Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 19

Suuri nunnasota

Seuraavana keväänä Karri tuli eräänä aamuna juosten metsän läpi. "Karri, Karri!" huusi joku hänen jälkeensä. Karri katsahti taakseen. Hän oli kuullut oikein. Vanha kettu seisoi luolan suulla ja huusi. "Sinun pitää sanoa minulle, tekevätkö ihmiset mitään metsän hyväksi", sanoi kettu. – "Ole varma siitä!" sanoi Karri. "Ne tekevät työtä minkä kerkiävät." – "Ne ovat tappaneet koko minun sukuni ja tulevat kai tappamaan ainutkin", sanoi kettu. "Mutta olkoon se heille anteeksi annettu, kunhan pelastavat metsän." Ei sitä kertaa käynyt Karri metsässä sinä vuonna, ettei joku kysynyt häneltä, voisivatko ihmiset pelastaa metsän. Ei ollut Karrin helppo vastata, sillä ihmiset eivät tienneet itsekään, onnistuisiko heidän päästä voitolle nunnista.

Kun ajattelee, miten pelätty ja vihattu vanha Kolmårdenin metsä oli ollut, oli aivan ihmeellistä nähdä, että toistasataa miestä joka päivä lähti metsään pelastaakseen sitä häviöstä. He kaatoivat metsää siellä, missä se oli enin vahingoittunutta, raivasivat pois pensaat ja karsivat alimmat oksat, etteivät toukat voisi madella puusta toiseen, hakkasivat leveitä katuja vahingoittuneen metsän ympärille ja asettivat maahan liimalla voideltuja tankoja saartaakseen toukat ja estääkseen niitä tunkeutumasta uusille aloille. Tehtyään sen he alkoivat asettaa liimarenkaita puiden ympärille. Heidän tarkoituksensa oli sillä tavoin estää toukkia pääsemästä puista, jotka jo oli syöty paljaiksi, ja pakottaa ne pysähtymään siihen missä olivat, ja kuolemaan nälkään.

Ihmiset tekivät näitä töitä pitkin kevättä. He olivat hyvin toiveikkaita ja odottivat melkein levottomina, että toukat tulisivat munistaan esiin. He olivat varmat siitä, että olivat aidanneet ne niin hyvin, että ainakin suurimman osan toukista täytyi kuolla nälkään.

Niinpä tulivat sitten toukat esiin kesän alkupuolella, ja niitä oli monta vertaa enemmän kuin edellisenä kesänä. Mutta sehän ei tehnyt mitään, jos ne vain olivat hyvin aidatut eivätkä voisi hankkia itselleen riittävästi ruokaa.

Mutta eipä nyt käynytkään aivan niinkuin ihmiset olivat toivoneet. Kyllähän toukkia tarttui liimatankoihin, ja suuret joukot eivät liimarenkailta päässeet alas puista, mutta kukaan ei voinut väittää, että toukat oli saarrettu. Niitä oli aitauksen sisällä ja niitä oli sen ulkopuolella. Niitä oli kaikkialla. Niitä mateli maanteillä, aidoilla, seiniä pitkin. Ne vaelsivat Rauhankorven alueelta muihin Kolmårdenin osiin.

"Ne eivät lakkaa, ennen kuin ovat hävittäneet kaiken metsämme", sanoivat ihmiset. He olivat hyvin pahoilla mielin eivätkä voineet mennä metsään saamatta kyyneliä silmiinsä.

Karria inhotti koko tuo mateleva ja järsivä joukko, niin että hän ei voinut mennä ovesta ulos. Mutta eräänä päivänä hänen oli mielestään mentävä katsomaan, miten Harmaaturkki voi. Hän lähti heti hirvien asumasijoille ja riensi eteenpäin kuono maassa. Kun hän oli tullut sen puun juuren luo, jossa hän vuotta aikaisemmin oli tavannut Avuttoman, oli se siinä taas ja kutsui häntä. "Oletko puhunut Harmaaturkille siitä, mitä minä sanoin sinulle viimeksi tavatessamme?" kysyi tarhakäärme. Karri vain haukahti ja yritti puraista häntä. "Tee se nyt sentään", sanoi käärme. "Sinähän näet, etteivät ihmiset tiedä mitään keinoa tätä hävitystä vastaan." – "Et sinäkään tiedä", sanoi Karri ja riensi pois.

Karri tapasi Harmaaturkin, mutta hirvi oli niin synkällä päällä, että vain vaivoin tervehti. Hän alkoi heti puhua metsästä. "En tiedä mitä antaisin, jos tästä surkeudesta tulisi loppu", sanoi hän.

"Silloin minun kai pitää sanoa sinulle, että sinä taitaisit voida pelastaa metsän", sanoi Karri ja kertoi hänelle tarhakäärmeen terveiset. – "Jos tuon olisi luvannut joku toinen kuin Avuton, niin minä lähtisin heti maanpakoon", sanoi hirvi. "Mutta mistä olisi tuommoisella käärmepahasella semmoinen voima?" – "Se oli tietysti vain turhaa kehumista", sanoi Karri. "Tarhakäärmeet ovat aina tietävinään enemmän kuin muut eläimet."

Kun Karri lähti kotiinpäin, seurasi Harmaaturkki mukana. Karri kuuli silloin rastaan kuusen latvasta rätisevän: "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän! Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän!"

Karri luuli kuulleensa väärin, mutta eipä aikaakaan, kun tuli jänis polun poikki loikaten. Kun jänis näki heidät, se pysähtyi, vilkautti korviaan ja huusi: "Täällä tulee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Sitten se puikki tiehensä niin pian kuin pääsi.

"Mitä ne sillä tarkoittavat?" kysyi Karri. – "En tiedä oikein", sanoi Harmaaturkki. "Minä luulen, että metsän pikkukansat ovat minulle vihoissaan siitä, että neuvoin hakemaan apua ihmisiltä. Kaikki heidän piilopaikkansa ja asuinpaikkansa ovat hävinneet, kun pikkumetsä hakattiin."

He kulkivat yhdessä vähän aikaa, ja Karri kuuli huudettavan joka taholta: "Siinä on Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän." Harmaaturkki ei ollut kuulevinaankaan, mutta Karri luuli ymmärtävänsä, miksi toinen oli niin alakuloinen.

"Kuulehan, Harmaaturkki", sanoi Karri yht'äkkiä, "mitä tarhakäärme tarkoittaa väittäessään, että sinä muka olet tappanut sen, jota hän enin rakasti?" – "Mistäs minä sen tietäisin?" sanoi Harmaaturkki. "Tiedäthän sinä, ettei minun tapanani ole koskaan ketään tappaa."

Kohta sen jälkeen he tapasivat ne neljä vanhaa hirveä. Ne tulivat hitaasti ja mietteissään kävellen toinen toisensa perässä. "Päivää!" huusi Harmaaturkki heille. – "Päivää", vastasivat hirvet. "Tahdoimme juuri tavata sinua, Harmaaturkki, neuvotellaksemme kanssasi metsästä."

"Se on nyt niin", sanoi Köyryselkä, "että olemme saaneet tietää, että on tapahtunut ilkityö täällä metsässä ja että koko metsä hävitetään sen tähden, että teko on jäänyt rankaisematta." – "Mikä ilkityö se on?" – "Joku on tappanut vaarattoman eläimen, jota ei ole voinut syödä. Sitä pidetään ilkityönä Rauhankorvessa." – "Kuka on tehnyt semmoisen ilkityön?" sanoi Harmaaturkki. – "Se taitaa olla joku hirvi, ja me kysyisimme nyt sinulta, tiedätkö kuka se mahtaa olla?" – "En minä tiedä", sanoi Harmaaturkki, "minä en ole koskaan kuullut puhuttavan hirvestä, joka olisi tappanut vaarattoman eläimen."

Harmaaturkki erosi vanhuksista ja vaelsi eteenpäin Karrin kanssa. Hän oli käynyt yhä äänettömämmäksi ja käveli pää hyvin riipuksissa. He tulivat kulkeneeksi Krylen, kyykäärmeen, ohi, ja käärme loikoi kalliopaadellaan. "Siinä menee Harmaaturkki, joka on hävittänyt metsän", sähähti Kryle, hän niinkuin kaikki muutkin. Nyt oli Harmaaturkin kärsivällisyys lopussa. Hän meni käärmeen luo ja nosti etujalkansa. "Aiotko tappaa minutkin, niinkuin tapoit sen vanhan tarhakäärmeen?" sanoi Kryle. – "Olenko minä tappanut tarhakäärmeen?" kysyi Harmaaturkki. – "Ensimmäisenä päivänä metsään tulosi jälkeen tapoit tarhakäärme Avuttoman akan", sanoi Kryle.

Harmaaturkki lähti nopeasti Krylen luota ja jatkoi matkaansa Karrin rinnalla. Yht'äkkiä hän pysähtyi. "Karri, minähän se olen tehnyt sen ilkityön. Olen tappanut vaarattoman eläimen. Metsä häviää minun tähteni." – "Mitä sinä sanot?" keskeytti hänet Karri. – "Sano sinä tarhakäärme Avuttomalle, että Harmaaturkki lähtee maanpakoon jo tänä yönä!" – "Sitä minä en koskaan sano", sanoi Karri. "Tuo maa tuolla pohjoisessa päin on hirville vaarallinen maa." – "Luuletko sinä, että minä voin jäädä tänne, koska olen saanut aikaan semmoisen onnettomuuden!" sanoi Harmaaturkki. – "Älähän nyt hätäile. Odotahan huomiseen, ennen kuin teet mitään!" – "Sinä itse olet opettanut minulle, että hirvet ja metsä ovat yhtä", sanoi Harmaaturkki ja sen sanottuaan hän erosi Karrista.

Karri meni kotiin, mutta tämä keskustelu oli saattanut hänet levottomaksi, ja jo seuraavana päivänä hän tuli taas metsään tapaamaan hirveä. Mutta hän ei löytänyt Harmaaturkkia mistään eikä etsinytkään häntä kauan. Hän ymmärsi, että Harmaaturkki oli uskonut tarhakäärmettä ja mennyt maanpakoon.

Kotimatkalla Karri oli niin pahalla tuulella, ettei sitä voi sanoin selittää. Hän ei voinut ymmärtää Harmaaturkkia, joka oli antanut tuon tarhakäärmeen, mokomankin, viekoitella itseään pois. Semmoista hullutusta hän ei ollut koskaan kuullut. Mitä tuo Avuton nyt mahtaisi?

Kävellessään näissä mietteissään Karri näki metsänvartijan seisomassa ja osoittelemassa puuhun. "Mitä sinä siinä katselet?" kysyi toinen mies, joka seisoi hänen vieressään. – "On tullut jokin tauti toukkiin", sanoi metsänvartija.

Karri hämmästyi sanomattomasti, mutta hän suuttui melkein vielä enemmän siitä, että tarhakäärmeellä oli ollut valta pitää sanansa. Nyt kai Harmaaturkki saa pysyä poissa iät kaiket, sillä tuo tarhakäärme ei varmaankaan kuole koskaan.

Juuri kun Karri oli enin suruissaan, pälkähti hänen päähänsä jotakin, joka häntä hiukan lohdutti. "Tuon käärmeen ei ehkä tarvitsekaan elää niin vanhaksi", ajatteli hän. "Ei se ehkä aina ole puun juuren alla piilossa. Jahka se on toimittanut pois toukat, niin kyllä minä tiedän, kuka sen hengiltä puraisee."

Oli todellakin ilmaantunut tautia toukkiin, mutta ensimmäisenä kesänä se ei ehtinyt paljoakaan levitä. Se oli tuskin puhjennut, kun toukat jo alkoivat koteloitua. Niistä syntyi miljoonia perhosia. Ne lentelivät öisin puiden ympärillä kuin lumituisku ja munivat lukemattomat määrät munia. Seuraavana vuonna oli odotettavissa vielä suurempi hävitys.

Hävitys tuli, mutta se ei kohdannut ainoastaan metsää, vaan myöskin toukkia itseään. Tauti levisi nopeasti metsäseudusta toiseen. Sairaat toukat lakkasivat syömästä, matelivat puiden latvoihin ja kuolivat sinne. Syntyi suuri ilo ihmisten kesken, kun he näkivät toukkain kuolevan, mutta vielä suurempi metsän eläinten kesken. Karri ajatteli joka päivä tuimalla tyydytyksellä sitä hetkeä, jolloin hän voisi puraista kuoliaaksi Avuttoman.

Mutta toukat olivat levinneet peninkulmittain lähimetsiin, eikä tauti tänäkään kesänä saavuttanut heitä kaikkia, vaan monet jäivät eloon, kunnes muuttuivat koteloiksi ja perhosiksi.

Lentäviltä linnuilta sai Karri terveiset Harmaaturkilta, että tämä oli elossa ja voi hyvin. Mutta linnut kertoivat Karrille senkin, että sala-ampujat olivat monta kertaa ahdistaneet Harmaaturkkia ja että tämä oli hädin tuskin päässyt pakoon.

Karri eli suuressa odotuksessa ja ikävässä. Ja hänen täytyisi odottaa vielä kaksi kesää. Vasta silloin olisivat toukat lopussa.

Tuskin Karri oli kuullut metsänvartijan sanovan, että metsä oli pelastettu, kun hän lähti etsimään Avutonta. Mutta kun hän tuli metsään, selvisi hänelle jotakin kauheata. Hän ei voinut enää metsästää, hän ei voinut enää juosta, hän ei voinut enää nuuskia vihollisensa jälkiä, hän ei voinut nähdä. Pitkä odotusaika oli vanhentanut Karrin. Hän oli huomaamattaan tullut vanhaksi. Hän ei enää jaksanut purra kuoliaaksi tarhakäärmettä. Hän ei voinut vapauttaa ystäväänsä Harmaaturkkia sen vihamiehestä.

Kosto

Eräänä iltapäivänä laskeutui Akka Kebnekaiselainen ja hänen laumansa metsäjärven rannalle. He olivat vielä Kolmårdenissa, mutta olivat jo poistuneet Itä-Göötanmaalta ja olivat nyt Jönåkerin kihlakunnassa Sörmlannissa.

Kevään tulo oli myöhästynyt, kuten tavallisesti vuoriseudulla, ja järvi oli vielä jäässä kaikkialta muualta paitsi rannoilta. Hanhet hyökkäsivät heti veteen kylpemään ja etsimään ruokaa, mutta Niilo Holgerinpoika oli aamulla kadottanut toisen puukenkänsä ja hän pistäytyi rannalla kasvavaan lepikkoon ja koivikkoon etsiäkseen jotakin, mitä voisi sitoa jalkaansa.

Poika sai mennä aika pitkälle, ennen kuin löysi siihen sopivaa, ja hän katseli levottomasti ympärilleen, sillä hänen ei ollut ollenkaan hyvä olla täällä metsässä. "Toista on tasangolla tai järvellä", hän ajatteli. "Siellä voi nähdä minne menee. Jos tämä olisi edes pyökkimetsä, niin ainahan se menettelisi, sillä siellä on maa melkein paljasta, mutta minä en voi ymmärtää, kuinka ihmiset voivat sietää tämmöisiä tiettömiä ja synkkiä koivu- ja kuusimetsiä. Jos tämä olisi minun metsääni, niin hakkaisin maahan kaikki tyynni."

Viimein hän löysi palan tuohta ja seisoi juuri asettelemassa sitä jalkaansa, kun kuuli rapinaa takaansa. Hän kääntyi ja näki, että käärme luikerteli risukossa suoraan häntä kohti. Se oli aivan tavattoman pitkä ja paksu, mutta poika näki heti, että sillä oli valkoinen pilkku kummassakin poskessa, ja hän jäi seisomaan paikalleen. "Sehän on vain tarhakäärme", hän ajatteli. "Se ei kai voi tehdä minulle mitään." Mutta samassa hän sai käärmeeltä niin kovan töytäyksen rintaansa, että kaatui. Poika pääsi jaloilleen heti ja juoksi pakoon, mutta käärme ajoi häntä takaa. Maa oli risuista ja kivistä, eikä poika päässyt erittäin pian pakoon, vaan käärme seurasi hänen kintereillään.

Yht'äkkiä poika näki edessään suuren jyrkkäreunaisen kiven, ja hän rupesi kiipeämään sen päälle. "Tänne ei käärme voine tulla", ajatteli hän, mutta kun hän päästyään kivelle katsahti taakseen, hän näki, että käärme koetti seurata häntä sinnekin.

Aivan pojan vieressä kiven päällä oli toinen kivi, melkein pyöreä ja miehen pään kokoinen. Se lepäsi aivan irrallaan kaitaisen reunan varassa. Oli käsittämätöntä miten se oli voinut jäädä siihen. Kun käärme tuli lähemmäksi, juoksi poika pyöreän kiven taakse ja sysäsi sitä. Se pyörähti suoraan käärmettä kohti, vetäisi sen maahan ja jäi sen pään päälle.

"Tuopa teki tehtävänsä mainiosti", ajatteli poika ja huokasi helpotuksesta nähdessään, miten käärme nytkähteli pari kertaa kiivaasti ja jäi sitten liikkumattomaksi. "Enpä luule koskaan tällä matkalla olleeni suuremmassa vaarassa."

Hän oli tuskin ehtinyt tointua, kun kuuli suhauksen ilmassa ja näki linnun laskeutuvan maahan ihan käärmeen viereen. Se oli kooltaan ja rakenteeltaan kuin varis, mutta sillä oli kaunis metallinkiiltävä höyhenpuku. Poika vetäytyi varovasti piiloon kivessä olevaan halkeamaan. Hänellä oli tuoreessa muistissaan se seikkailu, jolloin varikset olivat vieneet hänet, eikä hän tahtonut näyttäytyä suotta aikojaan.

Musta lintu kävellä koikkelehti edestakaisin pitkin käärmeen ruumista ja käänteli sitä nokallaan. Viimein se räpäytti siipiään ja huusi niin kimeällä äänellä, että korvia vihloi: "Se on varmaankin Avuton, tarhakäärme, joka tässä lepää hengetönnä." Hän tepasteli vielä kerran pitkin käärmeen ruumista ja jäi sitten seisomaan syviin mietteisiin vaipuneena, raaputtaen niskaansa jalallaan.

"On mahdotonta, että olisi kaksi näin suurta käärmettä tässä metsässä", sanoi hän. "Se on varmasti hän."

Hän näytti juuri aikovan työntää nokkansa käärmeen ruumiiseen, kun yht'äkkiä pysähtyi. "Älä ole pöllöpää, Bataki", sanoi hän. "Et kai sinä aio ikinä syödä käärmettä, ennen kuin olet kutsunut tänne Karrin. Hän ei usko, että Avuton on kuollut, ellei itse saa sitä nähdä."

Poika koetti pysytellä hiljaa, mutta lintu oli niin naurettavan juhlallinen kävellessään siinä ja haastellessaan itsekseen, ettei hän voinut pidättää nauruaan.

Lintu kuuli sen ja lennähti kivelle. Poika nousi kiireesti ylös ja meni häntä vastaan. "Etkös sinä ole se, jota sanotaan Batakiksi, korpiksi, ja etkös sinä ole hyvä ystävä Akka Kebnekaiselaisen kanssa?" kysyi poika. Lintu katseli häntä tarkkaan, ja sitten hän nyökäytti kolme kertaa päätään. "Ethän sinä vain liene se, joka lentelee villihanhien seurassa ja jota ne sanovat Peukaloiseksi?" – "Vaikkapa olisinkin", sanoi poika.

"Oli hirveän hyvä, että tapasin sinut. Sinä ehkä voit sanoa minulle, kuka on tappanut tämän tarhakäärmeen." – "Se oli tuo kivi, jonka minä vyörytin häntä vastaan", sanoi poika ja kertoi, miten kaikki oli käynyt. "Se oli reipas teko semmoisen teoksi, joka on niin pieni kuin sinä", sanoi korppi. "Minulla on täällä metsässä näillä seuduin ystävä, joka ilostuu kovasti, kun saa kuulla, että tarhakäärme on tapettu, ja minä tekisin sinulle kernaasti vastapalveluksen." – "Kertokaa sitten minulle, miksi olette niin iloisia tarhakäärmeen kuolemasta!" sanoi poika. – "Se on pitkä juttu", sanoi korppi. "Et sinä jaksa sitä kuunnella."

Mutta poika sanoi kyllä jaksavansa, ja nyt kertoi korppi koko tarinan Karrista ja Harmaaturkista ja tarhakäärmeestä ja Avuttomasta. Kun hän oli lopettanut, istui poika hetkisen aikaa äänetönnä ja tuijotti eteensä. – "Kiitän sinua", sanoi hän sitten. "Saatuani kuulla tämän on minusta kuin ymmärtäisin metsää paremmin kuin ennen. Mahtaneeko suuresta Rauhankorvesta olla enää mitään jäljellä?" – "Suurin osa on kyllä turmeltunut", sanoi Bataki. "Puut ovat niinkuin kulon polttamat. Ne on kaadettava, ja kestää kauan, ennen kuin tästä metsästä tulee semmoinen kuin se oli." – "Tuo käärme on ansainnut kuolemansa", sanoi poika, "mutta onko mahdollista, että hän oli niin viisas, että voi lähettää taudin toukkiin." – "Ehkä hän tiesi, että ne tavallisesti sairastuvat sillä tavalla", sanoi Bataki. – "Niin, saattaahan olla, mutta kyllä minun täytyy sanoa, että viisas eläin se sittenkin oli."

Poika oli ääneti ja korppi hyppäsi kiveltä ja riensi rantaan. Siellä olivat kaikki hanhet nousseet vedestä ja seisoivat ja puhelivat vanhan koiran kanssa, joka oli niin heikko ja raihnainen, että hänen olisi luullut voivan kaatua kuolleena maahan millä hetkellä hyvänsä.

"Siinä on Karri", sanoi Bataki pojalle. "Anna hänen nyt ensin kuulla, mitä villihanhilla on hänelle kerrottavaa! Sitten sanomme me hänelle, että tarhakäärme on kuollut."

He riensivät lähemmä ja kuulivat, kuinka Akka puhui Karrille. "Se tapahtui viime vuonna, kun me olimme kevätmatkallamme", sanoi johtajahanhi. "Olimme lentäneet Yksi, Kaksi ja minä eräänä aamuna Taalainmaan Siljanista ja kuljimme suurten rajametsäin yli Taalainmaan ja Helsinglandin välillä. Emme nähneet allamme mitään muuta kuin ruskeaa havumetsää. Lunta oli vielä paksulti puiden välissä, joet olivat jäässä, siellä täällä vain jokin musta suvanto, ja joen rannoilta oli lumi osaksi sulanut. Tuskin näimme ainoatakaan kylää tai taloa, ainoastaan harmaita karjamajoja, jotka ovat autioina talven aikana. Siellä täällä luikerteli kaitaisia metsäteitä, joita pitkin ihmiset talvella olivat ajaneet hirsiä. Jokien varsilla oli suuria hirsikasoja.

"Lentäessämme näimme yht'äkkiä kolme metsästäjää alhaalla metsässä. Ne hiihtivät, ja niillä oli kahlekoirat matkassaan ja puukot vyöllä, mutta ei pyssyjä. Oli kova hankiainen, ja ne eivät seuranneet luikertelevia metsäteitä, vaan hiihtivät suoraan eteenpäin. Näytti siltä kuin ne olisivat hyvin tienneet, minne niiden oli mentävä löytääkseen sen, jota etsivät.

"Lensimme korkealla ja näimme koko metsän allamme. Kun olimme keksineet metsästäjät, teki mielemme ottaa selkoa riistasta. Aloimme lentää edestakaisin ja tähystellä puiden väliin. Näimme silloin tiheässä pensaikossa kuin suuria sammaltuneita kiviä. Ne eivät kuitenkaan olleet oikein kivien näköisiä, sillä niiden päällä ei ollut lunta.

"Me laskeusimme nyt nopeasti alas ja istahdimme keskelle vesaikkoa. Silloin liikahtivat nuo kivilouhut. Siinä oli kolme hirveä lepäämässä metsän hämärässä: härkä ja kaksi lehmää. Härkä liikahti kuullessaan meidän tulomme; ja se tuli meitä vastaan. Se oli suurin ja komein eläin, minkä milloinkaan olimme nähneet. Mutta kun hän huomasi, että ne, jotka olivat hänet herättäneet, olivat vain mitättömiä villihanhia, laskeutui hän takaisin levolle. 'Älkäähän asettuko nukkumaan, vaari!' sanoi minä hänelle. 'Paetkaa niin pian kuin voitte! Metsässä on metsämiehiä, ja ne hiihtävät suoraan tänne teidän makuupaikallenne.'

"'Kiitoksia paljon, hanhimuori', sanoi hirvi ja minusta näytti, kuin hän olisi ollut nukkumaisillaan puhuessaan, 'mutta te kai tiedätte, että me hirvet olemme rauhoitettuja tähän aikaan vuodesta. Nuo metsämiehet ovat kai lähteneet ketunajoon.'

"'Metsä on täynnä ketunjälkiä, mutta metsämiehet eivät olleet niistä tietävinäänkään. Uskokaa minua! Nyt ne tulevat tänne teitä tappamaan. Niillä ei ole pyssyjä, ainoastaan keihäät ja puukot, sentähden että ne eivät uskalla ampua metsässä tähän aikaan vuodesta.'

"Härkä makasi yhä levollisena, mutta lehmät tulivat levottomiksi. 'On ehkä niinkuin hanhet sanovat', sanoivat he ja rupesivat nousemaan. – 'Maatkaa te vain rauhassa!' sanoi härkä. 'Tähän metsään ei tule metsämiehiä. Siitä saatte olla huoleti.'

"Eihän siihen voinut sen enempää, ja me villihanhet lähdimme taas lentoon. Mutta me lentelimme edestakaisin saman paikan yllä nähdäksemme, miten hirvien kävisi.

"Tuskin olimme nousseet tavalliseen lentokorkeuteen, kun näimme härän tulevan metsästä. Hän veti ilmaa sieraimiinsa ja meni sitten suoraan metsämiehiä vastaan. Mennessään hän astui kuivien risujen päälle, jotta ne rusahdellen katkeilivat. Suuri paljas suo oli hänen edessään. Hän meni sinne ja asettui keskelle suota, jotta näkyisi joka taholle. Siinä seisoi hirvi, kunnes metsämiehet tulivat metsän reunaan. Silloin hän kääntyi ja pakeni toisaanne kuin mistä oli tullut. Metsämiehet päästivät koiransa irti, ja itse he hiihtivät jälkeen niin nopeasti kuin suinkin voivat.

"Hirvi oli laskenut päänsä selkää vasten ja juoksi, minkä suinkin pääsi. Hän pyrytti pilvenä lunta ympärilleen. Sitten hän pysähtyi ikään kuin odottaakseen heitä, ja kun he taas olivat näkyvissä, puhalsihen hän uudestaan menemään. Me ymmärsimme, että hänen tarkoituksensa oli houkutella metsämiehet pois niiltä seuduin, missä lehmät makasivat. Meistä oli hauskaa, että hän oli niin urhoollinen, että asettui itse vaaralle alttiiksi, jotta ne, jotka olivat hänen omansa, saisivat olla rauhassa. Ei kukaan meistä olisi tahtonut lähteä siitä paikasta, ennen kuin olimme saaneet nähdä, kuinka tämä kaikki päättyisi.

"Ajo jatkui tällä tavoin pari tuntia. Meitä ihmetytti, että metsästäjät viitsivät seurata hirveä, kun heillä ei ollut pyssyjä. Eivät ne kai kuvitelleet jaksavansa uuvuttaa semmoista juoksijaa, kuin hän oli.

"Mutta sitten me huomasimme, ettei hirvi enää paennutkaan yhtä nopeasti kuin alussa. Hän asetteli jalkojaan varovaisemmin lumeen. Ja kun hän veti ne ylös, näkyi jalansijoissa verta.

"Silloin ymmärsimme, miksi metsämiehet olivat olleet niin itsepintaisia. Ne toivoivat apua lumelta. Hirvi oli raskas ja joka askeleella hän upposi kinoksen pohjaan. Mutta lumen kova kuori kulutti rikki hänen jalkansa. Se repi pois karvan ja viilsi nahkaa, ja hän kärsi kovia kipuja. Ja hän uupui kahlatessaan syvässä lumessa.

"Vihdoin hän menetti malttinsa. Hän pysähtyi antaakseen koirien ja metsämiesten tulla ihan lähelle ja taistellakseen heidän kanssaan. Seisoessaan siinä ja odottaessaan hän loi silmäyksen ylös ja nähdessään meidät, kun vaakuimme siinä hänen kohdallaan, hän huusi: 'Jääkää tähän, villihanhet, kunnes kaikki on lopussa! Ja kun ensi kerran kuljette Kolmårdenin yli, niin hakekaa käsiinne Karri-koira ja sanokaa hänelle, että hänen ystävänsä Harmaaturkki on kuollut niinkuin kuolla pitää!'" Kun Akka oli ehtinyt tähän, nousi vanha koira ja astui pari askelta häntä lähemmäksi. "Harmaaturkki eli niinkuin elää pitää", sanoi hän. "Hän tunsi minut. Hän tiesi, että minä olen urhoollinen koira ja että minä ilostuisin kuullessani, että hän on kuollut, niinkuin kuolla pitää. Kerrohan nyt, kuinka…"

Hän nosti häntäänsä ja kohotti päätään ikään kuin antaakseen itselleen reippaan ja jalon asennon, mutta vaipui taas takaisin.

"Karri se, Karri se!" huusi nyt ihmisen ääni metsästä.

Vanha koira nousi nopeasti. "Isäntäni siellä huutelee minua", sanoi hän, "ja minä seuraan häntä mielelläni. Näin äsken, että hän latasi pyssynsä, ja me molemmat menemme nyt metsään viimeistä kertaa yhdessä. Kiitoksia, villihanhi. Tiedän kaikki, mitä tarvitsee tietää mennäkseen tyytyväisenä kuolemaan."