Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 32

Vankeudessa

Gorgo oli vain kolmen vuoden vanha eikä ollut vielä ajatellut ottaa itselleen vaimoa eikä asettua mihinkään varmaan paikkaan asumaan, kun metsämies päivänä muutamana sai hänet kiinni ja möi Skansenille. Siellä oli jo ennestään kaksi muuta kotkaa. Heitä pidettiin vankina häkissä, joka oli rakennettu rautatangoista ja teräslangasta. Se oli ulkona ja niin suuri, että sen sisään oli voitu istuttaa pari puuta ja laittaa kiviraunio, jotta kotkat kotiutuisivat. Mutta siitä huolimatta kotkat eivät viihtyneet. He istuivat melkein koko päivän liikkumattomina samalla paikalla. Heidän kaunis, tumma höyhenpukunsa kävi takkuiseksi ja kiillottomaksi, ja heidän silmänsä tuijottivat toivottomina avaruuteen.

Vankeutensa ensimmäisellä viikolla Gorgo vielä oli valpas ja vilkas, mutta sitten alkoi raskas raukeus häntä painaa. Hän jäi istumaan hiljaa paikalleen niinkuin muutkin kotkat, tuijotti suoraan eteensä mitään näkemättä eikä enää tiennyt, kuinka päivät kuluivat.

Eräänä aamuna, kun Gorgo istui tavallisessa horrostilassaan, hän kuuli jonkun kutsuvan häntä alhaalta maasta. Hän oli niin raukea, että tuskin viitsi kääntää katsettaan maahan. "Kuka minua huutaa?" kysyi hän. – "Mutta, Gorgo, etkö tunne minua? Minä olen Peukaloinen, joka lenteli villihanhien seurassa." – "Onko Akkakin vankina?" kysyi Gorgo semmoisella äänellä kuin olisi selvitellyt ajatuksiaan pitkän unen jälkeen. – "Ei, Akka ja valkoinen hanhikukko ja koko lauma ovat kai jo hyvässä turvassa kaukana Lapissa", sanoi poika. "Minä vain olen joutunut vangiksi."

Puhuessaan näin huomasi poika, että Gorgo käänsi pois päänsä ja alkoi tuijottaa eteensä avaruuteen samalla tavalla kuin ennen.

"Lintujen kuningas!" huusi poika. "Minä en ole unohtanut, että sinä kerran veit minut takaisin villihanhien luo ja että sinä säästit valkoisen hanhikukon hengen. Sano, voinko minä millään tavalla auttaa sinua?"

Gorgo tuskin nosti päätään. – "Älä häiritse minua, Peukaloinen!" sanoi hän. "Minä istun ja uneksin, että leijailen vapaana ylhäällä ilmassa. Minä en tahdo olla hereillä." – "Sinun pitää liikkua ja katsoa, mitä ympärilläsi tapahtuu", neuvoi poika. "Muuten sinä käyt yhtä kurjan näköiseksi kuin nuo muut kotkat." – "Toivon, että olisin niinkuin he. He ovat niin kaukana unelmissaan, ettei mikään enää voi häiritä heitä", sanoi kotka.

Yöllä, kun kaikki kotkat nukkuivat, kuului rapinaa teräsverkossa, joka peitti heidän häkkinsä katon. Vanhat ja tylsistyneet kotkat eivät häiriytyneet melusta, mutta Gorgo heräsi. "Kuka siellä? Kuka siellä katossa liikkuu?" kysyi hän.

"Se on Peukaloinen", vastasi poika. "Minä istun täällä ja viilaan poikki teräslankoja, että sinä pääsisit lentämään tiehesi."

Kotka kohotti päätään ja näki kesäyön valossa pojan istuvan ja viilaavan teräslankaverkkoa, joka oli pingoitettu häkin yli. Hänessä heräsi hetken toivo, mutta sitten hän taas joutui epätoivon valtaan. "Minä olen suuri lintu, Peukaloinen", sanoi hän. "Et sinä jaksa viilata poikki niin monta lankaa, että minä mahdun ulos. On parasta, että lakkaat ja annat minun olla rauhassa." – "Nuku sinä vain äläkä välitä minusta!" sanoi poika, "Minä en saa tätä valmiiksi tänä yönä enkä vielä ensi yönäkään, mutta minä tahdon kuitenkin koettaa pelastaa sinut, sillä täällähän sinä aivan menehdyt."

Gorgo vaipui uneen, mutta kun hän heräsi seuraavana aamuna, hän näki heti, että poika oli viilannut poikki useita teräslankoja. Sinä päivänä hän ei enää näyttänyt niin raukealta kuin edellisinä päivinä. Hän levitteli siipiään ja hyppeli puitten oksilla verryttääkseen jäykistyneitä jäseniään.

Eräänä varhaisena aamuna, juuri kun ensimmäinen aamurusko syttyi taivaalla, Peukaloinen herätti kotkan.

"Koeta nyt, Gorgo!" sanoi hän.

Kotka katsahti ylös. Peukaloinen oli todellakin viilannut poikki niin monta lankaa, että teräslankaverkossa oli suuri aukko. Gorgo liikautti siipiään ja hypähti sinne ylös. Pari kertaa hän yritti turhaan ja putosi takaisin häkkiin, mutta viimein hänen onnistui päästä vapauteen.

Hän kohosi uljaassa lennossa pilviin. Pikku Peukaloinen istui ja katseli hänen jälkeensä surullisin silmin ja toivoi, että joku vapauttaisi hänetkin.

Poika oli nyt kotiutunut Skansenille. Hän oli tutustunut kaikkiin siellä oleviin eläimiin ja tullut hyväksi ystäväksi monen kanssa. Ja täytyihän hänen myöntää, että täällä oli niin paljon opittavaa ja nähtävää, ettei hänen ollut vaikea saada aikaansa kulumaan. Mutta kyllä hänen ajatuksensa joka päivä kaihoten kulkivat Martti hanhikukkoon ja muihin matkatovereihin. "Ellei lupaukseni vain sitoisi minua", ajatteli hän, "niin kyllä kai löytäisin linnun, joka veisi minut heidän luokseen."

Voihan näyttää kummalliselta, ettei Klement Larsson ollut vapauttanut poikaa, mutta tulee muistaa, kuinka pyörällä pienen soittoniekan pää oli silloin, kun hän lähti Skansenilta. Sinä aamuna, jolloin hän lähti, hän kyllä oli aikonut asettaa Peukaloiselle ruokaa siniseen maljaan, mutta pahaksi onneksi hän ei ollut löytänyt sinistä maljaa. Sitten olivat kaikki skansenilaiset, lappalaiset, taalalaistytöt, työmiehet tulleet heittämään hänelle hyvästiään eikä hän ollut ehtinyt hankkia tuota sinistä maljaa. Lähtö läheni, eikä hänellä lopuksi olly muuta neuvoa kuin pyytää lappalaisukkoa avukseen. "On nyt niin, että muuan pikkukansan mies asuu täällä Skansenilla", sanoi Klement, "ja minä olen antanut hänelle vähän ruokaa joka aamu. Olkaa hyvä ja ottakaa nämä lantit, ostakaa niillä sininen malja ja pankaa siihen huomenna vähän maitoa ja puuroa ja asettakaa se Bollnäsin tuvan portaiden alle." Lappalainen näytti vähän ihmettelevän, mutta Klementillä ei ollut aikaa sen pitempiin selityksiin, sillä hänen täytyi rientää asemalle.

Lappalainen olikin mennyt ostamaan maljaa, mutta kun hän ei nähnyt sopivaa sinistä, hän osti valkoisen. Ja valkoiseen maljaan hän pani tunnollisesti ruokaa joka aamu.

Tällä tavalla poika ei ollut vapautunut lupauksestaan. Hän tiesi, että Klement oli poissa, mutta itse hän ei ollut saanut matkalupaa.

Sinä yönä ikävöi poika tavallista enemmän vapauttaan, ja se johtui siitä, että nyt toden teolla oli tullut kevät. Hänen oli ollut monta kertaa matkallaan vaikea tulla toimeen kylmässä ja pahassa ilmassa, ja kun hän ensin tuli Skanseniin, hän oli ajatellut, että ehkä oli hyvä, että matka oli keskeytynyt, sillä varmaankin hän olisi paleltunut kuoliaaksi, jos olisi tullut Lappiin toukokuussa. Mutta nyt oli tullut lämmin, maa vihersi, koivut ja poppelit olivat verhoutuneet silkille välkkyviin lehtiin, kirsikkapuut ja kaikenlaiset hedelmäpuut olivat täydessä kukassa, marjapensaissa oli jo pieniä raakileita, tammet kehittelivät varovasti auki lehtiään, herneet, kaalit ja pavut kukoistivat Skansenin kasvimaalla. "Nyt kai lienee lämmintä ja kaunista myös Lapissa", ajatteli poika. "Kovin tekisi mieleni istua Martti hanhikukon selässä tällaisena kauniina aamuna. Olisi suloista saada ratsastaa lämpimässä ja tyynessä ilmassa ja katsella maahan, nyt kun se on koreana vihreästä ruohosta ja ihanista kukkasista."

Tätä hän ajatteli siinä istuessaan, kun kotka yht'äkkiä ampui ilmasta alas ja istahti häkin katolle. "Tahdoin koettaa siipiäni nähdäkseni, kelpaavatko ne vielä mihinkään", sanoi Gorgo. "Et kai sinä luullut, että minä aioin jättää sinut vankeuteen? Nouse nyt minun selkääni, niin minä vien sinut takaisin matkatoveriesi luo."

"Se on mahdotonta", sanoi poika. "Minä olen kunniasanallani luvannut pysyä täällä, kunnes minut vapautetaan."

"Mitä tyhmyyksiä sinä puhut?" sanoi Gorgo. "Ensin ne ovat tuoneet sinut tänne vastoin sinun tahtoasi ja sitten ne ovat pakottaneet sinua lupaamaan, että jäät tänne! Sinä kai käsität, että semmoista lupausta ei tarvitse pitää." – "Minun on kuitenkin pakko se pitää", sanoi poika. "Kiitoksia paljon hyvästä tahdostasi, mutta sinä et voi auttaa minua."

"Enkö voi?" sanoi Gorgo. "Sen sinä saat pian nähdä." Ja samassa hän tarttui Niilo Holgerinpoikaan suurella, karvaisella jalallaan, kohosi hänen kanssaan taivaan pilviin ja katosi pohjoista kohti.

XXXIX
MATKA GASTRIKLANNIN YLI

Kallisarvoinen vyö

Keskiviikkona kesäkuun 15. p: nä.

Kotka lensi, kunnes oli päässyt hyvän matkaa Tukholman pohjoispuolelle.

Siellä hän laskeutui metsämäkeen ja päästi pojan kynsistään.

Mutta tuskin poika tunsi olevansa irti, kun hän alkoi juosta kaupunkia kohti minkä kerkesi.

Kotka hyppäsi silloin pitkän laukan, saavutti pojan ja pani jalkansa hänen päälleen. "Onko sinun aikomuksesi palata vankeuteen?" kysyi hän. – "Mitäs sinulla on minun kanssani tekemistä? Minä kai saan mennä mihin tahdon, sinulta kysymättä", sanoi poika ja koetti päästä irti. Silloin kotka tarttui häneen kiinni voimakkailla kynsillään, nousi ilmaan ja lensi taas pohjoista kohti.

Nyt kotka lensi pojan kanssa yli koko Uplannin eikä pysähtynyt ennen kuin tuli Älvkarlebyn suurelle vesiputoukselle. Hän laskeutui kivelle aivan tuon kuohuvan kosken alle ja päästi pojan uudelleen irti.

Poika huomasi heti, ettei tässä ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon kotkan kynsistä. Yläpuolella oli putouksen vaahtoinen seinä ja ylt'ympäri kuohui joki mahtavana koskena. Hän oli hyvin kiukuissaan siitä että hänestä näin tehtiin sanansa syöjä. Hän käänsi selkänsä kotkalle eikä puhunut hänelle sanaakaan.

Mutta pantuaan nyt pojan paikkaan, josta tämä ei voinut paeta, kotka kertoi olevansa Akka Kebnekaiselaisen kasvattipoika ja että hän oli joutunut riitaan kasvattiäitinsä kanssa. "Ja nyt sinä ehkä ymmärrät, miksi minä tahdon viedä sinut takaisin villihanhien luo", hän sanoi lopuksi. "Olen kuullut sanottavan, että sinä olet Akan suuressa suosiossa, ja tarkoitukseni oli pyytää, että solmisit rauhan meidän välillemme."

Ymmärrettyään, että kotka ei ollut vienyt häntä vain itsepäisyydestä, poika muuttui heti ystävälliseksi häntä kohtaan. "Olisin kernaasti auttanut sinua tässä asiassa", sanoi hän, "mutta antamani sana sitoo minut." Ja nyt hän vuorostaan kertoi kotkalle, kuinka oli joutunut vankeuteen, ja että Klement Larsson oli lähtenyt Skansenilta päästämättä häntä vapauteen.

Mutta kotka ei kuitenkaan tahtonut luopua aikeistaan. "Kuulehan nyt, Peukaloinen", hän sanoi. "Minun siipeni voivat kantaa sinut minne tahtonetkin mennä ja minun silmäni saavat selkoa kaikesta, mitä tahdot löytää. Kerro minulle, minkä näköinen tuo mies on, jolle annoit lupauksesi, ja minä etsin hänet käsiini ja vien sinut hänen luokseen! Sitten olkoon sinun asiasi saada hänet päästämään sinut vapaaksi."

Tämä oli pojan mielestä hyvä ehdotus. "Minä huomaan kyllä, Gorgo, että olet viisaan linnun kasvattama", hän sanoi. Hän kertoi sitten hyvin tarkkaan, minkä näköinen Klement Larsson oli, ja lisäsi kuulleensa Skansenilla, että pieni soittoniekka oli kotoisin Helsinglannista.

"Me etsimme läpi koko Helsinglannin Lingbosta Mellansjöhön ja Storbergistä Huurnslantiin", sanoi kotka. "Huomenna ennen iltaa pääset sen miehen puheille."

"Nyt lupaat varmaan enemmän kuin voit pitää", sanoi poika. – "Kylläpä olisin huono kotka, ellen kelpaisi sen enempään", sanoi Gorgo.

Kun Gorgo ja Peukaloinen lähtivät liikkeelle Älvkarlebystä, olivat he hyviä ystäviä, ja poika asettui nyt ratsastamaan kotkan selkään. Sillä tavalla hän taas tuli nähneeksi niitä paikkoja, joiden yli kuljettiin. Silloin kun kotka oli kantanut häntä kynsissään, ei hän ollut mitään nähnyt. Se olikin ehkä hyvä, sillä jos hän olisi tiennyt, että oli sinä aamuna kulkenut semmoisten paikkain kuin Upsalan kukkulain, Österbyn suuren tehtaan, Dannemoran kaivoksen ja Örbyhusin vanhan linnan yli, hän olisi varmaan ollut hyvin pahoillaan siitä ettei saanut niitä nähdä.

Kotka kantoi häntä nyt hyvää vauhtia Gästriklannin yli. Eteläosassa ei ollut paljonkaan nähtävää. Siellä oli tasanko, joka melkein kaikkialla oli kuusimetsän peitossa. Mutta pohjoisempana kulki maakunnan poikki Taalain rajalta Pohjanlahteen kaunis seutu, jossa näkyi lehtoisia kukkuloita, kirkkaita järviä ja kuohuvia koskia. Täällä oli väkirikkaita pitäjiä valkoisten kirkkojensa ympärillä, teitä ja rautateitä kulki ristiin rastiin, talot olivat vihreiden puiden siimeksessä ja kukkivista puutarhoista nousi ilmaan suloista lemua.

Vesien varsilla oli useita suuria rautatehtaita, samanlaisia, joita poika oli nähnyt Bergslagenissa. Niitä oli siinä jokseenkin yhtä pitkien välimatkojen päässä toisistaan aina mereen saakka, jossa oli iso, valkeataloinen kaupunki. Tämän varakkaan seudun pohjoispuolella alkoivat taas synkät salot, mutta siellä ei maa ollut tasaista, vaan nousi harjuiksi ja laskeutui laaksoiksi niinkuin myllertelevä meri.

"Tämä maa on puettu havuhameeseen ja kivipuseroon", ajatteli poika. "Mutta vyötäisillään sillä on verrattoman kallis vyö, sillä siihen on kirjailtu sinertäviä järviä ja kukkivia lehtoja, suuret rautatehtaat koristavat sitä kuin jalokivet, ja solkena on siinä kokonainen kaupunki linnoineen ja kirkkoineen ja taloineen."

Kun matkustajat olivat kulkeneet vähän matkaa pohjoista metsäseutua kohti, laskeutui Gorgo kaljun vuorenhuipun ylimmälle laelle, ja kun poika oli hypännyt maahan, sanoi kotka: "Täällä on riistaa metsässä ja minusta tuntuu kuin en voisi unohtaa vankeuttani enkä tuntea itseäni oikein vapaaksi, ellen ensin saa vähän metsästellä. Ei kai sinua pelota, jos minä jätän sinut?" – "Eihän minua taida kovin pelottaakaan", sanoi poika. – "Voit mennä mihin haluat, kunhan olet tässä auringon laskun aikana", sanoi kotka ja lensi tiehensä.

Pojasta tuntui vähän yksinäiseltä ja ikävältä, kun hän istui siinä kivellä ja katseli alastonta vuorimaata ja ympärillään olevia suuria metsiä. Mutta ei aikaakaan, kun hän kuuli laulua metsästä ja näki jotakin valkoista vilahtelevan puiden lomasta. Hän näki pian, että se oli sinikeltainen lippu, ja hän ymmärsi laulusta ja iloisesta hälinästä, että lippua kannettiin pitkän ihmisjonon etunenässä, mutta kesti kauan, ennen kuin hän saattoi nähdä, keitä kulkijat olivat. Lippua kannettiin luikertelevia polkuja myöten, ja poika istui ja ihmetteli, minne niiden, jotka sitä seurasivat, oli aikomus mennä. Hän ei voinut ajatellakaan, että ne tulisivat tänne rumaan autioon vuoristoon, missä hän oli. Mutta sinne ne kuitenkin tulivat. Siinä tuli lippu esille metsän rinnasta ja sen perässä tulivat yhtenä vilinänä kaikki, joille se oli tietä näyttänyt. Kukkulalla syntyi eloa ja hikettä, ja pojalla oli sinä päivänä niin paljon näkemistä, ettei hänellä ollut ikävä hetkeäkään.

Metsän päivä

Noin kymmenen vuotta sitten oli kulo polttanut sen vuorenharjanteen, johon Gorgo oli jättänyt Peukaloisen. Hiiltyneet puut oli kaadettu ja viety pois, ja palanut maa oli alkanut vihertää lähempänä metsää. Mutta suurin osa ylänköä oli kamalan alastonta ja autiota. Kalliopaasien välissä oli mustia kantoja muistuttamassa siitä, että täällä oli ollut suuri ja komea metsä, mutta palaneesta pohjasta ei pistänyt esiin nuoria puun taimia.

Ihmiset kummastelivat sitä, miksi vuoriylänkö niin hitaasti otti metsää, mutta eivät ajatelleet, että kun metsäpalo oli kulkenut tätä kautta, maa oli ollut kuivaa pitkän poudan jälkeen. Sentähden ei ollut sillä hyvä, että puut olivat palaneet ja että kaikki, mitä maassa kasvoi: kanerva ja pursu ja sammal ja puolukan varsikko, oli mennyt samaa tietä, vaan myöskin itse vuorta peittävä ruokamulta oli palon jälkeen muuttunut kuivaksi ja irtonaiseksi kuin tuhka. Se tuprusi ilmaan joka tuulenpuuskan puhaltaessa, ja kun ylänkö oli ilmojen tiessä, oli toinen paasi toisensa perästä puhdistunut. Sadevesi tietysti sekin osaltaan huuhtoi pois ruokamultaa, ja kun nyt vesi ja tuuli olivat puhdistaneet vuorta kymmenen vuotta, oli se niin alastoman näköinen, ettei voinut muuta luulla kuin että se oli pysyvä autiona maailman loppuun asti.

Mutta eräänä päivänä kesän alkupuolella kokoontuivat kaikki sen pitäjän lapset koulutalonsa edustalle. Jokaisella lapsella oli kuokka tai lapio olalla ja eväsnyytti kädessä. Kun kaikki olivat kokoontuneet, he lähtivät pitkässä jonossa metsään. Lippua kannettiin edellä, opettajat ja opettajattaret kulkivat kupeella ja viimeisenä tuli pari metsänvartijaa ja hevonen, joka veti kuormaa, missä oli petäjäntaimia ja kuusen siemeniä.

Jono ei pysähtynyt taloja lähellä oleviin koivulehtoihin, ei, se pyrki kauemmaksi metsään. Se seuraili vanhoja karjan uria, ja ketut pilkistivät ihmeissään pesistään ja katselivat kummastellen näitä karjankuljettajia. Se kulki vanhojen hiilihautojen ohitse, ja ristinokat raksuttelivat käyriä neniään ja kysyivät toisiltaan, mitä ihmeen hiilenpolttaja-ukkoja nämä olivat.

Ja niin he viimein tulivat suurelle, palaneelle ylängölle. Siellä olivat kivet paljaita, eikä niillä, niinkuin ennen, kasvanut hienoja vanamoita, paasien päällä ei ollut kaunista hopeasammalta eikä valkoista, herttaista jäkälää. Rotkoihin ja syvennyksiin kerääntyneen veden ympärillä ei ollut käenkaalia eikä lahnankukkia. Pienillä maapälvekkeillä, joita vielä oli joissakin halkeamissa ja kivien välissä, ei ollut kuolleenkouria, ei metsätähtiä, ei valkoista talvikkia, ei mitään tuosta vihreästä ja punaisesta ja keveästä ja sirosta, joka verhoaa metsän pohjan.

Oli kuin olisi harmaa vuoriylänkö valjennut, kun pitäjän kaikki lapset hajaantuivat sen päälle. Siinä oli taas iloa ja kauneutta, tuoreutta ja punerrusta. Siinä oi; nuorekkuutta ja kasvunhalua. Ehkä tuo hylätty raukka taas herää henkiin.

Kun lapset olivat levähtänet ja syöneet, he tarttuivat kuokkiinsa ja lapioihinsa ja alkoivat tehdä työtään. Metsänvartijat näyttivät heille, mitä heidän oli tehtävä, ja he istuttivat taimen toisensa perästä jokaiselle maapälvekkeelle minkä sattuivat löytämään.

Istutellessaan lapset käyskentelivät ja juttelivat keskenään siitä, kuinka ne pienet taimet, joita he panevat maahan, sitovat vähitellen maan niin, ettei tuuli pääse sitä viemään. Eikä sillä hyvä, vaan puiden alle muodostuu uuttakin maata. Ja siihen putoaa siemeniä, ja muutamien vuosien päästä he voivat poimia vattuja ja mustikoita täältä, missä nyt on vain paljasta kalliota, ja ne pienet taimet, joita he istuttavat maahan, kasvavat vähitellen suuriksi puiksi. Niistä rakennetaan vielä kerran suuria taloja ja komeita laivoja.

Mutta jos lapset eivät olisi tulleet tänne istuttamaan, kun vielä oli vähän maata halkeamissa, niin olisi tuuli ja vesi vienyt pois viimeisenkin mullan eikä vuori olisi enää koskaan voinut ruveta metsää kasvamaan.

"Olipa toki hyvä, että me tulimme tänne", sanoivat lapset. "Tulimme viime tingassa." Ja he olivat hirveästi olevinaan.

Lasten työskennellessä vuorella liikkuivat isät ja äidit kotiaskareissaan, ja jonkin ajan kuluttua he alkoivat arvella, kuinkahan lapset siellä oikein tulivat toimeen. Tietysti oli ihan jonninjoutavaa, että semmoiset istuttivat metsää, mutta onhan kuitenkin hauskaa mennä katsomaan, miten se käy. Eikä aikaakaan, niin olivat isät ja äidit matkalla metsään. Tultuaan karjauralle he tapasivat useita naapureita. "Menettekö tekin kulolle?" – "Niinpä tässä arveltiin." – "Lapsiako katsomaan?" – "Niin, katsomaan, mitä ne siellä toimivat." – "Se nyt on tietysti vain leikintekoa." – "Eivät ne semmoiset taida saada montakaan puuta istutetuksi." – "Olemme ottaneet kahvipannut mukaan, että ne saavat vähän lämmintä, kun ovat saaneet koko päivän elää kylmällä ruoalla."

Niinpä tulivat isät ja äidit vuorelle, ja ensin he ajattelivat vain sitä, kuinka kauniilta näyttivät kaikki nuo harmaalle kalliolle hajaantuneet rusoposkiset pienokaiset. Mutta sitten he alkoivat tarkastella lasten työskentelyä, kuinka toiset istuttelivat taimia ja kuinka toiset vetivät vakoja ja kylvivät siemeniä ja kuinka muutamat nyhtivät pois kanervaa, että se ei tukehduttaisi pieniä puita. Ja he näkivät, että lapset tekivät työtä tosissaan ja olivat niin innoissaan, että tuskin joutivat nostamaan silmiään maasta.

Isät seisoivat siinä vähän aikaa ja katselivat lasten työtä, mutta alkoivat sitten repiä kanervaa maasta. Niin kuin leikillä vain. Lapset neuvoivat, sillä he tiesivät, miten oli tehtävä, ja saivat nyt näyttää taitoaan isälle ja äidille.

Kävi lopulta niin, että kaikki aikaihmiset, jotka olivat tulleet katsomaan lapsia, osallistuivat työhön. Nyt tuli tietysti vielä hauskempaa kuin äsken oli ollut. Ja hetken kuluttua lapset saivat vielä enemmän apua.

Siellä ylhäällä tarvittiin työkaluja ja pari pitkäkoipista poikaa lähetettiin kylään noutamaan kuokkia ja lapioita. Kun he juoksivat talojen ohi, tulivat kotiin jääneet kysymään: "Mikä on hätänä? Onko tapahtunut jokin onnettomuus?" – "Eikö mitä, mutta koko pitäjä on tuolla kulolla istuttamassa metsää." – "Jos siellä on koko pitäjä, niin ei kai meidänkään sovi jäädä kotiin."

Ja niin tuli ihmisiä tulvimalla palaneelle vuorelle. Ensin he seisoivat paikoillaan vähän aikaa ja katselivat, sitten he eivät enää voineet olla yhtymättä työtä tekevien joukkoon. Sillä voihan olla hauska kylvää peltonsa ja keväällä jo ajatella viljaa, joka maasta kasvaa, mutta tämä on vieläkin houkuttelevampaa. Tästä kylvöstä ei nouse vain heikkoja korsia, vaan voimakkaita puita, joilla on korkeat rungot ja mahtavat oksat. Tästä ei kypsy vain vuotuinen vilja, vaan monen vuoden kasvillisuus. Siitä herää eloon sääskien surina ja rastaan laulu ja metson soitto ja kaikenlainen elämä autiolla kulolla. Ja sitten se on kuin todellinen muistopatsas tuleville sukupolville. Niille olisi voitu jättää perinnöksi kalju, alaston ylänkö, ja nyt ne sensijaan saavat periä komean metsän. Ja miettiessään tätä kaikkea jälkeentulevat ymmärtävät esi-isiensä olleen hyviä ja järkeviä ihmisiä, ja he ajattelevat heitä kunnioittaen ja kiitollisina.