Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 30

Sisarukset

Hienohöyhenellä oli kaksi sisarta: Kaunissiipi ja Kultasilmä. Nämä olivat voimakkaita ja älykkäitä lintuja, mutta heidän höyhenpukunsa ei ollut niin pehmoinen ja loistava kuin Hienohöyhenen, eikä heidän luontonsakaan ollut niin lempeä kuin hänen. Aina siitä alkaen kun he olivat olleet pieniä keltaisia poikasia, olivat sekä vanhemmat että omaiset, jopa vanha kalastajakin selvästi osoittaneet rakastavansa Hienohöyhentä enemmän kuin heitä, ja sentähden sisaret olivat aina vihanneet häntä.

Villihanhien laskeutuessa saarelle olivat Kaunissiipi ja Kultasilmä syömässä pienellä vihreällä nurmikolla vähän matkaa rannasta ja huomasivat heti tulokkaat.

"Katsos, sisar Kultasilmä, kuinka kauniita, komeita villihanhia laskee meidän saarellemme!" sanoi Kaunissiipi. "Olen harvoin nähnyt noin ryhdikkäitä lintuja. Ja näetkö, että heillä on valkoinen hanhikukko seurassaan? Oletko koskaan nähnyt kauniimpaa lintua? Häntä voisi melkein luulla joutseneksi."

Kultasilmä oli samaa mieltä kuin sisarkin, että tulijat varmaan olivat hyvin eteviä muukalaisia. Mutta yht'äkkiä hän keskeytti puheensa ja huusi: "Sisar Kaunissiipi, sisar Kaunissiipi! Etkö näe, kuka niillä on mukanaan?"

Samassa sattuivat myöskin Kaunissiiven silmät Hienohöyheneen, ja hän hämmästyi niin, että pitkän aikaa seisoi nokka avoinna ja sähisi: "Se ei voi olla hän! Kuinka hän olisi päässyt semmoiseen seuraan? Mehän jätimme hänet Öölantiin kuolemaan nälkään."

"Pahinta on, että hän tulee kantelemaan isälle ja äidille ja kertomaan, että me lensimme häntä kohti niin nopeasti, että siipi meni sijoiltaan", sanoi Kultasilmä. "Saat nähdä, että tämä päättyy vielä niin, että meidät ajetaan pois saarelta."

"Ei meillä tuon hemmotellun penikan takaisin tulosta ole muuta kuin ikävyyksiä odotettavana", sanoi Kaunissiipi. "Mutta nyt minä luulen, että on parasta, että aluksi olemme olevinamme niin iloisia kuin suinkin voimme siitä, että hän on tullut takaisin. Hän on niin tyhmä, että tuskin huomasikaan, että tyrkkäsimme häntä tahallamme."

Kun Kaunissiipi ja Kultasilmä puhelivat tällä tavalla, olivat villihanhet seisoneet rannalla ja järjestäneet höyheniään lennon jälkeen. Nyt he vaelsivat pitkässä rivissä kaihoista rantaa myöten kallionhalkeamaan, jossa Hienohöyhen tiesi vanhempiensa tavallisesti oleskelevan.

Hienohöyhenen vanhemmat olivat erinomaista väkeä. He olivat asuneet saarella kauemmin kuin kukaan muu, ja heillä oli tapana auttaa ja neuvoa kaikkia vastatulleita. Hekin olivat nähneet villihanhien tulevan, mutta he eivät tunteneet Hienohöyhentä joukosta. "Onpa merkillistä, että villihanhet ovat laskeutuneet tälle karille", sanoi hanhiukko, Hienohöyhenen isä. "Se on komea parvi. Sen näkee jo lennostakin. Mutta ei ole helppoa löytää asuinpaikkoja niin monelle." – "Ei täällä paikat vielä liene niin täydet, ettemme voisi ottaa vastaan niitä, jotka tulevat", sanoi hänen vaimonsa, joka oli lempeä ja hyväluontoinen niinkuin Hienohöyhenkin.

Nähdessään Akan joukkoineen tulevan menivät Hienohöyhenen vanhemmat heitä vastaan ja aikoivat juuri toivottaa heidät tervetulleiksi saareen, kun Hienohöyhen lensi paikaltaan jonon päästä ja pyrähti vanhempiensa väliin. "Isä ja äiti, nyt minä olen täällä! Ettekö tunne Hienohöyhentä?" huusi hän. Ensin eivät vanhukset oikein tahtoneet uskoa omia silmiään, mutta sitten he tunsivat tyttärensä ja tulivat tietysti äärettömän iloisiksi.

Kun villihanhet ja Martti hanhikukko ja Hienohöyhen itse kaakattivat kiihkeimmillään ja kertoivat siitä, kuinka Hienohöyhen oli pelastunut, juoksivat Kaunissiipi ja Kultasilmä esiin. He huusivat tervetuliaisensa jo kaukaa ja osoittivat niin suurta iloa Hienohöyhenen kotiintulosta, että tämä oli oikein liikuttunut.

Saari miellytti villihanhia, ja niin päätettiin, etteivät he lähtisi ennen kuin seuraavana aamuna. Hetken kuluttua sisaret kysyivät Hienohöyheneltä, eikö hänen tehnyt mieli tulla katsomaan, mihin he olivat aikoneet laittaa pesänsä. Hän seurasi heitä heti ja näki, että he olivat valinneet itselleen hyvin kätketyt ja suojatut hautomapaikat. "Mihinkäs sinä, Hienohöyhen, aiot asettua?" kysyivät he. – "Minäkö?" sanoi Hienohöyhen. "Minä en aio jäädä tälle saarelle. Minä aion seurata villihanhien mukana Lappiin." – "Ikävä, että sinun täytyy lähteä ja jättää meidät", sanoivat sisaret. – "Olisin kernaasti jäänyt teidän ja vanhempien luo", sanoi Hienohöyhen. "Mutta minä olen jo luvannut suurelle valkoiselle…" – "Mitä?" huudahti Kaunissiipi. "Sinäkö saat sen kauniin hanhikukon? Se nyt on…" Mutta tässä sysäsi Kultasilmä kiivaasti sisartaan, ja tämä keskeytti puheensa.

Ilkeillä sisaruksilla oli paljon puhumista sinä päivänä. He olivat ihan suunniltaan siitä, että Hienohöyhen oli saanut sulhasekseen valkoisen hanhikukon. Heillä oli itsellään sulhaset, mutta ne olivat vain tavallisia harmaita hanhia, ja kun he nyt olivat nähneet hanhikukon, olivat heidän omansa heistä niin rumat ja vähäpätöiset, että he eivät tahtoneet niitä nähdäkään. "Minä kuolen harmista", sanoi Kultasilmä. "Kun edes sinä, sisar Kaunissiipi, olisit saanut hänet!" – "Soisin ennemmin, että hän olisi kuollut kuin että minun täytyy kulkea täällä koko kesä ja ajatella, että Hienohöyhen on saanut valkoisen hanhikukon", sanoi Kaunissiipi.

Sisarukset olivat kuitenkin yhä edelleen hyvin ystävällisiä Hienohöyhenelle, ja iltapäivällä Kultasilmä otti hänet mukaansa näyttääkseen hänelle sulhasensa. "Hän ei ole niin kaunis kuin tuo sinun omasi", sanoi Kultasilmä. "Mutta sen sijaan minä voin olla varma siitä, että hän on se, mikä on." – "Mitä tarkoitat, Kultasilmä?" sanoi Hienohöyhen. Kultasilmä ei ensin tahtonut selittää, mitä oli tarkoittanut, mutta sitten hän mutisi, että hän ja Kaunissiipi olivat arvelleet, että kuinkahan oikein mahtoi olla tuon valkoisen laita. "Emme ole koskaan nähneet valkoisen hanhen seuraavan villihanhia", sanoi sisar, "ja me olemme miettineet, etta kunhan se vain ei olisi noiduttu." – "Kylläpä te olette tyhmiä! Sehän on kesy hanhi", sanoi Hienohöyhen harmissaan. – "Hänellä on mukanaan muuan, joka on noiduttu", sanoi Kultasilmä, "ja silloin hän voi olla noiduttu itsekin. Etkö sinä pelkää, että se voi olla musta merimetso?"

Hän osasi puhua oikein hyvin ja sai Hienohöyhen-paran ihan säikäyksiinsä. "Sinä et kai tarkoita, mitä sanot", sanoi pieni harmaa hanhi. "Sinä vain pelottelet minua." – "Tahdon sinun parastasi, Hienohöyhen", sanoi Kultasilmä. "En voi ajatella mitään kauheampaa kuin että sinä lennät tiehesi merimetson kanssa. Mutta minä sanon sinulle jotakin. Koeta saada häntä syömään näitä juuria, joita olen poiminut. Jos hän on loihdittu, niin näkyy se kohta. Ellei ole, niin hän jää entiselleen."

Poika istui hanhien keskessä ja kuunteli Akan ja vanhan hanhikukon puheita, kun Hienohöyhen tuli lentäen. "Peukaloinen! Peukaloinen!" huusi hän. "Minä olen tappanut hänet!" – "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" huusi poika. He menivät, ja Akka ja muut hanhet seurasivat mukana. Hanhikukko makasi maassa pitkällään. Hän ei voinut sanoa mitään, ei muuta kuin haukkoa henkeään. "Kutita häntä kurkun alta ja lyö selkään!" sanoi Akka. Poika teki niin, ja heti rykäisi suuri valkoinen suustaan paksun juuren, joka oli tarttunut hänen kurkkuunsa. "Näitäkö sinä olet syönyt?" sanoi Akka ja osoitti muutamia maassa olevia juuria. – "Niitähän minä", sanoi hanhikukko. – "Olipa hyvä, että ne tarttuivat kurkkuusi", sanoi Akka. "Ne ovat myrkyllisiä. Jos sinä olisit nielaissut ne, olisit varmaan kuollut." – "Hienohöyhen pyysi minua niitä syömään", sanoi hanhikukko. – "Minä sain ne sisareltani", sanoi Hienohöyhen ja kertoi koko asian. – "Sinun pitää varoa sisariasi, Hienohöyhen", sanoi Akka, "sillä he eivät varmaankaan tarkoita sinun parastasi."

Mutta Hienohöyhen oli sellainen, ettei hän voinut uskoa pahaa kenestäkään, ja kun Kaunissiipi hetken kuluttua tuli ja tahtoi näyttää hänelle sulhasensa, seurasi hän heti mukana. "Niin, eihän hän ole niin komea kuin se, jonka sinä saat", sanoi sisar, "mutta hän on kovin urhoollinen ja pelkäämätön." – "Mistä sinä sen tiedät?" sanoi Hienohöyhen. – "Täällä on ollut, täällä meidän saarellamme, viime aikoina suurta itkua ja hammasten kiristystä lokkien ja sorsien kesken, sillä joka aamupäivän valjetessa tulee tänne vieras petolintu ja vie pois yhden heistä." – "Mikä lintu se on?" kysyi Hienohöyhen. – "Sitä emme tiedä", vastasi sisar. "Hänen näköistään ei ole koskaan nähty tällä saarella, ja merkillistä on, ettei hän koskaan käy meidän hanhien kimppuun. Mutta nyt on minun sulhaseni päättänyt taistella hänen kanssaan huomenaamulla ja karkottaa hänet pois." – "Kunpa vain kävisi hyvin!" sanoi Hienohöyhen. – "Pelkään, ettei käy", sanoi sisar. "Jos minun hanhikukkoni olisi niin suuri ja voimakas kuin sinun, niin silloin voisi olla jotakin toivoa." – "Tahdotko sinä, että minä pyydän Martti hanhikukkoa menemään sitä vierasta lintua vastaan?" sanoi Hienohöyhen. – "Tahtoisin kyllä", sanoi Kaunissiipi. "Suurempaa palvelusta et voisi minulle tehdä," Seuraavana päivänä hanhikukko oli valveilla ennen auringon nousua, asettui saaren korkeimpaan paikkaan ja tähysteli joka suunnalle. Pian hän näki suuren, tumman linnun tulevan lännestä päin. Sen siivet olivat tavattoman pitkät, ja oli helppo nähdä, että se oli kotka. Hanhikukko ei ollut odottanut sen vaarallisempaa vastustajaa kuin enintään huuhkainta, ja nyt hän tiesi, ettei pääsisi siitä hengissä. Mutta ei hänelle juolahtanut päähänkään olla rupeamatta taisteluun, vaikka vastustaja oli monta kertaa voimakkaampi kuin hän.

Kotka ampui kalalokin niskaan ja iski kyntensä sen ruumiiseen. Ennen kuin hän ehti lähteä lentoon, hyökkäsi hanhikukko esiin. "Heitä irti se!" huusi hän. "Äläkä tule koskaan takaisin, muuten joudut minun kanssani tekemisiin." – "Mikä houkka sinä olet?" sanoi kotka. "Kiitä onneasi, etten minä koskaan taistele hanhien kanssa. Muuten olisit pian mennyttä miestä."

Martti hanhikukko luuli, että kotka oli mielestään liian hyvä taistelemaan hänen kanssaan, ja hän hyökkäsi sen kimppuun vihoissaan, puri sitä kurkkuun ja pieksi siivillään. Tuota kotka ei tietysti voinut sietää, vaan alkoi taistella, ei kuitenkaan täydellä voimallaan.

Poika makasi samassa paikassa kuin Akka ja villihanhet; he kuulivat Hienohöyhenen huutavan: "Peukaloinen! Peukaloinen! Kotka repii Martti hanhikukon kuoliaaksi!" – "Anna minun nousta selkääsi, Hienohöyhen, ja vie minut hänen luokseen!" sanoi poika.

Kun hän tuli perille, oli Martti hanhikukko verissään ja pahoin revittynä, mutta hän taisteli vielä. Poika ei voinut taistella kotkan kanssa; eikä ollut muuta keinoa kuin rientää hakemaan parempaa apua. "Pian, Hienohöyhen! Kutsu tänne Akka ja villihanhet!" huusi hän. Mutta samassa kun hän sen sanoi, lakkasi kotka taistelemasta. – "Kuka täällä puhuu Akasta?" kysyi hän. Ja kun hän näki Peukaloisen ja kuuli villihanhien kaakatuksen, hän levitti siipensä ja lähti lentoon. "Sano Akalle, etten minä koskaan ollut odottanut tapaavani häntä enkä ketään hänen seurueestaan täällä kaukana merellä!" sanoi hän ja leijaili pois kauniisti ja nopeasti. – "Tuo sama kotka kantoi minut kerran takaisin villihanhien luo", sanoi poika ja katseli kummastellen hänen jälkeensä.

Villihanhet aikoivat lähteä hyvissä ajoin liikkeelle saarelta, mutta ensin he kuitenkin tahtoivat syödä vähän aikaa. Heidän kävellessään ja etsiessään ruokaansa tuli sorsa Hienohöyhenen luo. "Sisaresi käskivät sanomaan terveisiä", sanoi hän. "Ne eivät uskalla näyttäytyä villihanhille, mutta ne käskivät muistuttamaan sinua siitä, ettei sinun pidä lähteä saaresta, ennen kuin olet käynyt tervehtimässä vanhaa kalastajaa." – "Niinpä kyllä", sanoi Hienohöyhen. Mutta hän pelkäsi nyt jo niin, että pyysi hanhikukkoa ja Peukaloista tulemaan kanssaan kalastajan majalle.

Majan ovi oli auki. Hienohöyhen meni sisään, mutta muut jäivät ulkopuolelle. Samassa he kuulivat Akan antavan lähtömerkin ja kutsuivat Hienohöyhentä tulekaan. Harmaahanhi tuli majasta ja lensi villihanhien kanssa pois saarelta.

He olivat lentäneet aika pitkän matkan sisäsaaristoon päin, kun poika alkoi ihmetellen katsella harmaata hanhea, joka seurasi heitä. Hienohöyhenhän lensi äänettömästi ja keveästi. Mutta tämä aherteli eteenpäin raskain, kohisevin siivin. "Akka, käänny takaisin! Akka, käänny takaisin!" huusi hän nopeasti. "Me olemme joutuneet väärään seuraan! Olemme saaneet Kaunissiiven seuraamme!"

Tuskin tämä oli sanottu, kun harmaa hanhi päästi suustaan niin ruman ja äkäisen huudon, että kaikki ymmärsivät, kuka hän oli. Akka ja muut kääntyivät häntä vastaan, mutta harmaahanhi ei paennut heti kohta. Sen sijaan hän hyökkäsi suuren valkoisen päälle, sieppasi nokkaansa Peukaloisen ja lensi häntä kantaen tiehensä.

Siitä tuli tuima ajo saaristomerellä. Kaunissiipi pakeni nopeasti, mutta villihanhet olivat aivan hänen kintereillään eikä hänellä ollut toivoakaan pakoon pääsemisestä.

Yht'äkkiä he näkivät pienen valkoisen savun pullahtavan alhaalta merestä ja kuulivat laukauksen. Innoissaan he eivät olleet huomanneet tulleensa parin venheen kohdalle, jotka olivat täynnä metsämiehiä.

Ei kuitenkaan sattunut kehenkään, mutta juuri venheiden kohdalla Kaunissiipi avasi nokkansa ja pudotti Peukaloisen mereen.

XXXVII
TUKHOLMA

Lauantaina toukokuun 7. p: nä.

Muutamia vuosia sitten oli Skansenilla, tuossa suuressa puutarhassa lähellä Tukholmaa, johon on koottu niin paljon ihmeellistä, pieni ukko, jonka nimi oli Klement Larsson. Hän oli kotoisin Helsinglannista ja hän oli tullut Skansenille soittamaan viulullaan kansantansseja ja muita vanhoja lauluja. Tavallisesti hän vasta iltapäivisin esiintyi viuluniekkana. Aamupäivällä hän istui ja oli vartijana jossakin noista komeista talonpoikaistuvista, joita oli tuotu Skansenille maan kaikista osista.

Alussa oli Klement luullut vanhoilla päivillään päässeensä parempiin oloihin, kuin mitä hän milloinkaan oli osannut uneksiakaan, mutta jonkin ajan kuluttua hän alkoi ikävystyä aivan kauheasti, varsinkin vartijantoimeensa. Vielähän tuo menetteli, kun tuli ihmisiä tupaa katsomaan, mutta välistä sai Klement tuntikaupalla istua aivan yksin. Silloin hän ikävöi kotipuoleen niin haikeasti, että poislähtö tuntui välttämättömältä. Hän oli hyvin köyhä, ja hän tiesi kotona joutuvansa pitäjän rasitukseksi. Sentähden hän koetti kärsiä niin kauan kuin suinkin voi, vaikka hän tunsikin tulevansa päivä päivältä yhä onnettomammaksi.

Eräänä iltapäivänä toukokuun alussa Klement oli saanut vapautta pariksi tunniksi ja oli laskeutumassa sitä jyrkkää tietä, joka vie alas Skansenilta, kun hän tapasi saaristolaiskalastajan, joka tuli kantaen verkkopussia selässään. Tämä oli nuori, reipas mies, joka usein tuli Skansenille tuomaan vesilintuja, joita hän oli onnistunut saamaan kiinni elävinä, ja Klement oli tavannut hänet monta kertaa ennenkin.

Kalastaja kysyi Klementiltä, oliko Skansenin johtaja kotona, ja vastattuaan siihen Klement kysyi vuorostaan mitä hyvää kalastajalla oli verkkopussissaan. "Saat nähdä, mitä minulla on", vastasi kalastaja, "jos vuorostasi annat minulle hyvän neuvon ja sanot, mitä tämmöisestä on pyydettävä."

Hän ojensi pussin Klementille. Tämä kurkisti sen sisään kerran ja toisenkin ja hypähti sitten pari askelta taaksepäin. "Voi minun päiviäni, Oosbjörn!" sanoi hän. "Mistä olet saanut tuommoisen?"

Hän muisti, että hänen pienenä ollessaan äiti oli puhunut pikkuväestä, joka asusti tuvan lattian alla. Ei saanut huutaa eikä tehdä pahojaan, muuten suuttui pikkuväki. Kun hän oli kasvanut suuremmaksi, oli hän luullut, että äiti oli keksinyt nuo pikkaraiset pitääkseen häntä kurissa. Mutta tottapa ne eivät olleetkaan vain äidin keksimiä, koska tuossa Oosbjörnin pussissa oli kuin olikin yksi pikkarainen.

Klementissä oli vielä lapsuuden aikaista pelkoa, ja hänen selkäpiitään karmi, kun hän vain katsahti verkkopussiin päinkään. Oosbjörn huomasi hänen pelkonsa ja alkoi nauraa, mutta Klement oli hyvin totinen. "Kerro minulle, Oosbjörn, mistä olet saanut tuon käsiisi!" sanoi hän. – "En minä ole häntä mitenkään väijynyt", sanoi Oosbjörn. "Hän tuli itse minun luokseni. Lähdin tänä aamuna varhain liikkeelle ja otin pyssyn mukaani veneeseen. En ollut ehtinyt kauas rannasta, kun näin muutamia villihanhia, jotka tulivat idästä päin kauheasti huutaen. Paukautin heidän peräänsä, mutta en saanut mitään. Sen sijaan tämä tuli alas ja putosi niin lähelle venettä, ettei minun tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni ottaakseni hänet." – "Et vain liene ampunut häntä?" – "Enhän toki, hän oli terve ja vahingoittumaton. Mutta alas tultuaan hän oli vähän pyörällä, ja silloin minä sitaisin hänen jalkansa ja kätensä purjelangalla, ettei hän pakenisi. Katsos, minä ajattelin heti, että tässä on jotakin, joka pitää viedä Skansenille."

Kalastajan tätä kertoessa Klement näytti hyvin huolestuneelta. Hänen mieleensä muistui kaikki se, mitä hän lapsuudessaan oli kuullut pikkuväestä, heidän kostonhimostaan vihamiehiä kohtaan ja heidän avuliaisuudestaan ystäviä kohtaan. Ei koskaan ollut käynyt hyvin kenellekään, joka oli koettanut pitää heitä vankinaan. "Teidän olisi pitänyt päästää hänet heti irti", sanoi hän. "Vähällä oli, ettei minun ollut pakko päästää häntä vapaaksi", sanoi kalastaja. "Sillä senhän arvaatte, Klement, että villihanhet seurasivat minua aina kotiin saakka, ja sitten ne lentelivät saaren päällä koko aamun ja huusivat niinkuin olisivat tahtoneet saada hänet takaisin. Eikä sillä hyvä, vaan koko heidän joukkonsa, lokit ja tiirat ja muut, joihin ei kannata tuhlata yhtä ainoata panosta ruutia, tulivat ja laskeusivat saarelle pitämään pahaa elämää, ja kun minä menin ulos, niin lentelivät ne ympärilläni niin, että minun täytyi mennä takaisin sisään. Eukkoni pyysi, että päästäisin hänet vapaaksi, mutta minä olin saanut päähäni, että hänet on tuotava tänne Skansenille. Ja sitten minä asetin lasten nuken ikkunaan, piilotin pienokaisen verkkopussin pohjaan ja lähdin tulemaan. Ja linnut luulivat ikkunassa seisojaa häneksi, koska antoivat minun poistua, ajamatta minua takaa."

"Eikö se sano mitään?" kysyi Klement. – "Alussa se kyllä koetti huutaa linnuille, mutta sitä minä en sallinut, vaan pistin kapulan sen suuhun." – "Mutta Oosbjörn, kuinka voitte semmoista tehdä? Ettekö ymmärrä, että hän on jotakin yliluonnollista?" – "En tiedä, mitä hän lienee", sanoi Oosbjörn rauhallisesti. "Siitä saavat muut ottaa selon. Minä olen tyytyväinen, kun vain saan hänestä hyvän maksun. Ja sanokaa nyt minulle, Klement, mitä luulette Skansenin tohtorin minulle tästä antavan."

Klement ei vastannut pitkään aikaan. Mutta hän oli tullut kovin levottomaksi Peukaloisen tähden. Hänestä tuntui kuin hänen äitinsä olisi seisonut hänen vieressään ja sanonut hänelle, että hänen aina pitää olla hyvä pikkuväkeä kohtaan. "En tiedä, mitä tohtori sinulle maksaa, Oosbjörn", sanoi hän. "Mutta jos annat hänet minulle, niin saat kaksikymmentä kruunua."

Oosbjörn hämmästyi äärettömästi kuullessaan mainittavan semmoisen summan. Hän ajatteli, että Klement mahtoi luulla Peukaloisella olevan jonkin salaisen voiman, josta hänellä olisi hyötyä. Ehkei tohtori pitäisikään häntä yhtä merkillisenä eikä maksaisi hänestä niin suurta hintaa. Ja niin hän suostui Klementin tarjoukseen.

Soittoniekka pisti Peukaloisen leveään taskuunsa, palasi takaisin Skansenille ja meni erääseen karjamajaan, jossa ei ollut katselijoita eikä vartijoita. Hän veti oven kiinni perässään, otti esille Peukaloisen, jonka kädet ja jalat olivat vielä sidotut ja jonka suussa oli kapula, ja asetti hänet varovasti penkille.

"Kuulehan nyt, mitä minä sinulle sanon!" sanoi Klement. "Minä tiedän kyllä, että sinunlaisesi eivät mielellään näyttäydy ihmisille, vaan tahtovat liikkua ja puuhata ja laitella yksikseen. Sentähden minä olen ajatellut päästää sinut vapaaksi, mutta sinun täytyy ensin luvata, ettet lähde täältä Skansenilta, ennen kuin saat minulta luvan. Jos siihen suostut, niin nyökäytä kolme kertaa päätäsi!"

Klement katseli odotellen Peukaloista, mutta tämä pysyi liikkumattomana.

"Sinulle tulee täällä hyvä ollaksesi", sanoi Klement. "Minä panen sinulle ruokaa joka päivä ja minä luulen, että sinulle tulee täällä niin paljon tekemistä, ettei aikasi käy pitkäksi. Mutta sinä et saa mennä minnekään muuanne, ennen kuin saat siihen minulta luvan. Sovitaan jostakin merkistä. Niin kauan kuin minä panen ruokaa valkoiseen maljaan, on sinun oltava täällä. Mutta kun minä panen sen siniseen, saat lähteä."

Klement vaikeni uudelleen ja odotti, että Peukaloinen antaisi merkin, mutta tämä ei liikahtanutkaan.

"Vai niin", sanoi Klement, "silloin ei kai auta muu kuin että minä vien sinut tämän talon isännän luo. Ja silloin sinut pannaan lasikaappiin ja kaikki ihmiset Tukholman suuresta kaupungista tulevat sinua katsomaan."

Mutta siitä näytti pikkarainen säikähtävän ja tuskin se oli sanottu, kun hän jo antoi merkin.

"Se on oikein", sanoi Klement, otti veitsensä ja leikkasi poikki nuoran, jolla Peukaloisen kädet oli sidottu. Sitten hän meni nopeasti ovea kohti.

Poika päästeli nuorat jaloistaan ja työnsi pois suukapulan, ennen kuin ryhtyi mihinkään muuhun. Kun hän sitten kääntyi Klement Larssonin puoleen, oli tämä jo poissa.

Klement oli tuskin tullut ulos ovesta, kun hän kohtasi komean vanhan herran, joka näytti olevan matkalla lähellä olevalle kauniille näköalapaikalle. Klement ei muistanut ennen nähneensä tätä komeaa vanhaa miestä, mutta tottapa herra lienee nähnyt hänet joskus viulua soittamassa, koska hän pysähtyi ja alkoi jutella hänen kanssaan.

"Päivää, Klement!" sanoi hän. "Kuinka voit? Et kai ole sairas? Minusta näyttää kuin olisit vähän laihtunut viime aikoina."

Vanha herra oli tavattoman ystävällinen, ja Klement rohkaisi mielensä ja kertoi hänelle, kuinka vaikea hänen oli ollut kestää koti-ikäväänsä.

"Mitä?" sanoi komea vanha herra. "Onko sinulla ikävä, vaikka olet Tukholmassa? Onko se mahdollista?"

Ja vanha komea herra näytti melkein loukkautuneelta. Mutta sitten hän kai ajatteli, että tuo on vain vanha tyhmä ukko, ja muuttui taas ystävälliseksi.

"Sinä et varmaankaan ole kuullut, kuinka Tukholman kaupunki on syntynyt, Klement. Jos olisit sen kuullut, niin ymmärtäisit, että sinä vain luulet, että sinulla on täällä ikävä. Tule kanssani tuolle penkille, niin kerron sinulle jotakin Tukholmasta."

Kun vanha komea herra oli istuutunut penkille, katseli hän ensin vähän aikaa Tukholmaa, joka näkyi siihen kaikessa komeudessaan, ja hän hengähti syvään kuin olisi tahtonut vetää keuhkoihinsa seudun kaiken kauneuden. Sitten hän kääntyi soittoniekan puoleen.

"Katsos, Klement!" hän sanoi ja alkoi puhuessaan piirrellä hiekkakäytävään pientä karttaa. "Tässä on nyt Uplanti, ja tässä pistää etelää kohti niemi, jossa on paljon lahtia. Ja tässä tulee vastaan Sörmlanti toisena niemenä, jossa siinäkin on paljon lahtia ja joka menee suoraan pohjoista kohti. Ja tässä tulee lännestä päin järvi, joka on saaria täynnä; se on Määlari. Ja tässä tulee idästäpäin toinen vesi, joka tuskin pääsee tunkeutumaan esiin saarien ja karien välitse; se on Itämeri. Ja tässä, Klement, tässä, missä Uplanti tapaa Sörmlannin ja Määlarin järvi tapaa Itämeren, juoksee pieni joki, jota sanotaan Norrströmiksi, ja keskellä Norrströmiä on kolme pientä saarta.

"Nämä saaret olivat alun pitäen vain tavallisia lehtosaaria, semmoisia, joita Määlarissa on niin paljon vielä tänäkin päivänä, ja ne olivat kauan aikaa aivan asumattomia. Nehän olivat mukavassa paikassa, kahden veden ja kahden maakunnan välissä, mutta sitä ei kukaan huomannut. Vuosia kului. Ihmisiä asettui molemmille puolin Määlarin, saariin ja saaristoon, mutta kukaan ei asettunut noille kolmelle Määlarin saarelle. Joskus sattui, että jokin venemies laski jonkin saaren rantaan ja laittoi siihen yöksi telttansa. Mutta ei kukaan asettunut niihin asumaan.

"Eräänä päivänä oli muuan kalastaja, joka asui Lidingössä suolameren rannalla, ohjannut purtensa Määlariin ja saanut sieltä niin paljon kaloja, ettei ollut muistanut lähteä ajoissa kotiin. Hän ei ollut ehtinyt edemmäksi kuin noihin saariin, kun jo tuli ihan pimeä, ja silloin hän oli arvellut parhaaksi nousta maihin jollekin saarista ja odottaa kuun nousua, sillä hän tiesi, että kuu nousee myöhemmin yöllä.

"Oli syyskesä ja kaunis ja lämmin sää, vaikka illat jo olivatkin alkaneet pimetä. Kalastaja veti venheensä maalle, laskeutui sen viereen maata ja painoi päänsä kivelle ja nukkui. Kun hän heräsi, oli kuu jo aikoja sitten noussut. Se oli ihan hänen päänsä päällä ja paistoi niin komeasti, että oli melkein niin valoisaa kuin keskipäivällä.

"Mies hypähti pystyyn ja aikoi juuri ruveta työntämään venhettään vesille, kun näki joitakin mustia pilkkuja liikkuvan virrassa. Siinä oli suuri parvi hylkeitä, jotka täyttä vauhtia uivat saarta kohti. Kun kalastaja huomasi, että hylkeet näyttivät aikovan nousta maihin, kumartui hän ottamaan keihästään, joka hänellä aina oli venheessään. Mutta kun hän oikaisihe, ei hän enää nähnytkään hylkeitä, vaan sen sijaan seisoi rannalla joukko mitä ihanimpia impiä, joilla oli yllään vihreät, maata viistävät silkkihameet ja päässään helmikruunut. Silloin kalastaja ymmärsi, että ne olivat merenneitoja, jotka asuvat saaristossa ulkona meressä ja nyt olivat muuttautuneet hylkeiksi voidakseen uida maihin ja huvitellakseen kuutamossa näillä vihreillä saarilla.

"Hän laski hyvin hiljaa peitsensä maahan, ja kun immet nousivat saareen karkeloimaan, hän hiipi heidän jälkeensä ja katseli heitä. Hän oli kuullut, että merenneidot ovat niin kauniita ja suloisia, ettei kukaan voi katsella heitä ihastumatta heidän kauneuteensa, ja hän sanoi itselleen, ettei heitä ollut liiaksi kehuttu.

"Katseltuaan vähän aikaa heidän tanssiaan puiden alta hän meni rantaan, otti rannalle jätetyistä hylkeen hahmoista yhden ja piilotti sen kiven alle. Sitten hän meni takaisin veneen luo, paneutui sen viereen maata ja oli nukkuvinaan.

"Kohta hän näki nuorten impien tulevan takaisin rantaan pukeutuakseen hylkeenhahmoihin. Alussa siinä iloittiin ja hulluteltiin, mutta sitten syntyi itkua ja valitusta, kun yksi heistä ei löytänytkään hahmoaan. He juoksentelivat kaikki edestakaisin rannalla ja etsivät, mutta eivät mitään löytäneet. Etsiessään he yht'äkkiä huomasivat, että taivas alkoi valjeta ja päivä oli tulossa. Silloin he eivät näyttäneet voivan viipyä kauemmin, vaan lähtivät pois kaikki muut paitsi se, jolla ei ollut hylkeenhahmoa. Hän jäi rannalle istumaan ja itkemään.

"Kalastaja häntä kyllä sääli, mutta malttoi mielensä ja makasi hiljaa siksi, kunnes päivä kokonaan valkeni. Silloin hän nousi ja työnsi venheensä vesille, ja sitten näytti siltä kuin hän aivan sattumalta olisi huomannut rannalle jääneen immen aikoessaan lähteä soutamaan. 'Mikä sinä olet?' huusi hän. 'Oletko jokin haaksirikkoutunut?'

"Neito juoksi hänen luokseen ja kysyi, oliko hän nähnyt hänen hylkeenhahmoansa, mutta kalastaja ei ollut ymmärtävinään, mitä hän kysyi. Silloin neito istahti uudelleen itkemään, mutta nyt ehdotti kalastaja, että tyttö tulisi hänen venheeseensä. 'Tule kanssani minun tupaani', sanoi hän, 'niin ottaa minun äitini sinut turviinsa! Ethän sinä voi jäädä tänne saareenkaan, jossa sinulla ei ole makuupaikkaa eikä ruokaa.' Ja kalastaja puhui tytölle niin kauniisti, että tämä tuli hänen veneeseensä.

"Sekä kalastaja että hänen äitinsä olivat äärettömän hyviä merenneitoparalle, ja hän näytti viihtyvän hyvin heidän luonaan. Hän tuli päivä päivältä yhä iloisemmaksi, auttoi vanhusta hänen toimissaan ja oli kuin mikä muu saaristolaistyttö hyvänsä; mutta hän oli kaikkia muita kauniimpi. Eräänä päivänä kalastaja kysyi, eikö tyttö tahtoisi tulla hänen vaimokseen, eikä tytöllä ollutkaan mitään sitä vastaan; hän suostui heti paikalla.

"Sitten alettiin valmistaa häitä, ja kun merenneidon oli pukeuduttava morsiameksi, hän pani päälleen vihreän, pitkähelmaisen hameen ja kimmeltävän helmikruunun, jotka hänellä oli ollut yllään silloin, kun kalastaja oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Kun saaristossa ei siihen aikaan ollut pappia eikä kirkkoa, täytyi morsiusparin lähteä soutamaan Määlarille päin saadakseen papin siunauksen jossakin kirkossa, jonka siellä tapaisivat.

"Kalastajalla oli venheessään morsian ja äiti, ja hänen veneensä purjehti niin hyvin, että hän pääsi edelle kaikista muista. Tultuaan niin pitkälle, että näki saaren, jossa oli tavannut morsiamensa, joka nyt komeana ja koristeltuna istui hänen vieressään, hän ei voinut olla hymähtämättä itsekseen. 'Mitä sinä hymyilet?' kysyi morsian. – 'Minä vain ajattelen sitä yötä, jolloin piilotin sinun hylkeenhahmosi', vastasi kalastaja, sillä hän tunsi nyt olevansa niin varma tytöstä, ettei enää luullut olevan tarpeellista mitään salata. – 'Ei suinkaan minulla ole ollut mitään hylkeenhahmoa.' Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut kaiken. – 'Etkö muista, kuinka tanssit merenneitosten kanssa?' kysyi kalastaja. – 'En tiedä mitä tarkoitat', sanoi morsian. 'Olet mahtanut nähdä ihmeellistä unta viime yönä.'

"'Jos minä näytän sinulle hylkeenhahmosi, niin ehkä uskot', sanoi kalastaja ja käänsi venheensä maata kohti. He nousivat maihin ja hän etsi ja löysi hylkeenhaamun kiven alta, jonne oli sen kätkenyt.

"Mutta tuskin morsian oli nähnyt hylkeenhahmon, kun hän tempasi sen käteensä ja heitti sen päälleen. Se kietoutui hänen ympärilleen niinkuin olisi siinä ollut henki, ja neito heittäytyi heti virtaan.

"Sulhanen näki hänen liukuvan pois, juoksi häntä tavoittaen veteen, mutta ei voinut häntä saavuttaa. Epätoivoissaan, nähdessään, ettei voinut häntä muulla tavalla pysähdyttää, hän tarttui keihääseensä ja heitti sillä. Se mahtoi sattua hyvin, varmaankin paremmin kuin hän oli tarkoittanutkaan, sillä merenneitoparalta pääsi valittava huuto ja hän katosi syvyyteen.

"Kalastaja seisoi rannalla ja odotti, että neito ilmaantuisi. Mutta sitten hän näki, että vesi hänen ympärillään alkoi muuttua lempeän näköiseksi. Se muuttui niin kauniiksi, ettei hän koskaan ennen ollut semmoista nähnyt. Se kimmelteli kuin näkinkuoren sisusta.

"Kun välkkyilevä vesi loiskahteli rantoja vastaan, näytti kalastajasta siltä kuin rannatkin olisivat alkaneet muuttua. Ne alkoivat kukkia ja tuoksua. Niiden yli levisi lempeä loiste, niin että niihin tuli suloutta, jota niissä ei ollut ennen ollut.

"Ja hän ymmärsi, mistä kaikki tämä johtui. Sillä merenneitojen laita on niin, että ne katsojasta näyttävät kauniimmilta kuin kaikki muut, ja kun merenneidon veri sekoittui veteen ja vesi huuhtoi rantoja, meni hänen kauneutensa rantoihin, ja ne saivat sen häneltä perinnöksensä, ja kaikkien, jotka niitä katselevat, täytyy niitä rakastaa ja ikävöidä niiden luo."