Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 35

XLIII
VESTERBOTTEN JA LAPINMAA

Viisi tiedustelijaa

Ollessaan Skansenilla oli poika eräänä päivänä istunut Bollnäsin tuvassa ja kuunnellut mitä Klement Larsson ja lappalaisukko olivat puhelleet Norlannista. Molemmat he olivat olleet selvillä siitä, että se oli Ruotsin paras osa, mutta Klement Larssonista olivat Ongermanjoen eteläpuolella olevat seudut parhaat, jota vastoin lappalaisukko väitti, että tämän joen pohjoispuolella olevat tienoot olivat muita ehommat.

Heidän tässä puhellessaan tulikin yht'äkkiä ilmi, ettei Klement koskaan ollut käynyt Härnösandia pohjoisempana, ja silloin täytyi lappalaisukon nauraa miehelle, joka puhui niin varmasti seuduista, joita ei ollut koskaan nähnyt. "Minun täytyy varmaankin kertoa sinulle satu, niin että saat tietää, miltä näyttää Vesterbottenissa ja Lapinmaassa, tuossa suuressa Saamemaassa, jossa et ole koskaan käynyt", hän sanoi. – "Ei kukaan saa sanoa minusta, että olen kieltäytynyt kuulemasta satua, niinkuin ei koskaan ole sanottu sinusta, että olet kieltäytynyt juomasta kahvia", sanoi Klement, ja lappalaisukko alkoi kertomuksensa.

"Tapahtui kerran, Klement, että linnut, jotka asuvat Ruotsissa etelään päin suuresta Saamemaasta, alkoivat huomata asuvansa liian ahtaasti ja tuumivat muuttaa pohjoiseen. Ja niin he kokoontuivat neuvottelemaan. Nuoret ja innokkaat tahtoivat heti lähteä muuttoretkelle, mutta vanhat ja viisaat saivat ajetuksi asian niin, että ensin lähetettäisiin tiedustelijoita tutkimaan vierasta maata. 'Lähettäköön kukin viidestä suuresta lintukansasta tiedustelijansa', sanoivat viisaat, 'niin että me kaikki saamme tietää, onko meille pohjoisessa asuinpaikkoja, ruokaa ja piilopaikkoja!'

"Viisi hyvää ja viisasta lintua valittiin heti viiden suuren lintukansan keskuudesta. Metsälinnut valitsivat metson, niittyjen ja vainioiden asujat kiurun, merilinnut lokin, vesilinnut kuikan ja tunturien linnut pulmusen.

"Kun nämä viisi lintua olivat lähdössä matkalle, sanoi metso, joka oli suurin ja mahtavin: 'Meidän edessämme ovat isot alueet. Jos matkustamme yhdessä, kestää kauan, ennen kuin olemme lentäneet kaiken sen maan yli, joka meidän on tutkittava. Jos taas matkustamme kukin erikseen ja tutkimme kukin oman osamme maata, voimme saada koko asian toimitetuksi parissa päivässä.'

"Muut neljä tiedustelijaa olivat sitä mieltä, että tuuma oli viisas, ja he suostuivat siihen. Sovittiin, että metso tutkisi keskimaan, kiuru lentäisi vähän idempänä ja kalalokki vieläkin idempänä siellä, missä maa vaipuu mereen. Kuikka suostui lentämään vähän lännempänä kuin metso ja pulmunen Ruotsin länsirajaa pitkin.

"Tässä järjestyksessä linnut lähtivät matkaamaan pohjoista kohti niin pitkälle kuin maata riitti. Sitten he kääntyivät takaisin ja kertoivat kokoontuneille linnuille, mitä olivat nähneet.

"Kalalokki, joka oli lentänyt aavan meren partaalla, sai ensiksi sananvuoron.

"'Tuolla pohjoisessa on hyvä maa. Se on täynnä kalaisia salmia ja metsäisiä niemiä ja saaria. Useimmat niistä ovat asumattomia, ja merilinnut löytävät sieltä riittävästi asuinpaikkoja. Ihmiset siellä kyllä jonkin verran kalastelevat ja liikuskelevat salmissa, mutta eivät niin paljon, että se häiritsisi meitä lintuja. Jos merilintujen kansa tahtoo seurata neuvoani, niin muuttakoon heti pohjoiseen.'

"Kalalokin jälkeen tuli kiuru, joka oli tutkinut maan läheltä rannikkoa.

"'En ymmärrä, mitä kalalokki tarkoittaa saarillaan ja niemillään', hän sanoi. 'Minä olen matkannut suurten vainioiden ja mitä ihanimpien kukkasniittyjen yli. En koskaan ole nähnyt maata, jossa olisi niin paljon suuria jokia. Oli ilo nähdä niiden leveinä ja mahtavina rauhallisesti virtailevan läpi tasaisen lakeuden. Jokivarsilla ovat talot niin tiheässä kuin kaupungin kadun varrella, ja jokien suussa on kaupunkeja, mutta niiden välillä on maa hyvin autiota. Jos niittyjen ja vainioiden linnut haluavat seurata neuvoani, siirtykööt heti pohjoiseen.'

"Kiurun jälkeen tuli metso, joka oli lentänyt maan keskiosassa.

"'En ymmärrä, mitä kiuru tarkoittaa niityillään, enkä mitä kalalokki saaristollaan', hän sanoi. 'Minä en ole koko matkallani nähnyt muuta kuin honkametsiä ja kuusimetsiä. Siellä on myöskin paljon suuria soita ja monta kuohuvaa ja virtaavaa jokea, mutta kaikki, mikä ei ole suota tai jokea, on mustaa, tummaa havumetsää. En ole nähnyt vainioita, en ole nähnyt ihmisasuntoja. Jos metsälintujen kansa tahtoo seurata neuvoani, muuttakoon heti pohjoiseen päin.'

"Metson jälkeen tuli kuikka, joka oli tarkastanut metsäseudun takaisen maan.

"'En ollenkaan ymmärrä, mitä metso tarkoittaa metsillään enkä myöskään tiedä, missä kiurun ja kalalokin silmät ovat olleet', sanoi kuikka. 'Siellähän on tuskin ollenkaan maata, tuolla ylhäällä. Eihän siellä ole muuta kuin suuria järviä. Kauniiden rantojen välissä on tummansinisiä tunturijärviä, jotka purkautuvat kuohuviksi koskiksi. Näin muutamien järvien rannoilla kirkkoja ja suuria kirkonkyliä, mutta toiset olivat autioita ja rauhallisia. Jos vesilintujen kansa tahtoo noudattaa neuvoani, muuttakoon heti pohjoista kohti.'

"Viimeksi puhui pulmunen, joka oli lentänyt Ruotsin länsirajaa pitkin.

"'En ymmärrä, mitä kuikka tarkoittaa järvillään, enkä myöskään, minkä maan metso ja kiuru ja kalalokki ovat mahtaneet nähdä', sanoi hän. 'Minä löysin tuolta pohjoisesta suuren tunturimaan. En minä nähnyt tasankoja enkä suuria metsiä, vain vuorenhuippuja vuorenhuippujen, ylänköä ylängön jälkeen. Näin jääkenttiä ja lunta ja vuorivirtoja, joiden vesi on valkoista kuin maito. En huomannut lainkaan peltoja enkä niittyjä, vaan ainoastaan semmoisia maita, joissa kasvaa pajuja, vaivaiskoivuja ja jäkälää. En tavannut talonpoikia, en kotieläimiä, en taloja, ainoastaan lappalaisia, poroja ja lappalaiskotia. Jos tunturilintujen kansa haluaa seurata neuvoani, muuttakoon se heti pohjoiseen päin.'

"Kun nuo viisi tiedustelijaa olivat puhuneet tällä tavalla, he alkoivat haukkua toisiaan valehtelijöiksi ja olivat jo vähällä käydä toistensa kimppuun osoittaakseen kukin olevansa oikeassa. Mutta ne vanhat ja viisaat linnut, jotka olivat lähettäneet heidät, olivat kuunnelleet heidän puhettaan mielihyvin ja rauhoittivat nyt riiteleviä.

"'Älkää olko vihoissanne toisillenne', he sanoivat. 'Me ymmärrämme teidän sanoistanne, että siellä pohjoisessa on sekä suuri tunturimaa että suuri järvimaa ja metsämaa, sekä suuri tasankomaa että suuri saaristomaa. Siellä on maata enemmän kuin odotimmekaan. Siellä on maata enemmän kuin monessa kuningaskunnassa.'"

Vaeltava maa

Lauantaina kesäkuun 18. p: nä.

Poika oli tullut ajatelleeksi lappalaisukon kertomusta, koska hän nyt itsekin kulki sen maan yli, josta tämä oli puhunut. Kotka oli sanonut hänelle, että tasainen rannikkoseutu, joka oli heidän allaan, oli Vesterbotten, ja että sinertävät harjut kaukana lännessä jo olivat Lapinmaata.

Tuntui hauskalta jo sekin, että taas sai istua turvallisena Gorgon selässä, kaiken tuon kauhistavan jälkeen, mitä hän oli kokenut metsäpalon aikana, mutta hyvin ihanaa oli tämä matkantekokin. Aamulla oli tuuli ollut pohjoisessa, mutta nyt se oli kääntynyt etelään, niin että heillä nyt oli myötätuuli, eikä ilmassa tuntunut viimaa. Matkanteko kävi niin rauhallisesti, että pojasta välistä tuntui kuin he seisoisivat yhdessä kohti ilmassa. Hänestä näytti kuin kotka olisi liikutellut siipiään liikahtamatta paikaltaan. Sen sijaan oli kaikki heidän allaan liikkeessä. Koko maa ja kaikki mitä siinä oli vetäytyi hiljaa etelää kohti. Metsät, talot, niityt, aidat, joet, kaupungit, saaret, sahat, kaikki oli liikkeessä. Hän ihmetteli, minne kaikki tuo oli matkalla. Olivatko ne kyllästyneet oloonsa niin kaukana pohjoisessa ja muuttivatko ne nyt etelään?

Kaiken sen keskessä, joka vaelsi etelää kohden, näki hän vain yhden, joka pysyi paikallaan, ja se oli rautatiejuna. Se oli aivan heidän allaan, ja junan laita oli sama kuin Gorgonkin, se ei liikahtanut paikaltaan. Veturista tuprusi savua ja kipinöitä; poika kuuli, kuinka pyörät kalisivat kiskoja vastaan, mutta juna ei liikahtanutkaan. Metsät liukuivat sen ohi, ratavartijain asunnot liukuivat sen ohi. Portit ja sähkölennätinpylväät liukuivat sen ohi, mutta juna seisoi yhdessä kohti. Tuli vastaan leveä joki ja suuri silta, mutta joki ja silta liukuivat junan alitse niinkuin ei mitään. Viimein tulla viiletti sieltä asema. Asemapäällikkö seisoi asemasillalla ja piti kädessään punaista lippuaan ja kulki hiljaa junaa vastaan. Kun hän heilutti pientä lippua, tuprusi veturin piipusta vielä mustempia savupilviä ja se vihelsi hätäisesti niinkuin olisi valitellut sitä, että sen täytyi seisoa paikoillaan. Mutta samassa sekin alkoi liikkua. Samalla tavalla kuin rautatieasema ja kaikki muukin liukui sekin nyt etelää kohti. Mutta silloin poika nosti katseensa maasta ja koetti katsoa suoraan eteensä. Hänestä tuntui kuin hänen päätään olisi pyörryttänyt tuon omituisen rautatiejunan katseleminen.

Mutta kun poika oli vähän aikaa istunut ja tuijottanut pientä valkoista pilveä, uuvutti häntä sekin ja hän katsoi taas alas maahan. Yhä hänestä vain näytti, että hän ja kotka pysyivät yhdessä kohti paikoillaan ja että kaikki muu kulki etelään. Istuessaan siinä kotkan selässä ja kun ei ollut muutakaan tekemistä, hän askarteli huvikseen omien ajatusten parissa ja kuvitteli, että koko Vesterbotten oli matkalla etelää kohti. Ajatella, jos tuo pelto, joka nyt kiitää hänen allaan ja joka mahtaa olla juuri kylvetty, koska siinä ei näy ainoaakaan vihreää orasta, mennä huristaisi Skooneen, missä ruis jo on tähkällä tähän aikaan vuodesta.

Havumetsät olivat muuttuneet täällä pohjoisessa. Puut olivat harvassa, oksat olivat lyhyet, neulaset melkein mustat, monen puun latva oli paljas, ja ne näyttivät sairailta. Maa niiden alla oli täynnä vanhoja runkoja, joita ei kukaan ollut huolinut korjata. Jos tuommoinen metsä joutuisi niin kauas, että se saisi nähdä Kolmårdenin! Kyllä se varmaan tuntisi oman surkeutensa.

Ja tuo puutarha, jonka hän näki juuri nyt! Siinä oli kauniita puita, mutta ei hedelmäpuita eikä jaloja lehmuksia eikä kastanjoita, vaan ainoastaan vaahteroita ja koivuja. Siinä oli kauniita pensaita, mutta ei suinkaan seljoja, ainoastaan tuomia ja sireenejä. Siinä oli myös kasvitarhamaata, mutta se ei ollut puhdistettua eikä istutettua. Ajatella, jos semmoinen puutarha hurahtaisi johonkin herraskartanon puutarhaan Sörmlantiin! Kyllä kai sen täytyisi pitää itseään oikeana erämaana.

Tai tämä niitty, joka on niin täynnä pieniä harmaita latoja, että ainakin puolet maasta on mennyt niiden tonttipaikoiksi. Jos se lähtisi menemään Itä-Göötanmaahan, niin kyllä varmaan talonpoikien silmät siellä selälleen lentäisivät.

Mutta jos tuo suuri petäjäkangas, joka oli hänen allaan ja jossa petäjät eivät seisoneet suorina ja kankeina niinkuin tavallisessa metsässä, vaan olivat tuuheaoksaisina ja paksulatvaisina järjestäytyneet hauskoihin ryhmiin mitä ihanimmalle jäkälämatolle, jos tuo petäjäkangas lähtisi menemään ja pysähtyisi Övedsklosterin puistoon, silloin täytyisi sikäläisen komean puistonkin myöntää, että on se verta verrallakin.

Ajatella, jos tuo puukirkko, jonka seinät oli peitetty punaisilla puusuomuksilla ja jonka kellotapuli oli kirjavaksi maalattu ja jonka ympärillä oli pieni kaupunki kirkkomajoja, ajatella, jos se mennä karahuttaisi jonkin lujarakenteisen Gotlannin kirkon ohi! Mahtaisi niillä olla puhumista!

Maakunnan ylpeytenä ja kunniana olivat sen mahtavat tummat joet ja komeat laaksot, jotka olivat täynnä taloja, tukkipuita, sahalaitoksia, kaupunkeja. Jokien suussa oli lukemattomia höyrylaivoja. Jos tuollainen joki näyttäytyisi etelämpänä, niin saisivat kaikki Taalainjoen eteläpuolella olevat joet häpeissään ryömiä maan alle.

Ja ajatella, jos tuommoinen äärettömän suuri tasanko, niin helposti viljeltävä ja niin sopivalla paikalla oleva, liukuisi köyhien Smoolannin talonpoikien silmien editse! Silloin he varmaan juoksisivat pois laihoilta kiviperäisiltä pellontilkareiltaan ja alkaisivat viljellä tasankoa.

Yhtä täällä oli enemmän kuin missään muualla, valoa. Kurkia seisoi ja nukkui soilla; taisi jo olla yö, mutta valo viipyi. Aurinko ei ollut mennyt etelään niinkuin kaikki muu. Se oli sen sijaan mennyt niin kauas pohjoiseen, että se nyt paistoi poikaa suoraan silmiin. Eikä se tänä yönä näyttänyt aikovankaan laskeutua taivaanrannan taa. Ajatella, jos tuo valo ja tuo aurinko helottaisi Västra Vemmenhögissä! Kylläpä maistaisi Holger Niilonpojalle ja hänen vaimolleen saada tehdä työtä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.

Uni

Sunnuntaina kesäkuun 19. p: nä.

Poika nosti päätään ja katseli ympärilleen aivan unenpöpperössä. Tämä oli sangen omituista. Tässä hän nukkui paikassa, jota ei koskaan ollut nähnyt. Ei, hän ei ollut koskaan nähnyt laaksoa, jossa nyt makasi, eikä myöskään vuoria, jotka olivat sen ympärillä. Hän ei tuntenut pyöreätä järveä, joka oli keskellä laaksoa, eikä hän ollut koskaan nähnyt semmoisia kurjia vaivaisia koivuja kuin ne, joiden alla hän nyt lepäsi.

Ja missä oli kotka? Häntä ei näkynyt missään. Gorgo oli mahtanut hylätä hänet. Olipa sekin seikkailu.

Poika paneutui taas maahan, sulki silmänsä ja koetti muistella, kuinka oli ollut silloin, kun hän oli nukkunut.

Hän muisti, että niin kauan kuin hän oli kulkenut Vesterbottenin yli, hänestä oli tuntunut kuin hän ja kotka olisivat olleet yhdessä kohti ilmassa ja että maa heidän allaan vaelsi etelää kohti. Mutta sitten kotka oli kääntynyt luoteeseen, tuuli oli tullut sivulta, ja hän oli taas tuntenut viiman, ja samassa maa tuolla alhaalla oli pysähtynyt ja hän oli huomannut, että kotka kantoi häntä eteenpäin huimaavaa vauhtia.

"Nyt me tulemme Lappiin!" oli Gorgo huutanut, ja poika oli kumartunut eteenpäin nähdäkseen tuon maakunnan, josta oli kuullut niin paljon puhuttavan.

Mutta hän oli pettynyt nähdessään vain suuria metsiä ja aavoja nevoja. Metsä seurasi suota ja suo seurasi metsää. Tuo tavaton yksitoikkoisuus oli lopulta ruvennut häntä raukaisemaan niin, että hän oli ollut vähällä pudota maahan.

Hän oli sanonut kotkalle, ettei enää jaksanut istua hänen selässään, vaan halusi nukkua vähän aikaa. Gorgo oli heti laskeutunut maahan, ja poika oli heittäytynyt sammaleelle, mutta silloin Gorgo oli iskenyt kyntensä häneen ja kohonnut hänen kanssaan ilmaan. "Nuku sinä vain, Peukaloinen", oli hän huutanut. "Auringon valo pitää minua hereillä, ja minä tahdon jatkaa matkaa."

Ja vaikka poika oli riippunut epämukavasti kotkan kynsien välissä, oli hän todellakin nukahtanut, ja nukkuessaan hän oli nähnyt unta.

Hän oli kulkevinaan leveää tietä Etelä-Ruotsissa, ja hän mennä kipitti eteenpäin sen minkä hänen pienet säärensä kantoivat. Hän ei ollut yksin, vaan joukko matkamiehiä kulki samaa tietä. Ihan hänen vieressään taivalsi raskastähkäisiä rukiinolkia ja kukkivia ruiskukkia, omenapuita mennä puuskutti tietä myöten ja niiden oksat nuokkuivat hedelmien painosta, ja niiden perässä tuli papujen painosta notkuvia pavun varsia, laumoittain päivänkakkaroita ja marjapensaita. Suuret lehtipuut, sekä pyökit että koivut ja vaahterat, humisivat ylpeästi eivätkä väistyneet kenenkään tieltä. Hänen jalkainsa alla mennä vilistivät pienet kasvit: mansikat, valkovuokot, voikukat, apilaat ja lemmikit. Ensin hänestä näytti, ettei siinä ollut muuta kuin kasveja näin kulkemassa, mutta pian hän huomasi, että sekä eläimet että ihmiset seurasivat mukana. Hyönteiset surisivat eteenpäin rientävien kasvien yllä, maantienojissa ui kaloja, linnut istuivat ja lauloivat vaeltavissa puissa, kesyjä ja kesyttömiä eläimiä mennä vilisti kilpaa eteenpäin, ja kaikkien noiden keskessä kulkivat ihmiset, kuka lapio ja viikate olalla, kuka kirves kädessä, kenellä pyssy, kenellä taas kalahaavi matkassaan.

Kulkue vaelsi tietään iloiten ja riemuiten, eikä hän sitä ollenkaan kummastellut nähtyään, kuka sitä johti. Sitä johti itse aurinko. Aurinko pyöri tietä myöten niinkuin suuri loistava pää, jonka tukka oli monivärisistä säteistä ja jonka kasvot loistivat iloa ja hyvyyttä. "Eteenpäin!" se huusi lakkaamatta. "Ei kenenkään tarvitse hätäillä, kun minä olen mukana. Eteenpäin! Eteenpäin!"

"Mihin ihmeeseen aikonee aurinko meitä viedä?" sanoi poika. Mutta rukiinkorsi, joka kulki hänen vierellään, oli kuullut hänen sanansa ja vastasi heti: "Se aikoo viedä meidät Lappiin taistelemaan suurta jähmetyttäjää vastaan."

Poika huomasi pian, että useat matkamiehet alkoivat epäröidä, hiljensivät vauhtiaan ja pysähtyivät lopuksi. Hän näki, että suuri pyökkipuu pysähtyi, kauris ja vehnä jäivät tiepuoleen ja samaten karhunmarjapensaat, suuret keltaiset voikukat, kastanjat ja peltopyyt.

Hän katseli ympärilleen nähdäkseen, miksi niin monet pysähtyivät. Silloin hän huomasi, ettei enää oltukaan Etelä-Ruotsissa, vaan oli vaellus käynyt niin nopeasti, että he jo olivat Svean maassa.

Täällä alkoi tammi siirtyä eteenpäin yhä enemmän arvellen. Se seisoi paikoillaan vähän aikaa, astui muutamia epäröiviä askeleita ja pysähtyi viimein kokonaan. "Miksi ei tammi seuraa tämän edemmä?" kysyi poika. "Se pelkää sitä suurta jähmetyttäjää", sanoi nuori vaalea koivu, joka kulki etumaisena niin iloisesti ja reippaasti, että sitä oli oikein hauska katsella.

Mutta vaikka monet olivat keskeyttäneet matkansa, oli kuitenkin vielä suuri joukko niitä, jotka jatkoivat matkaa reippain mielin. Ja aurinko pyöri yhä vain jonon etunenässä, nauroi ja huusi: "Eteenpäin! Eteenpäin! Ei kenenkään tarvitse hätäillä, niin kauan kuin minä olen mukana."

Jono kulki samaa vauhtia. Kohta he olivat Norlannissa, ja nyt ei enää auttanut, vaikka aurinko olisi kuinkakin rukoillut ja pyytänyt. Omenapuu pysähtyi, kirsikkapuu pysähtyi. Kaura pysähtyi. Kalaparvet maantienojissa harvenivat. Poika kääntyi niiden puoleen, jotka jäivät tienoheen. "Miksi ette tulekaan? Miksi petätte auringon?" sanoi hän. – "Emme uskalla. Pelkäämme sitä suurta jähmetyttäjää, joka asuu Lapissa", he vastasivat.

Pian poika luuli huomaavansa, että oli tultu kauaksi Lappiin, ja täällä harveni harvenemistaan matkamiesten joukko. Rukiin korsi, ohra, mansikka, mustikka, herne, viinimarjapensas olivat seuranneet aina sinne saakka. Hirvi ja lehmä olivat kävelleet rinnakkain, mutta nyt ne kaikki pysähtyivät. Ihmiset tulivat vielä vähän matkaa, mutta nyt jäivät nekin seisomaan. Aurinko olisi jäänyt melkein yksin, ellei olisi tullut uutta saattoväkeä. Pajukot ja kaikenlaiset muut pikkurisut liittyivät jonoon. Siihen yhtyi lappalaisia ja poroja, tunturihuuhkaimia, tunturikettuja ja riekkoja.

Poika kuuli nyt, että heitä vastaan tuli jotakin. Joukko jokia ja puroja syöksyi voimakkaina koskina heitä vastaan. "Miksi noilla on niin kiire?" kysyi hän. – "Ne pakenevat suurta jähmetyttäjää, joka asuu vuoristossa", vastasi riekko.

Yht'äkkiä poika näki, että heidän edessään kohosi korkea, tumma muuri, jonka huippu oli terävähampainen. Nähdessään muurin näyttivät kaikki säpsähtävän ja aikovan peräytyä, mutta aurinko käänsi heti loistavat kasvonsa sitä kohti ja vuodatti siihen valonsa. Silloin huomattiin, ettei se, mikä seisoi heidän edessään, ollutkaan mikään muuri, vaan jono mitä kauneimpia vuoria, jotka kohosivat toinen toisensa takaa. Huiput alkoivat punoittaa auringon valossa, rinteet olivat sinisen vihreitä ja vivahtelivat kullalle. "Eteenpäin! Eteenpäin! Ei hätää mitään niin kauan kuin minä olen mukana!" huusi aurinko ja pyöri vuoren jyrkkää rinnettä.

Mutta vuoristoon mentäessä hylkäsi hänet reipas koivu, luja petäjä ja itsepäinen kuusikin. Täällä jäivät hänestä poro, lappalainen ja paju. Lopulta, kun hän oli tullut vuoren huipulle, oli hänellä enää seurassaan vain pikku Niilo Holgerinpoika.

Aurinko pyörähti rotkoon, jonka seinät olivat jäätä, ja Niilo Holgerinpoika tahtoi seurata häntä sinnekin, mutta ei uskaltanut mennä luolan suuta edemmäksi, sillä tuolla sisällä hän näki vallan kauheaa. Luolan perällä istui vanha peikko, jonka ruumis oli jäätä, tukka jääpuikkoja ja vaippa lunta. Peikon edessä loikoi muutamia mustia susia, jotka kohosivat seisoalleen ja avasivat kitansa, kun aurinko näyttäytyi. Ja yhden suden suusta tuli pureva pakkanen, toisen suusta tuli kirvelevä pohjoistuuli ja kolmannen suden suusta tuli mustaa pimeyttä. "Tämä kai nyt on se suuri jähmetyttäjä", ajatteli poika. Hän ymmärsi, että hänen oli nyt parasta paeta, mutta hän oli niin utelias näkemään, mitä tapahtuisi, kun aurinko ja peikko kohtaavat toisensa, että jäi siihen seisomaan.

Peikko ei liikahtanut, tuijotti vain aurinkoon kamalin jääsilmin; ja aurinko seisoi sekin yhdessä kohti eikä tehnyt sekään mitään muuta kuin hymyili ja säteili. Sillä tavalla kului jonkin verran aikaa, ja poika oli huomaavinaan, että peikko alkoi huokailla ja voihkia, lumivaippa putosi pois ja nuo kauheat sudet eivät enää ulvoneet niin raivoisasti. Mutta yht'äkkiä aurinko huusi: "Nyt on aika lopussa", ja vyöryi takaperin luolasta. Silloin peikko päästi kolme sutta irti, ja samassa hyökkäsivät pohjoismyrsky, pakkanen ja pimeys luolasta ja alkoivat ajaa aurinkoa takaa. "Ajakaa se pois! Karkottakaa se kuulumattomiin!" huusi peikko. "Ajakaa se niin kauas, ettei se koskaan enää tule takaisin! Opettakaa sille, että Lapinmaa on minun!"

Mutta kun Niilo Holgerinpoika kuuli, että aurinko ajetaan pois Lapista, hän tuli niin pahoilleen, että heräsi omaan huutoonsa.

Toinnuttuaan hän huomasi makaavansa suuren vuorilaakson pohjassa. Mutta missä Gorgo oli? Ja kuinka hän pääsisi selville siitä, missä itse oli?

Hän nousi seisomaan ja katseli ympärilleen. Silloin hänen silmänsä sattuivat kummalliseen petäjänoksista tehtyyn rakennelmaan, joka oli eräällä kallion pengermällä. "Tuommoisessa kotkanpesässä Gorgo varmaan…"

Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Sen sijaan hän tempasi hatun päästään, heilutti sitä ilmassa ja hurrasi. Hän ymmärsi, minne Gorgo oli tuonut hänet. Tämä on se laakso, jossa kotkat asuvat kalliohyllyllään ja villihanhet laakson pohjassa. Hän on perillä! Hän saa tavata Martti hanhikukon, Akan ja kaikki matkatoverit tuossa tuokiossa.