Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 20

XXIII
KAUNIS PUUTARHA

Sunnuntaina huhtikuun 24. pnä.

Seuraavana päivänä villihanhet lensivät pohjoiseen päin Sörmlannin yli. Poika istui ja katseli maisemaa ja ajatteli itsekseen, että tämä ei ollut minkään hänen ennen näkemänsä maiseman näköinen. Ei ollut suuria tasankoja, niinkuin Skoonessa ja Itä-Göötanmaalla oii ollut, eikä sellaisia suuria metsäseutuja kuin Smoolannissa, vaan kaikki tyynni oli sekaisin. "Täällä ne ovat ottaneet suuren järven ja suuren joen ja suuren metsän ja suuren vuoren ja hakanneet ne palasiksi ja sekoittaneet palaset ja levittäneet maanpinnalle ilman mitään järjestystä", ajatteli poika, sillä hän ei nähnyt mitään muuta kuin pieniä laaksoja ja pieniä järviä ja pieniä kukkuloita ja pieniä metsiköitä. Ei mikään päässyt oikein levittäytymään. Niin pian kuin tasanko pyrki suurenemaan, tuli kukkula ja asettui eteen, ja jos kukkula tahtoi pidetä harjuksi, alkoi siinä taas tasanko. Niin pian kuin järvi laajeni niin suureksi, että se joltakin näytti, kapeni se joeksi, eikä jokikaan saanut pitkälti juosta, kun se jo laajentui järveksi. Villihanhet lensivät niin lähellä meren rantaa, että poika voi nähdä meren yli, ja hän näki, ettei merikään saanut levittää laajaa pintaansa monien saarien häiritsemättä, eivätkä saaretkaan erittäin paljon suureta, ennen kuin meri taas alkoi. Oli ainaista vaihtelua. Havumetsät ja lehtimetsät vuorottelivat, pellot ja suot vuorottelivat, herrastalot ja talonpoikaistalot vuorottelivat.

Pelloilla ei näkynyt ketään, mutta sen sijaan ihmisiä kulki teillä ja poluilla. Niitä tuli ulos pienistä Kolmårdenin rinteillä kyyhöttävistä metsätaloista, pukeutuneina mustiin vaatteisiin, kädessä kirja ja nenäliina. "Tänään on sunnuntai", ajatteli poika ja katseli kirkkoväkeä. Parissa paikassa hän näki hääväkeä, joka ajoi kirkkoon suurena seurueena, ja toisessa paikassa tuli ruumissaattue hiljalleen tietä myöten. Hän näki suuria herrasvaunuja ja pieniä talonpoikaisrilloja, ja hän näki järvellä veneitä, jotka kaikki olivat matkalla kirkkoon.

Poika kulki Björkvikin kirkon yli ja yli Bettnan ja Backstan ja Vadsbron, ja sitten kohti Sköldingeä ja Flodaa. Kaikkialla hän kuuli kirkonkellojen soivan. Se tuntui ihmeen kauniilta ylhäältä ilmasta kuunnellessa. Oli niinkuin koko kirkas ilma olisi muuttunut ääniksi ja säveliksi.

"Yksi asia ainakin on varma", sanoi poika, "ja se on se, että minne minä vain tulenkin tässä maassa, niin tapaan minä aina tämmöisiä kelloja soittavia kirkkoja." Ja se synnytti hänessä turvallisuuden tunteen, sillä vaikka hän nyt olikin toisessa maailmassa, niin oli hänestä niinkuin hän ei olisi voinut oikein eksyä niin kauan kuin kirkonkellot saattoivat kutsua hänet takaisin kantavalla äänellään.

He olivat tulleet hyvän matkaa Sörmlannin yli, kun poika huomasi mustan pilkun, joka liikkui maassa heidän allaan. Hän luuli sitä ensin koiraksi, eikä hän olisi sitä sen enempää ajatellut, jollei se olisi koettanut pysytellä samassa suunnassa kuin he. Se riensi aukeita maita ja läpi metsien, hyppeli poikki ojien, loikkaili aitojen yli eikä sallinut minkään pidättää itseään. "Näyttää siltä kuin Smirre kettu taas olisi liikkeellä", sanoi poika, "mutta miten hyvänsä, me kai lennämme hänen näkyvistään."

Kohta sen jälkeen villihanhet rupesivat lentämään kaikkein kovinta vauhtiaan, ja he lensivät sillä tavalla niin kauan kuin kettu oli näkyvissä. Kun hän ei enää voinut heitä nähdä, kääntyivät he ja kulkivat suuressa kaaressa länttä ja etelää kohti, melkein niinkuin olisivat aikoneet lentää takaisin Itä-Göötanmaahan. "Se mahtoi sittenkin olla Smirre kettu", ajatteli poika, "koska Akka näin kääntyy sivulle ja kulkee toista tietä."

Illan tullessa villihanhet lensivät vanhan sörmlantilaisen herrastalon yli, jota sanotaan Suureksi Djulöksi. Suuren valkean asuinrakennuksen takana oli lehtipuupuisto, ja sen edessä oli Suuren Djulön järvi pitkine niemineen ja kukkulaisine rantoineen. Se oli vanhanaikaisen ja viehättävän näköinen, ja pojalta pääsi huokaus, kun hän lentäessään talon yli ajatteli, miltä mahtaisi tuntua käydä semmoiseen taloon päättyneen päivämatkan jälkeen, sen sijaan että täytyi laskeutua hyllyvälle suolle tai kylmälle jäälle. Mutta semmoista ei tietysti voinut ajatellakaan mahdolliseksi. Villihanhet laskeutuivat vähän matkan päässä talon pohjoispuolella olevalle metsäniitylle, joka oli niin tulvillaan vettä, että vain joitakin mättäitä sieltä täältä pisti esiin. Näin huonoa yösijaa pojalla tuskin oli ollut koko matkalla.

Hän istui vielä vähän aikaa hanhikukon selässä tietämättä miten toimisi. Sitten hän loikki pitkin laukoin mättäältä mättäälle, kunnes tuli kovalle maalle, ja riensi sinnepäin, missä vanha talo oli.

Nyt sattui niin, että juuri sinä iltana muutamia ihmisiä istui eräässä Suureen Djulöhön kuuluvassa torpassa. He istuivat ja juttelivat takkavalkean ääressä. He olivat jutelleet papin saarnasta ja kevättöistä ja ilmoista, mutta kun sitten puheenaihe oli alkanut loppua, pyysivät he vanhaa mummoa, joka oli torpparin äiti, kertomaan kummitusjuttuja.

Tiedetäänhän, ettei missään maailmassa ole niin paljon herraskartanoita ja kummitusjuttuja kuin Sörmlannissa. Mummo oli nuoruudessaan palvellut monessa paikassa, ja hän tiesi niin paljon kaikenlaista kummaa, että häneltä olisi riittänyt juttua vaikka aamuun asti. Hän kertoi niin uskottavasti ja hyvin, että niiden, jotka istuivat ja kuulivat häntä, oli vaikea olla pitämättä sitä totena. He melkein säpsähtivät, kun eukko pari kertaa keskeytti kertomuksensa ja kysyi, eivätkö he kuulleet, että jossakin risahti. "Että te nyt ette voi kuulla, että joku hiiviskelee nurkissa!" sanoi hän. Mutta toiset eivät huomanneet mitään.

Kun eukko oli kertonut juttuja Eriksbergistä ja Vibyholmista ja Julitasta ja Lagmansösta ja monesta muusta paikasta, kysyi joku, eikö koskaan ollut tapahtunut mitään ihmeellistä Suuressa Djulössä. "Eipä tiedä vaikka olisikin", sanoi vanhus. Kohta he kaikki tahtoivat kuulla, millaisia tarinoita oli olemassa heidän omasta kartanostaan.

Silloin kertoi eukko, että ennen vanhaan oli kuulemma ollut suuri talo Suuren Djulön pohjoispuolella, mäellä, jossa nyt ei ollut muuta kuin metsää, ja sen talon edessä oli ollut kaunis puutarha. Silloin oli kerran tapahtunut, että muuan, jota sanottiin Kaarleksi ja joka siihen aikaan oli hallinnut koko Sörmlantia, oli matkallaan tullut Suureen Djulöhön. Ja kun hän oli syönyt ja juonut, oli hän mennyt puutarhaan ja seisonut siellä kauan aikaa ja katsellut Suuren Djulön järveä ja sen kauniita rantoja. Mutta hänen siinä katsellessaan ja iloitessaan näkemästään ja ajatellessaan itsekseen, ettei missään ollut kauniimpaa maata kuin Sörmlanti, oli hän kuullut jonkun huoahtavan takanaan. Silloin hän oli kääntynyt ja nähnyt vanhan työmiehen seisovan lapioonsa nojautuneena. "Sinä huokasit niin syvään?" oli silloin Kaarle-herra sanonut. "Mitä sinulla on huokaamista?" – "Saaneehan tuota toki edes huoata, kun täytyy tehdä työtä aamusta iltaan joka päivä", oli työmies vastannut. Mutta Kaarle-herra oli kiivas mies eikä häntä miellyttänyt, että ihmiset valittivat. "Jos ei sinulla ole muuta valittamista", oli hän huudahtanut, "niin sanon minä sinulle, että minä olisin tyytyväinen, jos saisin kaivaa Sörmlannin maata kaiken aikani." – "Mahtakoon hänen armollensa käydä niinkuin hän toivoo!" oli työmies vastannut.

Mutta sitten ihmiset sanoivat, että Kaarle-herra kuolemansa jälkeen ei ollut saanut rauhaa haudassaan, vaan että hän joka yö tuli Suureen Djulöhön kaivamaan puutarhassaan. Todellisuudessa ei ollut enää mitään puutarhaa; siinä, missä sen olisi pitänyt olla, oli nyt vain tavallinen metsäinen mäki. Mutta jos joku sattui kulkemaan metsän läpi pimeänä yönä, niin saattoi tapahtua, että hän sai nähdä sen.

Tässä mummo keskeytti taas tarinansa ja katsoi tuvan pimeään nurkkaan.

"Eikö siellä joku liikahtanut?" kysyi hän.

"Ei siellä mikään liikahtanut, mummo kertoo vain", sanoi pojan vaimo. "Näin eilen, että rotat olivat tehneet suuren reiän tuohon nurkkaan, mutta minulla oli niin paljon muuta tekemistä, että se jäi minulta tukkeamatta. Sanokaahan meille nyt, onko kukaan nähnyt sitä puutarhaa."

"Sen minä kyllä saatan sanoa", sanoi mummo, "että minun oma isänikin kerran näki sen. Hän käveli metsässä eräänä kesäyönä ja yht'äkkiä hän näki edessään korkean puutarhanmuurin ja sen yli hän näki mitä harvinaisimpia puita, jotka olivat niin täynnä kukkia ja hedelmiä, että oksat riippuivat pitkälle muurin yli. Isä käveli hiljalleen metsässä ja kummaili, mistä tämä puutarha yht'äkkiä oli ilmaantunut. Silloin aukeni muurissa oleva portti ja siitä tuli puutarhuri ja kysyi, tahtoiko isä nähdä hänen puutarhansa. Miehellä oli lapio kädessä ja hänellä oli suuri esiliina kuten muillakin puutarhureilla, ja isä aikoi juuri seurata häntä, kun tuli tarkastaneeksi hänen kasvojaan. Samassa isä tunsi puutarhurin suippenevasta otsatukasta ja suippoparrasta. Se oli itse Kaarle-herra, aivan sellainen, millaiseksi hän oli nähnyt hänet kuvattuna kaikissa niissä herraskartanoissa, joissa oli…"

Tässä kertomus keskeytyi uudelleen. Halko oli räsähtänyt palamaan, niin että kipinöitä ja paakkuja lensi lattialle. Tuli hetkeksi ihan valoisaa tuvan kaikkiin nurkkiin, ja mummo oli näkevinään vilahduksen pienestä peukaloisesta, joka istui reiän vieressä ja kuunteli kertomusta, mutta nyt kiireesti livahti lattian alle.

Pojan vaimo otti luudan ja kihvelin, lakaisi pois hiilet ja istuutui taas. "Nyt voitte jatkaa, mummo," hän sanoi. Mutta mummo ei tahtonut. "Olkoon täksi illaksi", sanoi hän ja hänen äänensä kuulosti vähän oudolta. Toiset tahtoivat kuulla enemmän, mutta pojan vaimo näki, että mummo oli käynyt kalpeaksi ja että hänen kätensä vapisivat. "Ei, mummo on uupunut ja hänen täytyy päästä levolle", sanoi hän.

Hetken kuluttua poika palasi taas metsään villihanhien luo. Hän pureskeli porkkanaa, jonka oli löytänyt kellarin edestä; hänestä tuntui kuin hän olisi syönyt komean illallisen, ja hän oli hyvillään siitä, että oli saanut istua monta tuntia lämpimässä tuvassa. "Kun nyt saisin hyvän yösijan!" hän ajatteli. Hänen päähänsä pisti silloin, että olisi parasta, jos hän valitsisi itselleen makuusijakseen tuuhean kuusen, joka kasvoi tien vieressä. Hän keikauttihe puuhun ja palmikoi yhteen muutamia pikku oksia vuoteekseen.

Siinä hän nyt loikoi vähän aikaa ja ajatteli sitä, mitä oli kuullut tuvassa, ja ennen muuta tuota Kaarle-herraa, joka kuljeskeli täällä Djulön metsässä, mutta hän nukkui pian ja olisi kai nukkunut aamuun asti, ellei olisi herännyt siihen, että kuuli rautasaranain vingahduksen aivan allaan.

Poika herää samassa, hieroo unen silmistään ja katselee ympärilleen. Aivan hänen vieressään on miehen korkuinen muuri, ja muurin yli häämöttää puita, jotka nuokkuvat hedelmien painosta.

Ensin se on hänestä hyvin ihmeellistä. Eihän täällä ollut mitään hedelmäpuita silloin kun hän nukkui. Mutta hetken kuluttua muisti palaa, niin että hän ymmärtää, mikä puutarha tämä on. Mutta ihmeellisintä kaikesta on ehkä se, ettei häntä ollenkaan pelota, vaan päinvastoin hän tuntee aivan vastustamatonta halua mennä puutarhaan. Kuusessa, jossa hän makaa, on pimeää ja koleaa, mutta puutarhassa on valoisaa, ja hän on näkevinään hedelmien ja ruusujen hehkuvan kirkkaassa päivänpaisteessa. Olisipa hauskaa saada tuntea vähän kesälämmintäkin, kun on kulkenut niin kauan kylmässä ja pahassa ilmassa.

Näyttää olevankin hyvin helppo päästä puutarhaan. Korkeassa muurissa on portti aivan kuusen vieressä ja vanha puutarhuri on juuri avannut suuret rautaportit. Nyt hän seisoo portilla ja tähystelee metsään kuin odottaisi jotakin.

Tuossa tuokiossa poika on maassa. Hän menee puutarhurin luo lakki kädessä, kumartaa ja kysyy, olisiko mahdollista saada katsella puutarhaa.

"Saaneehan tuota katsella", vastaa puutarhuri karhealla äänellä. "Astu vain sisään!"

Hän vetää sitten portit kiinni ja sulkee ne raskaalla avaimella, jonka pistää vyöhönsä. Poika seisoo ja katselee häntä. Hänellä on karkeat kasvot ja suuret viikset, terävä suippoparta ja terävä nenä. Jollei hänellä olisi ollut sinistä puutarhurin esiliinaa ja kädessä raskasta lapiota, olisi poika voinut luulla häntä sotamieheksi.

Puutarhuri kulkee puutarhaan niin pitkin askelin, että pojan täytyy juosta voidakseen pysytellä hänen kintereillään. He kulkevat kaitaista polkua ja poika sattuu astumaan ruoholle. Mutta silloin hän heti saa muistutuksen, ettei pidä tallata ruohoa, ja sitten hän juoksee opastajansa perässä.

Poika ajattelee, että puutarhuri luulee olevansa liian hyvä opastamaan häntä ja näyttelemään puutarhaansa hänenlaiselleen eikä uskalla kysyä häneltä mitään, juoksee vain perässä. Silloin tällöin puutarhuri sanoo hänelle jonkin sanan. Aivan muurin vieressä on tiheä pensasaita, ja kun he ovat tulleet sen läpi, sanoo hän kutsuvansa sitä Kolmårdeniksi. "Niin, se on niin suuri, että sitä kyllä saattaa sanoa Kolmårdeniksi", sanoo poika, mutta puutarhuri ei viitsi kuunnella, mitä hänellä on sanomista.

Sitten he tulevat pensaikosta ja poika voi nähdä suurimman osan puutarhaa. Hän huomaa heti, ettei se ole aivan iso, ainoastaan pari tynnyrinalaa. Korkea muuri suojaa sitä etelässä ja lännessä, mutta pohjoisessa ja idässä se on vesien ympäröimä, niin ettei siinä tarvita mitään aitauksia.

Puutarhuri on pysähtynyt sitoakseen kiinni jonkin köynnöksen, ja pojalla on siis aikaa katsella ympärilleen. Hän ei ole eläessään nähnyt montakaan puutarhaa, mutta tämä on hänen ymmärtääkseen kuitenkin aivan toisenlainen kuin kaikki muut. Se mahtaa olla tehty johonkin vanhaan malliin, sillä nykyisin ei enää harrasteta noin suunnattoman paljon pieniä kukkuloita ja pieniä kukkaiskenttiä ja pieniä pensaikkoja. Eikä myöskään semmoista pienten lampien ja luikertelevien kanavien vilinää kuin täällä joka taholla on.

Kaikkialla on mitä komeimpia puita ja ihanimpia kukkia, ja vesi pienissä kanavissa on kirkasta, tumman vihreää ja päilyilevää. Ja pojan mielestä on kaikki kuin paratiisissa. Hän lyö kätensä yhteen ja huudahtaa: "Enpä elämässäni ole nähnyt mitään näin kaunista! Mikä ihmeen puutarha tämä on?" Sen hän huudahtaa aivan ääneensä, ja heti kääntyy puutarhuri häntä kohti ja sanoo karkealla äänellä; "Tämän puutarhan nimi on Sörmlanti. Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä? Tätä on aina pidetty valtakunnan kauneimpana."

Poika alkaa vähän miettiä tätä vastausta, mutta hänellä on niin paljon katselemista, ettei hän ennätä saada selville, mitä se merkitsee. Vaikka kaikki kukat ja luikertelevat vesistöt ovatkin kauniita, niin on siinä vielä jotakin, joka on hänestä vieläkin hauskempaa, nimittäin kaikki nuo pienet huvimajat ja leikkituvat, joita on rakennettu puutarhaan. Niitä on kaikkialla, mutta enin niitä on lammikkojen ja kanavien reunoilla. Eivät ne ole oikeita taloja. Ne eivät ole sen suurempia kuin että ne voisivat olla rakennettuja semmoisten asuttaviksi kuin hän, mutta ne ovat uskomattoman siroja ja sieviä. Niitä on kaiken kokoisia: muutamat ovat kuin linnoja torneineen ja sivusiipineen, toiset ovat kuin kirkkoja ja toiset kuin myllyjä ja talonpoikaistaloja.

Ne ovat niin sirotekoisia, että pojan tekisi mieli pysähtyä katselemaan jokaista, mutta hän ei uskalla olla seuraamatta puutarhuria. Mutta kohta he tulevat paikkaan, joka on muita suurempi ja komeampi. Se on kolmikerroksinen talo, ja siinä on pääty ja ulkonevat sivurakennukset. Se seisoo keskellä kukkaistutuksia ja sinne vievä tie kulkee useiden kaunissiltaisten kanavien yli.

Poika ei uskalla muuta kuin seurata puutarhurin kintereillä, mutta kun hänen täytyy kulkea kaiken tämän ohi, huoahtaa hän niin haikeasti, että ankara herra kuulee sen ja pysähtyy. "Tätä paikkaa minä nimitän Eriksbergiksi", sanoo hän. "Jos tahdot mennä sisään, niin mene, mutta varo Pintorpan rouvaa!"

Siihen ei poikaa tarvitse monta kertaa kehoittaa. Hän juoksee puiden reunustamaa käytävää, yli pienten siltojen, ylös kukkaistutuksille ja portista sisään. Kaikki näyttää olevan hänen mitallaan tehtyä. Portaat ovat parhaan korkuiset, ja hän ylettyy avaamaan jokaisen lukon. Mutta ikinä hän ei olisi luullut saavansa nähdä näin paljon kaunista. Tammilattiat loistavat puhtaina ja kiilloitettuina, katot on kipsattu ja maalattu kuvia täyteen. Seinillä riippuu taulu taulun vieressä. Huonekalut on kullalla koristettu ja silkillä verhoiltu. Hän näkee huoneita, joiden seinät ovat kirjojen peitossa, ja hän näkee huoneita, joissa pöydät ja kaapit ovat kalleuksia täynnä.

Vaikka hän kuinka rientää, hän ei ehdi nähdä puoltakaan talosta, ennen kuin puutarhuri huutaa häntä, ja kun hän tulee ulos, seisoo ukko ja pureskelee kärsimättömästi huuliaan.

"No, kuinka kävi?" kysyy puutarhuri. "Näitkö Pintorpan rouvan?" Mutta poika ei ole nähnyt yhtä ainoata elävää olentoa, ja kun puutarhuri kuulee tämän, vääntyvät hänen kasvonsa. "Onko Pintorpan rouva päässyt lepoon, enkä minä?" sanoo hän, eikä poika koskaan olisi uskonut, että ihmisääni voisi värähtää niin epätoivoisena.

Sitten puutarhuri kulkee taas edellä pitkin askelin, ja poika juosta kipittää perässä koettaen nähdä kaikista ihmeellisyyksistä niin paljon kuin suinkin. He kiertävät lammikon, joka on muita hiukan suurempi. Pitkiä valkoisia paviljonkeja kuin herrastaloja pistää esiin pensaikoista ja kukkasryhmistä. Puutarhuri ei pysähdy, mutta kulkiessaan eteenpäin hän heittää silloin tällöin sanan pojalle. "Tätä lampea me nimitämme Yngariksi. Tässä on Danbyholm. Tämä on Hagbyberga. Tässä Hovsta. Tämä on Åkerö."

Sitten astuu puutarhuri pari pitkää askelta ja tulee uuden pienen lammikon luo, jota hän kutsuu Booveniksi, mutta tässä pääsee pojalta hämmästyksen huudahdus ja puutarhuri pysähtyy. Poika on jäänyt seisomaan pienelle sillalle, joka vie lammessa olevaan saareen.

"Saat juosta Vibyholmia katselemaan, jos sinua haluttaa", sanoo hän.

"Mutta varo Valkoista rouvaa."

Poika tottelee käskemättä. Siellä on niin paljon muotokuvia seinillä, että hänestä tuntuu kuin hän katselisi suurta kuvakirjaa. Hänellä on niin hauskaa, että hänen tekisi mielensä kävellä siinä vaikka koko yö, mutta ei kestä kauan, kun hän jo kuulee puutarhurin huutavan ja kutsuvan.

"Tulehan jo, tulehan jo!" huutaa hän. "On kai minulla muutakin tekemistä kuin seisoa sinua odottamassa, senkin nulikka."

Kun poika tulee juosten sillan yli, huutaa puutarhuri hänelle: "No, kuinka kävi? Näitkö Valkoisen rouvan?" Poika ei ole nähnyt ainoatakaan elävää olentoa ja sanoo sen. Silloin äijä iskee lapion kiveen niin voimakkaasti, että se halkeaa, ja sanoo mitä epätoivoisimmalla äänellä: "Onko Vibyholmin Valkoinen rouva päässyt lepoon, enkä minä?"

Tähän saakka he ovat vaeltaneet puutarhan eteläisessä osassa, mutta nyt menee puutarhuri läntistä osaa kohti. Täällä laitokset ovat toisenlaisia. Maa on tasoitettu leveiksi nurmikentiksi, joita rajoittavat mansikkamaat, kaalipenkit ja marjapensaat. Sielläkin on pieniä huvimajoja, mutta useimmat niistä on maalattu punaisiksi ja ovat talonpoikaistalojen näköisiä, ja niiden ympärillä on humalatarhoja ja kirsikkalehtoja.

Täällä puutarhuri ei pysähdy eikä anna pojan astua mihinkään sisälle.

Hän vain tokaisee hänelle ohimennen: "Tätä seutua minä nimitän Vingookeriksi."

Kohta sen jälkeen hän pysähtyy pienen rakennuksen eteen, joka on tehty paljon yksinkertaisemmin kuin muut ja on lähinnä pajan näköinen. "Tämä on suuri työkalutehdas", hän sanoo. "Tätä minä nimitän Eskilstunaksi. Voit mennä sisään katselemaan, jos sinua haluttaa." Poika menee sisään ja näkee suunnattoman määrän hurisevia pyöriä, takovia vasaroita, viilaavia sorveja. Oli niin paljon näkemistä, että hän olisi voinut kulkea siinä yökauden, ellei puutarhuri olisi kutsunut häntä pois.

Sitten he kulkevat järven rantaa puutarhan pohjoispuolella. Ranta on täynnä saaria ja niemiä, saaria ja niemiä kautta koko puutarhan. Niemien ulkopuolella on pieniä saaria, joita kaitaiset, ahtaat salmet erottavat maasta. Nuo pienet saaretkin kuuluvat puutarhaan. Ne ovat yhtä huolellisesti hoidettuja kuin kaikki muutkin paikat.

Poika sivuuttaa siinä kulkiessaan kauniin paikan toisensa jälkeen, mutta ei pysähdy ennen kuin erään komean, punaisen kirkon kohdalla. Se on aika iso ja se on rakennettu niemelle, jota hedelmäpuut varjostavat. Puutarhuri aikoo mennä ohi kuten tavallista, mutta poika rohkaisee mielensä ja pyytää saada mennä sisään.

"No, menehän sitten", vastaa hän. "Mutta varo piispa Roggea. Voi olla hyvin mahdollista, että hän on täällä Strängnäsissä vielä tänäkin päivänä."

Niinpä poika juoksee kirkkoon ja katselee vanhoja hautapatsaita ja kauniita alttarikaappeja. Etenkin hän ihailee kullatuissa varusteissa olevaa ritaria, joka on eteisen viereisessä kammiossa. Täälläkin on niin paljon katsomista, että hän voisi jäädä sinne koko yöksi, mutta hänen täytyy rientää, ettei puutarhurin tarvitsisi odottaa.

Tultuaan ulos hän huomaa puutarhurin seisovan ja katselevan huuhkainta, joka ajelee leppälintua korkealla ilmassa. Äijä viheltää leppälinnulle, se tulee hänen luokseen ja istahtaa pelkäämättä hänen olkapäälleen, ja kun huuhkaja ajoinnossaan lentää perässä, hätistää hän sen pois lapiollaan. "Ei tuo mies ole niin vaarallinen kuin miltä näyttää", ajattelee poika, nähdessään miten hellästi hän suojelee laululintuparkaa. Mutta niin pian kuin puutarhuri huomaa pojan, hän kääntyy tämän puoleen ja kysyy, näkikö hän piispa Roggen. Ja kun poika vastaa, ettei hän ollut nähnyt, sanoo hän hyvin harmissaan: "Onko piispa Rogge päässyt lepoon, enkä minä!"

Kohta sen jälkeen tulevat he suureen nukketaloon. Se on tiilistä tehty linna ja siinä on kolme lujaa pyöreätä tornia, joita yhdistävät toisiinsa pitkät huonerivit.

"Menehän katsomaan, jos sinua haluttaa!" sanoo puutarhuri. "Se on Gripsholm, ja täällä täytyy sinun varoa joutumasta tekemisiin kuningas Eerikin kanssa."

Poika menee syvän porttiholvin alitse ja tulee suurelle, kolmikulmaiselle, matalien talojen ympäröimälle pihalle. Talot eivät näytä kovinkaan hienoilta, eikä poika viitsi mennä sisään. Hän vain hyppää hajasäärin parin pitkän kanuunan yli ja juoksee eteenpäin. Hän kulkee vielä yhden syvän porttiholvin alitse ja tulee linnanpihalle, jonka ympärillä on komeita rakennuksia, Ja menee sisään. Hän tulee suuriin vanhanaikaisiin huoneisiin, joiden kattoja kannattavat poikkihirret, ja kaikki katot on peitetty korkeilla, tummilla tauluilla, joissa on kuvattu omituisiin, kankeihin pukuihin puettuja totisia herroja ja naisia.

Toisessa kerroksessa hän tapaa valoisampia ja iloisempia huoneita. Nyt hän huomaa olevansa oikein kuninkaallisessa linnassa, sillä hän ei näe muuta kuin koreita kuninkaiden ja kuningattarien muotokuvia. Mutta yhtä kerrosta ylempänä on vielä suuri ullakko, ja sen ympärillä on monenmoisia huoneita. Siellä on valoisia huoneita, joissa on kauniita vaaleita huonekaluja, ja siellä on pieni teatteri, ja aivan sen vieressä oikea vankikammio, jossa on paljaat, alastomat kiviseinät ja seinissä rautaristikkoreikiä, ja lattia on kulunut vankien raskaista askelista.

Siellä on niin paljon nähtävää, että pojan mielestä hänen olisi pitänyt jäädä sinne moneksi päiväksi, mutta puutarhuri kutsuu häntä, ja hänen täytyy totella.

"Näitkö kuningas Eerikin?" kysyy hän, kun poika tulee ulos. Mutta poika ei ole ketään nähnyt, ja silloin puutarhuri sanoo niinkuin hänen tapansa on, vaikka vieläkin epätoivoisemmin kuin ennen: "Onko kuningas Eerik mennyt levolle, enkä minä!"

Sitten he menevät puutarhan itäiseen osaan. He ovat kulkeneet kylpylaitoksen ohi, jota puutarhuri kutsuu Södertäljeksi, ja vanhan linnan ohi, jota hän kutsuu Hörningholmaksi. Täällä ei muuten ole juuri paljon näkemistä. Se on täynnä kallioita ja kareja, jotka käyvät yhä autiommiksi ja kaljummiksi, kuta kauempana ne ovat.

He kääntyvät nyt etelää kohti; ja poika tuntee taas tuon pensasaidan, jonka nimi on Kolmården, ja ymmärtää, että he lähestyvät porttia.

Hän iloitsee kaikesta näkemästään ja lähestyessään ristikkoporttia hän tahtoo kiittää puutarhuria. Mutta ukko ei ole häntä kuulevinaankaan, menee vain suoraan porttia kohti. Siellä hän kääntyy poikaa kohti ja tarjoaa hänelle lapiotaan. "Kas tässä", sanoo hän, "pidähän tätä sillä aikaa kun minä avaan portin."

Mutta poika on jo niin pahoillaan kaikesta siitä vaivasta, jota on tuottanut tuolle tuimalle äijälle, että hän tahtoo säästää häntä enemmistä vaivoista. "Ei sinun tarvitse avata tätä raskasta porttia minun tähteni", hän sanoo, ja samassa hän pujahtaa ristikon läpi. Se käy häneltä hyvin helposti, kun hän on niin pieni.

Sen hän tekee mitä parhaassa tarkoituksessa ja hämmästyy kovin kuullessaan puutarhurin karjaisevan vihaisena takanaan, polkevan maahan ja ryskyttävän rautaristikkoporttia.

"Mitä nyt? Mitä nyt?" sanoo poika. "Minähän vain tahdoin olla vaivaamatta puutarhuria. Miksi olette noin vihainen?"

"Enkö olisi vihainen?" sanoo vanhus. "Ei olisi tarvinnut muuta kuin että olisit ottanut minun lapioni, niin sinä olisit joutunut tänne hoitamaan puutarhaa, ja minä olisin päässyt vapaaksi. Nyt en tiedä, miten kauan minun on pakko olla täällä."

Hän seisoo siinä ja ryskyttää porttia ja näyttää kauhean vihaiselta, mutta pojan on häntä sääli, ja hän tahtoo lohduttaa vanhaa miestä.

"Älkää olko siitä pahoillanne, herra Sörmlannin Kaarle", sanoo hän, "sillä ei ole ketään, joka hoitaisi teidän puutarhaanne yhtä hyvin kuin te itse."

Kun poika sanoo niin, vaikenee vanha puutarhuri, ja pojasta näyttää siltä kuin hänen ankarat kasvonsa vähän kirkastuisivat. Mutta hän ei voi sitä oikein nähdä, sillä samassa kalpenee koko tuo olento ja haihtuu kuin usva. Eikä vain hän, vaan koko puutarha vaalenee ja katoaa kukkineen ja hedelmineen ja päivänpaisteineen, ja siinä, missä se oli ollut, ei näy mitään muuta kuin karua ja köyhää metsämaata.