Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 37

Vaimot menivät sitten kukin omalle haaralleen ja levittivät tietoa asiasta. Kohta tiesivät kaikki hökkelikaupungista kaivoskammareihin saakka, että Matille ei tulekaan isoja hautajaisia. Ja kaikki myönsivät heti, että se oli oikein. Koko Malmivaaralla oli vain yksi ainoa, joka oli toista mieltä, ja se oli Oosa hanhityttö.

Sairaanhoitajattarella oli tosiaan ollut vaikea hetki puhuessaan hänelle asiasta. Oosa ei ollut itkenyt eikä voivotellut, mutta hän ei ollut tahtonut taipua. Hän sanoi, että koska hän ei ollut pyytänyt johtajalta mitään apua, ei tällä siis ollut mitään tekemistä tässä asiassa. Ei hän voinut kieltää Oosaa hautaamasta veljeään, niinkuin sisar tahtoi.

Vasta sitten, kun useita vaimoja oli tullut hänen luokseen sanomaan, etteivät he tahdo tulla hautajaisiin, kun johtaja on sitä vastaan, hän ymmärsi, että hänen oli saatava lupa johtajalta.

Oosa hanhityttö oli hetken vaiti, sitten hän nousi nopeasti istualtaan. "Minne sinä menet?" kysyi sairaanhoitajatar. – "Minun pitää kaiketi mennä puhumaan johtajan kanssa", sanoi Oosa. – "Et suinkaan sinä kuvittele, että hän taipuu sinun tahtoosi", sanoivat vaimot. – "Luulen Pikku Matin toivovan, että menisin", sanoi Oosa. "Johtaja ei ehkä ole koskaan kuullut puhuttavan, mikä hän oli miehiään."

Oosa hanhityttö laittautui nopeasti kuntoon ja oli pian matkalla johtajan luo. Mutta nyt on muistettava, että tuntuu ihan uskomattomalta, että lapsi koettaa taivuttaa johtajaa, Malmivaaran mahtavinta miestä, siitä, mitä tämä kerran oli päättänyt. Ja sekä sairaanhoitajatar että toiset naiset eivät voineet olla seuraamatta häntä vähän matkan päässä nähdäkseen, olisiko hänellä rohkeutta mennä perille.

Oosa hanhityttö kulki keskellä tietä, ja hänessä oli kulkiessaan jotakin, joka sai ihmiset kääntymään ja katsomaan hänen jälkeensä. Hän kulki niin totisena ja arvokkaana kuin nuori neitonen, joka menee ensi kertaa pyhälle ehtoolliselle. Päässä hänellä oli suuri, musta silkkihuivi, jonka hän oli perinyt äidiltään, toisessa kädessä hänellä oli kokoonkääritty nenäliina ja toisessa korillinen puuleluja, jotka Pikku Matti oli tehnyt.

Kun tiellä leikkivät lapset näkivät hänen tulevan, he juoksivat hänen luokseen ja huusivat: "Minne sinä menet?" Mutta Oosa ei vastannut. Hän ei edes kuullut, että he olivat kysyneet häneltä. Hän kulki vain eteenpäin. Ja kun lapset yhä kysyivät ja juoksivat hänen perässään, tarttuivat naiset heitä käsivarteen ja pysähdyttivät heidät. "Antakaa hänen mennä!" sanoivat he. "Hän menee johtajan luo pyytämään, että saisi isot hautajaiset veljelleen, Pikku Matille." Silloin lapsetkin kauhistuivat sitä, että hän uskalsi ryhtyä niin rohkeaan tekoon, ja pieni parvi seurasi perässä nähdäkseen, miten kävisi.

Tämä tapahtui kuuden aikaan iltapäivällä, silloin kun työt päättyvät kaivoksissa, ja kun Oosa oli kulkenut kappaleen matkaa, tuli useita satoja työstään kiiruhtavia miehiä häntä vastaan. He eivät muuten katsoneet oikealle tai vasemmalle, mutta kohdattuaan Oosan huomasivat jotkut heistä, että jotakin tavatonta oli tekeillä, ja he kysyivät häneltä, mitä se oli. Oosa ei vastannut sanaakaan, mutta toiset lapset huusivat äänekkäästi, mitä hän aikoi tehdä. Silloin se oli muutamista työmiehistä niin rohkea teko lapsen teoksi, että he lähtivät mukaan nähdäkseen, miten hänelle kävisi.

Oosa meni konttorirakennukseen, jossa johtajan oli tapana istua tähän asti. Kun hän tuli eteiseen, avautui ovi, ja johtaja seisoi hänen edessään hattu päässä ja keppi kädessä valmiina menemään päivälliselle asuntoonsa. "Ketä sinä tahdot puhutella?" hän kysyi nähdessään tyttösen, joka tuli niin juhlallisena silkkihuiveineen ja kokoonkäärittyine nenäliinoineen. – "Minä tahdon puhua johtajan itsensä kanssa", sanoi Oosa. – "Vai niin, no tule sitten sisään!" sanoi johtaja ja meni huoneeseen. Hän jätti oven auki, sillä hän ei voinut kuvitella, että tytöllä olisi mitään pitkällistä asiaa. Siksi kävi niin, että ne, jotka olivat tulleet Oosa hanhitytön mukana ja nyt seisoivat eteisessä ja portailla, saivat kuulla, mitä sisällä konttorissa sanottiin.

Tultuaan sisälle oikaisihe Oosa hanhityttö ensin, työnsi huivinsa taaksepäin ja katseli johtajaa pyörein lapsensilmin, jotka olivat niin totiset, että sydämeen koski. "Se on nyt niin, että Matti on kuollut", sanoi hän, ja ääni vapisi niin, että hän ei päässyt pitemmälle.

Mutta nyt ymmärsi johtaja, kenen kanssa hän puhui. "Vai niin, vai sinä olet se tyttö, joka tahtoo toimeenpanna ne suuret hautajaiset", hän sanoi ystävällisesti. "Luovu sinä siitä, lapsi. Se tulee sinulle liian kalliiksi. Jos minä olisin saanut kuulla siitä aikaisemmin, olisin heti estänyt sen."

Tytön kasvot värähtivät, ja johtaja luuli hänen rupeavan itkemään, mutta sen sijaan hän sanoi: "Minä kysyisin, saanko minä kertoa johtajalle jotakin Pikku Matista?"

"Minä olen jo kuullut teidän elämäkertanne", sanoi johtaja hiljaisella ja ystävällisellä tavallaan. "Älä sinä luule, etten sääli sinua. Minä vain tahdon sinun parastasi."

Silloin Oosa hanhityttö suoristautui vielä enemmän ja sanoi kovalla, selvällä äänellä: "Siitä lähtien kun Matti oli yhdeksänvuotias, ei hänellä ole ollut isää eikä äitiä, vaan hänen on täytynyt elättää itsensä aivan kuin aikaihminen. Hän on pitänyt itseään liian hyvänä kerjäämään yhtä ainoaa ateriaa; hän on aina tahtonut maksaa puolestaan. Hän sanoi aina, että miehen ei sovi kerjätä. Hän on kulkenut maaseudulla ja ostanut munia ja voita, ja hän hoiti ostokset yhtä hyvin kuin vanha kauppamies. Hän ei ole koskaan hävittänyt mitään, eikä hän koskaan ole piilottanut penniäkään; hän on aina antanut minulle kaikki. Pikku Matilla oli työtä mukanaan pellolla, kun hän oli hanhia paimenessa, ja hän oli ahkera kuin aikamies. Skoonen talonpojat lähettivät aina suuria rahamääriä Matin mukana hänen kulkiessaan talosta taloon, sentähden että he tiesivät voivansa luottaa häneen kuin itseensä, niin että ei ole oikein sanoa, että Pikku Matti oli vain lapsi, sillä niitä on paljon suuria – " Johtaja seisoi ja katseli lattiaan, eivätkä hänen kasvonsa värähtäneetkään, ja Oosa hanhityttö vaikeni, sillä hän luuli, ettei hänen puheensa vaikuttanut tähän mitään. Kotona ollessa hänestä oli tuntunut, että hänellä oli niin paljon sanomista Pikku Matista, mutta nyt se näytti hänestä niin vähältä. Kuinka hän saisi johtajan ymmärtämään, että Pikku Matti ansaitsisi yhtä kunnialliset hautajaiset kuin aikaihminen?

"Katsokaa, minähän tahdon kustantaa hautajaiset itse – ", sanoi Oosa ja sitten hän taas oli vaiti.

Silloin nosti johtaja katseensa ja katsoi Oosa hanhityttöä silmiin. Hän mittasi häntä ja punnitsi häntä niinkuin täytyy osata sen, jolla on paljon ihmisiä alaisinaan. Ja hän ajatteli, että tyttö oli kadottanut vanhempansa ja sisaruksensa, mutta seisoi kuitenkin tuossa murtumattomana, ja että hänestä kyllä tulisi kunnon ihminen. Eikä hän enää halunnut lisätä toisen kuormaa, sillä voisi sattua, että siitä tulisi se oljenkorsi, joka murtaisi hänet. Hän ymmärsi, mitä tyttö oli tehnyt, kun oli uskaltanut tulla puhumaan hänen kanssaan. Hän oli kyllä rakastanut tuota veljeä enemmän kuin mitään muuta. Sellaista rakkautta ei saa palkita kiellolla.

"Lienee parasta että saat tehdä niinkuin tahdot", sanoi johtaja.

XLV
LAPPALAISTEN LUONA

Hautajaiset olivat ohitse. Kaikki Oosa hanhitytön vieraat olivat menneet, ja hän istui yksinään pienessä hökkelissä, joka oli ollut hänen isänsä oma. Hän oli lukinnut oven saadakseen istua rauhassa ja ajatella veljeään. Hän muisteli kaikkea, mitä Pikku Matti oli tehnyt, ja muisteltavaa oli niin paljon, että hän ei tullut ruvenneeksi nukkumaan, vaan istui ylhäällä ei ainoastaan koko iltaa, vaan hyvän matkaa yötäkin. Mitä enemmän hän ajatteli veljeä, sitä paremmin hän ymmärsi, miten vaikeaa elämä oli oleva ilman häntä, ja viimein hän painoi päänsä pöytää vasten ja itki katkerasti. "Mitä minä nyt teen, kun ei Mattia enää ole", hän nyyhkytti.

Oli jo myöhäinen yö, ja Oosa hanhitytöllä oli ollut rasittava päivä, niin ettei ollut ihme, että uni valtasi hänet heti, kun hän painoi päänsä alas. Eikä ollut mikään ihme sekään, että hän uneksi siitä, jota juuri muisteli. Hänestä tuntui, kuin Matti olisi tullut elävänä huoneeseen hänen luokseen. "Nyt sinun, Oosa, pitää mennä etsimään isää", sanoi hän. – "Kuinka minä voin, kun en edes tiedä, missä hän on?" oli hän vastaavinaan. – "Älä siitä hätäile!" sanoi Pikku Matti reippaasti ja iloisesti, niinkuin hänen tapansa oli. "Minä lähetän luoksesi erään, joka sinua auttaa."

Samassa kun Oosa hanhityttö oli kuullut nämä Matin sanat, koputettiin hänen kamarinsa ovelle. Se oli oikea koputus, ei mikään unissa kuultu. Mutta hän oli niin unessaan kiinni, ettei saanut selvää, mikä oli totta, mikä kuvittelua, ja mennessään avaamaan hän ajatteli: "Nyt tulee varmaankin se, jonka Pikku Matti lupasi lähettää minun luokseni."

Jos Oosa hanhitytön avatessa oven kynnyksellä olisi ollut sisar Hilma tai joku muu oikea ihminen, hän olisi heti ymmärtänyt, että uni oli loppunut, mutta nyt ei ollutkaan niin. Koputtaja oli näet pieni peukaloinen, joka ei ollut paljon pitempi kämmenen leveyttä. Vaikka oli myöhä yö, oli yhtä valoisaa kuin päivällä, ja Oosa näki heti, että tulija oli sama pikkarainen, jonka hän ja Pikku Matti olivat pari kertaa matkoillaan tavanneet. Silloin hän oli säikähtänyt häntä ja niin hän olisi tehnyt nytkin, jos olisi ollut aivan hereillä. Mutta hän luuli vielä uneksivansa ja siksi hän jäi tyynenä seisomaan. "Minä odotin juuri, että tuon Pikku Matti lähettää minulle apulaiseksi isää etsimään", ajatteli hän. Eihän hän ihan väärässä ollutkaan, sillä Peukaloinen tuli kuin tulikin puhumaan hänen kanssaan isästä. Kun pikku mies näki, ettei tyttö pelännyt häntä, hän selitti muutamin sanoin, mistä isä oli löydettävissä ja miten tytön oli meneteltävä päästäkseen hänen luokseen.

Hänen puhuessaan tuli Oosa hanhityttö vähitellen tajuihinsa, ja hänen lopettaessaan hän oli jo täysin hereillä. Ja silloin hän pelästyi sitä, että seisoi puhumassa sellaisen kanssa, joka ei ollut hänen maailmaansa, niin ettei muistanut sanoa edes kiitoksia eikä mitään, vaan juoksi sisään ja paiskasi oven lujasti kiinni. Hän luuli näkevänsä, että pikkarainen tuli siitä pahoilleen, mutta hän ei voinut sille mitään. Hän oli aivan suunniltaan pelosta ja riensi sänkyyn ja veti peiton silmilleen.

Mutta vaikka hän niin pelkäsi pikku miestä, ymmärsi hän hyvin, että se oli tarkoittanut hänen parastaan, ja seuraavana päivänä hän riensi tekemään juuri niinkuin häntä oli neuvottu.

Luossajauren pienen järven pohjoisrannalla, joka oli monta peninkulmaa Malmivaarasta pohjoiseen, oli pieni lappalaisleiri. Järven eteläpäässä kohosi isohko vuorenmöhkäle, nimeltään Kiirunavaara, jonka sanottiin olevan melkein paljasta rautamalmia. Koillispuolella oli toinen vuori, jonka nimi oli Luossavaara, ja siinäkin oli runsaasti rautaa. Näiden vuorten vaiheille rakennettiin parhaillaan rautatietä Jellivaarasta, ja Kiirunavaaran luo rakennettiin rautatieasemaa, matkustajahotellia ja asuntoja kaikille niille insinööreille ja työmiehille, joiden oli tultava asumaan sinne, kun malmin louhiminen oli alkava. Näin oli kokonainen pieni kaupunki pienine hauskoine taloineen kohoamassa seudulle, joka oli niin kaukana pohjoisessa, että pienet maata matavat vaivaiskoivut eivät saaneet lehtiään puhkeamaan ennen kuin juhannuksen jälkeen.

Länteen päin järvestä oli maa autio ja lakea, ja sinne oli, niinkuin sanoimme, asettunut kolttalappalaisia. He olivat tulleet sinne jokin kuukausi sitten, eivätkä he olleet tarvinneet pitkiä aikoja asuntonsa kuntoon saattamiseksi. Eivätkä he olleet poranneet eivätkä muuranneet asuntonsa perustusta, vaan valittuaan kuivan mukavan paikan järven läheltä he olivat vain hakanneet pari pajupensasta ja tasoittaneet muutamia mättäitä kotapaikan raivaamiseksi. Eikä heidän ollut tarvinnut veistää tai hakata monta päivää tukevien puuseinien pystyttämiseksi, ei heillä ollut puuhaa katon panosta, ei laudoittamisesta eikä ikkunoiden teosta, eikä ovien ja lukkojen laittamisesta. He olivat vain iskeneet kodan riu'ut lujasti maahan ja ripustaneet telttakankaan niiden päälle, ja samassa asunto oli melkein valmis. Eikä heidän ollut tarvinnut nähdä paljon vaivaa sisustaessaan ja kalustaessaan. Tärkeintä oli panna nahkoja ja vähän katajan oksia lattialle ja ripustaa iso pata, jossa he keittivät poronlihansa, ketjuun, joka kiinnitettiin kotariukujen latvaan.

Itäpuolella järveä asuvat uudisasukkaat, jotka puuhasivat kiireen vilkkaa saadakseen huoneensa valmiiksi ennen ankaran talven tuloa, ihmettelivät lappalaisia, jotka olivat kuljeskelleet täällä pohjoisessa monet, monet sadat vuodet eivätkä tarvinneet pakkasta ja myrskyjä vastaan parempaa suojaa kuin ohuet kodanseinänsä. Ja lappalaiset ihmettelivät uudisasukkaita, jotka hankkivat itselleen niin paljon ja niin raskasta työtä, koska ihminen elääkseen ei tarvitse muuta kuin joitakin poroja ja kodan.

Eräänä heinäkuun päivänä satoi Luossajaurella ihan kamalasti, ja lappalaiset, jotka eivät muuten ole paljon sisällä kesän aikana, olivat kömpineet kaikki yhteen kotaan ja istuivat tulen ympärillä kahvia juoden. Lappalaisten parhaillaan pakistessa kahvipannun ympärillä tuli venhe Kiirunan puolelta ja laski lappalaisten rantaan. Venheestä nousi työmies ja tyttö, joka saattoi olla noin kolme-, neljätoistavuotias. Lappalaiskoirat hyökkäsivät heitä kohti kovasti haukkuen, ja yksi lappalaisista pisti päänsä kodanaukosta nähdäkseen, mitä se oli. Hän ihastui nähdessään työmiehen. Tämä oli lappalaisten hyvä ystävä, ystävällinen ja puhelias mies, joka osasi puhua lapin kieltä, ja lappalainen hoihkaisi häntä tulemaan telttaan. "Sinä Söderberg tulet nyt ihan kuin kutsuttuna", sanoi hän. "Kahvipannu on tulella. Eihän sateessa voi mitään toimittaa. Tule sisään kertomaan meille jotakin uutta."

Työmies kömpi lappalaisten luo, ja suurella vaivalla ja nauraen ja meluten tehtiin hänelle ja tytölle tilaa pienessä kodassa, joka jo ennestään oli täpösen täynnä ihmisiä. Mies alkoi heti puhua lapinkieltä talonväen kanssa. Tyttö, joka oli hänen mukanaan, ei ymmärtänyt puheesta mitään, istui vain hiljaa ja katseli ihmeissään pataa ja kahvikattilaa, tulta ja savua, lappalaisukkoja ja – akkoja, koiria ja lapsia, seiniä ja lattiaa, kahvikuppeja ja piippuja, kirjavia vaatteita ja koristeltuja työkaluja. Kaikki oli hänelle uutta. Ei mikään ollut sellaista, mihin hän oli tottunut.

Mutta yht'äkkiä hänen piti lakata katselemasta ja kääntää silmänsä alas, sillä hän huomasi kaikkien kodassa olijain katselevan häntä. Söderberg oli kai puhunut hänestä jotakin, sillä nyt ottivat miehet ja naiset piippunysänsä suusta ja tuijottivat häneen. Hänen vieressään oleva lappalainen taputti häntä olalle, nyökytti päätään ja sanoi: "Hyvä, hyvä." Eräs lappalaisnainen kaatoi kahvia isoon kuppiin, joka ojennettiin hänelle touhukkaasti, ja eräs lappalaispoika, joka saattoi olla yhtä vanha kuin hän, pujottelihe istuvien välitse, kunnes pääsi hänen viereensä. Ja siinä hän loikoi ja katseli vain häntä.

Tyttö ymmärsi, että Söderberg kertoi lappalaisille, miten hän oli hommannut suuret hautajaiset veljelleen, Pikku Matille, mutta hän olisi toivonut, ettei Söderberg olisi puhunut niin paljon hänestä, vaan sen sijaan kysynyt lappalaisilta, tiesivätkö he mitään hänen isästään. Peukaloinen oli sanonut, että isä oli niiden lappalaisten luona, jotka olivat asettuneet Luossajauren länsipuolelle. Oosa oli pyytänyt ja saanut luvan tulla tänne sorajunalla etsimään isäänsä, sillä oikeita junia ei vielä kulkenut tällä radalla. Kaikki, sekä työmiehet että teettäjät, olivat auttaneet häntä parhaansa mukaan, ja eräs Kiirunan insinööri oli lähettänyt Söderbergin, joka osasi puhua lapinkieltä, hänen kanssaan järven yli isää tiedustelemaan. Hän oli toivonut tapaavansa hänet heti tänne tultuaan. Hän oli tarkastellut kaikkia kodassa olijoita, mutta kaikki olivat lappalaisväkeä. Isä ei ollut täällä.

Hän näki, että lappalaiset ja Söderberg tulivat yhä totisemmiksi, mitä kauemmin he puhuivat, ja lappalaiset pudistivat päätään ja koskettelivat otsaansa, niin kuin olisivat puhuneet jostakin, joka ei ollut oikein täysijärkinen. Silloin hän tuli niin rauhattomaksi, ettei enää malttanut istua hiljaa, vaan kysyi Söderbergiltä, mitä lappalaiset tiesivät hänen isästään.

"He sanovat hänen menneen kalastamaan", sanoi työmies. "He eivät tiedä, tuleeko hän takaisin tänä iltana, mutta niin pian kuin ilma paranee, lähtee yksi heistä häntä etsimään."

Sitten hän kääntyi lappalaisiin päin ja jatkoi innokkaasti keskustelua heidän kanssaan. Hän ei näkynyt tahtovan, että Oosa kyselisi häneltä sen enempää Jon Assarinpojasta.

* * * * *

Oli aamu ja kaunis ilma. Itse Ola Serka, lappalaisten ensimmäinen mies, oli sanonut menevänsä etsimään Jon Assarinpoikaa, mutta hän ei pitänyt kiirettä, vaan istui kyykyllään kodan edessä ja ajatteli Jon Assarinpoikaa ja mietti, miten hän ilmoittaisi hänelle, että hänen tyttärensä oli tullut häntä etsimään. Tämä oli tehtävä niin, ettei Jon Assarinpoika pelästyisi ja lähtisi pakoon, sillä hän oli omituinen mies, joka ei tahtonut nähdä lapsia. Hänen oli tapana sanoa, että kun hän näki lapsia, hänen mielensä tuli niin mustaksi, että hän ei kestänyt sitä.

Ola Serkan näin tuumiskellessa istuivat Oosa hanhityttö ja Aslak, nuori lappalaispoika, joka oli tuijottanut häneen illalla, kodan edustalla ja juttelivat. Aslak oli ollut koulussa ja osasi puhua ruotsia. Hän kertoi Oosalle saamelaisten elämästä ja vakuutti, että heillä oli paremmat olot kuin kenelläkään muulla. Oosasta ne olivat hirveät, ja sen hän sanoikin. "Sinä et tiedä, mitä puhut", sanoi Aslak. "Jäähän yhdeksi viikoksi meille, niin saat nähdä, että me olemme onnellisin kansa maailmassa!" – "Jos minä olisin täällä viikon, tukehtuisin jo kodan savuun", sanoi Oosa. – "Älä sano niin!" sanoi lappalaispoika. "Sinä et tiedä meistä mitään. Minä kun kerron sinulle jotakin, niin ymmärrät, että mitä kauemmin olet meidän luonamme, sitä paremmin sinä viihdyt."

Sitten Aslak rupesi kertomaan Oosalle, millaista silloin oli ollut, kun eräs tauti, hirmukuolema nimeltään, oli kulkenut maassa. Hän ei tiennyt, oliko se raivonnut oikeassa Saamemaassakin, jossa he nyt olivat, mutta Jemtlannissa se oli liikkunut niin kamalasti, että saamekansasta, joka asui siellä metsissä ja vuorilla, ei ollut jäänyt jäljelle muita kuin yksi viisitoistavuotias poika, eikä ruotsalaisista, jotka asuivat jokilaaksoissa, muita kuin tyttö, joka myöskin oli viidentoista vuoden vanha.

"Poika ja tyttö olivat kuljeskelleet autiossa maassa koko talven ihmisiä etsimässä, ja kevätpuoleen he olivat viimeinkin kohdanneet toisensa", kertoi Aslak edelleen. "Silloin ruotsalainen tyttö pyysi lappalaispoikaa tulemaan hänen mukanaan etelään, että hän pääsisi oman heimonsa luokse. Hän ei tahtonut enää jäädä Jemtlantiin, kun siellä ei ollut muuta kuin autioita taloja. 'Minä vien sinut minne tahdot', sanoi poika, 'mutta vasta talvella. Nyt on kevät, ja minun poroni kulkevat länteenpäin tuntureille, ja sinä tiedät, että meidän, jotka olemme saamekansaa, aina täytyy mennä sinne, minne meidän poromme vievät meitä.'

"Ruotsalainen tyttö oli rikkaiden vanhempien lapsi. Hän oli tottunut asumaan huoneessa, nukkumaan sängyssä ja syömään pöydän ääressä. Hän oli aina halveksinut köyhää tunturikansaa, ja hän luuli sellaisten, jotka asuvat paljaan taivaan alla, olevan hyvin onnettomia.

"Mutta häntä kammotti palata kotiinsa, koska siellä ei ollut muita kuin kuolleita. 'Anna minun sitten tulla mukanasi tuntureille', hän sanoi pojalle, 'ettei minun tarvitse kuljeskella täällä yksin ihmisääntä kuulematta!' Tähän poika kernaasti suostui, ja niin tyttö sai tulla porojen mukana tuntureille. Porolauma kaipasi hyviä jäkälälaitumia ja kulki joka päivä pitkät matkat. Ei ollut aikaa pystyttää kotaa. Piti heittäytyä maahan ja maata hangella sillä aikaa kun porot pysähtyivät syömään. Elukat tunsivat etelätuulen nyhtävän turkkiaan, ne tiesivät, että se muutamassa päivässä pyyhkäisee lumen tunturien rinteiltä. Tytön ja pojan piti rientää niiden perässä sulamaisillaan olevassa lumessa ja lähtemäisillään olevia jäitä myöten. Ehdittyään niin ylös vuorille, että havumetsä loppui ja vaivaiskoivut alkoivat, he levähtivät muutamia viikkoja ja odottivat, että lumi sulaisi ylemmiltä tuntureilta; sitten he nousivat ylemmäksi. Tyttö valitti ja voihki ja sanoi monta kertaa olevansa niin väsynyt, että tahtoi palata jokilaaksoon, mutta hän tuli kuitenkin mukana ennemmin kuin jäi yksin.

"Heidän tultuaan tunturilaitumille poika pystytti tytölle kodan kauniille vihreälle paikalle, joka vietti tunturipuroon päin. Illan tultua hän otti porot kiinni heittonuoralla, lypsi ne ja antoi hänelle maitoa. Hän kaivoi esiin kuivattua poronlihaa ja poronjuustoa, jota saamelaiset olivat piilottaneet ollessaan siellä viime kesänä. Tyttö vaikerteli yhtenään eikä ollut koskaan tyytyväinen. Hän ei tahtonut syödä kuivattua poronlihaa eikä poronjuustoa, eikä juoda poronmaitoa. Hän ei voinut tottua istumaan kyykyllään kodassa eikä makaamaan paljaalla maalla vuoteenaan vain poronnahka tai vähän risuja. Mutta tunturikansan poika vain nauroi hänen kaikerruksilleen ja oli yhtä hyvä hänelle.

"Muutamien päivien kuluttua tyttö tuli pojan luo, kun tämä lypsi vaatimiaan, ja tarjoutui auttamaan häntä.

"Hän teki myös tulen padan alle, missä poronliha keitettiin, ja kantoi vettä ja toi maitoa. Heillä oli nyt hyvä olla. Ilma oli lämmin ja ruokaa oli helppo saada. He kävivät yhdessä virittämässä linnunansoja, onkivat mullosia koskesta ja poimivat lakkoja suolta.

"Kesän loputtua he muuttivat niin paljon etelään päin, että tulivat havumetsän ja lehtimetsän rajalle, ja siihen he taas asettuivat olemaan. Nyt oli teurastusaika ja heillä oli työtä joka päivä, mutta sinä aikana olikin ruokaa vielä enemmän kuin kesällä. Kun lumi tuli ja järvet alkoivat jäätyä, siirtyivät he idemmäksi tiheään kuusimetsään. Kun kota oli saatu pystyyn, he ryhtyivät talvitöihin. Poika opetti tytön punomaan rihmaa poronsuonista, valmistamaan nahkoja, ompelemaan vaatteita ja jalkineita nahasta, tekemään kampoja ja työkaluja poronsarvista, hiihtämään ja ajamaan ahkiolla. Kun pimeä talvi oli mennyt ja aurinko paistoi melkein koko päivän, sanoi poika tytölle, että nyt hän saattoi lähteä saattamaan tätä etelään, jotta hän löytäisi oman heimonsa. Mutta silloin tyttö katsoi häntä ihmeissään. 'Miksi sinä tahdot lähettää minut pois?' hän sanoi. 'Haluatko sinä olla yksin porojen kanssa?' – 'Minähän luulin, että sinä halusit pois', sanoi poika. – 'Minä olen nyt elänyt saamekansan elämää melkein koko vuoden', sanoi tyttö. 'En minä enää voi palata oman heimoni luo elämään ahtaissa asunnoissa, kun kerran olen saanut vaeltaa vapaana tuntureilla ja metsässä. Älä aja minua pois, vaan anna minun jäädä tänne, sillä teidän elämänne on parempaa kuin meidän.'

"Ja tyttö jäi poian luo koko iäkseen eikä kaivannut koskaan jokilaaksojen kansaa eikä elämää siellä. Ja jos sinä, Oosa, vain jäisit tänne yhdeksi kuukaudeksikin, et sinä koskaan enää voisi erota meistä."

Näin sanoen päätti Aslak kertomuksensa; ja samassa otti hänen isänsä, Ola Serka, piipun suustaan ja kömpi pystyyn. Vanha Ola ymmärsi ruotsia enemmän kuin mitä tahtoi toisten tietävän, ja hän oli ymmärtänyt pojan puheen. Ja kuunnellessaan oli hänelle yht'äkkiä selvinnyt, miten hänen olisi meneteltävä sanoessaan Jon Assarinpojalle, että tytär oli tullut häntä etsimään.

* * * * *

Ola Serka meni Luossajauren rannalle ja kulki sitä pitkin, kunnes tuli miehen luo, joka istui kivellä ja onki. Onkijalla oli harmaantunut tukka ja kumara selkä. Silmät katselivat väsyneesti, ja hänessä oli jotakin herpaantunutta ja avutonta, niinkuin sellaisessa voi ajatella olevan, joka on koettanut opetella jotakin liian vaikeaa tai miettiä jotakin liian vaikeaa ja joka on murtunut ja käynyt alakuloiseksi siitä, ettei ole onnistunut.

"Taidat saada runsaasti kaloja, Jon, koska olet kököttänyt täällä koko yön onkimassa?" sanoi lappalainen lapinkielellä lähestyessään.

Toinen säpsähti ja katsoi tulijaan. Ongesta oli syötti poissa, eikä hänen vieressään rannalla ollut yhtään kalaa. Hän pani pian uuden syötin ja heitti ongen veteen. Sillä aikaa istahti lappalainen hänen viereensä.

"Minä tahtoisin puhua vähän sinun kanssasi", sanoi Ola. "Sinä tiedät, että minulla oli tytär, joka kuoli viime vuonna, ja häntä olemme aina ikävöineet kodassa." – "Niin, minä tiedän", sanoi onkimies kuivasti, ja hänen kasvojensa yli kulki pilvi, niinkuin hänestä olisi tuntunut vastenmeliseltä kuulla puhuttavan kuolleesta lapsesta. Hän puhui hyvää lappia. – "Mutta elämää ei pidä pilata surulla ja murheella", sanoi lappalainen. – "Eihän sitä pidä." – "Ja nyt minä olen ajatellut ottaa luokseni toisen lapsen. Eikö se olisi sinustakin viisasta?" – "Se riippuu siitä, minkälainen lapsi se on, Ola."

"Minä kerron sinulle, mitä minä tytöstä tiedän, Jon", sanoi Ola ja kertoi nyt kalastajalle, että juhannuksen aikaan oli kaksi lasta, poika ja tyttö, tullut Malmivaaralle etsimään isäänsä ja että ne, kuultuaan isän olevan poissa, olivat jääneet sinne häntä odottamaan. Mutta heidän siellä odottaessaan oli poika kuollut porauslaukauksesta, ja silloin tyttö oli tahtonut valmistaa hänelle suuret hautajaiset. Sitten Ola kertoi hyvin kauniisti, kuinka tuo pieni köyhä tyttö oli pakottanut kaikki ihmiset auttamaan häntä ja kuinka hän oli ollut niin reipas, että itse oli mennyt puhumaan tehtaanjohtajalle.

"Senkö tytön sinä tahtoisit ottaa kotaasi, Ola?" kysyi onkimies. – "Niin", sanoi lappalainen. "Kuullessamme sen emme voineet olla itkemättä kaikki tyynni, ja me sanoimme toisillemme, että niin hyvästä sisaresta tulee hyvä tytärkin ja että me toivoimme hänen tulevan meidän luoksemme." Toinen istui hetken hiljaa. Oli selvää, että hän jatkoi keskustelua ollakseen vain ystävälleen lappalaiselle mieliksi. "Hän on kai sinun heimoasi?" – "Ei", sanoi Ola, "hän ei kuulu saameheimoon." – "Onko hän jonkun uudisasukkaan tytär, niin että hän on tottunut elämään täällä pohjoisessa?" – "Ei, hän on kaukaa etelästä", sanoi Ola ja oli olevinaan niinkuin tämä ei merkitsisi mitään. Mutta asia näytti alkavan huvittaa onkimiestä. – "Silloin minä luulen, ettet voi ottaa häntä", sanoi hän. "Hän ei varmaankaan voi asua kodassa talvea, kun ei ole syntymästään siihen tottunut." – "Hän saa hyvät vanhemmat ja siskot kodassa", sanoi Ola Serka itsepäisesti. "Pahempi on olla yksin kuin palella."

Mutta onkimies innostui yhä enemmän estämään asiaa toteutumasta. Näytti niinkuin hän ei voisi sietää ajatusta, että lapsi, joka oli ruotsalaisista vanhemmista, tulisi lappalaisten luo. "Sanoithan sinä, että hänellä oli isä Malmivaaralla?" – "Hän on kuollut", sanoi lappalainen yksikantaan. – "Onko se ihan varma, Ola?" – "Se nyt on varma kysymättäkin", sanoi lappalainen ylenkatseellisesti. "Tottahan minä sen tiedän. Ei suinkaan tytön ja hänen veljensä olisi tarvinnut vaeltaa koko maan halki, jos heillä olisi ollut isä elossa? Ei kai lasten olisi tarvinnut itse elättää itseään, jos heillä olisi ollut isä? Ei kai tytön olisi tarvinnut itse mennä puhumaan johtajan kanssa, jos hänen isänsä olisi elänyt? Ei kai hänen tarvitsisi olla yksin nyt enää, kun koko saamekansa puhuu hänen reippaudestaan, jollei isä jo olisi kuollut? Tyttö kyllä uskoo isänsä elävän, mutta minä sanon, että hän on kuollut."

Raukeakatseinen mies kääntyi Olaan päin. "Ola, mikä on tytön nimi?" sanoi hän. Lappalainen mietti. – "Sitä minä en muista. Mutta minäpä menen kysymään." – "Kysymäänkö? Onko hän sitten jo täällä?" – "Hän on tuolla kodassa." – "Mitä, Ola? Oletko sinä sitten ottanut hänet luoksesi, ennen kuin tiedät, mitä hänen isänsä siitä sanoo?" – "Ei suinkaan minun tarvitse välittää hänen isästään. Ellei hän ole kuollut, niin hän on ainakin sellainen, ettei välitä lapsestaan. Olkoon iloinen, että toinen pitää siitä huolen."

Onkimies heitti vapansa ja nousi. Hän liikkui niin rivakasti kuin häneen olisi tullut uutta eloa. "Minä luulen, ettei se isä mahda olla samanlainen kuin muut ihmiset", jatkoi lappalainen. "Hän on ehkä sellainen synkän mielensä ajelema mies, joka ei jaksa tehdä työtä. Mitä tyttö semmoisella isällä tekee?"

Olan tätä sanoessa oli onkimies noussut rantatörmälle. "Minne sinä menet?" kysyi lappalainen. – "Minä lähden katsomaan sinun kasvattitytärtäsi, Ola." – "Se on hyvä", sanoi lappalainen. "Tule vain häntä katsomaan! Minä luulen, että sinäkin myönnät, että minä saan hyvän tyttären."

Ruotsalainen käveli niin nopeasti, että lappalainen tuskin voi seurata häntä. Pari askelta kuljettuaan Ola sanoi toverilleen: "Nyt minä muistankin, että sen tytön nimi, jonka aion ottaa luokseni, on Oosa Jonintytär." Toinen vain kiiruhti kulkuaan, ja Ola Serka oli niin hyvillään, että olisi tahtonut nauraa ääneen. Heidän tultuaan niin pitkälle, että kodat näkyivät, sanoi Ola vielä pari sanaa. "Hän on tullut saameväen luo etsimään isäänsä eikä tullakseen minun kasvatikseni, mutta ellei hän löydä isäänsä, niin minä mielelläni otan hänet kotaani." Toinen riensi eteenpäin vielä kovempaa vauhtia. "Arvasinpas minä, että hän pelästyy, kun minä uhkaan ottaa hänen tyttärensä saameheimon huostaan", sanoi Ola itsekseen.

Kun Kiirunan mies, joka oli soutanut Oosa hanhitytön lappalaisten leiriin, päivemmällä palasi takaisin, oli hänellä venheessään kaksi ihmistä, jotka istuivat vierekkäin tuhdolla ja pitelivät toisiaan kädestä, ikään kuin eivät enää koskaan tahtoisi erota. Ne olivat Jon Assarinpoika ja hänen tyttärensä. Molemmat olivat toisenlaiset kuin pari tuntia sitten, sillä Jon Assarinpoika ei ollut enää niin köyryselkäisen ja väsyneen näköinen, ja hänen silmänsä tuikkivat kirkkaina ja lempeinä, niinkuin hän nyt olisi saanut vastauksen siihen, mikä kauan oli vaivannut häntä, eikä Oosa hanhityttö katsellut ympärilleen niin viisaasti ja valppaasti kuin tavallisesti. Hänellä oli nyt aikaihminen, johon voi turvautua ja luottaa, ja näytti siltä, kuin hän taas olisi tulemassa lapseksi.