Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 28

XXXIV
TARU UPLANNISTA

Torstaina toukokuun 5. p: nä.

Seuraavana päivänä sade oli lakannut, mutta myrskyä kesti koko aamupäivän. Vedenpaisumus levisi yhä laajemmalle, ja Niilo Holgerinpojalla oli kova työ pelastaessaan pesiä ja poikasia.

Mutta kohta iltapäivällä tapahtui käänne. Tuli yht'äkkiä mitä kaunein ilma, lämmintä, tyyntä ja ihanaa. Melkein samaan aikaan lakkasi vesi Määlarissa nousemasta; eikä pojan enää tarvinnut mennä järveen pelastamaan pikkulintuja ja kuljettamaan maihin niiden pesiä.

Hän loikoi tyytyväisenä keskellä kukkivaa mätästä ja katseli taivaalle, kun kaksi koululasta tuli kirjoineen ja eväskoreineen pientä polkua, joka mutkitteli rantaa myöten. He kulkivat hitaasti ja näyttivät hyvin murheellisilta. Tultuaan Niilo Holgerinpojan kohdalle he istahtivat ja alkoivat puhua onnettomuudestaan.

"Äiti suuttuu meille saatuaan kuulla, ettemme ole osanneet läksyjämme tänäkään päivänä", sanoi toinen lapsista. – "Niin, ja entä isä sitten", sanoi toinen; ja silloin sai suru heidät niin valtaansa, että he pillahtivat itkemään.

Peukaloinen makasi siinä ja mietti, voisiko hän lohduttaa heitä jollakin tavalla, kun pieni, koukkuselkäinen eukko, jolla oli ystävälliset kasvot, tuli polkua pitkin ja pysähtyi heidän eteensä.

"Mitä ne nämä lapset itkevät?" kysyi mummo, ja silloin pienokaiset kertoivat, että he eivät olleet osanneet läksyjään koulussa, ja nyt heitä hävetti niin, etteivät kehdanneet mennä kotiin.

"No, mikähän nyt mahtoi olla niin vaikeaa, ettette sitä oppineet?" kysyi mummo; ja lapset kertoivat, että heillä oli ollut läksynä koko Uplanti.

"Niin, se ei ehkä olekaan niin helppoa oppia kirjoista", sanoi mummo, "mutta nyt saatte kuulla, mitä minun äitini kerran kertoi minulle tästä maasta. Minä en ole käynyt koulua, minä, niin etten ole koskaan saanut kuulla siitä sen enempää, mutta sen, mitä äitini kertoi, minä olen muistanut kaiken ikäni."

"Niin, äiti sanoi", alkoi mummo ja istuutui kivelle lasten viereen, "äiti sanoi, että kauan, kauan sitten oli Uplanti Ruotsin köyhin ja vähäpätöisin maakunta. Ei siinä ollut muuta kuin laihoja savipeltoja, joihin oli siroteltu pieniä matalia kivimäkiä, ja lienee niitä monessa paikassa vielä tänäkin päivänä, vaikk'emme me, jotka asumme täällä Määlarin rannoilla, niitä näe.

"No niin, mistä lieneekään johtunut, joka tapauksessa on varmaa, että täällä oli köyhää ja surullista. Uplannista tuntui siltä, että muut maakunnat katselivat häntä kuin mitäkin hylkyä, ja sellainen alkaa lopulta harmittaa. Eräänä päivänä hän suuttui ja sydäntyi oloonsa ja elämäänsä, heitti repun selkäänsä ja otti kepin käteensä ja lähti kerjäämään niiltä, joilla oli paremmat päivät.

"Uplanti kulki ensin etelää kohti aina Skooneen asti; ja sinne tultuaan hän alkoi valittaa köyhyyttään ja pyytää maata. 'Eihän tässä enää tiedä mitä antaa millekin kerjäläiselle', sanoi Skoone. 'Mutta annahan olla! Olen tässä juuri kaivanut pari lantakaivoa. Saat ottaa muutamia turpeita kaivon reunalta, mikäli niistä on sinulle hyötyä.'

"Uplanti kiitti ja otti ja meni sitten Länsi-Göötanmaalle. Sielläkin hän ruikutti köyhyyttään ja pyysi maata. 'Maata en sinulle anna', sanoi Länsi-Göötanmaa. En anna minä kenellekään kerjäläiselle palaakaan lihavista pelloistani. Mutta sinä voit saada jonkin pienen jokeni, joita on täällä tasangollani, jos sinulle siitä on vähänkin hyötyä.'

"Uplanti kiitti ja otti vastaan ja poikkesi nyt Hallantiin. Siellä hän alkoi uudelleen valitella köyhyyttään ja pyytää maata. 'Minä en ole rikkaampi kuin sinäkään', sanoi Hallanti, 'ja sentähden ei minun pitäisi sinulle antaa mitään. Mutta sinä voit vääntää maasta joitakin kivimäkiä ja viedä mennessäsi, jos luulet sen kannattavan.'

"Uplanti kiitti ja otti ja ponnisteli Bohuslääniä kohti Siellä hän sai poimia säkkiinsä niin monta alastonta karia kuin mieli teki. 'Eiväthän nämä juuri miltään näytä, mutta ne ovat hyvät olemassa tuulen suojana', sanoi Bohuslääni. 'Niistä voi olla sinulle hyötyäkin, koska olet kotoisin meren rannalta kuten minäkin.'

"Uplanti oli kiitollinen kaikesta siitä mitä sai; eikä hän hylkinyt mitään, vaikka joka paikasta sai vain semmoista, jota muut eivät luulleet tarvitsevansa. Vermlanti heitti hänelle vähän kallioperäistä maata. Vestmanlanti antoi muutamia harjujaan. Itä-Göötanmaa lahjoitti palan jylhää Kolmårdenia, ja Smoolanti poimi pyytäjän säkin täyteen soita ja kiviraunioita ja kanervakankaita.

"Sörmlanti ei tahtonut antaa muuta kuin pari Määlarin lahtea, ja Taalainmaa ajatteli samalla tavalla, ettei sopinut antaa maata, mutta lupasi Uplannille palasen Taalainjokea.

"Viimeksi hän sai Närkeltä muutamia vesiperäisiä niittyjä Jälmarin rannalta, ja nyt oli Uplanti saanut säkkinsä niin täyteen, ettei hän enää uskonut olevan tarpeellista mennä edemmäksi.

"Tultuaan kotiinsa ja poimittuaan esiin kaikki mitä oli kerännyt, oli Uplanti omasta mielestäänkin saanut kauhean paljon tyhjää rojua, ja hän huokasi haikeasti eikä oikein ymmärtänyt, kuinka voisi käyttää hyödykseen kaikkia näitä lahjoja.

"Vuodet vierivät, ja Uplanti käyskenteli kotonaan ja järjesteli ja lajitteli, ja viimein hän oli päässyt niin pitkälle kuin oli tahtonut.

"Siihen aikaan ruvettiin Ruotsissa tuumimaan, missä kuninkaan ja kaikkien hänen miestensä oli asuttava, ja kaikki maakunnat kokoontuivat siitä keskustelemaan. Selväähän oli, että jokainen tahtoi kuninkaan luokseen ja siitä tuli pitkä jupakka. 'Minun mielestäni on kuninkaan asuttava siinä maakunnassa, joka on viisain ja kyvykkäin', sanoi Uplanti, ja se oli kaikkien mielestä viisas neuvo. He hajaantuivat tehtyään sen päätöksen, että se maakunta, joka voi osoittaa olevansa viisain ja kyvykkäin, saa kuninkaan luokseen.

"Tuskin kaikki maakunnat olivat ennättäneet kotiinsa, kun tuli sana Uplannilta, että he saapuisivat pitoihin hänen luokseen. 'Vähän taitaa tuolla olla tarjottavaa', sanoivat muut maakunnat, mutta tulivat kuitenkin kesteihin.

"Mutta kun he tulivat perille, niin he aivan hämmästyivät näkemästään. Siinä oli Uplanti, sisämaa täynnä komeita taloja ja kyliä, ja rannikko täynnä kaupunkeja, ja kaikki vedet, jotka sitä ympäröivät, täynnä laivoja.

"'On häpeä kulkea kerjuulla, kun on itsellään niin paljon hyvää', sanoivat muut maakunnat.

"'Olen kutsunut teidät tänne kiittääkseni teitä lahjoistanne', sanoi Uplanti ja jatkoi: 'sillä teidän ansiotanne on, että minä voin tulla toimeen.

"'Ensi töikseni minä kotiin tultuani johdin Taalainjoen omalle alueelleni ja toimitin niin, että sen täytyi muodostaa kaksi komeaa putousta: toisen Söderforsissa ja toisen Älvkarlebyssä. Joen eteläpuolelle, Dannemoran luo, minä panin kalliopohjan, jonka olin saanut Vermlannilta, ja silloin minä huomasin, ettei Vermlanti ollut oikein katsonut, mitä antoi, sillä vuori oli parasta rautamalmia. Ylt'ympäri minä istutin metsän, jonka olin saanut Itä-Göötanmaalta, ja kun nyt samassa paikassa oli sekä malmia että sysimetsää ja vesivoimaa, niin tulihan siitä väkisinkin rikas vuorikaivosseutu.

"'Kun olin saanut kaikki näin hyvään järjestykseen ylhäällä pohjolassa, oikaisin suoraksi nuo länsigöötanmaalaiset harjut ja venyttelin niitä niin, että ne ulottuivat aina Määlariin asti ja muodostivat siellä niemiä ja saaria, jotka alkoivat vihertää ja joista on tullut kauniita kuin puutarhoja. Mutta järvet, jotka Sörmlanti oli antanut minulle, minä vedin kauas sisämaahan, jotta siellä voisi syntyä laivaliikennettä ja jotta sieltä voitaisiin päästä muun maailman yhteyteen.

"'Kun olin saanut työni pohjoisessa ja etelässä valmiiksi, menin itäiselle rannalle ja otin kaikki ne teiltä saamani paljaat karit ja kivimäet ja kanervikkokankaat ja alastomat maat ja nakkasin ne mereen. Ja niistä syntyivät kaikki saareni, ja niistä on minulla kalastusta ja laivaliikennettä ajatellen ollut niin paljon hyötyä, että pidän niitä parhaana omaisuutenani.

"'Sitten ei minulla ollut lahjoista paljon muuta jäljellä kuin ne mättäät, jotka olin saanut Skoonelta, ja ne minä panin alueeni keskelle, ja siitä syntyi tuo viljava Vaksla-tasanko. Ja sen hidasjuoksuisen joen, jonka olin saanut Länsi-Göötanmaalta, minä johdin tasangon halki, jotta se sitä myöten pääsisi helposti Määlarin vesiin.'

"Nyt toiset maakunnat ymmärsivät, kuinka kaikki oli käynyt, ja vaikka heitä vähän harmitti, täytyi heidän myöntää, että Uplanti oli taitavasti järjestänyt asiansa. 'Olet saanut paljon aikaan pienillä keinoilla', sanoivat maakunnat. 'Sinä olet meistä sekä viisain että kyvykkäin.'

"'Paljon kiitoksia sanoistanne!' sanoi Uplanti. 'Koska noin sanotte, niin minä siis saan kuninkaan ja pääkaupungin luokseni.'

"Taas harmitti toisia maakuntia hiukan, mutta päätöksessä oli pysyttävä.

"Ja Uplanti sai kuninkaan ja pääkaupungin ja siitä tuli maakuntien ensimmäinen; ja se oli oikein ja kohtuullista, sillä äly ja kyky se tekee kerjäläisistä ruhtinaita vielä tänäkin päivänä."

XXXV
UPSALASSA

Ylioppilas

Torstaina toukokuun 5. p: nä.

Siihen aikaan, kun Niilo Holgerinpoika matkasi maita mantereita villihanhien seurassa, oli Upsalassa nuori, reipas ylioppilas. Hän asui pienessä ullakkokamarissa ja oli niin säästäväinen, että ihmiset sanoivat hänen elävän tyhjästä. Hän harjoitti opintojaan suurella innolla ja valmistui pikemmin kuin kukaan muu. Mutta hän ei kuitenkaan ollut mikään kirjatoukka, vaan osasi pitää hauskaa toveriensa seurassa. Hän oli juuri semmoinen kuin ylioppilaan tulee olla. Hänessä ei ollut mitään muuta vikaa kuin ehkä se, että hän oli hiukan hemmoteltu, menestynyt kun oli. Mutta semmoistahan voi sattua parhaimmallekin. Onnea ei ole niinkään helppo kantaa, ei varsinkaan nuoruudessa.

Eräänä aamuna herättyään hän loikoi vuoteessaan ja ajatteli, kuinka hyvin hänen oli käynyt. "Kaikki ihmiset suosivat minua, sekä toverit että opettajat", hän sanoi itsekseen. "Ja kuinka mainiosti ovatkaan opintoni sujuneet! Tänään minä menen viimeiseen tutkintoon, ja sitten olen pian valmis. Ja kun vain valmistun aikanani, saan heti paikan ja hyvän palkan. On ihmeellistä, miten hyvä onni minulla on. Mutta minähän hoidankin asiani niin hyvin, että minun täytyy väkisinkin onnistua."

Upsalan ylioppilaat eivät istu luokkahuoneissa lukemassa monta yhdessä niinkuin koululapset, vaan he opiskelevat erikseen, kukin kotonaan. Kun he ovat lukeneet yhden aineen valmiiksi, he menevät professorin luo kuulusteltaviksi koko aineesta yhdellä kertaa. Sellaista kuulustelua sanotaan tutkinnoksi ja tänään oli ylioppilaan suoritettava viimeinen ja vaikein tutkinto.

Pukeuduttuaan ja syötyään aamiaisensa hän istuutui kirjoituspöytänsä ääreen luodakseen vielä viimeisen silmäyksen kirjoihinsa. "Olen niin hyvin valmistautunut, että tämä katseleminen oikeastaan on aivan turhaa", ajatteli ylioppilas, "mutta jospa minä nyt pänttään päähäni viimeiseen asti, niin ei minulla ole mitään katumista."

Ei hän ollut kauankaan lukenut, kun koputettiin ovelle, ja sisään astui ylioppilas, jolla oli paksu käärö kainalossa. Se ylioppilas oli aivan toisenlainen kuin kirjoituspöydän ääressä istuva. Hän oli ujo ja arka ja näytti nukkavierulta ja köyhältä. Hän oli sellainen, joka ymmärsi kirjoja, mutta ei mitään muuta. Hänen sanottiin olevan hyvin oppinut, mutta hän oli niin arka ja ujo, ettei hän koskaan uskaltanut mennä tutkintoon. Kaikki luulivat, että hänestä tulee sellainen yli-ikäinen ylioppilas, joka jää Upsalaan vuosikausiksi ja lukee ja lukee eikä koskaan tule miksikään.

Nyt hänellä oli semmoista asiaa, että hän pyysi toveriaan lukemaan kirjan, jonka hän oli itse kirjoittanut. Se ei ollut painettu, vaan ainoastaan käsin kirjoitettu. "Tekisit minulle suuren palveluksen, jos vähän vilkaisisit tätä ja sanoisit kelpaako se mihinkään", sanoi hän.

Ylioppilas, se jolla oli niin hyvä onni kaikessa, ajatteli: "Eikös ole totta niinkuin sanoin, että kaikki minua suosivat? Tuossa tulee nyt tuokin erakko, joka ei ole saanut näytetyksi teostaan kenellekään muulle ja tahtoo, että minä sitä arvostelisin."

Hän lupasi lukea käsikirjoituksen niin pian kuin suinkin, ja toinen asetti sen kirjoituspöydälle hänen eteensä. "Sinun pitää säilyttää tätä huolellisesti", hän sanoi. "Minä olen kirjoittanut tätä viisi vuotta, ja jos se häviää, en voi kirjoittaa sitä uudelleen." – "Ei sille täällä minun luonani mitään tapahdu", sanoi ylioppilas, ja vieras lähti.

Yhoppilas alkoi silmäillä paksua paperikääröä. "Mitähän se on mahtanut näperrellä ja laitella", sanoi hän. "Vai niin, oikein Upsalan kaupungin historian! Sehän kuuluu oikein komealta!"

Kas, oli niin että tämä yhoppilas rakasti Upsalaa enemmän kuin mitään muuta paikkaa maailmassa, ja hän oli utelias lukemaan, mitä vanha ylioppilas oli kirjoittanut kaupungista. "Kun oikein ajattelen, voin lukea hänen historiansa heti paikalla", hän tuumi. "Ei viime hetkessä pänttääminen kuitenkaan mitään auta. Ei sitä silti käy sen paremmin, kun tulee professorin eteen."

Ylioppilas luki eikä nostanut silmiään paperiarkeista, ennen kuin oli päässyt viimeisen lehden loppuun. Lopettaessaan hän oli varsin tyytyväinen. "Katso vain!" hän myhäili. "Onpas se mies oppinut. Tämän kirjan ilmestyttyä on hänen tulevaisuutensa taattu. On hauska sanoa hänelle, kuinka hyvä se on."

Käsikirjoitus oli irtonaisia paperiliuskoja, hän kokosi ne ja asetti pöydälle. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä kuuli kellon lyövän.

"Kas vain! On aika lähteä professorin luo", hän tuumi ja riensi noutamaan mustia vaatteitaan, jotka riippuivat ullakon komerossa. Usein sattuu, että silloin kun on kiire, sekä lukot että avaimet tekevät kiusaa, ja nytkin kesti kotvan, ennen kuin hän pääsi takaisin.

Ovessa häneltä pääsi huudahdus. Ulos mennessään hän oli kiireissään jättänyt oven auki, ja ikkuna, jonka ääressä kirjoituspöytä oli, oli sekin auki. Oli syntynyt voimakas veto, ja nyt ylioppilas näki käsikirjoituksen irtonaisten lehtien lentelevän ulos ikkunasta. Hän harppasi lattian yli ja pani kätensä paperien päälle, mutta jäljellä ei enää ollut paljonkaan pelastettavaa. Ainoastaan kymmenkunta sivua oli enää kirjoituspöydällä. Kaikki muu lenteli tuulen vietävänä talojen ja kattojen yli. Ylioppilas kumartui katsomaan ikkunasta nähdäkseen paperit. Musta lintu istui katolla ja katseli häntä pilkallisen juhlallisesti. "Eikö tuo ole korppi?" ajatteli ylioppilas. "Sanotaanhan, että korpit tuottavat onnettomuutta."

Hän näki katolla muutamia paperiliuskoja; ja varmaankin hän olisi voinut pelastaa ainakin osan käsikirjoituksesta, jollei hänellä olisi ollut tutkinto mielessä. Mutta hänen oli mielestään ensin ajateltava omia asioitaan. "Tässähän on kysymyksessä koko minun tulevaisuuteni", hän ajatteli.

Hän pukeutui kiireesti ja riensi professorin luo. Koko ajan hänellä oli hävinnyt käsikirjoitus mielessä. "Tämä on hyvin harmillinen juttu", hän mietti. "Oli onnettomuus, että minulla oli semmoinen kiire."

Professori alkoi kuulustella häntä, mutta hän ei voinut saada ajatuksiaan irti käsikirjoituksesta. "Mitäs se sanoikaan, miesparka?" hän ajatteli. "Että oli valmistanut kirjaansa viisi vuotta eikä jaksaisi kirjoittaa sitä enää uudestaan? En tiedä, mistä minä saan rohkeutta sanoa hänelle, että se on hävinnyt."

Hän oli niin kuohuksissaan ja niin onneton siitä, mitä hänelle oli tapahtunut, ettei voinut pitää ajatuksiaan koossa. Hänen tietonsa olivat kuin tuuleen haihtuneet. Hän ei kuullut, mitä professori kysyi, vielä vähemmän mitä itse vastasi. Professori aivan kauhistui semmoista tietämättömyyttä eikä voinut antaa hänelle muuta kuin repposet.

Tultuaan taas kadulle tunsi ylioppilas olevansa kauhean onneton. "Nyt minä menetän paikkani", hän ajatteli, "ja se on tuon vanhan ylioppilaan syy. Mitä varten hän toi sen käsikirjoituksensa juuri tänään? Mutta niin sitä käy, kun tahtoo olla avulias."

Samassa ylioppilas näki toisen, juuri ajattelemansa, tulevan vastaansa. Hän ei tahtonut puhua käsikirjoituksen häviämisestä, ennen kuin oli koettanut tehdä jotakin sen takaisin saamiseksi, ja hän aikoi mennä mitään virkkamatta hänen ohitseen. Mutta toinen kulki siinä huolissaan ja levottomana; hän olisi tahtonut tietää, mitä ylioppilas ajatteli hänen teoksestaan, ja kun hän näki tämän rientävän ohitse eikä muuta kuin nyökäyttävän epäystävällisesti päätään, hän pelästyi vielä enemmän. Hän tarttui ylioppilasta hihasta ja kysyi, oliko tämä lukenut mitään. "Minulla oli tentti", sanoi ylioppilas ja aikoi jatkaa matkaansa. Mutta toinen luuli, että yliopilas karttoi häntä päästäkseen sanomasta, kuinka tyytymätön oli hänen kirjaansa. Hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi ollut pakahtumaisillaan tuskasta sen vuoksi, että teos, jota hän oli valmistanut viisi pitkää vuotta, ei kelvannutkaan mihinkään, ja hän sanoi ylioppilaalle tässä suuressa surussaan: "Muista, mitä sanoin sinulle! Ellei työni kelpaa, niin en tahdo sitä enää nähdä. Lue se niin pian kuin voit ja sano minulle, mitä siitä ajattelet! Mutta ellei se kelpaa, niin voit polttaa sen. Silloin en tahdo sitä enää nähdä."

Hän meni nopeasti tiehensä. Ylioppilas katseli hänen jälkeensä kuin olisi tahtonut kutsua hänet takaisin, mutta ei kuitenkaan kutsunut, vaan meni kotiinsa.

Siellä hän pukeutui arkivaatteisiinsa ja lähti sitten ulos etsimään käsikirjoitusta. Hän etsi kaduilta, toreilta ja puistoista. Hän meni talojen pihoihin ja käveli maaseudulle päin. Mutta hän ei löytänyt lehteäkään.

Etsittyään näin pari tuntia hän tunsi olevansa niin nälissään, että päätti mennä syömään päivällistä. Mutta ruokapaikassa hän tapasi sen vanhan ylioppilaan. Tämä tuli heti hänen luokseen kuulemaan jotakin kirjastaan.

"Tulen luoksesi tänä iltana puhumaan siitä", sanoi ylioppilas lyhyesti ja ynseästi. Hän ei tahtonut tunnustaa kadottaneensa käsikirjoitusta, ennen kuin oli aivan varma siitä, ettei sitä löytänyt. Toinen kävi ihan kalpeaksi. "Muista vain, että sinun pitää hävittää se, ellei se kelpaa!" hän sanoi ja lähti ja oli nyt aivan varma siitä, että ylioppilas oli tyytymätön hänen kirjaansa.

Ylioppilas riensi taas kaupungille ja etsi ja etsi pimeään saakka mitään löytämättä. Kotimatkallaan hän tapasi pari toveria. "Missä sinä olet ollut, kun et tullutkaan kevätjuhlaan?" sanoivat toverit. – "Oliko tänään kevätjuhla?" ihmetteli yhoppilas. "Sen minä ihan unohdin."

Hänen seisoessaan ja puhellessaan toveriensa kanssa kulki siitä ohitse nuori tyttö, johon hän oli rakastunut. Tyttö ei ollut häntä näkevinään, vaan käveli ja puheli erään toisen ylioppilaan kanssa ja hymyili tälle kovin, kovin ystävällisesti. Silloin ylioppilas muisti pyytäneensä tyttöä kevätjuhlaan saadakseen tavata hänet siellä, ja nyt hän itse oli ollut sinne menemättä. Mitä tyttö mahtoikaan ajatella hänestä?

Hän tunsi piston sydämessään ja aikoi rientää tytön perässä, mutta silloin sanoi toinen hänen ystävistään: "Taitavat olla huonosti sen Stenberg paran asiat, sen vanhan ylioppilaan – hän on sairastunut tänä iltana." – "Ei kai se ole mitään vaarallista?" kysyi ylioppiias nopeasti. – "Taitaa olla vikaa sydämessä. Hänellä oli ollut pahanlainen kohtaus, ja se voi uudistua milloin hyvänsä. Tohtori epäilee, että häntä painaa jokin suru. Hän voi parantua ainoastaan siinä tapauksessa, että tuon surun aihe saadaan poistetuksi."

Hetken kuluttua ylioppilas oli vanhan ylioppilaan luona. Tämä makasi vuoteessaan hyvin kalpeana ja heikkona ja oli tuskin oikein tajuissaan ankaran kohtauksen jälkeen. "Olen tullut puhumaan kanssasi kirjastasi", sanoi ylioppilas. "Se oli mainio teos. Olen harvoin lukenut mitään niin hyvää."

Vanha ylioppilas nousi istumaan ja tuijotti häneen. "Miksi olit niin kummallinen iltapäivällä?" – "Olin huonolla tuulella, kun olin saanut reput tutkinnossa. En luullut sinun välittävän minun mielipiteestäni. Olin kovin tyytyväinen teokseesi."

Sairas katseli häntä tutkien ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että ylioppilas koetti salata häneltä jotakin. "Tuon sinä sanot vain siksi, että olet kuullut minun sairastuneen ja tahdot lohduttaa minua." – "En suinkaan. Se oli mainio teos, siitä voit olla varma." – "Etkö todellakaan ole hävittänyt sitä, kuten minä pyysin?" – "Enhän minä toki ole hullu." – "Anna se tänne sitten! Näytä, ettet ole sitä hävittänyt, niin minä uskon!" sanoi sairas ja vaipui tyynylle niin heikkona ja uupuneena, että ylioppilas pelkäsi hänen kohtauksensa uudistuvan.

Ylioppilas tunsi olevansa kerrassaan kurjan kurja. Hän tarttui sairasta käteen ja kertoi hänelle, että tuuli oli vienyt käsikirjoituksen, ja sanoi hänelle, kuinka onneton hän oli ollut kaiken päivää sentähden, että oli tuottanut hänelle näin suuren vahingon.

Kun hän oli lopettanut, taputti sairas hänen kättään. "Olet kiltti, oikein kiltti. Mutta älä huoli sepitellä juttuja minua säästääksesi! Ymmärrän, että olet totellut minua ja hävittänyt käsikirjoituksen sentähden, että se oli niin kehno, mutta et tahdo sitä myöntää. Pelkäät, etten jaksa sitä kestää."

Ylioppilas vannoi ja vakuutti puhuneensa totta, mutta toinen oli itsepäinen eikä ottanut uskoakseen. "Jos voisit antaa minulle käsikirjoituksen, niin minä uskoisin", sanoi hän.

Hän tuli yhä sairaammaksi, ja ylioppilaan täytyi lopulta mennä tiehensä, kun näki, että toisen tila hänen tähtensä vain paheni.

Kun hän tuli kotiin, painosti ja väsytti häntä niin, että hän tuskin pysyi pystyssä. Hän keitti teetä ja meni sitten nukkumaan. Vetäessään peitettä päälleen hän ajatteli, miten onnellinen oli ollut vielä aamulla. Paljon hän oli itse menettänyt, mutta sen hän vielä voi kestää. "Pahinta on, että minun täytyy elämäni kaiken ajatella sitä, että olen ollut syynä toisen ihmisen onnettomuuteen", hän mietti.

Hän ei uskonut saavansa unta sinä yönä. Mutta merkillistä kyllä hän nukkui heti laskettuaan päänsä tyynylle. Ei hän edes ehtinyt ennen nukkumistaan sammuttaa lamppua, joka paloi yöpöydällä hänen vieressään.