Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 33

XL
PÄIVÄ HELSINGLANNISSA

Suuri vihreä lehti

Torstaina kesäkuun 16. p: nä.

Seuraavana päivänä poika kulki Helsinglannin yli. Sen havumetsät vihersivät, koivut olivat nuoressa lehdessä, niityillä kasvoi kevään ruohoa ja vilja orasti pelloilla. Tämä oli korkeata ja vuorista maata, mutta sen keskitse kulki laaja ja valoisa laakso ja siitä lähti molemmille puolin muita laaksoja, toiset ahtaita ja lyhyitä, toiset leveitä ja pitkiä. "Tätä maata voi varmaankin verrata lehteen", ajatteli poika, "sillä se on vihreä kuin lehti ja laaksot haarautuvat melkein samalla tavalla kuin suonet lehdessä."

Suuresta päälaaksosta kulki ensin kaksi mahtavaa haaralaaksoa toinen itään, toinen länteen. Sitten se lähetteli vain pieniä laaksoja, kunnes tuli jokseenkin kauas pohjoiseen. Siellä se taas ojensi kaksi voimakasta käsivartta. Tämän jälkeen jatkui sitä vielä vähän matkaa eteenpäin, mutta sitten se kapeni ja katosi erämaahan.

Keskellä suurta laaksoa virtasi leveä komea joki, joka monin paikoin laajeni järveksi. Lähinnä jokia oli niittyjä, jotka olivat täynnä pieniä harmaita latoja, niittyjen takana oli peltoja, ja laakson rajalla, missä metsä alkoi, olivat talot. Ne olivat suuria ja hyvin rakennettuja ja niitä oli melkein katkeamattomassa jonossa. Jokirannoilla kohoili kirkkoja, ja niiden ympärille olivat talot ryhmittyneet suuriksi kyliksi. Samaten tunkeutuivat talot toisiinsa kiinni rautatieasemien ja sahalaitosten ympärille, joita oli siellä täällä järvien ja jokien rannoilla ja jotka helposti tunsi niiden ympärillä olevista lautatarhoista.

Sivulaaksot olivat samoin kuin keskilaakso täynnä järviä, peltoja, kyliä ja taloja. Ne liukuivat valkoisina ja hymyilevinä vuorien väliin, kunnes vähitellen puristuivat ja kävivät niin kaitaisiksi, ettei niihin mahtunut muuta kuin pienoinen puro.

Ylängöllä laaksojen välissä oleili havumetsä. Se ei kasvanut tasaisella maalla, vaan louhuisella pohjalla, mutta pohjan peitti metsä kuin mikäkin karvainen nahka, joka on levitetty rosoisen ruumiin yli.

Tämä oli kaunista maata pojan katsella. Hän saikin nähdä siitä aika paljon, sillä kotka etsi vanhaa pelimannia Klement Larssonia ja lenteli laaksosta laaksoon tähystellen häntä.

Kun aamu alkoi koittaa, syntyi taloissa eloa ja liikettä. Navettain ovet avattiin selkoselälleen ja lehmät päästettiin ulos. Navetat tässä maakunnassa olivat suuria ja korkeita, ja niissä oli lakeistorvet ja suuret, leveät ikkunat. Lehmät olivat kauniita, pienikasvuisia ja vikkeliä, ketteräjalkaisia ja niin iloisia, että ne tekivät mitä hullunkurisimpia hyppyjä. Vasikat ja lampaat tulivat nekin ulos, ja oli helppo nähdä, että ne olivat hyvillä mielin.

Hetki hetkeltä vilkastui elämä pihamailla. Pari nuorta konttiselkätyttöä käyskenteli karjan keskessä. Muuan poika piti lampaita koossa heilutellen pitkää risua. Pieni koira laukkaili lehmien keskessä ja haukkui niitä, jotka puskivat toisiaan. Isäntä valjasti hevosen kärryjen eteen ja pani kärryihin voipyttyjä, juusto-upokkaita ja kaikenlaista ruokatavaraa. Ihmiset nauroivat ja rallattelivat. Sekä he että elukat olivat iloissaan niinkuin olisivat odottaneet oikeata juhlapäivää.

Hetken kuluttua olivat kaikki matkalla metsiin. Yksi tytöistä kulki etunenässä ja houkutteli karjaa kauniisti kajahtelevin huudoin. Hänen jälkeensä tulivat elukat pitkässä jonossa. Paimenpoika ja paimenkoira juoksentelivat sinne tänne katsoakseen, ettei yksikään eläin poikkeaisi tieltä. Viimeisenä tuli isäntä ja hänen renkinsä. He kävelivät kärryjen kupeella estääkseen niitä kaatumasta, sillä tie, jota he kulkivat, oli vain kaitainen, kivinen metsäpolku.

Joko lienee kaikilla Helsinglannin talonpojilla tapana ajaa karjansa metsiin samana päivänä tai sattui nyt sillä tavalla vain sinä vuonna. Mutta kyllä poika vain näki näitä iloisia kulkueita lähtevän joka laaksosta ja joka talosta ja menevän autioon metsään sitä vilkastuttamaan. Metsän mustista syvyyksistä kuului koko päivän paimentyttöjen torven toitotusta ja lehmänkellojen kalkatusta. Useimmilla oli pitkät matkat taivallettavanaan, ja poika näki, kuinka he vaivalloisesti kulkivat vetelien soiden yli, kuinka heidän täytyi tehdä pitkiä kierroksia tuulenkaatamien puiden ympäri ja kuinka sattui monta kertaa, että kärryt kolahtivat kiviin ja kaatuivat kaikkine päivineen. Mutta ihmiset vain nauroivat kommelluksille ja olivat hyvällä tuulella.

Iltapäivällä saapuivat matkamiehet kukin omalle metsäaukealleen, jossa oli pitkä navetta ja pari pientä harmaata tupaa. Tultuaan pihalle lehmät ammahtivat iloisesti kuin paikka olisi ollut heille tuttu ja alkoivat heti syödä vihreätä, mehevää heinää. Ihmiset kantoivat ilakoiden ja leikkiä laskien vettä ja puita suurempaan tupaan; ja sinne vietiin kaikki tavarat, jotka oli tänne kärryillä kuljetettu. Kohta tuprusi lakeisesta savu. Ja sitten istuutuivat tytöt ja paimenpoika ja miehet litteälle paadelle ja rupesivat syömään.

Gorgo kotka luuli varmaankin tapaavansa Klement Larssonin niiden joukosta, jotka olivat matkalla metsään, sillä niin pian kuin hän näki uuden karjaretkueen, laskeutui hän alas ja tarkasteli sitä terävin silmin. Mutta tunti tunnin perästä kului eikä hän löytänyt etsimäänsä.

Kauan aikaa leijailtuaan sinne tänne kotka joutui illan suussa vuoriseen ja autioon seutuun, joka oli suuren laakson itäpuolella. Taas hän näki karjamajan allaan. Ihmiset ja eläimet olivat saapuneet perille. Miehet hakkasivat halkoja ja tytöt lypsivät lehmiä.

"Katsohan tuonne!" sanoi Gorgo. "Tuolla se nyt taitaa viimeinkin olla."

Hän laskeutui, ja suureksi hämmästyksekseen poika näki, että kotka oli oikeassa. Siinä oli kuin olikin Klement Larsson hakkaamassa halkoja karjamajalla.

Gorgo laskeutui sankkaan metsään vähän matkaa majasta. "Nyt minä olen tehnyt mitä lupasin", hän sanoi ja kohotti ylpeästi päätään. "Koeta nyt sinä päästä miehen puheille. Minä istun tuon tuuhean petäjän latvaan odottamaan sinua."

Eläinten uudenvuoden yö

Karjamajalla oli työ päättynyt ja illallinen syöty. Oli kauan siitä, kun he olivat olleet metsässä kesäisenä yönä ja heistä tuntui, kuin heillä ei olisi ollut varaa panna maata. Oli valoisaa kuin päivällä ja karjatytöt tekivät uutterasti käsitöitään, mutta tuon tuostakin he katsahtivat metsään ja hymähtivät. "Niin, nyt olemme taas täällä", he sanoivat ja levoton kotikylä haihtui heidän mielestään ja metsä sulki heidät hiljaiseen, rauhalliseen helmaansa. Kun he kotona ajattelivat, että heidän oli oltava metsässä koko kesä, voivat he tuskin ymmärtää, kuinka he jaksaisivat sen kestää, mutta niin pian kuin he olivat saapuneet karjamajalle, he tunsivat, että tämä elämä täällä kuitenkin oli heidän parasta elämäänsä.

Lähellä olevista karjamajoista oli tyttöjä ja nuoria miehiä tullut heitä tervehtimään, niin että heitä oli koko joukko, jotka olivat istahtaneet nurmikolle tupain eteen; mutta puheen alkuun ei kuitenkaan tahdottu päästä. Miesten oli huomenna palattava kotiin, ja tytöt antoivat heille pieniä asioita toimitettaviksi ja pyysivät heitä viemään terveisiä kotipuoleen. Muusta ei juuri puhuttu.

Silloin vanhin tytöistä nosti päätään ja sanoi iloisesti: "Eihän täällä tarvitsisi olla näin hiljaista tänä iltana, kun täällä on kaksi hyvää kertojaa. Toinen on tämä Klement Larsson, joka istuu tässä vierelläni, ja toinen on tuo Sunnasjön Bernhard, joka seisoo tuolla ja katselee Blaksoosenia kohti. Nyt minun mielestäni meidän pitäisi pyytää heitä kertomaan meille jotakin; toiselle, jonka juttu meitä enemmän huvittaa, minä annan tämän kaulahuivin, jota juuri neulon."

Tämä ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Kertojat, joiden oli määrä kilpailla, estelivät tietysti ensin, mutta suostuivat kuitenkin pian. Klement pyysi Bernhardia aloittamaan, ja tällä ei ollutkaan mitään sitä vastaan. Hän ei tuntenut paljonkaan Klement Larssonia, mutta arveli, että ukko tietysti kertoisi jonkin vanhan sadun peikoista ja hiisistä, ja kun hän tiesi, että ihmiset mielellään kuuntelevat sentapaisia, katsoi hän viisaimmaksi valita sellaisen jutun.

"Monta sataa vuotta sitten", hän sanoi, "sattui, että muuan rovasti täällä Delsbossa ratsasti eräänä uudenvuoden yönä synkässä metsässä. Hän istui hevosen selässä turkki yllään, nahkalakki päässään, ja satulan nupissa oli hänellä laukku, jossa oli ehtoollisvälineet, käsikirja ja papin kauhtana. Hänet oli kutsuttu sairaan luo kauas metsäseutuun, ja hän oli istunut ja puhellut sairaan kanssa niin kauan, että oli tullut iltamyöhä. Nyt hän vihdoinkin oli kotimatkalla, mutta ei uskonut ennättävänsä pappilaan ennen kuin puoliyön jälkeen.

"Hän oli kuitenkin iloinen siitä, että ilma oli kohtalainen, kun hänen näin piti matkata hevosen selässä eikä saanut levätä omassa vuoteessaan. Oli suvisää ja tyyni ilma ja taivas oli pilvessä. Täysikuu vaelsi suurena ja pyöreänä pilvien takana ja valaisi, vaikkei se itse tullutkaan näkyviin. Jos ei olisi ollut kuutamoa, olisi hänen ollut vaikea erottaa polkua muusta maasta, sillä oli lumeton talvi ja kaikki oli yhtä ruskeaa ja harmaata.

"Tuona yönä ratsasti rovasti hevosella, jota hän piti erinomaisena. Se oli voimakas, kestävä ja melkein niin viisas kuin ihminen. Muun muassa se osasi kotiinsa, vaikka olisi ollut millä laidalla pitäjää hyvänsä. Sen oli rovasti todennut monta kertaa, ja hän luotti siihen niin täydellisesti, ettei koskaan huolinut ajatellakaan tietä, ratsastaessaan sillä hevosella. Niinpä hän nytkin ratsasti pimeässä yössä ja eksyttävässä metsässä ja antoi suitsien riippua ja ajatusten noudatella omia latujaan.

"Rovasti istui ja ajatteli huomista saarnaansa ja ajatteli vielä paljon muutakin, ja kesti kauan, ennen kuin hän tuli ottaneeksi selkoa siitä, kuinka pitkälle kotimatka jo oli kulunut. Kun hän viimein katsahti ympärilleen ja huomasi metsän olevan ympärillään yhtä sakeana kuin matkan alussakin, hän hämmästyi aika tavalla. Hän oli nyt ratsastanut niin kauan, että hänen jo olisi pitänyt olla pitäjän viljellyssä osassa.

"Siihen aikaan elettiin Delsbon pitäjässä samaan tapaan kuin nytkin. Kirkko ja pappila ja kaikki suuret talot ja kylät olivat pitäjän pohjoisessa osassa Dellenin ympärillä, ja eteläisessä osassa oli vain metsiä ja vuoria. Nähdesään olevansa vielä erämaassa rovasti samalla tiesi myöskin sen, että hän oli pitäjän eteläisessä osassa ja että hänen täytyi kulkea pohjoista kohti tullakseen kotiin. Mutta nyt hänestä näytti siltä, ettei hän tehnyt niin. Hän ei voinut saada johtoa tähdistä eikä kuusta, mutta hän oli niitä, joilla on ilmansuunnat päässään, ja hänellä oli varma tunne siitä, että ratsasti etelää tai ehkä itää kohti.

"Hän aikoi heti kääntää hevosensa, mutta jätti sen sitten tekemättä. Eihän hevonen ollut koskaan ennenkään eksynyt, eikä se varmaan ollut nytkään eksynyt. Oli luultavampaa, että hän itse oli erehtynyt. Hän oli harhaillut kaukana ajatustensa maailmoissa eikä ollut tarkastanut tietä. Ja sitten hän antoi hevosen kulkea vanhaa suuntaansa ja vaipui takaisin mietteisiinsä.

"Mutta kohta sen jälkeen iso oksa löi häntä niin kovasti, että hän oli vähällä pudota hevosen selästä. Silloin hän ymmärsi, että hänen täytyi ottaa selko siitä, mihin oli tullut.

"Hän katseli maahan ja huomasi kulkevansa pehmoisella sammalella, jossa ei ollut poljettua tietä. Hevonen kulki kuitenkin aika reippaasti eikä näyttänyt yhtään epäröivän. Mutta ihan niinkuin äsken tunsi rovasti olevansa varma siitä, että hevonen kulki väärään suuntaan.

"Tällä kertaa hän heti tarttui päättävästi ohjaksiin, pakotti hevosen kääntymään ja saikin sen taas takaisin polulle. Mutta tuskin he olivat polulla, kun hevonen taas poikkesi siltä ja lähti menemään metsään.

"Rovasti oli aivan varma siitä, että mentiin väärään suuntaan, mutta kun hevonen oli näin itsepäinen, hän arveli sen pyrkivän paremmalle tielle, ja niin hän antoi sen taas jatkaa oman mielensä mukaan.

"Hevonen suoriutui hyvin, vaikkei sillä ollutkaan tietä mitä kulkea. Jos tiellä oli kallio, se kiipesi sen yli yhtä vikkelästi kuin vuohi, ja laskeutuessaan alas se asetti jalkansa yhteen ja laski luisua jyrkkää rinnettä myöten.

"'Kun vain joutuisin kotiin ennen kirkonaikaa!' ajatteli rovasti. 'Kyllä kai delsbolaiset hämmästyisivät aika tavalla, ellen joutuisi ajoissa kirkkoon.'

"Kauan hän ei ehtinyt tuumia tämmöisiä, sillä hän tuli yht'äkkiä paikkaan, jonka tunsi. Se oli pieni, musta lampi, jossa hän viime kesänä oli kalastellut. Nyt hän näki, että oli käynyt juuri niinkuin hän oli pelännyt. Hän oli kaukana metsäseudussa, ja hevonen pyrki kaakkoa kohti. Se näkyi oikein saaneen päähänsä viedä hänet niin kauas kirkosta ja pappilasta kuin suinkin.

"Rovasti hyppäsi nopeasti satulasta. Eihän voinut sallia, että hevonen tällä tavoin vei hänet synkkään erämaahan. Hänen täytyi päästä kotiin, ja koska hevonen väkisinkin tahtoi viedä väärään, rovasti päätti astua maahan ja taluttaa sitä, kunnes tapaisi tutun tien. Hän kääri suitset käsivartensa ympärille ja alkoi kulkea. Ei ollut helppo kulkea metsässä raskas turkki päällä, mutta rovasti oli vahva ja karaistunut mies eikä pelännyt mitään.

"Hevosesta oli hänellä kuitenkin paljon vastusta. Se ei tahtonut seurata häntä, vaan se iski kavionsa maahan ja ponnisti vastaan.

"Silloin rovasti lopulta suuttui. Hänen ei ollut koskaan tapana lyödä tätä hevosta, eikä hän tehnyt niin nytkään. Sen sijaan hän heitti ohjakset käsistään ja lähti menemään. 'Meidän kai pitää sitten erota, koska sinä tahdot kulkea omia teitäsi.'

"Hän oli tuskin astunut pari askelta, kun hevonen tuli hänen perässään, tarttui häntä varovasti hihaan ja koetti pidättää häntä. Rovasti kääntyi silloin siihen päin ja katsoi hevosta silmiin ikään kuin tutkiakseen, minkä tähden se käyttäytyi niin kummallisesti.

"Rovasti ei oikein voinut ymmärtää, miten se oli mahdollista, mutta varmaa on, että vaikka olikin pimeä, hän näki hevosen kasvot aivan selvään ja ymmärsi niiden ilmeen aivan kuin ne olisivat olleet ihmisen kasvot. Hän näki, että hevonen oli mitä kauheimman levottomuuden ja pelon vallassa. Se loi häneen katseen, joka oli sekä rukoileva että moittiva. 'Olen palvellut sinua ja täyttänyt tahtosi joka päivä', niin se näytti tahtovan sanoa 'Etkö sinä nyt voisi seurata minua tänä ainoana yönä?'

"Rovastia liikutti tämä rukous, jonka hän luki eläimen silmistä. Oli ilmeistä, että hevonen tarvitsi hänen apuaan tavalla tai toisella tänä yönä, ja oikea miesten mies kun oli, hän päätti seurata. Sen enempää viivyttelemättä hän talutti hevosensa kiven luo ja nousi satulaan. 'Mene sitten', hän sanoi. 'En minä hylkää sinua, koska kerran tahdot minut mukaasi. Ei kukaan saa sanoa Delsbon rovastista, että hän kieltäytyy auttamasta ketään, joka on hädässä.'

"Näin sanoen hän päästi hevosen kulkemaan vapaasti eikä enää ajatellut muuta kuin satulassa pysyttelemistä. Siitä tuli vaivalloinen ja vaarallinen retki ja koko ajan kuljettiin ylöspäin. Metsä oli niin sakeaa, että hän ei voinut nähdä montakaan askelta eteensä, mutta hänestä tuntui kuin olisi noustu korkealle vuorelle. Hevonen pujottelihe ylös vaarallisen jyrkkiä rinteitä. Jos rovasti itse olisi ollut ohjaamassa, ei hän koskaan olisi rohjennut viedä hevostaan tämmöiseen maastoon. 'Ethän sinä vain aikone kiivetä Blaksoosenin harjulle?' sanoi rovasti ja naurahti samalla, sillä hän tiesi, että Blaksoosen on Helsinglannin korkeimpia vuoria.

"Ratsastaessaan rovasti alkoi huomata, etteivät hän ja hänen hevosensa olleet ainoita matkamiehiä tänä yönä. Hän kuuli kivien vierivän ja oksien taittuvan. Oli kuin olisi suuria eläimiä tunkeutunut metsän läpi. Hän tiesi, että näillä seuduin oli paljon susia, ja hän jo ajatteli niinkin, että hevonen tahtoo viedä hänet taisteluun villipetoja vastaan.

"Yhä ylemmäksi vain mentiin, ja kuta ylemmäksi he tulivat, sitä harvemmaksi metsä muuttui.

"Lopulta rovasti ratsasti melkein kaljua vuoren selännettä, josta voi nähdä joka taholle. Hän näki äärettömät alat maata, joka nousi ja laski ja oli kaikkialla synkkien metsien peitossa. Hänen oli vaikeaa saada tästä kaikesta selkoa, mutta pian hän oli selvillä siitä, minne oli joutunut.

"'Niinpä niin, minä olen kuin olenkin ratsastanut Blaksoosenille', ajatteli hän. 'Tämä ei voi olla mikään muu vuori. Tuolla lännessä minä näen Järvsön huipun ja idässä kimaltelee meri Agön ympärillä. Pohjoisessakin minä näen jotakin kiiltävää. Se on Dellen. Ja tuolla syvyydessä jalkaini alla minä näen Niamkosken valkoisen usvan. Niin on, minä olen joutunut Blaksoosenin harjalle. Olipa tämäkin seikkailu!'

"Tultuaan vuoren korkeimmalle laelle hevonen pysähtyi tuuhean kuusen suojaan niinkuin olisi tahtonut kätkeytyä sen taakse. Rovasti kumartui vähän ja työnsi pois oksat nähdäkseen tarkemmin.

"Hänen edessään oli paljas vuoren laki, mutta täällä ei ollut autiota ja tyhjää niinkuin hän oli luullut. Aukon keskellä oli suuri kallionmöhkäle ja sen ympärille oli kokoontunut paljon petoeläimiä. Rovastista näytti siltä kuin ne olisivat kerääntyneet tänne pitämään jonkinlaisia käräjiä.

"Lähinnä suurta kiveä rovasti näki karhut, jotka olivat niin raskasmuotoisia ja lujatekoisia, että ne olivat kuin turkkiin puettuja kivimöhkäleitä. Ne olivat paneutuneet maahan ja vilkuttivat levottomasti pieniä silmiään. Näki selvästi, että ne olivat nousseet talviunestaan ollakseen mukana käräjillä ja että niiden oli vaikea pysyä hereillä. Niiden takana oli muutamia satoja susia tiheissä riveissä. Ne eivät olleet unisia, vaan olivat näin keskellä talven pimeyttä vilkkaampia kuin kesällä. Ne istuivat jalkojensa päällä niinkuin koirat, pieksivät maata hännällään ja läähättivät kieli suusta riipuksissa. Susien takana hiiviskeli ilveksiä, kankeajalkaisia ja kömpelöitä, kuin rumia kissoja. Ne näyttivät välttelevän muita eläimiä ja sähähtivät vihaisesti, kun joku niistä lähestyi. Ilvesten takana oli ahmoja, joilla on kissan naama ja karhun turkki. Ne eivät viihtyneet maassa, vaan tepastelivat levottomasti leveillä käpälillään ja odottivat, milloin pääsisivät puuhun. Ja niiden takana metsän rajaan asti vilisi kettuja, kärppiä ja näätiä, jotka kaikki olivat pieniä ja erittäin kaunisrakenteisia, mutta näyttivät vieläkin verenhimoisemmilta ja hurjemmilta kuin suuremmat eläimet.

"Kaikki nämä eläimet rovasti voi nähdä varsin hyvin, sillä koko paikka oli valaistu. Korkealla kivellä sen keskessä seisoi näet metsän peikko ja piti kädessään tervasoihtua, joka paloi suurena punaisena lieskana. Peikko oli niin korkea kuin metsän korkein puu, Sen hartioilla oli kuusenhavuinen viitta ja päässä naavainen tukka. Se oli aivan hiljaa kasvot metsään päin. Se tähysteli ja kuunteli.

"Vaikka rovasti näkikin kaikki ihan selvään, hän oli niin ihmeissään, että koetti taistella vastaan eikä tahtonut uskoa omien silmiensä todistusta. 'Tämähän on ihan mahdotonta', hän ajatteli. 'Minussa on jotakin hullusti. Olen ratsastanut liian kauan synkässä metsässä. Olen joutunut mielikuvitukseni valtaan.'

"Mutta siitä huolimatta hän sangen jännittyneenä katseli kaikkea ja odotti mitä oli tapahtuva.

"Hänen ei tarvinnutkaan kauan odottaa, kun metsästä kuului kellon kalkatusta. Ja heti sen jälkeen hän kuuli uudelleen liikettä ja askeleita ja risujen rusahtelemista, niinkuin silloin, kun joukko eläimiä tunkeutuu metsän läpi.

"Tuli suuri joukko kotieläimiä vuorelle. Ne astuivat esiin metsästä samassa järjestyksessä kuin ollessaan matkalla karjamajoille. Ensin kulki kellokas, sitten härkä, sitten muut lehmät ja sitten hiehot ja vasikat. Lampaat seurasivat heitä taajassa katraassa, sitten tulivat vuohet ja viimein pari hevosta ja varsat. Paimenkoira kulki karjan vieressä, mutta paimenia ei näkynyt.

"Rovastin mielestä oli sydäntä särkevää nähdä kesyjen eläinten tulevan suoraan petoeläimiä kohti. Ne näyttivät kurjilta ja hätääntyneiltä. Yksin kellokaskin asteli eteenpäin pää riipuksissa ja pelokkain askelin. Vuohien ei tehnyt mieli leikkiä eikä puskea. Hevoset koettivat pysyä rohkeina, mutta koko niiden ruumis värähteli kauhusta. Kaikkein kurjimman näköinen oli paimenkoira. Sillä oli häntä koipien välissä ja se melkein mateli maata myöten.

"Kellokas vei kulkueen aina metsänpeikon eteen, joka seisoi kivellä vuoren huipulla. Se kiersi kiven ja kääntyi sitten takaisin metsään. Pedot eivät koskeneet ainoaankaan. Ja samalla tavalla vaelsi kaikki karja rauhassa petojen ohitse.

"Eläinten vaeltaessa ohi rovasti näki, että metsänpeikko käänsi soihtuaan alaspäin milloin minkin elukan kohdalla.

"Joka kerta hänen tehdessään niin pääsi petojen suusta äänekäs ja iloinen karjunta, varsinkin silloin, kun soihtu laskeutui jonkin lehmän tai muun suuremman elukan kohdalla, mutta se eläin, joka näki soihdun kääntyvän itseään kohti, parkaisi kovasti ja kimakasti niinkuin sitä olisi puukolla pistetty, ja koko se lauma, johon se kuului, puhkesi myöskin valittamaan. Nyt rovasti alkoi ymmärtää mitä näki. Hän oli ennenkin kuullut puhuttavan siitä, että Delsbon eläimet joka kuutena vuotena kokoontuivat Blaksooseniin, jotta metsänpeikko siellä saisi merkitä, mitkä kesyt eläimet seuraavana kesänä joutuvat petoeläinten saaliiksi. Hänen tuli kovin sääli noita eläinparkoja, jotka olivat petojen vallassa, vaikkei niillä olisi pitänyt olla muita herroja kuin ihminen.

"Tuskin ensimmäinen lauma oli mennyt, kun taas kuului kellon kalkatusta metsästä ja toisen talon karja saapui samalla tavalla vuoren huipulle. Se kulki samassa järjestyksessä kuin edellinenkin lauma ja astui metsänpeikon luo, joka seisoi siinä ankarana ja totisena ja merkitsi eläimen toisensa perästä kuolemaan. Ja tämän jälkeen tuli lauma lauman perästä keskeytymättä. Muutamat laumat olivat niin pieniä, että niissä oli vain yksi ainoa lehmä ja muutamia lampaita. Muutamissa ei ollut kuin pari vuohta. Ne tietysti tulivat köyhistä metsätorpista, mutta metsänpeikon eteen täytyi niidenkin tulla, eikä siinä säästetty toista enemmän kuin toistakaan.

"Rovasti ajatteli Delsbon talonpoikia ja heidän suurta eläinrakkauttaan. Jos he vain tietäisivät tästä, eivät he varmaankaan sallisi sen näin jatkua, hän ajatteli. He varmaankin panisivat ennemmin henkensä alttiiksi, kuin antaisivat karjansa vaeltaa karhujen ja susien keskessä saamassa tuomiotaan metsänpeikolta.

"Viimeinen lauma oli pappilan karja. Rovasti tunsi kellokkaan kellon äänen jo pitkän matkan päästä, ja hevonenkin sen oli mahtanut tuntea. Sen joka jäsen rupesi vapisemaan ja se tuli aivan märäksi. 'Vai niin, nyt on sinun vuorosi kulkea peikon ohi ja saada tuomiosi', sanoi rovasti hevoselle. 'Mutta älä hätäile! Minä ymmärrän kyllä, miksi olet tuonut minut tänne, enkä minä jätä sinua.'

"Pappilan komea karja tuli pitkässä jonossa metsästä ja meni metsänpeikkoa ja petoeläimiä kohden. Viimeisenä oli hevonen, joka oli kantanut isäntänsä Blaksooseniin. Rovasti ei ollut astunut alas satulasta, vaan istui siinä yhä ja antoi hevosensa viedä hänet metsänpeikon eteen.

"Hänellä ei ollut pyssyä eikä veistäkään puolustuksekseen, mutta hän oli ottanut esille käsikirjan ja painoi sitä rintaansa vasten, käydessään taistelemaan hirviötä vastaan.

"Ensin ei kukaan näyttänyt häntä huomaavan. Pappilan karja kulki metsänpeikon ohi niinkuin muutkin laumat. Metsänpeikko ei laskenut tervasoihtuaan yhdenkään pappilan elukan kohdalla. Vasta kun viisas hevonen tuli, hän teki liikkeen ikään kuin merkitäkseen sen kuolemaan.

"Mutta samassa kohotti rovasti käsikirjaansa ja soihdun valkea sattui kirjankannen ristiin. Metsänpeikolta pääsi kimakka kiljahdus ja soihtu putosi hänen kädestään maahan.

"Liekki sammui heti, ja silloin kun valo vaihtui pimeydeksi, ei rovasti voinut mitään nähdä. Ei hän myöskään kuullut mitään. Hänen ympärillään oli sama hiljaisuus, joka aina on talvella erämaassa.

"Silloin hajosivat yht'äkkiä raskaat pilvet ja halkeamasta tuli esiin täysikuu ja heitti valonsa maahan. Ja nyt rovasti huomasi seisovansa hevosineen yksin Blaksoosenin huipulla. Ei ainoatakaan petoeläintä ollut näkyvissä. Ei mikään karja näyttänyt maata polkeneen. Mutta itse hän istui käsikirja ojennettuna ja hevonen hänen allaan vapisi ja oli vaahdossa.

"Ratsastettuaan vuorelta kotiinsa ei rovasti enää tiennyt, oliko hän nähnyt unta vai totta. Mutta hän ymmärsi, että hänen pitäisi ajatella noita eläinparkoja, jotka olivat petoeläinten vallassa. Ja hän saarnasi niin tärisyttävästi Delsbon pitäjän talonpojille, että hänen aikanaan hävitettiin tästä pitäjästä kaikki karhut ja sudet, vaikka ne sitten myöhemmin lienevät tulleet takaisin."

Tähän loppui Bernhardin kertomus. Kaikki häntä kiittivät, ja näytti jo olevan ratkaistu asia, että hän saisi palkinnon. Useimpien mielestä oli melkein sääli, että Klementin vielä piti kilpailla hänen kanssaan.

Mutta Klement alkoi kertoa pelkäämättä. "Eräänä päivänä, kun minä kävelin Skansenilla vähän matkaa Tukholmasta ja minulla oli ikävä kotiin", hän sanoi ja sitten hän alkoi kertoa pikkumiehestä, jonka oli ostanut vapaaksi, jottei sitä pantaisi häkkiin ja näyteltäisi metsän petona. Ja hän kertoi, että tuskin hän oli ehtinyt tehdä tämän hyvän työn, kun hän jo sai siitä palkkansa. Hän kertoi kertomistaan, ja sitä mukaa kuin hän kertoi, kasvoi kuulijain hämmästys, ja kun hän viimein joutui kuninkaalliseen lakeijaan ja koreaan kirjaan, olivat kaikki karjatytöt laskeneet käsityönsä polvelleen ja istuivat liikkumattomina ja tuijottivat Klementiin, jolle oli tapahtunut niin merkillisiä asioita.

Niin pian kuin Klement oli lopettanut, sanoi tyttö antavansa kaulahuivin hänelle. "Bernhard on kertonut vain semmoista, jota on tapahtunut toiselle, mutta Klement on itse ollut sadussa mukana, ja se on minusta enemmän", hän sanoi.

Muut olivat samaa mieltä. He katselivat nyt Klementiä aivan toisin silmin kuin ennen saatuaan kuulla, että hän oli puhunut kuninkaan kanssa, ja pieni soittoniekka oikein pelkäsi näyttävänsä liian ylpeältä. Mutta hänen nauttiessaan tätä suurta onneaan sattui joku kysymään, mihin hän oli pannut peukaloisen. "En ennättänyt itse asettaa sinistä maljaa", sanoi Klement. "Mutta minä pyysin lappalaisukkoa sen tekemään. Mihin se sitten on joutunut, sitä en tiedä."

Tuskin Klement oli tämän sanonut, kun pieni männynkäpy napsahti hänen nenäänsä. Se ei tullut puusta, eikä sitä ollut kukaan ihmisistäkään heittänyt. Oli aivan mahdotonta ymmärtää, mistä se oli tullut.

"Aijai, Klement!" sanoi tyttö. "Näyttää siltä kuin pikkuväki kuuntelisi, mitä täällä puhutaan. Teidän ei olisi pitänyt jättää sinistä maljaa kenenkään toisen pantavaksi."