Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 29

Kevätjuhla

Mutta nyt tapahtui niin, että ylioppilaan nukkuessa seisoi pieni peukaloinen, joka oli sonnustautunut keltaisiin nahkahousuihin, vihreihin liiveihin ja valkoiseen suippolakkiin, katolla hänen ullakkokamarinsa ikkunan edessä ja ajatteli, että olisi ollut onnellinen, jos olisi saanut olla tuon toisen sijassa, joka makasi huoneessa vuoteessaan.

Siihen, että Niilo Holgerinpoika, joka pari tuntia sitten oli selällään loikoen lepäillyt muutamalla mättäällä Ekolsundin lahden pohjukassa, nyt oli Upsalassa, oli syynä Bataki, korppi, joka oli houkutellut hänet seikkailumatkalle.

Poika ei ollut odottanut mitään niin vähän kuin tätä. Hän oli maannut mättäällä ja tuijottanut taivaalle ja nahnyt Batakin lentävän ylhäällä kiitävissä pilvissä. Poika olisi mieluimmin pysynyt piilossa, mutta Bataki jo huomannut hänet, ja tuokion kuluttua korppi oli ollut hänen luonaan ja alkanut jutella kuin paras ystävä.

Vaikka Bataki oli olevinaan hyvin synkkä ja juhlallinen, oli poika kuitenkin huomannut, että hänen silmistään välkkyi veitikka. Hänestä tuntui kuin korppi olisi tullut tekemään hänestä pilaa, ja hän oli päättänyt olla ollenkaan välittämättä siitä, mitä tämä sanoi.

Korppi oli sanonut kyllä ajatelleensa, että hänen pitäisi antaa Peukaloiselle jotakin korvaukseksi siitä, ettei voinut ilmaista, missä vanhemman jätittären perintöosa oli, ja sentähden hän nyt tuli ilmoittamaan hänelle toista salaisuutta. Bataki näet sanoi tietävänsä, kuinka semmoinen, joka oli loihdittu kuin Peukaloinen, taas voisi tulla ihmiseksi.

Korppi, tarjottuaan tämmöisen syötin, oli luullut pojan heti tarttuvan onkeen. Mutta sen sijaan poika oli vastannut välinpitämättömästi, että hän kyllä tiesi pääsevänsä takaisin ihmiseksi, jos vain voi viedä valkoisen hanhikukon vahingoittumattomana ensin Lappiin ja sitten takaisin Skooneen.

"Sinä tiedät, ettei ole helppoa viedä hanhikukkoa koko maan läpi", oli Bataki sanonut. "Sinun olisi kyllä hyvä tietää toinenkin keino, ellet onnistuisi. Mutta jollet tahdo mitään tietää, niin minä kyllä pidän suuni kiinni." Ja sitten poika oli vastannut, että Bataki kyllä sai, jos tahtoi, ilmaista hänelle salaisuuden.

"Sen minä teenkin", oli Bataki sanonut, "mutta vasta sopivassa tilaisuudessa. Istu selkääni ja tule kanssani huviretkelle, niin saamme nähdä, ilmaantuuko sopivaa tilaisuutta!" Silloin poika oli taas alkanut epäröidä, sillä hän ei oikein luottanut Batakiin. "Sinä et näy uskaltavan antautua minun haltuuni", sanoi korppi. Mutta poika ei sietänyt kuulla sanottavan, että hän pelkää, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli korpin selässä.

Bataki oli vienyt hänet Upsalaan. Siellä hän oli asettanut hänet eräälle katolle, kehoittaen häntä katselemaan ympärilleen; ja sitten hän oli kysynyt, kenen hän luuli tässä kaupungissa asuvan ja tätä hallitsevan.

Poika oli silmäillyt kaupunkia. Se oli aika suuri ja komea ja oli keskellä aavaa, viljeltyä tasankoa. Siina oli monta uljasta, upeaa taloa, ja eräällä harjulla oli luja, kivestä rakennettu linna, jossa oli kaksi tukevaa tornia. "Täällä kai asuvat kuningas ja hänen miehensä", oli hän sanonut.

"Ei ole aivan huonosti arvattu", oli korppi vastannut. "Tämä on ennen vanhaan ollut kuninkaan kaupunki, nutta nyt on sen komeus lopussa."

Poika oli silmäillyt ympärilleen vielä kerran; ja silloin hän oli katsellut varsinkin suurta tuomiokirkkoa, jonka korkeat tornit, kauniit ovet ja koristellut seinät välkkyivät illan paisteessa. "Kenties piispa ja hänen pappinsa asuvat täällä?" oli hän kysynyt.

"Ei ole aivan väärin arvattu", oli korppi vastannut. "Täällä on kerran maailmassa asunut arkkipiispoja, jotka olivat yhtä mahtavia kuin kuninkaat, ja täällä asuu vielä tänäkin päivänä arkkipiispa, mutta ei hänkään enää täällä hallitse."

"Silloinpa en tiedä, mitä keksisin", oli poika sanonut. – "Oppi se asuu ja hallitsee tässä kaupungissa, ja nuo suuret rakennukset, joita on kaikkialla, on rakennettu hänelle ja hänen kansalleen", oli korppi sanonut.

Poika ei tahtonut oikein uskoa. "Tule, niin saat nähdä!" oli Bataki kehoittanut, ja sitten he olivat käyneet katsomassa noita suuria taloja. Ikkunat olivat olleet avoinna monessa paikassa. Poika oli pistäytynyt useassa talossa, ja hän oli nähnyt, että korppi oli ollut oikeassa.

Bataki oli näyttänyt suuren kirjaston, joka oli täynnä kirjoja kivijalasta katon harjaan. Hän oli vienyt hänet uljaaseen yliopistorakennukseen ja näyttänyt hänelle komeat luentosalit. Hän oli lentänyt sen vanhan rakennuksen ohi, jota nimitetään Gustavianumiksi, ja poika oli ikkunasta nähnyt täytettyjä eläimiä. He olivat lentäneet yli suurten kasvihuoneiden, joissa oli monenlaisia ulkomaan kasveja, ja he olivat kurkistaneet observatorioon, jossa pitkä kaukoputki oli tähdättynä taivasta kohti.

He olivat myöskin leijailleet monen ikkunan ohi ja nähneet monta vanhaa herraa silmälasit nenällä istumassa tai kirjoittamassa huoneissa, joiden seinät olivat kirjojen peitossa, ja he olivat kulkeneet ohi ullakkokamarien, joissa ylioppilaat loikoilivat sohvillaan ja hikoilvat paksujen nidosten ääressä.

Viimein korppi oli laskeutunut katolle. "Näetkös, että on totta, mitä sanoin: oppi se on isäntänä tässä kaupungissa", oli hän sanonut ja poika oli myöntänyt hänen olleen oikeassa. "Ellen olisi korppi", oli Bataki vielä sanonut, "vaan ainoastaan ihminen, kuten sinä, niin asettuisin tänne asumaan. Istuisin päivät päästään huoneessa, joka on kirjoja täynnä, ja opettelisin kaiken mitä niissä on. Eikö sinunkin tekisi mielesi tehdä sellaista?" – "Minä luulen, että minä mieluummin matkustelen villihanhien kanssa", oli poika vastannut. "Eikö sinun tekisi mielesi ruveta sellaiseksi, joka voi parantaa tauteja?" oli korppi kysynyt. – "Voisihan tuota koettaa." – "Eikö sinua haluttaisi ruveta sellaiseksi, joka tietää kaiken, mitä on tapahtunut maailmassa, joka puhuu kaikkia kieliä ja joka tietää, mitä ratoja aurinko ja kuu ja tähdet taivaalla kulkevat?" oli korppi kysynyt. – "Saattaisihan tuo olla hauskaa." – "Eikö sinun tekisi mielesi osata sanoa, mikä on hyvä ja mikä paha, mikä oikein, mikä väärin?" – "Se olisi kyllä hyvin tarpeellista tietää", oli poika sanonut, "sen olen huomannut monta kertaa." – "Ja etkö tahtoisi lukea papiksi ja saarnata oman pitäjäsi kirkossa?" – "Isä ja äiti varmaan ilostuisivat kovin, jos voisin päästä niin pitkälle", oli poika vastannut.

Tällä tavalla korppi oli saanut pojan ymmärtämään, että onnellisia olivat ne, jotka saivat olla Upsalassa oppimassa, mutta ei Peukaloista vielä silloin ollut haluttanut olla yksi heistä.

Mutta sitten oli sattunut, että juuri tänä iltana vietettiin sitä suurta juhlaa, jota joka vuosi vietetään Upsalassa kevään kunniaksi. Se olisi oikeastaan ollut vietettävä toukokuun ensimmäisenä päivänä, mutta silloin oli satanut, ja juhla oli täytynyt siirtää ensimmäiseen kauniiseen päivään.

Ja niinpä oli Niilo Holgerinpoika saanut nähdä ylioppilaat näiden marssiessa Kasvitieteelliseen puutarhaan, jossa juhla vietettiin. He olivat tulleet pitkänä, leveänä kulkueena, päässä valkoiset lakit, ja koko katu oli ollut kuin musta virta täynnä valkoisia lumpeenkukkia. He olivat kantaneet edellään valkoisia, kullalla kirjailtuja silkkilippuja, ja he olivat kulkiessaan laulaneet kevätlauluja. Mutta Niilo Holgerinpojasta oli tuntunut kuin he eivät itse olisi laulaneet, vaan kuin laulu olisi leijaillut heidän mukanaan heidän päänsä päällä. Hän oli ajatellut, että ylioppilaat eivät laulaneet keväälle, vaan että kevät oli jossakin piilossa laulamassa ylioppilaille. Hän ei uskonut, että ihmisten laulu voi kaikua noin. Se oli kuin havumetsän huminaa, kuin teräksen helinää, kuin villijoutsenten laulua kaukana merellä.

Tultuaan puutarhaan, jossa nurmikot jo hiukan vihoittivat ja puiden lehdet olivat hiirenkorvalla, ylioppilaat olivat pysähtyneet puhujalavan ympärille, ja vanha mies oli noussut lavalle ja puhunut heille.

Puhujalava oli rakennettu suuren kasvihuoneen portaille, ja korppi oli asettanut pojan kasvihuoneen katolle. Siinä hän oli istunut ja kuunnellut. Vanha mies oli sanonut, että parasta maailmassa on olla nuori ja saada viettää nuoruutensa ajan Upsalassa. Hän oli puhunut rauhallisesta työstä kirjan ääressä ja runsaasta valoisasta nuoruuden ilosta, jota ei voida nauttia missään niinkuin täällä suuressa toveripiirissä. Kerta kerran perästä hän oli puhunut siitä, miten onnellista on, että saa elää iloisten, jalojen toverien seurassa. Se teki vaikeudet helpoiksi ja surut ohimeneviksi ja toiveet valoisiksi.

Poika oli istunut ja katsellut ylioppilaita, jotka seisoivat puoliympyrässä puhujalavan edessä, ja hän alkoi ymmärtää, että ihaninta kaikesta on kuulua heidän piiriinsä. Jokainen tunsi olevansa enemmän kuin olisi ollut yksin ollessaan, sentähden että kuului tällaiseen parveen.

Puheen jälkeen laulu oli taas kaikunut ja laulun jälkeen oli seurannut uusia puheita. Poika ei ollut koskaan uskonut eikä ymmärtänyt, että sanoja voitaisiin sovitella niin, että ne kykenisivät liikuttamaan ja ilahduttamaan mieltä niinkuin nämä.

Niilo Holgerinpoika oli enimmäkseen katsellut ylioppilaita, mutta hän huomasi kyllä puutarhassa olevan muitakin. Siellä oli nuoria neitosia, joilla oli valkoiset puvut ja hienot keväthatut, ja myöskin paljon muuta kansaa. Mutta ne, samoin kuin hänkin näyttivät tulleen sinne vain katsomaan ylioppilaita.

Välistä oli ollut lomaa puheiden ja laulujen välillä, ja silloin olivat ihmislaumat hajaantuneet koko puutarhaan. Mutta kohta oli uusi puhuja esiintynyt, ja kohta olivat kuulijat kokoontuneet hänen ympärilleen, ja sitä oli kestänyt aina yöhön asti.

Kun kaikki oli lopussa, oli poika huokaissut syvään ja hieraissut silmiään, niinkuin tehdään silloin, kun herätään unesta. Hän oli ollut matkalla maassa, jossa ei ollut koskaan ennen käynyt. Kaikista niistä, jotka iloitsivat elämästään ja katselivat voiton varmuudella tulevaisuuttaan, oli ilo ja onni tarttunut häneenkin, ja hän oli ollut ilojen maassa niinkuin hekin. Mutta viimeisen laulun kajahdettua oli poika tuntenut, kuinka surullista hänen elämänsä oli, ja hänen oli ollut vaikeaa kaiken tämän jälkeen palata matkatoveriensa hanhiparkain luo.

Korppi oli istunut pojan vieressä ja oli nyt alkanut rääkyä hänen korvaansa. "Nyt minä sanon sinulle, Peukaloinen, kuinka voit tulla ihmiseksi. Odota siksi kunnes tapaat jonkun, joka sanoo sinulle, että hän tahtoisi olla sinun housuissasi ja matkustella villihanhien seurassa. Silloin sinun pitää käyttää tilaisuutta hyväksesi ja sanoa hänelle näin…" Ja nyt oli Bataki opettanut pojalle pari sanaa, jotka olivat niin voimakkaita ja vaarallisia, ettei niitä voinut lausua ääneen; ne oli kuiskattava, kunnes tahtoi käyttää niitä todenteossa.

"Niin, muuta et tarvitse tullaksesi ihmiseksi jälleen", oli Bataki lopulta sanonut.

"Sen minä kyllä uskon", sanoi poika, "sillä enpä taida tavata ketään, joka haluaisi vaihtaa osia minun kanssani."

"Ei se ehkä ole niinkään mahdotonta", oli korppi sanonut, ja sitten hän oli vienyt pojan kaupunkiin ja asettanut hänet katolle erään ullakkokamarin eteen. Huoneessa paloi lamppu, ikkuna oli raollaan ja poika oli pitkän aikaa seisonut siinä ja miettinyt tuolla sisällä nukkuvan ylioppilaan onnea.

Koetus

Yhoppilas säpsähti hereille unestaan ja näki lampun palavan pöydällä. "Kas niin, nyt unohdin sammuttaa sen", hän ajatteli ja kohosi kyynärpäilleen vääntääkseen alas liekkiä. Mutta ennen kuin ehti sammuttaa hän huomasi, että jotakin liikkui kirjoituspöydällä.

Huone oli hyvin pieni. Ei ollut pitkä matka vuoteesta pöytään, ja hän saattoi selvästi nähdä sen kaikkine kirjoineen, papereineen, kirjoitustarpeineen ja valokuvineen. Spriikeittimen ja teetarjottimen hän oli jättänyt pöydälle, ja hän näki nekin. Mutta ihmeellisintä oli, että yhtä selvästi kuin hän näki kaiken muun, hän näki myöskin pienen peukaloisen, joka seisoi kumartuneena voirasian yli ja parhaillaan valmisti itselleen voileipää.

Ylioppilas oli edellisenä päivänä kokenut niin monenmoista, että hän melkein oli tullut välinpitämättömäksi siitä, mitä hänelle tapahtui. Hän ei pelästynyt eikä hämmästynyt, vaan hänestä oli aivan luonnollinen asia, että peukaloinen oli tullut saamaan vähän ruokaa.

Hän laskeutui takaisin vuoteeseensa sammuttamatta lamppua ja katseli pikkaraista, silmät sirrallaan. Tämä oli nyt asettunut kirjepainimen päälle ja istui siinä ylen tyytyväisen näköisenä ja syödä maiskutteli ylioppilaan illallisen tähteitä. Näkyi selvästi, että hän venytteli syömistään niin pitkälle kuin mahdollista. Hän istui ja pyöritteli silmiään ja maiskautteli kieltään joka palan lomassa. Kuiva leivänkannikka ja kuiva juustonkuori olivat hänelle harvinaisia herkkuja.

Ylioppilas ei tahtonut häiritä häntä hänen syödessään, mutta kun vieras ei näyttänyt jaksavan enempää, hän alkoi puhella hänen kanssaan.

"Hoi!" hän sanoi. "Mikäs sinä olet miehiäsi?"

Poika säpsähti ja juoksi ikkunaa kohti, mutta huomatessaan ylioppilaan makaavan hiljaa vuoteessaan ajamatta häntä takaa hän pysähtyi. "Minä olen Niilo Holgerinpoika Västra Vemmenhögistä", hän sanoi, "ja minä olen ihminen, minä yhtä hyvin kuin sinäkin, mutta minut on loihdittu tontuksi, ja siitä pitäen minä olen matkustellut villihanhien seurassa."

"Sepä merkillistä", sanoi ylioppilas ja alkoi kuulustella poikaa, kunnes sai tietää melkein kaiken, mitä tämä oli kokenut kotoa lähdettyään.

"Sinulla on hyvät päivät", sanoi ylioppilas. "Ollapa sinun housuissasi ja matkustella ja heittää huolet hiiteen!"

Bataki seisoi ulkona ikkunalaudalla ja ylioppilaan sanottua tämän napautti nokallaan ikkunaan. Poika ymmärsi, että hän tahtoi huomauttaa häntä siitä, ettei vain myöhästyisi, kun ylioppilas ehkä sanoo ne oikeat sanat. "Et sinä taitaisi vaihtaa osia minun kanssani", sanoi poika. "Se, joka on ylioppilas, ei tahtone olla mitään muuta."

"Sitä samaa ajattelin minäkin tänä aamuna herätessäni", sanoi ylioppilas. "Mutta kunpa vain tietäisit mitä minulle on tapahtunut tänä päivänä. Olen ihan mennyttä miestä. Olisi aivan varmasti parasta, jos saisin matkustaa pois villihanhien seurassa."

Poika kuuli taas Batakin napauttavan ikkunanruutuun, ja hänen päätään huimasi ja sydäntään kouristi, sillä kuuluihan melkein siltä kuin ylioppilas tulisi lausumaan oikeat sanat.

"Olen kertonut sinulle, kuinka minun asiani ovat, kerro sinä nyt minulle, kuinka sinun asiasi ovat!" Peukaloinen kehoitti. Ja ylioppilas oli iloinen saadessaan jonkun kuulijan; ja hän kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut. "Tuo muu nyt vielä menettelisi", sanoi ylioppilas lopuksi. "Mutta minä en kestä, että olen saattanut toverini onnettomuuteen. Minusta olisi paljon parempi, jos olisin sinun housuissasi ja saisin kierrellä maailmaa villihanhien seurassa."

Bataki koputti kiivaasti ikkunanruutuun, mutta poika istui pitkän aikaa hiljaa ja mitään puhumatta ja tuijotti vain suoraan eteensä.

"Odotahan vähän! Minä tulen kohta takaisin", sanoi hän hiljaisella äänellä ylioppilaalle, ja sitten hän asteli arvelevin askelin kirjoituspöydän yli ja ulos ikkunasta. Juuri hänen katolle tullessaan nousi aurinko ja punainen aamuvalo tulvaili Upsalan ylle. Kaikki tornit ja harjat kimmeltelivät, ja pojan täytyi vielä kerran tunnustaa, että tämä oli oikea ilojen kaupunki.

"Mikäs sinua vaivaa?" sanoi korppi. "Nyt sinä menetit tilaisuuden tullaksesi ihmiseksi." – "Minä en välitä vaihtaa tuon ylioppilaan kanssa", sanoi poika. "Nuo tuulen viemät paperit tuottaisivat minulle vain ikävyyksiä."

"Niistä sinun ei tarvitse huolehtia", sanoi Bataki. "Ne minä voin hankkia sinulle takaisin." – "Minä kyllä tiedän, että sinä voit", sanoi poika, "mutta minä en ole varma siitä, että teet niin. Minun täytyy ensin olla varma siitä asiasta."

Bataki ei sanonut sanaakaan. Hän vain levitti siipensä, lensi tiehensä ja tuli kohta takaisin tuoden pari lehteä. Hän lenteli kokonaisen tunnin edestakaisin niin ahkerasti kuin pääskynen, kun se kantaa savea pesäänsä, ja toi paperin toisensa perästä pojalle. "Kas niin, nyt siinä taitaa olla kaikki", hän sanoi lopuksi ja istahti läähättäen ikkunanlaudalle.

"Kiitoksia paljon!" sanoi poika. "Nyt minä menen puhelemaan ylioppilaan kanssa." Samassa Bataki katsahti huoneeseen ja näki, kuinka ylioppilas seisoi siellä ja järjesteli papereitaan. "Sinä olet maailman suurin tyhmeliini!" äsähti hän pojalle. "Oletko sinä antanut ylioppilaalle käsikirjoituksen? Ei sinun enää maksa vaivaa mennä hänen luokseen. Ei koskaan hän sano tästä lähin tahtovansa olla sinun kaltaisesi."

Poika seisoi ja tuijotti ylioppilaaseen, joka oli niin iloinen, että paitasillaan hyppi ja tanssi pienessä huoneessaan, ja sitten hän kääntyi Batakin puoleen. "Minä ymmärrän kyllä hyvin, Bataki, että tahdoit minut koetukselle", hän sanoi. "Sinä luulit, että minä jättäisin Martti hanhikukon oman onnensa nojaan tällä vaikealla matkalla, niin pian kuin itse olisin päässyt paremmille päiville. Mutta kun ylioppilas puhui omista asioistaan, tulin minä ajatelleeksi, kuinka rumaa on pettää toverinsa, enkä tahtonut sitä tehdä."

Bataki alkoi raapia niskaansa jalallaan ja näytti olevan melkein hämillään. Hän ei saanut sanaa suustaan, vaan lensi tiehensä ja vei pojan suoraa päätä villihanhien luo.

XXXVI
HIENOHÖYHEN

Veden päällä kelluva kaupunki

Perjantaina toukokuun 6. p: nä.

Ei ollut toista niin lempeää ja hyvää kuin hieno ja pieni harmaahanhi Hienohöyhen. Hän oli kaikkien villihanhien suosikki, ja valkoinen hanhikukko olisi voinut mennä kuolemaan hänen tähtensä. Kun Hienohöyhen pyysi jotakin, ei edes Akkakaan voinut kieltää.

Niin pian kuin Hienohöyhen tuli Määlarille, alkoivat maisemat näyttää hänestä tutuilta. Tuolla oli meri saaristoineen, ja siellä asuivat hänen vanhempansa ja siskonsa pienellä saarella. Hän pyysi villihanhia lähtemään hänen kotiinsa, ennen kuin matkustavat edemmäksi pohjolaan, että hän saisi näyttää omaisilleen olevansa vielä elossa. Se heitä varmaan suuresti ilahduttaisi.

Akka sanoi suoraan, että hänen mielestään Hienohöyhenen vanhemmat ja siskot eivät olleet osoittaneet hänelle suurtakaan rakkautta hyljätessään hänet Öölannissa. Mutta Hienohöyhen ei tahtonut myöntää sitä oikeaksi. "Mitäs he olisivat osanneet tehdä muutakaan, kun näkivät, etten minä osaa lentää?" sanoi hän. "Eivät kai ne voineet jäädä Öölantiin minun tähteni."

Hienohöyhen rupesi kertomaan villihanhille kodistaan saaristossa saadakseen heidät matkaamaan sinne. Se oli kalliosaari. Jos sitä katseli kaukaa, niin saattoi luulla, ettei siellä ollut muuta kuin kiveä, mutta sinne tultuaan havaitsikin, että rotkoissa ja syvennyksissä oli mitä mainiointa laidunmaata. Ja turhaan sai hakea parempia pesimäpaikkoja kuin ne, jotka olivat siellä vuorenhalkeamissa ja pajukoissa. Mutta kaikista paras oli siellä asuva vanha kalastaja. Hienohöyhen oli kuullut, että hän nuoruudessaan oli ollut mainio metsästäjä ja alinomaa oleskellut ulkosaarissa lintuja ampumassa. Mutta nyt vanhoilla päivillään, kun vaimo oli kuollut ja lapset olivat lähteneet maailmalle, niin että hän oli yksin mökissään, oli hän alkanut pitää huolta saarensa linnuista. Hän ei koskaan ampunut laukaustakaan heitä kohti eikä sallinut muidenkaan sitä tehdä. Hän käyskenteli pesältä pesälle, ja kun naaraat hautoivat muniaan, hän kantoi heille ruokaa. Ei kukaan pelännyt häntä. Hienohöyhen oli monta kertaa ollut hänen tuvassaan ja saanut leivänmurusia. Mutta kun kalastaja oli näin hyvä linnuille, oli niitä muuttanut saareen niin paljon, että se alkoi käydä ahtaaksi. Jos sinne saapui liian myöhään jonakin keväänä, saattoi tapahtua, että kaikki pesimäpaikat oli jo otettu. Sentähden Hienohöyhenen vanhempien ja siskojen oli ollut pakko jättää hänet ja rientää eteenpäin.

Hienohöyhen pyyteli niin kauan, että hänen pyyntöönsä viimein suostuttiin, vaikka villihanhet kyllä tunsivat olevansa jo myöhässä ja heidän siis olisi pitänyt rientää pohjoista kohti. Mutta eihän tuo matka saaristoon kestäisi kauempaa kuin päivän.

He lähtivät liikkeelle eräänä aamuna, kun ensin olivat vahvistaneet itseään hyvällä aterialla, ja lensivät itää kohti Määlarin yli. Poika ei tiennyt niin tarkkaan, mihin he olivat matkalla, mutta hän huomasi, että kuta idemmäksi he tulivat, sitä vilkkaammaksi kävi vesiliikenne ja sitä asutummiksi kävivät rannat.

Täydessä lastissa olevia proomuja ja pursia, veneitä ja kalasumppuja oli matkalla itäänpäin, ja niitä vastaan tuli tai niiden ohitse kulki paljon kauniita valkoisia höyryveneitä. Rantoja pitkin kulki maanteitä ja rautateitä, aina vain samaa päämäärää kohti. Tuolla idässä oli jokin paikka, jonne kaikki pyrkivät nyt aamulla.

Eräällä saarella poika näki suuren, valkoisen linnan, ja vähän matkaa idempänä alkoivat rannat pukeutua huviloihin. Aluksi ne olivat kaukana toisistaan, sitten tiheämmässä, ja lopulta oli huvila huvilan vieressä pitkin koko rantaa. Niitä oli jos jonkinlaisia. Tuolla oli linna ja tuolla tupanen. Tuolla oli pitkä ja matala herraskartano ja tuolla huvila monine pikku torneineen. Muutamat niistä olivat puutarhan ympäröimiä, mutta useimmat olivat lehtimetsässä, joka reunusti rantaa. Mutta vaikka ne olivatkin näin erilaisia, oli niissä kuitenkin yhteistäkin: ne eivät olleet totisia ja yksinkertaisia niinkuin muut rakennukset, vaan ne olivat koreasti ja räikeästi maalatut vihreiksi ja sinisiksi ja punaisiksi, kuin lasten leikkimökit.

Poika istui ja katseli noita kummallisia rantahuviloita, kun Hienohöyhen yht'äkkiä huudahti. "Nyt minä tunnen paikat! Tuolla on se veden päällä uiva kaupunki."

Silloin poika katsahti eteenpäin, mutta ei aluksi huomannut muuta kuin joitakin valkoisia sumupilviä, jotka vyöryivät veden päällä. Mutta sitten alkoi häämöttää tornien huippuja ja siellä täällä joku talo, jossa oli monta ikkunariviä. Ne tulivat näkyviin ja katosivat taas aina sen mukaan kuin sumu liikkui sinne tänne. Mutta mitään rantaa hän ei nähnyt. Kaikki näytti tuolla lepäävän veden päällä.

Kun poika lähestyi kaupunkia, ei hän enää nähnyt rannoilla hauskoja leikkimökkejä. Sensijaan ne olivat täynnä mustia tehdasrakennuksia. Korkeiden lautaaitojen takana oli suuria hiili- ja lautavarastoja, ja mustien, likaisten laiturien ääressä oli kömpelöitä lastilaivoja. Mutta kun kaiken tuon yli levisi välkkyvää, läpikuultavaa sumua, niin näytti se niin suurelta ja mahtavalta, että se melkein oli kaunista.

Villihanhet lensivät tehtaiden ja lastilaivojen ohi ja lähestyivät sumun ympäröimiä tornien huippuja. Silloin kaikki sumupilvet yht'äkkiä laskeutuivat vettä kohti, paitsi muutamat, jotka leijailivat vaalean sinisinä ja hienoina heidän päittensä päällä. Toiset vyöryivät vesien ja maan yllä. Huoneiden perustukset ja alaosat kätkeytyivät niihin kokonaan, mutta yläkerrat, katot, tornit, päädyt pysyivät näkyvissä. Muutamat talot näyttivät tällä tavalla kuin Baabelin torneilta. Poika kyllä ymmärsi, että ne oli rakennettu kukkuloille, mutta niitä hän ei nähnyt, vaan ainoastaan talot, jotka kohosivat sumusta. Sumu oli valkoista ja kirkasta, ja valot olivat mustia, sillä aurinko paistoi idästä eikä valaissut niitä.

Poika ymmärsi kulkevansa suuren kaupungin yli, sillä hän näki sumun keskeltä kaikkialta kattoja ja huippuja. Välistä syntyi aukko aaltoilevaan sumuun, ja hän näki kuohuvan virran, mutta maata hän ei huomannut missään. Kaikki tämä oli kaunista katsella, mutta hänen rintaansa melkein ahdisti, niinkuin tekee silloin, kun näkee jotakin, jota ei voi käsittää.

Niin pian kuin hän oli kulkenut kaupungin yli, ei maa enää ollut sumun peitossa, vaan rannat, vesi ja saaret näkyivät taas selvästi. Hän kääntyi katsomaan taakseen nähdäkseen kaupungin paremmin, mutta ei onnistunut siinä. Nyt se näytti vielä enemmän lumotulta. Nyt olivat sumut saaneet väriä auringosta, ja ne leijailivat vaaleanpunaisina, sinisinä tai keltaisina. Talot olivat valkoiset kuin ne olisivat olleet valosta rakennetut, mutta ikkunat ja tornien huiput välkkyivät tulena. Ja kaikki kellui veden päällä niinkuin ennenkin.

Villihanhet kulkivat suoraan itää kohti. Alussa oli kaikki melkein samanlaista kuin Määlarissakin. Ensin he lensivät tehtaiden ja työpajain ylitse. Sitten ilmaantui huviloita rannoille. Täälläkin vilisi höyrylaivoja ja purjepursia, mutta nyt ne tulivat idästäpäin ja menivät länteenpäin kaupunkia kohti.

He kulkivat yhä eteenpäin, mutta kaitaisten Määlarin selkien ja pienten saarien sijasta aukeni heidän allaan laajempia vesiä, suurempia saaria. Mannermaa väistyi eikä sitä kohta enää ollenkaan näkynyt. Kasvillisuus kävi karummaksi, lehtipuita oli harvemmassa ja petäjät pääsivät voitolle. Huvilat loppuivat, ja ilmaantui talonpoikaistaloja ja kalastajien majoja.

He kulkivat vielä edemmäksi itää kohti, ja nyt he eivät enää nähneet suuria, asuttuja saaria, ainoastaan lukemattoman määrän pieniä kareja, jotka olivat hajallaan veden pinnalla. Maa ei enää ahdistellut ulapoita, meri avautui heidän eteensä suurena ja rajattomana.

Täällä villihanhet laskeutuivat kalliosaarelle, ja kun he seisoivat maassa, kysyi poika Hienohöyheneltä: "Mikä se oli se suuri kaupunki, jonka ylitse me kulimme?"

"En tiedä, miksi sitä ihmiset sanovat", virkkoi Hienohöyhen. "Me harmaat hanhet sanomme sitä veden päällä kelluvaksi kaupungiksi."

Me tiedämme, että se kaupunki oli Tukholma.