Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 34

XLI

Medelbadissa Perjantaina kesäkuun 17. p: nä.

Kotka ja poika olivat liikkeellä ani varhain seuraavana aamuna, ja Gorgo ajatteli kyllä ehtivänsä kauas Vesterbotteniin sinä päivänä, mutta sitten sattui niin hullusti, että hän kuuli pojan sanovan itsekseen: "Tämmöisessä maassa kuin tämä, jonka yli nyt kuljemme, ei liene mahdollista kenenkään elää."

Heidän allaan oleva maa oli eteläinen Medelbad, eikä siellä ollut mitään muuta kuin autioita metsiä. Mutta kuultuaan pojan sanat kotka huusi heti: "Täällä niillä on metsä peltonaan."

Poika ajatteli, kuinka suuresti eroavatkaan toisistaan valoisat kellahtavat ruispellot, joiden hennot korret kasvavat yhdessä ainoassa kesässä, ja nuo synkät kuusimetsät, joiden lujat rungot tarvitsevat vuosikausia kypsyäkseen leikattaviksi. "Kärsivällisyyttä siinä tarvitaan siltä, jonka täytyy saada elatuksensa tämmöisestä pellosta", hän sanoi. Enempää ei puhuttu, ennen kuin tultiin paikkaan, missä metsä oli hakattu, niin että maassa oli vain kantoja ja risuja. Kun he tulivat kannokon yli, kuuli kotka pojan sanovan, että kylläpä tämä oli ruma ja köyhännäköinen paikka.

"Se on pelto, joka leikattiin viime talvena", sanoi kotka heti.

Poika ajatteli, kuinka leikkuumiehet hänen kotipuolessaan kauniina kesäaamuna ajavat pelloilleen niittokoneensa ja lyhyessä ajassa kaatavat maahan suuren vainion viljan. Mutta metsäpelto leikataan talvella. Kirvesmiehet lähtevät erämaahan lumen ollessa korkeimmillaan. Yhden ainoankin puun kaataminen jo kysyy kovaa työtä, ja tämmöistä metsäpalstaa hakkaamassa heidän on kai täytynyt olla metsässä monta viikkoa. "Pitää olla voimakasta väkeä tämmöisen pellon korjaamiseen", sanoi hän.

Kun kotka oli pari kertaa liikauttanut siipiään, he huomasivat pienen majan, joka oli kannokon reunassa. Se oli tehty paksuista kuorimattomista hirsistä, siinä ei ollut ikkunoita, ja ovena oli siinä vain irtonaisia lautoja. Katto oli ollut peitetty kaarnalla ja oksilla, mutta nyt se oli pudonnut sisään, niin että poika saattoi nähdä, että sisässä oli ainoastaan suuri kivi, joka oli toimittanut tulisijan virkaa, ja pari leveää puupenkkiä. Heidän kulkiessaan majan yli kotka kuuli pojan kummailevan, kuka oli mahtanut asua noin kurjassa majassa.

"Leikkuumiehet, jotka leikkasivat metsäpellon, asuivat täällä", huusi kotka heti.

Poika ajatteli, miten leikkuumiehet hänen kotipuolessaan palaavat illalla työstään iloisina ja reippaina ja kuinka heidän eteensä pannaan parasta, mitä emäntä on aitastaan löytänyt. Täällä on niiden työnsä tehtyään pitänyt mennä koville penkeille majaan, joka on ulkohuonetta kehnompi. Ja mitä he söivät, sitä hän ei ollenkaan voinut ymmärtää. "Pelkään pahoin, ettei täällä pidetä työmiehille mitään elojuhlia", hän sanoi.

Vähän edempänä he näkivät kauhean kehnon tien luikertelevan metsän läpi. Se oli kaitainen ja kivinen ja kuoppainen ja monessa paikassa juoksi puroja sen poikki. Kun he kulkivat metsätien yli, kuuli kotka pojan kummailevan, mitä tämmöisellä tiellä mahdettiin kuljettaa.

"Tätä tietä viedään viljaa pielekseen", sanoi kotka.

Taaskin poika ajatteli, mikä iloinen elämä on kotona silloin, kun suuret, kahden hyvän hevosen vetämät vaunut kuljettavat pellolta viljaa. Ajaja istuu uljaana kuorman päällä, hevoset ylpeilevät ja kyömistävät niskaansa, ja kylänlapset, jotka ovat saaneet luvan kiivetä lyhteiden päälle, istuvat siellä ja huutavat ja nauravat, iloissaan ja peloissaan. Mutta täällä kuljetetaan raskaita hirsiä mäkiä ylös ja alas. Hevonen kiskoo varkaan itsensä pilalle ja ajaja joutuu monta kertaa epätoivoon. "Pelkään pahoin, ettei tällä tiellä ole kuulunut isoakaan ilonpitoa", sanoi poika.

Kotka leijaili eteenpäin mahtavin lennoin, ja hetken kuluttua he saapuivat joen rannalle. Täällä he näkivät paikan, joka oli aivan lastujen, tikkujen ja kaarnan peitossa. Kotka kuuli pojan kummailevan, miksi tuossa oli niin paha siivo.

"Tässä on vilja ollut kuhilaalla pieleksessä", huusi kotka.

Poika ajatteli, kuinka vilja-aumat hänen kotipuolessaan tehdään ihan talojen lähelle, niinkuin ne olisivat niiden paras koristus. Täällä ajetaan vilja autiolle virran rannalle ja jätetään siihen. "Mahtaneeko täällä kukaan mennä erämaahan lukemaan aumojaan ja vertaamaan niitä naapurin aumoihin", hän sanoi.

Hetken kuluttua he tulivat suuren Junganin virran luo, joka juoksi leveässä laaksossa. Heti paikalla oli kaikki muuttunut niin, että olisi voinut luulla tulleensa toiseen maahan. Tumma kuusimetsä oli jäänyt laaksontakaisille jyrkänteille, ja rinteillä kasvoi valkorunkoisia koivuja ja haapoja. Laakso oli niin leveä, että joki monin paikoin saattoi laajeta järveksi. Rannoilla oli suuria vauraita kyliä, joiden talot olivat komeita, hyvin rakennettuja. Kun he kulkivat laakson yli, kuuli kotka pojan kummailevan, mahtoivatko nuo pellot ja niityt riittää näin lukuisalle väestölle.

"Täällä asuu leikkuuväki, joka leikkaa metsäpellon viljan", huusi kotka.

Poika ajatteli Skoonen matalia tupia ja neliöön rakennettuja taloja. Täällähän talonpojat asuivat oikeissa herrastaloissa. "Näyttääpä siltä kuin metsässä kannattaisi tehdä työtä", hän sanoi.

Kotka oli aikonut mennä pohjoista kohti suoraan Junganin yli, mutta kun hän tuli vähän matkaa joelle, kuuli hän pojan kummailevan, kuka mahtoi ottaa huostaansa hirret, sitten kun ne oli aumattu joen rannalle. Silloin pyörähti Gorgo toisaallepäin ja lensi itää kohti jokea alas. "Joki ottaa ne huostaansa ja ajaa ne myllyyn", hän huusi.

Poika ajatteli, kuinka tarkkoja kotona oltiin siitä, ettei jyvääkään saisi mennä hukkaan. Täällä uiskenteli nyt tuhansittain tukkeja virrassa, eikä kukaan näyttänyt niistä pitävän huolta. Hän oli varma siitä, ettei puoliakaan puista tullut perille sinne, mihin ne oli aiottu. Toiset kulkivat keskellä virtaa, ja niillä ei ollut mitään hätää, mutta toiset olivat joutuneet rannoille, ja ne törmäsivät niemiin tai jäivät lahtien tyyneen veteen. Järviin kokoontui hirsiä semmoiset määrät, että veden pinta oli aivan ummessa. Siinä ne näyttivät olevan ja lepäävän kuinka kauan tahansa. Ne tarttuivat kiinni siltoihin, putouksissa ne saattoivat katketa, koskissa ne pysähtyivät kiviin ja kohosivat korkeiksi, huojuviksi ruuhkiksi. "Kuinkahan kauan tämä vilja tarvinnee joutuakseen myllyyn", sanoi poika.

Kotka lensi verkalleen Jungania pitkin. Monen paikan päällä hän pysyttelihe yhdessä kohti, siivet levällään, että poika saisi oikein tarkkaan nähdä, kuinka tässä maassa viljan korjuuta toimitettiin.

Hetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa uittajat olivat työssä. Ja kotka kuuli pojan kummailevan, että mitähän miehiä mahtoivat olla nuo, jotka juoksivat rantoja pitkin.

"Ne ovat niitä, jotka ottavat haltuunsa kaiken sen viljan, joka on viivästynyt kulkiessaan", huusi kotka.

Poika ajatteli, kuinka tyynesti ja rauhallisesti vilja hänen kotipuolessaan ajetaan myllyyn. Täällä juoksentelivat miehet jokirantaa pitkin kädessään pitkät keksit, ja suurella vaivalla he saivat autetuksi tukit oikealle tolalle. He kahlasivat vedessä, niin että kastuivat kantapäästä kiireeseen. He hyppivät kiveltä kivelle kauas koskeen ja juoksentelivat heiluvien tukkien päällä niin rauhallisesti kuin olisivat olleet sileällä maalla. Ne olivat reipasta ja rohkeata väkeä. "Kun näen tämän kaiken, johtuvat mieleeni Bergslagenin sepät, jotka käsittelivät tulta niinkuin se olisi ollut aivan vaaratonta", sanoi poika. "Nämä tukkimiehet leikkivät veden kanssa niinkuin olisivat sen valtiaita. He näyttävät kukistaneen sen niin, ettei se uskalla heitä vahingoittaa."

Näin he olivat vähitellen lähestyneet joen suuta, ja heidän edessään oli Pohjanlahti. Mutta Gorgo ei jatkanut matkaansa suoraan eteenpäin, vaan lensi pohjoista kohti rannikkoa pitkin. Ei hän ollut kulkenut vielä kauas, kun he näkivät allaan sahalaitoksen, niin suuren kuin pikkukaupunki. Kotka kuuli leijaillessaan sen päällä pojan mutisevan itsekseen, että kylläpä tämä cn suuri ja komea paikka.

"Tässä nyt on se suuri hirsimylly, jota sanotaan Svartvikiksi", huusi kotka.

Poika ajatteli kotipuolensa tuulimyllyjä, jotka pyörivät hitaasti ja rauhallisesti vihreiden puiden ja vainioiden keskessä. Tämä mylly, jossa metsän viljaa jauhettiin, oli aivan meren rannalla. Veden päällä sen läheisyydessä uiskenteli tukkeja, joita rautakettingillä hinattiin viettävää siltaa myöten suuren ladon näköiseen huoneeseen. Mitä siellä sisällä tapahtui, sitä poika ei voinut nähdä, mutta kovaa pauhua ja kolinaa sieltä kuului, ja rakennuksen toisesta päästä tuli ulos pieniä vaunuja, jotka olivat täynnä valkeita lankkuja. Vaunut vierivät kirkkaita kiskoja myöten lautatarhaan, missä lankut asetettiin pinoihin, jotka olivat kuin kaupungin taloja. Eräässä paikassa rakennettiin uusia pinoja, toisessa purettiin vanhoja ja lankut kannettiin pariin suureen laivaan, jotka odottivat lastia. Siellä vilisi työmiehiä, ja heidän asuntonsa olivat lautatarhan takana metsään päin. "Täällähän ne tekevät työtä niin, että pian sahaavat kaiken metsän Medelbadista", sanoi poika.

Kotka liikautteli siipiään, ja heti he näkivät uuden suuren sahalaitoksen, joka oli melkein samanlainen kuin ensimmäinenkin; siinä saharakennukset, siinä lautatarhat, lastaussillat ja työmiesten asunnot.

"Tässä on toinen suuri mylly. Sen nimi on Kubikenborg", huusi kotka.

"Näen, että metsästä tulee enemmän viljaa kuin osasin uskoakaan", sanoi poika. "Mutta nyt kai hirsimyllyt ovat lopussa."

Kotka liikautti verkalleen siipiään, lensi vielä parin sahalaitoksen ohi ja tuli suureen kaupunkiin. Kun kotka kuuli pojan kummailevan, että mikähän kaupunki tämä mahtaa olla, huusi hän:

"Tämä on Sundsvall. Se on tämän seudun suurin talo", huusi hän.

Poika ajatteli Skoonen kaupunkeja, joiden hän muisti näyttävän harmailta ja vanhoilta ja totisilta. Täällä kolkossa pohjolassa oli Sundsvall kauniin lahden pohjassa ja näytti uudelta ja loistavalta. Siinä oli jotakin erityisen hullunkurista, kun sitä katseli ylhäältä päin, sillä keskellä oli rykelmä korkeita kivitaloja, niin komeita, ettei semmoisia ollut edes Tukholmassa. Kivirakennusten ympärillä oli aukio, ja sitten alkoi kehä puutaloja, joita hauskasti ja kodikkaasti ympäröivät pienet puutarhat, mutta nämä pikku talot näyttivät tietävän olevansa kivitaloja paljon huonommat eivätkä uskaltaneet niitä lähestyäkään. "Tämä on kyllä rikas ja mahtava kaupunki", sanoi poika. "Voiko olla mahdollista, että tuo karu metsämaa on saanut aikaan kaiken tämän?"

Kotka liikautti siipiään ja lensi Alnön saaren yli, joka on vastapäätä Sundsvallia. Täällä poika joutui aivan ihmeihinsä nähdessään kaikki ne sahalaitokset, jotka oli rakennettu saaren rannoille. Niitä oli täällä Alnössä toinen toisensa vieressä ja niitä oli vastapäätä olevalla mantereella, laitos laitoksessaan, lautatarha lautatarhassaan kiinni. Hän laski niitä ainakin neljäänkymmeneen, mutta kyllä niitä oli enemmänkin. "Onpa merkillistä, että täällä voi olla tämmöistä", hän sanoi. "Tämmöistä elämää ja tämmöistä liikettä en ole nähnyt missään muussa paikassa koko matkalla. Tämä on merkillinen maa tämä meidän maa. Mihin vain tulen, kaikkialla on jotakin, josta ihmiset voivat elää."

XLII
AAMU ONGERMANLANNISSA

Leipä

Lauantaina kesäkuun 18. p: nä.

Kun kotka seuraavana aamuna oli lentänyt vähän matkaa Ongermanlantia kohti, hän sanoi, että hänen tänään oli nälkä ja että hänen täytyi lähteä hankkimaan ruokaa. Hän pani pojan suureen petäjään, joka oli korkealla harjulla, ja lensi sitten tiehensä.

Poika löysi hyvän istumapaikan kahden oksan haarassa ja istui siinä ja katseli Ongermanlantia. Oli kaunis aamu, aurinko kultaili puiden latvoja, heikko tuuli suhahteli havunneulasissa, mitä ihanin tuoksu nousi metsästä, suurenmoinen maisema aukeni hänen allaan ja itse hän tunsi olevansa huoleton ja iloinen. Hänen oli aivan erinomaisen hyvä olla.

Siitä oli laaja näköala kaikille haaroille. Lännessä päin oleva maa kumpuili harjuja ja vuorenhuippuja, jotka kävivät yhä korkeammiksi ja jylhemmiksi kuta kauempana ne olivat. Idässä oli myös harjuja, mutta ne kävivät yhä matalammiksi ja litistyneemmiksi, kunnes maa meren rannalla oli aivan tasaista. Kaikkialla välkkyi jokia ja virtoja, joiden kulku läpi koskien ja putousten oli työlästä niin kauan kuin ne olivat vuorten välissä, mutta jotka sitten rannikkoa lähestyessään levenivät kirkkaiksi ja suuriksi. Pohjanlahdenkin hän näki. Lähellä maata oli meri kirjavanaan saaria, ja mantereesta pisti siihen niemiä kuin hampaita, mutta ulompana se oli kirkas ja tasaisen sininen kuin kesäinen taivas. "Tämä maa on kuin joen ranta sateen jälkeen, kun purot juoksevat sitä pitkin ja kaivavat siihen uomiaan, jotka luikertelevat ja polveilevat ja juoksevat yhteen", ajatteli poika. "Ja kovin kaunista se on katsella. Muistuu mieleeni, että Skansenin lappalaisukon oli tapana sanoa, että Meidän Herramme asettaessaan Ruotsin paikoilleen oli sattunut kääntämään sen ylösalaisin. Muut sille nauroivat, mutta hän väitti, että jos he vain olisivat nähneet, kuinka kaunista ylhäällä pohjolassa on, he ymmärtäisivät, ettei alun pitäen oltu voitu tarkoittaa, että semmoinen maa olisi niin kaukana maailmasta. Ja minä melkein luulen, että hän oli oikeassa."

Kun poika oli katsellut kyllikseen maailmaa, hän irroitti repun selästään, otti esille palasen valkoista, hienoa leipää ja alkoi syödä. "En ole tainnut ikinä maistaa näin makeata leipää", hän ajatteli. "Ja kuinka paljon sitä sitten on! Siinä on minulle ainakin pariksi päiväksi. Enpä olisi osannut eilen tähän aikaan aavistaakaan, että tänään olisin näin rikas."

Popsiessaan hän muisteli, kuinka oli saanut leivän. "Sen syöminen on minusta varmaankin niin hauskaa sentähden, että sain sen niin kauniilla tavalla", hän tuumi.

Kotka oli jättänyt Medelbadin jo eilisenä iltana, ja tuskin hän oli kulkenut Ongermanlannin rajan yli, kun poika oli huomannut laakson ja joen.

Harjujen välissä oleva laakso oli ollut niin leveä, että poika oli ajatellut, eikö se ehkä ollut nykyistä paljon suuremman ja leveämmän joen kaivama. Kun laakso oli tullut valmiiksi, oli se jotenkuten mahtanut tulla täyteen hiekkaa ja maata, ei tosin kokonaan, mutta pitkän matkaa vuoristoon päin. Ja tämän irtonaisen täytteen läpi oli se joki, joka nyt kulki laakson läpi ja joka oli hyvin leveä ja vesirikas sekin, kaivanut syvän uoman. Se oli leikellyt itselleen komeat rannat: milloin oli siinä pehmoisia rinteitä, jotka kukkivat niin komeasti, että ne pojan silmään asti loistivat punaisina, sinisinä ja keltaisina; milloin kohosivat ne osat rantatörmää, jotka olivat olleet niin kovia, ettei vesi ollut voinut niitä kuluttaa, joen rannasta jyrkkinä muureina ja torneina.

Matkatessaan ylhäällä korkeudessa poika oli ollut näkevinään yht'aikaa kolme erilaista maailmaa. Laakson pohjassa, jossa joki virtasi, oli yksi maailma. Siellä uitettiin tukkeja, siellä kulki höyrylaivoja sillasta siltaan, siellä hyrisivät sahat, siellä lastattiin suuria laivoja, siellä pyydettiin lohia, siellä soudettiin, purjehdittiin, siellä lenteli edestakaisin suuri joukko pääskysiä, joilla oli pesänsä joen äyräässä.

Mutta yhtä kerrosta korkeammalla, tasaisella maalla, joka ulottui aina vuoriseutuun saakka, oli toinen maailma. Siellä oli taloja, kyliä, kirkkoja, siellä kylvivät talonpojat peltojaan, kulki karja laitumella, siellä vihersivät niityt, siellä työskentelivät naiset pienissä kaalimaissaan, siellä luikerteli maanteitä ja ujui ratoja, joita myöten junat mennä jyrisivät.

Ja kaiken tämän takana, ylhäällä metsäisillä harjuilla, hän näki kolmannen maailman. Siellä hautoivat koppelot muniaan, siellä seisoi hirviä tiheissä viidakoissa, siellä väijyivät ilvekset, siellä nakertelivat oravat, siellä tuoksui havumetsä, siellä kukkivat mustikan varret, siellä helähdyttelivät laulurastaat.

Nähdessään vauraan jokilaakson poika oli alkanut vaikeroida nälkäänsä. Hän ei ollut saanut syödä kahteen päivään ja nyt hän oli ihan nälkään nääntymässä.

Gorgo ei tahtonut kuulla sanottavan, että pojalla oli huonompi olo seuratessaan häntä kuin matkatessaan villihanhien seurassa, ja hän oli heti hiljentänyt vauhtiaan. "Mikset puhunut siitä ennen?" hän oli sanonut. "Sinä saat ruokaa niin paljon kuin tahdot. Ei sinun tarvitse nähdä nälkää sentähden, että sinulla on kotka matkatoverinasi."

Kohta oli kotka huomannut talonpojan, joka kylvi peltoaan aivan lähellä joen rantaa. Mies kantoi jyviä vasussa, joka riippui hänen rinnallaan, ja joka kerta kun se tyhjeni, meni hän ottamaan uutta siementä säkistä, joka oli pellon pientarella. Kotka oli laskenut, että tuo säkki oli täynnä parasta ruokaa, mitä poika saattoi toivoa syödäkseen, ja hän oli laskeutunut sitä kohti.

Mutta ennen kuin kotka oli ehtinyt maahan, oli hänen ympärillään syntynyt hirmuinen meteli. Siinä luulossa, että kotka aikoi iskeä johonkin lintuun, oli siihen rientänyt variksia, varpusia ja pääskysiä. "Pois, ryöväri! Pois, linnuntappaja, pois!" olivat ne huutaneet. Ne olivat pitäneet semmoista melua, että talonpoika oli huomannut kotkan ja rientänyt hätään. Silloin kotkan oli pitänyt paeta. Poika ei ollut saanut ainoatakaan jyvää.

Ne olivat kummallisia nuo pikkulinnut. Ne eivät olleet ainoastaan pakottaneet kotkaa pakenemaan, vaan olivatpa vielä seuranneet häntä pitkän matkaa laaksoa ylös, ja kaikkialla olivat ihmiset kuulleet heidän huutonsa. Naiset olivat tulleet pihamaalle ja räpyttäneet käsiään, niin että ne olivat räiskyneet kuin yhteislaukaukset, ja miehet olivat juosseet haulikkoineen hätään.

Noin oli käynyt joka kerta, kun kotka oli laskeutunut maata kohti.

Poika oli herennyt toivomasta, että kotka voisi hankkia hänelle ruokaa.

Hän ei ollut koskaan ennen ajatellut, että Gorgo oli niin vihattu ja inhottu. Melkein kävi sääliksi poloinen.

Hetken kuluttua he olivat lentäneet suuren talon yli, jossa emännällä näkyi olleen leipomus sinä päivänä. Hän oli nyt asettanut vastapaistettuja kakkuja laudalle jäähtymään ja seisoi itse vieressä vartioimassa niitä kissoilta ja koirilta.

Kotka oli laskeutunut pihan yläpuolelle, mutta ei ollut uskaltanut mennä ottamaan ihan emännän edestä. Hän oli lennellyt epäröiden sinne ja tänne. Pari kertaa hän oli ollut kattojen tasalla, mutta sitten hän taas oli kohonnut.

Mutta nyt oli emäntä huomannut kotkan. Hän oli nostanut päätään ja seurannut häntä silmillään. "Tuopa käyttäytyy kummallisesti", oli hän sanonut. "Näyttää kuin sen tekisi mieli minun vehnäpulliani."

Nainen oli kaunis, kookas ja vaaleaverinen, ja hänen kasvonsa olivat iloiset ja avomieliset. Hän oli nauranut sydämensä pohjasta, ottanut pelliltä pullan ja pitänyt sitä ilmassa päänsä päällä. "Kun tahtonet, niin tule ottamaan!" oli hän sanonut.

Kotka ei ollut ymmärtänyt hänen sanojaan, mutta oli oitis oivaltanut, että emäntä tahtoi antaa hänelle leivän. Nuolen nopeudella hän oli ampaissut leipää kohti, tarttunut siihen ja paennut taas takaisin korkeuteen.

Kun poika oli nähnyt kotkan pitävän leipää kynsissään, oli hänelle tullut vedet silmiin. Osaksi hän oli itkenyt siitä ilosta, että pääsi näkemästä nälkää, mutta häntä oli myös liikuttanut se, että emäntä oli antanut leipänsä julmalle petolinnulle.

Ja nyt istuessaan siinä hongan latvassa hän saattoi palauttaa muistiinsa tuon kookkaan, vaaleaverisen naisen juuri semmoisena kuin hän oli ollut seisoessaan pihamaalla ja ojentaessaan leipää ilmaan.

Tuo nainen oli kyllä tiennyt linnun olevan kotkan, rosvon, jota ihmisten oli tapana laukauksin tervehtiä, ja hän oli kai nähnyt hänen selässään olevan kummallisen olennonkin, mutta hän ei ollut ajatellut, ketä ne olivat, vaan oitis ymmärrettyään niiden olevan nälkäisiä antanut heille osan makeasta leivästään.

"Jos minä kerran tulen takaisin ihmiseksi", ajatteli poika, "niin minä lähden ja haen käsiini tuon kauniin naisen tuon suuren joen varrelta ja kiitän häntä siitä, että hän oli meille niin hyvä."

Metsävalkea

Syödessään vielä aamiaistaan poika tunsi yks'kaks' savun hajua pohjoisesta päin. Hän kääntyi heti sinnepäin ja näki pienen savupatsaan kuin valkoisen usvan nousevan eräältä metsäharjulta; ei lähimmältä, vaan sen takaiselta. Oli hiukan kummallista nähdä savua metsässä, mutta saattoihan siellä olla karjamaja, ja tytöt kai keittivät aamukahviaan.

Oli ihmeellistä, kuinka tuo savu lisääntyi ja levisi. Se ei voinut tulla mistään karjamajasta, mutta ehkä oli metsässä hiilenpolttajia. Skansenilla hän oli nähnyt hiilimajan ja hiilihaudan, ja hän oli kuullut, että niitä oli näissä metsissä. Mutta hiilenpolttajathan taisivat tehdä työtään enimmäkseen syksyllä ja talvella.

Savupilvi suureni hetki hetkeltä. Nyt tupruili sitä koko vuorenselänteeltä. Ei ole mahdollista, että hiilihaudasta tulee niin paljon savua. Se mahtoi olla jonkinlainen tulipalo, sillä suuri joukko lintuja lähti lentoon ja muutti lähimmälle harjulle. Sekä haukat että metsot ja muut linnut, jotka olivat niin pieniä, ettei niitä voinut tuntea, pakenivat paloa.

Pieni valkoinen savupatsas oli kasvanut raskaaksi, valkoiseksi pilveksi, joka vyöryi harjun rinnettä alas ja painui laaksoon. Pilvestä lenteli kipinöitä ja nokihiutaleita, ja silloin tällöin näkyi punainen liekki savun keskellä. Siellä oli syttynyt mahtava tulipalo, sen näki kaikesta. Mutta mikä ihme siellä paloi? Ei suinkaan siellä voinut olla mitään suurta taloakaan metsän peitossa.

Eikä tuo tuommoinen savun paljous voinut tulla yhdestä talosta. Nyt ei tullut savua ainoastaan harjulta; myöskin alhaalta laaksosta, jota poika ei voinut nähdä sentähden, että se oli lähimmän harjun peitossa, tuprusi savua. Tulipalon vallassa ei saattanut olla mikään muu kuin metsä.

Oli vaikea uskoa, että tuore, vihreä metsä saattoi palaa, mutta kyllä se sittenkin paloi. Mutta jos todellakin metsä paloi, silloin tuli ehkä joutuisi hänenkin luokseen? Ei se tosin näyttänyt kovin luultavalta, mutta hyvä kuitenkin olisi, jos kotka tulisi pian takaisin. Olisi parasta päästä pois tästä. Jo savun hajukin, jota hänen täytyi hengittää, häntä kiusasi.

Oli kauheaa tuo tuommoinen rätinä ja pauke, joka nyt yht'äkkiä alkoi kuulua. Se tuli lähimmältä harjulta.

Siellä oli ylinnä korkea petäjä, juuri semmoinen kuin se, missä hän istui. Se oli niin korkea, että se pisti esiin yli muiden puiden. Äsken se oli helottanut korean punaisena aamuvalossa, nyt kimmeltelivät kaikki neulaset ja puu syttyi palamaan. Niin kauniilta se ei kyllä koskaan ennen ollut näyttänyt, mutta nytpä se saikin viimeistä kertaa näyttää kauneuttaan. Petäjä oli harjulla ensimmäinen puu, joka syttyi palamaan, eikä ollut mahdollista ymmärtää, kuinka tuli oli voinut päästä sen kimppuun. Oliko se lentänyt punaisin siivin vai oliko se madellut sinne maata myöten kuin käärme? Niin, sitä ei voinut sanoa, mutta siinä se nyt kuitenkin oli. Koko honka suitsusi kuin risukokko.

Kas niin! Nyt tuprahteli valkoista savua monesta paikasta. Metsävalkea oli kyllä sekä lintu että käärme. Se voi sekä heittäytyä ilmojen halki pitkät matkat että hiipiä maata myöten. Se sytytti koko harjun palamaan samalla haavaa.

Linnuille tuli kiire lähtö. Ne lehahtivat ylös savun sisästä kuin suuret nokihiutaleet, lensivät laakson poikki ja tulivat sille harjulle, missä poika istui. Kissapöllö istui hänen viereensä honkaan ja aivan hänen päänsä päälle asettui kanahaukka. Ne olisivat olleet vaarallisia naapureita jonakin toisena päivänä, mutta nyt ne eivät katsahtaneet häneen päinkään. Ne vain tuijottivat tuleen eivätkä nähtävästi voineet ymmärtää, mikä metsälle oli tullut. Näätäkin kipaisi hongan latvaan, asettui oksan viimeiselle huipulle ja katseli palavaa metsäkukkulaa kirkkain silmin. Ihan näädän vieressä istui orava, mutta ne eivät näkyneet huomaavan toisiaan.

Nyt tuli syöksyi jo laakson rinnettä alas. Se sähisi ja pauhasi niinkuin myrsky. Savun läpi näkyi, kuinka liekit lensivät puusta puuhun. Ennen kuin jokin kuusi syttyi palamaan, se kietoutui ensiksi hienoon savuhuntuun, sitten alkoivat kaikki neulaset yht'aikaa hehkua ja sitten ne räsähtivät ja syttyivät.

Alhaalla laaksossa, joka oli hänen allaan, juoksi pieni puro, jonka reunalla kasvoi leppiä ja koivun vesoja. Näytti siltä kuin tuli pysähtyisi siihen. Lehtipuut eivät olleet niin herkät syttymään kuin havupuut. Metsävalkea seisoi kuin muurin edessä eikä voinut päästä edemmä. Se hehkui ja rätisi, koetti hypätä hongikkoon puron toiselle puolelle, mutta ei ulottunut sinne saakka.

Hetkeksi pysähtyi tulen kulku, mutta sitten nakkautui pitkä liekki kuivaan honkaan, joka seisoi vähän matkaa rinteellä, ja heti oli honka ilmitulessa. Ja samassa oli tuli päässyt puron poikki. Kuumuus oli niin kova, että jokainen puu rinteellä oli valmis syttymään. Ja kohisten ja pauhaten kuin tuimin koski riensi tuli pojan harjua kohti.

Silloin lähtivät haukka ja kissapöllö lentoon ja näätä livisti alas puusta. Tuossa tuokiossa tuli oli saavuttava hongan latvan. Pojan täytyi lähteä liikkeelle hänenkin. Ei ollut helppo sujuttautua alas petäjän suoraa pitkää runkoa. Hän piti siitä kiinni niin hyvin kuin voi, liukui oksien välitse ja putosi lopulta suin päin maahan. Mutta ei hänellä ollut aikaa katsoa, oliko vahingoittunut. Täytyi vain rientää pakoon. Tuli iski kuin tuulispää petäjään, maa hänen allaan oli lämmin ja alkoi suitsuta. Hänen toisella puolellaan juoksi ilves, toisella luikerteli pitkä kyykäärme, ja aivan käärmeen vieressä kaakatteli naarasteeri, ajaen edellään pieniä untuvapoikasiaan.

Kun pakenevat olivat tulleet rinteen alle, kohtasivat he ihmisiä, jotka olivat tulleet sammuttamaan paloa. Ne olivat kyllä jo olleet siellä pitkän aikaa, mutta poika oli tuijottanut niin herkeämättä sinnepäin, mistä tuli lähestyi, ettei ollut heitä huomannut. Tässäkin painanteessa oli puro ja leveä rivi lehtipuita, ja niiden takana tekivät ihmiset työtään. He kaatoivat lähinnä leppiä olevat havupuut, kantoivat vettä purosta ja valoivat sitä maahan, ja kitkivät pois sammaleen ja suopursun, ettei tuli pääsisi hiipimään maata myöten.

Ihmisetkin ajattelivat vain kulovalkeaa, joka nyt syöksyi heitä kohti. Pakenevat eläimet juoksivat heidän jalkojensa lomitse, mutta he eivät katsahtaneet niihin päinkään. He eivät iskeneet kyykäärmettä, he eivät koettaneet ottaa kiinni teertä, kun se juoksenteli edestakaisin puron rantaa pienten piipittävien poikastensa kanssa, eivätkä he välittäneet Peukaloisestakaan. Heillä oli kädessään purossa kastelemiaan havunoksia, ja niiden avulla heillä näytti olevan aikomus käydä taisteluun tulta vastaan. Heitä ei ollut kovinkaan monta. Oli ihmeellistä nähdä heidän seisovan siinä valmiina taisteluun, kun kaikki muut pakenivat.

Kun tuli laskeutui rinnettä alas pauhaten ja ryskyen ja sietämättömän kuumana, valmiina nakkautumaan puron ja lehtipuumuurin yli päästäkseen toiselle rannalle pysähtymättä, silloin väistyivät ihmiset alussa ikään kuin eivät olisi voineet enää kestää. Mutta pako ei kestänyt kauan. He kääntyivät takaisin.

Metsäpalo teki hyökkäyksensä hirvittävällä voimalla. Kipinät heittäytyivät tulisateena lehtipuiden päälle, pitkät liekit luikertelivat sähisten savun keskestä, ikään kuin vastapäätä oleva metsä olisi imenyt heitä itseensä.

Mutta tuli pysähtyi lehtipuihin, ja niiden takana tekivät ihmiset työtään. Missä maa alkoi höyrytä, siihen he kantoivat vettä ämpäreillään ja jäähdyttivät sitä. Kun jokin puu kietoutui savuun, he kävivät kirveillään sen kimppuun ja kaatoivat sen nopeasti maahan ja sammuttivat liekit. Kun tuli hiipi kanervikkoon, he tukahduttivat sen märillä kuusenoksilla.

Savu sakeni niin, että se kietoi sisäänsä kaiken. Ei voinut nähdä, kuinka taistelua käytiin, mutta kyllä oli helppo ymmärtää, että kovalle siellä otti ja että palo monta kertaa oli vähällä tunkeutua edemmäksi.

Mutta ajatella, että hetken kuluttua tulen kova pauhu heikkeni ja savu haihtui! Silloin olivat lehtipuut menettäneet jok'ikisen lehtensä, maa niiden alla oli palanut mustaksi, ihmiset olivat nokisia ja hikisiä, mutta metsäpalo oli masennettu. Se oli lakannut palamasta ilmi tulessa. Savu mateli valkeana ja pehmoisena maata myöten ja sen keskestä nousi mustia runkoja. Mitään muuta ei ollut enää jäljellä kauniista metsästä.

Poika oli kiivennyt kivelle ja seisoi siinä katsellen, kuinka tulta sammutettiin. Mutta kun metsä oli pelastettu, alkoi vaara väijyä häntä. Kissapöllö ja haukka käänsivät yht'aikaa katseensa häneen.

Silloin hän kuuli tutun äänen kutsuvan. Gorgo, ilmojen kuningas, tuli suhahtaen metsästä. Ja kohta keinui poika ylhäällä pilvissä, eikä häntä enää mikään vaara uhannut.