampumamatkan yläpuolella, mutta renki viehättyi kuitenkin laukaisemaan pari laukausta niitä kohti.

Laukaukset olivat tuskin pamahtaneet, kun pieni miekkonen juoksi maalle, vetäisi pienen veitsen tupesta ja parilla reippaalla leikkauksella katkaisi Jarron hihnan. "Lennä nyt tiehesi, Jarro, ennen kuin mies ennättää ladata uudelleen!" huusi hän ja juoksi itse uikun pesään ja työnsi sen irti rannasta.

Metsästäjä oli katsellut hanhia eikä huomannut, että Jarro oli päässyt irti, mutta Cesar oli seurannut tapahtumia paremmin, ja juuri kun Jarro levitti siipensä, syöksähti hän Jarron luo ja tarttui sitä niskaan.

Jarro parahti surkeasti, mutta pikku mies, joka oli hänet vapauttanut, sanoi hyvin levollisesti Cesarille: "Jos sinun luonteesi on yhtä jalo kuin ulkomuotosi, niin et suinkaan tahtone pitää ketään niin häpeällisessä toimessa kuin houkutuslintuna."

Kun Cesar kuuli nämä sanat, hän irvisti pahasti ylähuultaan, mutta päästi hetken kuluttua Jarron. "Lennä, Jarro!" sanoi hän. "Sinä olet tosiaankin liian hyvä houkutuslinnuksi. En aikonut estää sinua menemästä sen tähden, vaan siksi, että minun tulee ikävä tuvassa sinun mentyäsi."

Järven laskeminen

Keskiviikkona huhtikuun 20. p: nä.

Tuvassa oli tosiaankin hyvin tyhjää Jarron mentyä. Kissasta ja koirasta kävi aika pitkäksi, kun ei heillä ollut ketään, josta saivat riidellä, ja emäntä kaipasi iloista narskutusta, jonka sorsa aina päästi hänen tullessaan tupaan. Mutta se, jolla oli kaikista ikävin Jarroa, oli pikku poika, Pekka. Pekka oli vasta kolmivuotias ja ainoa lapsi, eikä hänellä ollut koko elämässään ollut sellaista leikkitoveria kuin Jarro. Kun Pekka kuuli, että Jarro oli palannut takaisin Tookernille sorsien luo, hän ei tyytynyt, vaan mietti alinomaa, miten saisi sen sieltä takaisin.

Pekka oli haastellut paljon Jarron kanssa tämän maatessa vasussa, ja hän oli varma siitä, että sorsa ymmärsi hänen puheensa. Hän pyysi äitiä, että äiti veisi hänet järvelle, jotta hän saisi tavata Jarroa ja houkutella hänet palaamaan takaisin. Äiti ei ollut kuulevinaankaan, mutta Pekka ei silti hylännyt aiettaan.

Seuraavana päivänä Jarron katoamisen jälkeen Pekka leikki pihalla. Hän leikki yksin, kuten tavallisesti, mutta Cesar lojui portailla, ja kun äiti laski Pekan ulos, sanoi hän: "Pidä nyt silmällä Pekkaa, Cesar!"

Jos nyt kaikki olisi ollut kuten tavallisesti, olisi Cesar totellut käskyä, ja Pekkaa olisi vartioitu niin hyvin, ettei hänellä olisi ollut vähintäkään vaaraa. Mutta Cesar ei ollut entisensä kaltainen näinä päivinä. Hän tiesi, että ne talonpojat, jotka asuvat Tookernin ympärillä, olivat tuhkatiheään neuvotelleet järven laskemisesta ja että ne nyt olivat melkein päättäneet sen. Sorsat lähtisivät pois, eikä Cesar saisi enää koskaan linnustaa. Hän mietti tätä onnettomuutta niin, ettei muistanutkaan vartioida Pekkaa.

Ja tuskin Pekka oli yksin kartanolla, kun hän ymmärsi, että nyt oli tullut otollinen hetki mennä Tookernille puhumaan Jarron kanssa. Hän aukaisi portin ja kulki rantaan kapeata polkua myöten, joka vei niittyjen halki. Niin kauan kuin hänet voitiin nähdä kotoa, hän kulki hitaasti, mutta sitten hän lisäsi vauhtia. Häntä pelotti kuvin, että äiti tai joku muu voisi huutaa hänelle, ettei hän saa mennä. Hän ei tahtonut tehdä mitään pahaa, ei muuta kuin houkutella vain Jarroa tulemaan takaisin, mutta hän tunsi, etteivät toiset hyväksyisi hänen yritystään.

Kun Pekka tuli järven rannalle, huusi hän useita kertoja Jarroa. Sitten hän seisoi kauan aikaa ja odotti, mutta Jarroa ei näkynyt. Pekka näki monta lintua, jotka olivat heinäsorsan näköisiä, mutta ne lensivät ohi välittämättä hänestä, ja siitä hän arvasi, ettei kukaan niistä ollut Jarro.

Kun Jarro ei näyttäytynyt, ajatteli pikku poika, että hän varmaankin löytäisi Jarron paremmin, jos menisi järvelle. Rannassa oli useita hyviä veneitä, mutta ne olivat kaikki lukossa. Ainoa, joka oli irrallaan, oli vanha ja ravistunut ruuhi, joka oli niin huono, ettei kukaan sitä käyttänyt. Mutta Pekka kömpi siihen huolimatta siitä, että pohja oli veden vallassa. Hän ei osannut käyttää airoja, mutta sen sijaan hän rupesi kiikkumaan ja heilumaan ruuhessa. Varmaankaan ei kukaan aikaihminen olisi saanut ruuhta sillä tavalla Tookernille, mutta kun vesi on korkealla ja paha onni vaanii, on pikkulapsilla eriskummallinen taito päästä vesille. Pekka oli pian Tookernilla ja huuteli Jarroa.

Kun vanha ruuhi sillä tavalla liikkui järvellä, aukenivat sen raot yhä enemmän ja vettä ihan tulvasi sisään. Pekka ei välittänyt siitä vähääkään. Hän istui pienellä kokkatuhdolla, huusi jokaiselle linnulle, jonka näki, ja ihmetteli, ettei Jarro näyttäytynyt.

Mutta viimein Jarro tosiaankin näki Pekan. Hän kuuli pojan huutelevan häntä samalla nimellä, joka hänellä oli ollut ihmisten luona ollessaan, ja hän ymmärsi, että poika oli lähtenyt Tookernille häntä etsimään. Jarro tuli sanomattoman iloiseksi siitä, että sentään yksi ihminen rakasti häntä. Hän ampaisi Pekan luo kuin nuoli, istuutui hänen viereensä ja antoi hänen hyväillä itseään. Molemmat olivat hyvin onnellisia tavatessaan toisensa.

Mutta yht'äkkiä Jarro huomasi, miten ruuhen laita oli. Se oli puolillaan vettä ja uppoamaisillaan. Jarro koetti selittää Pekalle, että koska tämä ei osannut lentää eikä uida, oli hänen koetettava päästä maihin, mutta Pekka ei ymmärtänyt häntä. Silloin ei Jarro viivytellyt silmänräpäystäkään, vaan riensi hankkimaan apua.

Hetken kuluttua Jarro tuli takaisin ja toi selässään pienen miehen, joka oli paljoa pienempi kuin Pekka.

Ellei tämä olisi osannut sekä puhua että liikkua, olisi Pekka luullut häntä nukeksi. Ja pikku mies komensi Pekan heti ottamaan pitkän kapean seipään, joka oli ruuhen pohjalla, ja koettamaan sen avulla sauvoa ruuhi jollekin kaislikkosaarelle. Pekka totteli häntä, ja hän ja pikku mies kuljettivat yhdessä tuumin ruuhta eteenpäin. Parin vetäisyn perästä he pääsivät pienen kaislojen ympäröimän saaren luo, ja siinä koetti Pekka nousta maihin. Ja samassa hetkessä kun Pekka astui jalkansa maalle, täyttyi ruuhi ja vajosi pohjaan.

Kun Pekka näki sen, oli hän varma siitä, että isä ja äiti suuttuisivat häneen kovin. Hän olisi ruvennut itkemään, ellei hän heti olisi saanut muuta ajattelemista. Tuli nimittäin parvi suuria harmaita lintuja, ja ne laskeutuivat saarelle, ja pikku mies vei hänet heidän luokseen ja kertoi hänelle, mitkä heidän nimensä olivat ja mitä he sanoivat. Ja se oli niin hauskaa, että Pekka unohti kaiken muun.

Jarro, heinäsorsa, lensi heti taloon kertomaan Cesarille, missä Pekka oli. Cesar seurasi häntä järvelle ja meni yksin uiden ja kahlaten liejusaarelle, jossa Pekka istui kuivista kaisloista tehdyllä vuoteella villihanhien ja heinäsorsien keskellä ja nauroi ääneen ilosta.

Cesar viipyi kauan aikaa saarella, eikä ainoastaan Pekan tähden. Tämä oli ensi kerta koko hänen elämässään, kun hän oli joutunut rauhallisiin tekemisiin Tookernin lintujen kanssa, ja hän ihmetteli heidän viisauttaan. Ne kysyivät häneltä, oliko totta, mitä Jarro heinäsorsa oli kertonut, että Tookern aiottiin kuivat^. "Se ei ole vielä päätetty", sanoi Cesar. "Mutta huomenna rantojen omistajat kokoontuvat päättämään asiasta. Minä pelkään, että tuumasta tällä kertaa tulee tosi. Käy sääliksi teitä, mutta ei se ole hauskaa minustakaan. Minä menetän parhaan metsästysalueen, mitä millään koiralla on koskaan ollut."

Linnut tulivat äärettömän pahoilleen kuullessaan Cesarin vahvistavan Jarron väitteet. Viesti vietiin kaislikosta kaislikkoon ympäri koko järven, ja kaikkialta kuului valitusääniä. Uljaat joutsenet valittivat yhtä paljon kuin pienet kaislakertut, ja sorsat ja nokikanat, jotka tavallisesti inhoavat toisiaan, olivat yksimielisiä siitä, että tämä oli kauhea onnettomuus.

Kun Cesar vihdoin nousi lähteäkseen takaisin kotiinsa, sanoi vanha Akka, johtajahanhi, hänelle: "Sama se minusta, sillä olen ohilentävä muuttolintu, mutta jos sinä tahdot pitää linnut Tookernissa, niin ei sinun pitäisi vielä antaa vanhempien tietää, missä lapsi on."

Cesar jäi seisomaan ja tuijottamaan villihanhea. "Sinä olet merkillinen vanha hanhi", hän sanoi. – "Olenhan minä kokenut minkä mitäkin eläissäni", sanoi Akka, "ja minä tiedän, että meidän luontomme pehmiää, kun menetämme lapsemme." – "Minä seuraan neuvoasi", sanoi Cesar, "mutta teidän on vastattava siitä, ettei Pekalle tapahdu mitään vahinkoa."

Sillä välin talossa oli huomattu, että Pekka oli poissa, ja häntä alettiin etsiä. Talonväki etsi ulkohuoneet, katsoi kaivosta ja tutki kellarin. Sitten se meni teille ja kujille, juoksi naapuritaloon tiedustamaan, oliko hän joutunut sinne, ja etsi häntä Tookernin rannalta. Mutta vaikka kuinka etsittiin ei löydetty.

Cesar, koira, ymmärsi hyvin, että isäntäväki etsi Pekkaa, mutta hän ei tehnyt mitään auttaakseen heitä oikeille jäljille. Sen sijaan hän makasi hiljaa, ikään kuin koko asia ei olisi liikuttanut häntä vähääkään.

Myöhemmin päivällä huomattiin Pekan askelten jälkiä venevalkamassa. Ja silloin he näkivät, ettei vanha ravistunut ruuhi enää ollutkaan rannassa. Nyt alettiin ymmärtää, miten kaikki oli tapahtunut.

Isäntä ja hänen renkinsä työnsivät heti veneitä vesille ja lähtivät etsimään poikaa. He soutelivat Tookernilla iltamyöhään näkemättä jälkeäkään pojasta. He eivät voineet ajatella muuta kuin että vanha alus oli uponnut ja että Pekka oli kuoliaana järven pohjalla.

Iltasella Pekan äiti kuljeksi rantoja pitkin. Kaikki muut olivat varmoja, että Pekka oli hukkunut, mutta hän ei voinut sitä uskoa, vaan etsi häntä yhä. Hän etsi kaislojen ja ruohojen seasta ja kulki lietteistä rantaa ajattelematta, miten syvälle hänen jalkansa vajosivat ja miten märäksi hän oli tullut. Hän oli sanomattoman epätoivoinen. Sydäntä oikein pakotti rinnassa. Hän ei itkenyt, mutta hän väänteli käsiään ja huuteli poikaansa korkealla, valittavalla äänellä.

Ympärillään hän kuuli kaikkialla joutsenten ja sorsien ja suokuirien huutoja. Hänestä näytti, että ne seurasivat häntä ja että ne valittivat ja voivottelivat nekin. "Niillä mahtaa olla jokin suru, koska ne niin valittavat", ajatteli hän. Mutta sitten hän muisti itsensä. Nehän olivat vain lintuja. Ei suinkaan niillä ollut mitään huolia.

Kummallista, etteivät ne vaienneet auringonlaskun jälkeenkään. Hän kuuli Tookernin lukemattomien lintujen vain huutavan ja huutavan. Monet niistä seurasivat häntä, minne hän vain meni, toiset suhauttelivat ohi nopein siivin. Kaikki voivottelivat ja valittelivat.

Mutta tuska, joka häntä itseään painoi, avasi hänen sydämensä. Hänestä tuntui, ettei hän ollutkaan niin kaukana muista elävistä olennoista kuin ihmiset tavallisesti ovat. Hän ymmärsi paremmin kuin koskaan ennen, minkälaista lintujen elämä on. Niillä oli niilläkin alituinen huoli kodistaan ja lapsistaan, niillä niinkuin hänelläkin. Ero niiden ja hänen välillä ei ehkä ollutkaan niin suuri kuin hän tähän asti oli luullut.

Sitten hän tuli ajatelleeksi, että oli jo melkein päätetty asia, että kaikki nämä tuhannet joutsenet ja sorsat ja kuikat menettäisivät kotinsa täällä Tookernilla. "Se tulee olemaan niille raskasta", ajatteli hän. "Missähän ne sitten elättävät poikasensa?"

Hän jäi seisomaan ja aprikoimaan tätä. Saattaa ehkä olla hyvä työ muuttaa järvi pelloksi ja niityksi, mutta olkoon se jokin toinen järvi eikä Tookern, jokin toinen järvi, joka ei ole niin monen tuhannen eläimen koti.

Hän ajatteli, että huomenna piti päätös tehtämän järven laskemisesta, ja hän arveli, että eiköhän Pekka ollut juuri sentähden joutunut kateisiin tänä päivänä. Jospa se olikin Jumalan tarkoitus, että suru tulisi avaamaan hänen sydämensä armahtavaisuuteen juuri tänä päivänä, ennen kuin oli liian myöhäistä estää julmaa tekoa tapahtumasta.

Hän meni nopeasti taloon ja alkoi puhua tästä kaikesta miehelleen. Hän puhui järvestä ja linnuista ja sanoi hänelle, että hän uskoi Pekan kuoleman olevan Jumalan rangaistuksen heille. Ja hän huomasi kohta, että hänen miehensä oli samaa mieltä.

Heidän talonsa oli jo nyt iso, mutta jos järven laskeminen pantaisiin toimeen, joutuisi niin suuri osa järvenpohjaa heidän taloonsa, että heidän omaisuutensa tulisi melkein toista puolta suuremmaksi. Siksi he olivat olleetkin innokkaimpia ajamaan asiaa kuin kukaan muu rannan omistajista. Toiset olivat pelänneet suuria kustannuksia ja sitä, ettei kuivaaminen onnistuisi paremmin kuin edelliselläkään kerralla. Pekan isä tiesi, että oli hänen ansiotaan, että toiset olivat taipuneet. Hän oli käyttänyt kaiken vaikutusvaltansa voidakseen jättää pojalleen perinnöksi kaksi kertaa suuremman talon kuin hänen isänsä oli jättänyt hänelle.

Hän seisoi nyt siinä ja mietti, oliko ehkä jokin Jumalan tarkoitus siinä, että järvi oli ottanut häneltä pojan päivää ennen kuin hän oli aikonut allekirjoittaa sopimuksen sen laskemisesta. Vaimon ei tarvinnut sanoa montakaan sanaa, ennen kuin mies vastasi:

"Saattaa olla, ettei Jumala tahdo, että me rikomme hänen järjestystään. Minä puhun tästä huomenna toisille, ja minä uskon, että me teemme semmoisen päätöksen, että kaikki saa olla ennallaan."

Isäntäväen tätä tuumiessa Cesar loikoi takan edessä. Hän nosti päätään ja kuunteli hyvin tarkkaan. Kun hän luuli olevansa asiasta varma, hän meni emännän luo, tarttui hänen hameeseensa ja veti häntä ovelle päin. "No, kah, Cesar!" sanoi emäntä ja koetti päästä irti. "Tiedätkö sinä, missä Pekka on?" huudahti hän sitten. Cesar haukahti iloisesti ja ryntäsi ovea kohti. Emäntä oli niin varma siitä, että Cesar tiesi, missä Pekka oli, että hän vain juoksi perässä. Ja tuskin he olivat tullet rantaan, kun hän kuuli lapsen itkua järveltä.

Pekalla oli ollut elämänsä hauskin päivä Peukaloisen ja lintujen seurassa, mutta nyt hän oli alkanut itkeä, sillä hänen oli nälkä ja häntä pelotti pimeä. Ja hän tuli loiseksi, kun isä ja äiti ja Cesar tulivat häntä noutamaan.

XX
ENNUSTUS

Perjantaina huhtikuun 22. p: nä.

Poika makasi eräänä yönä muutamalla Tookernin saarella, mutta heräsi äkkiä airojen loiskeeseen. Hän sai tuskin avatuksi silmänsä ja käännetyksi ne järvelle, kun niin kirkas valo välähti häntä vastaan, ettei siihen voinut katsoa.

Ensin hän ei voinut ymmärtää, mikä se niin kirkkaasti loisti täällä järvellä, mutta pian hän näki, että kaislikon laidassa oli ruuhi, jonka perässä oli rautapuikkoon kiinnitetty iso, palava tervasoihtu. Soihdun punainen liekki kuvastui kirkkaasti mustaan järveen, ja korea valo oli kai houkutellut luokseen kaloja, koska liekin kuvaimen ympärillä syvyydessä näkyi joukko mustia viivoja, jotka alituisesti olivat liikkeessä ja muuttelivat paikkaa.

Ruuhessa oli kaksi vanhaa miestä. Toinen istui soutamassa, toinen perätuhdolla pidellen lyhyttä väkärautaa. Soutaja näytti olevan köyhä kalastaja. Hän oli pieni päivettynyt ukonkäppyrä, ja hänellä oli yllään ohut ja kulunut takki. Hänestä näki, että hän oli niin tottunut olemaan ulkona kaikenlaisissa säissä, ettei hän välittänyt kylmästä. Toinen oli hyvinvoipa ja hyvin pukeutunut ja näytti pönäkältä itsetietoiselta isännältä.

"Älähän souda!" sanoi isäntä, kun he olivat sen saaren kohdalla, jossa poika makasi. Samassa hän syöksi väkäraudan veteen. Nostettuaan sen tuli pitkä, komea ankerias syvyydestä ylös.

"Siin' on!" sanoi hän, päästäessään ankeriasta irti atraimesta. "Se vasta on poikaa! Nyt me minun mielestäni olemme jo saaneet niin paljon, että voimme kääntyä kotiin."

Mutta toveri ei nostanut airojaan, istui vain ja katseli ympärilleen. "Täällä järvellä on kaunista tänä iltana", hän sanoi. Ja niin olikin. oli aivan tyyntä, niin että koko muu vedenpinta oli liikkumaton paitsi ruuhen tekemä jälki. Se kimmelteli kuin kultainen tie tulen valossa. Taivas oli kirkas ja heleän sininen ja tiheässä tähdessä. Rannat olivat kaislojen peitossa kaikilla muilla puolilla paitsi lännessä. Siellä kohosi Ombergin vuori korkeana ja mustana, paljon mahtavampana kuin tavallisesti, ja leikkasi ison, kolmikulmaisen palan taivaanrannasta.

Toinen käänsi päätään, niin että sai tulen valon pois silmistään ja katseli ympärilleen. "Niin, täällä Itä-Gyllenissä on kaunista", hän sanoi, "mutta parasta tässä maakunnassa ei kuitenkaan ole sen kauneus." – "Mikä siinä sitten on parasta?" kysyi soutaja. – "No se, että tämä aina on ollut kunniassa ja arvossa pidetty maakunta." – "Voihan se olla niin, tietysti." – "Ja sitten se, että tietää, että se aina pysyy sellaisena." – "Mistä ihmeestä sen voi tietää?" kysyi airoissa istuja.

Talonpoika suoristautui seisoessaan ja nojautui väkäraudan varteen. "On vanha tarina, joka on kulkenut perintönä isältä pojalle minun suvussani, ja siinä sanotaan, miten Itä-Göötanmaalle tulee käymään." – "Saisitpa kertoa minulle tuon tarinan", sanoi soutaja. – "Me emme juuri kerro sitä kenelle tahansa, mutta en minä tahdo salata sitä vanhalta toveriltani."

"Ulvoosassa täällä Itä-Göötanmaalla", hän aloitti, ja kuuli jo äänestä, että hän kertoi semmoista, jota oli kuullut muilta ja jonka hän osasi ulkoa, "asui monta vuotta sitten eräs rouva, jolla oli semmoinen lahja, että hän osasi katsoa tulevaisuuteen ja sanoa ihmisille, mitä näille tulisi tapahtumaan, yhtä tarkasti ja varmasti kuin se jo olisi tapahtunut. Hän tuli tämän tähden hyvin kuuluisaksi ja on hyvin ymmärrettävää, että ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa hänen luokseen kuulemaan, mitä heille oli tapahtuva, hyvää vai pahaa.

"Eräänä päivänä, kun Ulvoosan rouva istui salissaan ja kehräsi, niinkuin ennen vanhaan oli tapana, tuli köyhä talonpoika huoneeseen ja istuutui penkille ovensuuhun.

"'Minä mietin, mitä te istutte ja ajattelette, rakas rouva', sanoi talonpoika hetken kuluttua.

"'Minä istun ja ajattelen pyhiä ja korkeita asioita', vastasi hän. – 'Sitten kai ei sovi, että minä kysyn teiltä, mikä minun sydäntäni painaa', sanoi talonpoika.

"'Sinun sydäntäsi ei mahtane painaa muu kuin se, että saisit paljon ohria pellostasi. Mutta minä saan keisarilta kysymyksiä, miten hänen kruununsa käy, ja paavilta, miten hänen avaimiensa käy.'

"'Niin, semmoisiin ei mahtane olla helppoa vastata', sanoi talonpoika. 'Olenpa kuullut, ettei kukaan kuulu lähtevän täältä tyytyväisenä saamiinsa vastauksiin.'

"Sanottuaan tämän talonpoika näki, että Ulvoosan rouva puri huultaan ja kohentautui ylemmäksi rahillaan. 'Vai niin, vai sellaista sinä olet minusta kuullut', hän sanoi. 'Voit koetella minua kysymällä jotakin, minkä tahdot tietää, niin saat nähdä, enkö voi vastata niin, että olet tyytyväinen.'

"Tämän jälkeen talonpoika ei enää vitkastellut esittää asiaansa. Hän sanoi tulleensa kysymään, miten Itä-Göötanmaalle olisi käyvä tulevaisuudessa. Hänestä ei mikään muu ollut niin rakas, ja hän sanoi, että hän oli oleva onnellinen viimeiseen hetkeensä asti, jos vain saisi hyvän vastauksen kysymykseensä.

"'Jos et tahdo tietää muuta', sanoi viisas rouva, 'niin olet tuleva tyytyväiseksi. Sillä minä voin varmasti sanoa sinulle, että Itä-Göötanmaan on käyvä niin, että se aina on oleva edellä muita maakuntia.'

"'Niin, se oli hyvä vastaus, rakas rouva', sanoi talonpoika, 'ja nyt minä olisin aivan tyytyväinen, jos vain voisin ymmärtää, miten se on mahdollista.'

"'Miksei se olisi mahdollista?' sanoi Ulvoosan rouva. 'Etkö tiedä, että Itä-Göötanmaa on nyt jo kuulu kautta maailman? Vai luuletko, että Ruotsissa on mitään muuta maakuntaa, joka voi kehua omistavansa kaksi sellaista luostaria kuin Alvastra ja Vreta, ja niin komeata tuomiokirkkoa kuin Linköpingin?'

"'Saattaa olla', sanoi talonpoika, 'mutta minä olen vanha mies ja tiedän, että ihmisten mielet ovat vaihtelevat. Pelkään pahoin, että on tuleva aika, jolloin ne eivät anna meille mitään arvoa Alvastran enemmän kuin Vretankaan tai tuomiokirkkomme vuoksi.'

"'Siinä voit olla oikeassa', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta ei sinun silti tarvitse epäillä minun ennustustani. Minä rakennutan nyt uuden luostarin Vadstenan kartanoon, ja siitä taitaa tulla pohjolan kuuluisin. Sinne tulevat sekä ylhäiset että alhaiset tekemään pyhiinvaelluksiaan ja kaikki tulevat ylistämään tätä maakuntaa siksi, että sillä on semmoinen pyhä paikka rajojensa sisällä.'

"Talonpoika vastasi, että se oli hänestä hauskaa kuulla. Mutta hän tiesi, että kaikki on katoavaa, ja hän mietti, että mikähän sitten antaisi maalle arvoa, jos Vadstenan luostari kerran joutuisi huonoon maineeseen.

"'Sinuapa ei ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta minä näen kyllä niin kauas tulevaisuuteen, että voin sanoa sinulle, että ennen kuin Vadstenan luostari ennättää menettää loistonsa, rakennetaan sen viereen linna, josta tulee aikansa komein. Kuninkaat ja ruhtinaat vierailevat siinä ja koko maakunnalle luetaan kunniaksi, että sillä on sellainen koristus.'

"'Tämähän on hyvin hauskaa kuulla', sanoi talonpoika. 'Mutta minä olen vanha mies, ja minä tiedän, miten kaiken tämän maailman koreuden käy. Jos linna joutuu rappiolle, niin mikähän silloin voinee vetää kansan silmät tähän maakuntaan?'

"'Etpä sinä vaadikaan vähää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta voin minä katsoa niinkin kauas tulevaan aikaan että näen, minkälaista elämää ja liikettä syntyy Kolmården metsiin Finspongin ympärille. Minä näen, kuinka sinne rakennetaan sulatusuuneja ja rautapajoja, ja minä luulen, että koko maakunta pääsee kunniaan siksi, että sen alueella valmistetaan rautaa.'

"Talonpoika ei tahtonut kieltää, että hänestä oli äärettömän hauska kuulla tätä. Mutta jos kävisi niin huonosti, että Finspongin rautakin alenisi arvossa, niin ei suinkaan enää mahtaisi ilmestyä mitään uutta, josta Itä-Göötanmaa voisi ylpeillä.

"'Ei sinua ole helppo tyydyttää', sanoi Ulvoosan rouva, 'mutta kyllä minä voin katsoa niinkin kauas eteenpäin, että näen, kuinka herrat, jotka ovat käyneet sotaa vierailla mailla, rakentelevat kartanoita, suuria kuin linnoja. Minä luulen, että ne herraskartanot tuottavat maakunnalle yhtä paljon kunniaa kuin kaikki muu, josta olen puhunut.'

"'Mutta jos tulee aika, jolloin kukaan ei kiitä suuria herraskartanoita?' intti talonpoika.

"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva. 'Minä näen nyt, miten terveyslähteitä pulppuaa esiin Medevin niityiltä, lähellä Vetterin rantaa. Minä luulen, että Medevin lähteet tulevat hankkimaan maalle yhtä paljon kunniaa kuin yksikään edellä mainitsemistani.'

"'Olihan hyvä saada tietää tuokin', sanoi talonpoika. 'Mutta jos tulee sellainen aika, jolloin ihmiset etsivät terveyttä muista lähteistä?'

"'Sinun ei tarvitse sittenkään hätäillä', sanoi Ulvoosan rouva.

'Sillä minä näen, kuinka ihmisiä vilisee työtä tehden Motalasta Memiin saakka. Ne kaivavat kulkuväylän läpi maan, ja silloin kaikuu taas Itä-Göötanmaan kunnia kaikkien huulilta.'

"Mutta talonpoika oli kuitenkin levottoman näköinen.

"'Minä näen, että kosket Motalan virrassa alkavat pyörittää rattaita', sanoi Ulvoosan rouva, ja hänen poskilleen kohosi pari punaista pilkkua, sillä nyt hän alkoi tulla kärsimättömäksi. 'Kuulen vasaroiden pauketta Motalasta ja kangaspuiden helskettä Norrköpingistä.'

"'Niin, se on hyvä kuulla', sanoi talonpoika, 'mutta kaikki on katoavaista, ja minä pelkään pahoin, että sekin vielä unohtuu.'

"Mutta kun talonpoika ei vieläkään ollut tyytyväinen, loppui rouvan kärsivällisyys. 'Sinä sanot, että kaikki on katoavaista', hän sanoi, 'mutta nyt minä mainitsen jotakin, joka tulee aina olemaan. Semmoisia ylpeitä ja itsepäisiä talonpoikia kuin sinä, semmoisia tulee tässä maakunnassa olemaan aina maailman loppuun saakka.'

"Tuskin Ulvoosan rouva oli sanonut tämän, kun talonpoika nousi iloisena ja tyytyväisenä ja kiitti häntä hyvistä tiedoista. Nyt hän viimeinkin sanoi olevansa tyytyväinen.

"'En totta tosiaan ymmärrä, mitä tarkoitat', sanoi Ulvoosan rouva.

"'Minä tarkoitan, rakas rouva, sitä', sanoi talonpoika, 'että kaikki, mitä kuninkaat ja luostariväki ja herrat ja kaupunkilaiset rakentavat ja valmistavat, se kestää vain muutamia vuosia. Mutta kun te sanotte minulle, että Itä-Göötanmaalla aina tulee olemaan talonpoikia, jotka ovat kunniastaan arkoja ja kestäviä ja sitkeitä, niin tiedän minä myöskin, että silloin pysyy maakuntakin kunniassa. Sillä ainoastaan ne, jotka maassa möyrivät, ne ne vain voivat kautta aikojen ylläpitää tämän maan hyvinvointia ja kunniaa.'"