Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 38

XLVI
ETELÄÄ KOHTI! ETELÄÄ KOHTI!

Ensimmäinen matkapäivä

Lauantaina lokakuun 1. p: nä.

Poika istui valkoisen hanhikukon selässä ja ratsasti ylhäällä pilvissä. Kolmekymmentäyksi villihanhea lensi järjestyneessä rintamassa reippaasti etelää kohti. Höyhenissä humisi ja monet siivet pieksivät vinkuen ilmaa, niin että oli vaikea kuulla omaa ääntään. Akka Kebnekaiselainen lensi etunenässä ja hänen jäljessään Yksi ja Kaksi, Kolme ja Neljä, Viisi ja Kuusi, Martti hanhikukko ja Hienohöyhen. Ne kuusi nuorta hanhea, jotka viime syksystä alkaen olivat seuranneet laumaa, olivat nyt eronneet siitä koettaakseen tulla toimeen omin voimin. Sen sijaan oli vanhoilla hanhilla mukanaan kaksikymmentäkaksi hanhenpoikaa, jotka olivat tänä kesänä kasvaneet tunturilaaksossa. Yksitoista lensi oikealla ja yksitoista lensi vasemmalla ja ne koettivat parastaan pysyäkseen toisistaan yhtä pitkien välimatkain päässä kuin suuretkin.

Poikaparat eivät koskaan olleet tehneet pitempiä matkoja, ja alussa niiden oli vaikea seurata mukana tällä nopealla retkellä. "Akka Kebnekaiselainen! Akka Kebnekaiselainen!" ne huusivat surkealla äänellä. – "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. – "Meidän siipemme eivät jaksa liikkua. Meidän siipemme eivät jaksa liikkua", huusivat nuoret hanhet. – "Käy sitä paremmin kuta kauemmin lennätte", vastasi johtajahanhi eikä hiljentänyt vauhtiaan vähääkään, vaan jatkoi matkaansa niinkuin ennenkin. Ja näyttipä todellakin siltä, kuin hän olisi ollut oikeassa, sillä kun hanhenpojat olivat lentäneet pari tuntia, ne eivät enää valittaneet väsymystään. Mutta tunturilaaksossa ne olivat tottuneet syömään koko päivän, eikä kestänyt kauan, ennen kuin niiden alkoi tehdä mieli ruokaa.

"Akka, Akka, Akka Kebnekaiselainen!" huusivat hanhenpojat surkealla äänellä. – "Mikäs nyt hätänä?" kysyi johtajahanhi. – "Meidän on niin nälkä, ettemme jaksa lentää kauemmin", huusivat poikaset. – "Villihanhien täytyy oppia syömään ilmaa ja juomaan tuulta", vastasi johtajahanhi eikä pysähtynyt, vaan jatkoi matkaa niinkuin ennenkin. Näytti melkein siltä, kuin hanhenpojat olisivat tottuneet elämään ilmasta ja tuulesta, sillä kun ne olivat lentäneet vähän aikaa, eivät ne enää valittaneet nälkäänsä. Villihanhilauma oli vielä vuoristossa, ja vanhat hanhet huusivat jokaisen vuorenhuipun nimen, jonka ohitse he kulkivat, jotta ne tarttuisivat nuorten päähän. Mutta kun ne olivat jonkin aikaa huutaneet: "Tämä on Porstjokko, tämä on Sarjetjokko, tämä on Sulitelma", tuskastuivat nuoret taas.

"Akka! Akka! Akka!" huusivat ne sydäntä särkevällä äänellä. – "Mikä hätänä?" kysyi johtajahanhi. – "Emme saa mahtumaan päähämme useampia nimiä". – "Kuta enemmän päähänne pänttäätte, sitä enemmän sinne mahtuu", sanoi johtajahanhi ja huusi niinkuin ennenkin noita kummallisia nimiä.

Peukaloinen ajatteli, että jo oli ollutkin aika villihanhien lähteä matkalle etelää kohti, sillä lunta oli satanut niin paljon, että maa oli valkeana silmän kantamattomiin. Täytyi myöntää, että elämä tunturilaaksossa oli viime aikoina ollut sangen kolkkoa. Yhtä mittaa oli ollut sateista ja tuulista ja sumuista, ja jos ilma joskus oli kirkastunut, niin oli heti jäätänyt. Marjat ja sienet, joista poika oli kaiken kesää elänyt, olivat paleltuneet tai mädäntyneet, niin että hänen viimein oli täytynyt syödä raakaa kalaa, ja se ei ollut hänestä ollenkaan maistunut hyvältä. Päivät olivat lyhentyneet ja pitkät illat ja pimeät aamupuhteet olivat alkaneet tuntua aika ikäviltä, kun hän ei ollut aina jaksanut nukkuakaan niin kauan kuin aurinko oli poissa.

Nyt olivat hanhenpoikien siivet vihdoinkin kasvaneet niin pitkiksi, että matka etelää kohti oli voinut alkaa, ja poika oli niin iloinen, että hän sekä nauroi että lauloi ratsastaessaan hanhen selässä. Sillä hän ei ikävöinyt pois Lapista ainoastaan sen tähden, että siellä oli pimeää ja vähän ruokaa, vaan siihen oli muitakin syitä.

Ensimmältä hän ei ollut ollenkaan ikävöinyt sieltä pois. Hän ei ollut mielestään koskaan ennen ollut niin kauniissa ja ihanassa maassa, eikä hänellä ollut muita huolia kuin miten saisi estetyksi hyttyset syömästä häntä suuhunsa. Hänellä ei ollut suurtakaan iloa Martti hanhikukosta, sillä suuri valkoinen ei ajatellut muuta kuin Hienohöyhenen vartioimista eikä väistynyt askeltakaan hänen luotaan. Mutta sen sijaan hän oli turvautunut vanhaan Akkaan ja Gorgoon, ja näillä kolmella oli ollut monta hauskaa hetkeä toistensa seurassa. He olivat ottaneet hänet mukaansa monelle pitkälle retkelle. Poika oli seisonut Kebnekaisen lumisella huipulla ja katsellut jäätiköille, jotka olivat jyrkän, valkean keilan alla, ja hän oli käynyt monella muulla vuorella, joilla harva ihminen ennen häntä oli käynyt. Akka oli näyttänyt hänelle vuoriston kätkössä olevia laaksoja, joissa villipeura kävi laitumella, ja antanut hänen silmätä kallioluoliin, joissa sudet kasvattivat penikoitaan. Tietysti hän oli tutustunut myöskin kesyihin poroihin, joita kävi laumoittain laitumella suuren kauniin Tornion järven rannoilla, ja hän oli ollut alhaalla meren rannalla Stora Sjöfalletissa ja tervehtinyt karhuja ja vienyt siellä asuville karhuille terveisiä Bergslagenissa olevilta sukulaisilta. Kaikkialla oli maa ollut kaunista ja komeata. Hän oli hyvin iloinen siitä, että oli sen nähnyt, mutta ei hän juuri olisi tahtonut jäädä sinne asumaan. Hänen mielestään Akka oli ihan oikeassa sanoessaan, että tämän maan olisivat ruotsalaiset uudisasukkaat kernaasti voineet jättää rauhaan ja luovuttaa sen karhuille ja susille ja poroille ja villihanhille ja tunturipöllöille ja sopuleille ja lappalaisille, jotka olivat luodut siellä asumaan.

Eräänä päivänä Akka oli vienyt hänet yhteen noista suurista kaivosseuduista, ja hän oli löytänyt Pikku Matin makaamassa rikki ammuttuna erään kaivosaukon suulta. Sitä seuraavina päivinä poika ei ajatellut muuta kuin Oosa paran auttamista, mutta kun tyttö oli löytänyt isänsä eikä pojan enää tarvinnut tehdä mitään hänen hyväkseen, oli hän mieluimmin pysynyt kotona tunturilaaksossa, ja siitä pitäen hän oli vain ikävöinyt sitä päivää, jolloin saisi lähteä kotiin Martti hanhikukon kanssa ja muuttua ihmiseksi. Hän halusi päästä ihmiseksi varsinkin sentähden, että Oosa hanhityttö uskaltaisi puhua hänen kanssaan eikä paiskaisi ovea kiinni ihan hänen nenänsä edessä.

Niin, hän oli onnellinen, kun nyt viimeinkin oltiin matkalla etelään päin. Hän heilutti hattuaan ja huusi eläköötä nähdessään ensimmäisen kuusimetsän, ja samalla tavalla hän tervehti ensimmäistä uudisasukkaan tupaa, ensimmäistä vuohta, ensimmäistä kissaa ja ensimmäisiä kanoja. Hän kulki komeiden vesiputousten yli, ja oikealla puolellaan hän näki kauniita vuoria, mutta semmoisiin hän nyt oli tottunut niin, että tuskin viitsi katsoa sinnepäinkään. Toista oli kun hän heti vuorien itäpuolella näki Kvikkjoen kappelin ja sen pienen pappilan ja pienen kirkonkylän. Se oli hänestä niin kaunista, että hänelle tuli vedet silmiin.

Yhtä mittaa hän tapasi muuttolintuja, joita nyt tuli paljon suuremmissa laumoissa kuin keväällä. "Minne matka, villihanhet?" huusivat muuttolinnut. "Minne matka?" – "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" vastasivat villihanhet. "Ulkomaille mekin niinkuin tekin!" – "Eiväthän poikanne vielä osaa lentääkään", huusivat toiset. "Noin pienillä siivillä ei lennetä meren yli."

Lappalaiset ja porot muuttivat parhaillaan tuntureilta. He vaelsivat hyvässä järjestyksessä: jonon etunenässä kulki lappalainen, sitten tuli karja, suuret härät ensimmäisinä, sitten rivi vetoporoja, jotka kantoivat lappalaisten telttoja ja tavaroita, ja viimeksi seitsemän kahdeksan ihmistä. Nähtyään porot villihanhet laskeutuivat vähän alemmaksi ja huusivat: "Kiitos kesästä! Kiitos kesästä!" – "Onnea matkalle ja tervetuloa takaisin!" vastasivat porot.

Mutta kun karhut näkivät villihanhien menevän, he osoittelivat heitä penikoilleen ja murisivat: "Katsokaas noita, jotka pelkäävät pientä pakkasta niin, etteivät uskalla jäädä talveksi kotiinsa!" Mutta vanhoilla villihanhilla oli vastaus valmiina, ja he huusivat poikasilleen: "Katsokaas noita, jotka ennemmin nukkuvat puoli vuotta kuin viitsivät vaeltaa etelään!"

Kuusimetsässä istuivat metsonpojat kokoon kyyristyneinä, höyhenet pörröllään ja viluissaan ja katselivat kaikkia noita suuria lintulaumoja, jotka iloiten ja riemuiten vaelsivat etelää kohti. "Milloin tulee meidän vuoromme?" he kysyivät emoltaan, "milloin tulee meidän vuoromme?" – "Te saatte jäädä isän ja äidin luo", sanoi emo. "Te saatte jäädä kotiin isän ja äidin luo."

Östbergin vuorella

Tiistaina lokakuun 4. p: nä Jokainen, joka on vaeltanut vuoristossa, tietää, kuinka paljon vastusta on usvista, jotka vyöryvät esiin ja peittävät näköalan, niin ettei saa nähdä niin mitään kauniista vuorista, jotka kohoavat ympärillä. Usva voi tulla keskellä kesää, ja syksyllä sitä on mahdoton välttää. Niilo Holgerinpojalla oli ollut aika hyvä sääonni niin kauan kuin hän oli Lapissa; mutta villihanhet ehtivät tuskin huutaa, että nyt oltiin Jemtlannissa, kun usvat sakenivat hänen ympärilleen, niin ettei hän voinut nähdä mitään siitä maasta. Hän kulki sen yli kokonaisen päivän, tietämättä oliko se vuorimaata vaiko tasankoa.

Iltapäivällä villihanhet laskeutuivat vihreälle paikalle, joka vietti joka taholle, niin että hän ymmärsi oltavan kukkulan laella, mutta oliko se suuri vai pieni, siitä hän ei päässyt selville. Hän päätteli oltavan asutuilla seuduilla, koska oli kuulevinaan sekä ihmisten ääniä että tieltä kantautuvaa ajopelien vinkunaa, mutta hän ei ollut siitäkään varma.

Hänen olisi kovin tehnyt mieli mennä johonkin taloon, mutta hän pelkäsi eksyvänsä usvassa, eikä siis uskaltanut lähteä villihanhien luota. Kaikki oli kosteaa ja likomärkää. Joka heinänkorressa ja joka kasvin lehdessä riippui pieniä vesipisaroita, niin että hän sai rankkasateen niskaansa joka kerta kun vähänkin liikahti. "Eipä täällä ole juuri sen parempaa kuin vuorilaaksossakaan", hän ajatteli.

Mutta pari askelta hän kuitenkin uskalsi astua, ja nyt hän näki rakennuksen häämöttävän edessään. Se ei ollut erittäin iso, mutta siinä oli monta kerrosta: hän ei kuontunut näkemään sen huippua. Ovi oli kiinni ja koko talo näytti olevan asumaton. Hän ymmärsi heti, että se olikin vain näkötorni ja ettei sieltä saanut ruokaa eikä lämmintä. Mutta hän riensi kuitenkin kiireesti hanhikukon luo. "Hyvä Martti hanhikukko", sanoi hän, "ota minut selkääsi ja vie tuonne torniin! Täällä on niin märkää, etten voi nukkua, mutta sieltä ehkä löydän kuivan makuupaikan."

Martti hanhikukko oli heti valmis häntä auttamaan. Hän jätti pojan tornin parvekkeelle ja siellä tämä nukkui hyvässä rauhassa, kunnes aamuaurinko herätti hänet.

Mutta kun hän nyt avasi silmänsä ja katseli ympärilleen, ei hän aluksi voinut ymmärtää, mitä näki ja missä oli. Hän oli kerran markkinoilla ollut teltassa ja nähnyt suuren panoraaman, ja hänestä tuntui, kuin hän nytkin olisi seisonut semmoisen suuren pyöreän teltan keskessä, jonka katto on korean punainen ja seinät ja lattiat maalattu kauniiksi ja avaraksi maisemaksi, jossa on suuria kyliä ja kirkkoja, peltoja ja teitä, rautatie ja kaupunkikin. Hän kyllä huomasi, ettei tämä ollut semmoinen, vaan että hän seisoi näkötornin huipulla, yllään punainen aamutaivas ja ympärillään oikea maa. Mutta hän oli niin tottumaton näkemään muuta kuin erämaita, ettei ollut ihme, että hän oli luullut sitä, mitä nyt näki ja joka oli oikeata viljelyksen rintamaata, tauluksi.

Yhtenä syynä siihen, että pojasta oli kuin taulua kaikki se, mitä hän näki, oli myöskin se, ettei millään paikalla maisemassa ollut sen tavallista ja oikeaa väriä. Näkötorni, jossa hän oli, oli rakennettu vuorelle, vuori oli saaressa, ja saari oli lähellä suuren sisäjärven itäistä rantaa. Mutta tämä järvi ei ollut harmaa niinkuin sisäjärvet tavallisesti ovat, vaan suuri osa sen pinnasta oli yhtä kirkas kuin aamutaivas ja sen monet syvät lahdet välkkyivät melkein mustina. Järven rannat eivät olleet vihreät, vaan ne loistivat vaalean keltaisina, sillä rantapeltojen sänki oli keltainen ja rantalehtojen lehdet olivat keltaiset. Tuon keltaisen ympärillä oli leveä havumetsävyö. Pojasta tuntui, kuin havumetsä ei koskaan olisi näyttänyt niin tummalta kuin tänä aamuna, mutta kenties se johtui siitä, että sen sisällä oleva lehtimetsä oli vaalennut.

Tämän mustan takana näkyi idässä vaalean sinertäviä kukkuloita, mutta pitkin koko läntistä taivaanrantaa oli pingotettu pitkä, välkkyvä kaari teräviä, monenmuotoisia vuorenhuippuja, joiden väri oli niin suloinen ja lempeä ja loistava, ettei poika osannut sanoa, oliko se punaista vai valkoista vaiko sinistä. Sille ei voinut antaa mitään nimeä.

Mutta poika käänsi silmänsä vuoristosta ja havumetsästä katsellakseen tarkemmin lähintä ympäristöään. Järven rannoilla, tuossa keltaisessa vyössä, hän huomasi toisen toisensa perästä punaisia kyliä ja valkoisia kirkkoja, ja idässä toisella puolen kapean salmen, joka erotti saaren mantereesta, hän näki kaupungin. Se oli rakennettu ihan järven rannalle, sen takana oli sitä suojaava vuori ja ylt'ympäriinsä oli tiheään asuttua seutua. "Onpa tämä kaupunki osannut löytää itselleen sopivan paikan", poika ajatteli. "Mikähän sen nimi mahtanee olla?"

Samassa hän säpsähti ja kääntyi katsomaan. Hän oli ollut niin kiintynyt seudun katselemiseen, ettei ollut huomannut, että torniin oli tullut ihmisiä. Nämä nousivat hyvää vauhtia portaita. Poika ehti parhaiksi pistäytyä piiloon, kun he jo olivat tornin huipulla.

Tulijat olivat nuoria retkeilijöitä. He puhuivat siitä, että olivat kulkeneet ristiin rastiin kautta koko Jemtlannin. He olivat iloissaan siitä, että olivat tulleet Östersundiin juuri edellisenä iltana, sillä nyt he saivat nähdä tuon suuren näköalan Östbergin vuorelta täällä Frösön saarella näin kirkkaana aamuna. Tästä he saattoivat nähdä kolmattakymmentä peninkulmaa kaikille suunnille, niin että he ennen lähtöään voivat luoda vielä viimeisen silmäyksen rakkaaseen Jemtlantiinsa. He osoittelivat ja nimittelivät toisilleen järven ympärillä olevia monia kirkkoja. "Tuolla on Sunne", sanoivat he, "ja tuolla näkyy Marby, ja tuolla Hallen. Tämä, joka näkyy suoraan pohjoisesta, on Rödön kirkko, ja se, joka on rautatien vieressä, on Mattmar." Sitten he alkoivat puhua vuorista. Lähin oli Oviksfjäll. Siitä olivat kaikki samaa mieltä. Mutta sitten he alkoivat arvella, missä Helagsfjäll mahtoi olla ja mitkä mahtoivat olla Hersongstötin huiput ja missä Sylin ja Snasahögin huiput ja missä Ooreskutan. Heidän tästä puhuessaan otti nuori tyttö kartan, levitti sen polvelleen ja alkoi tutkia sitä. Yht'äkkiä hän nosti silmänsä. "Kun minä katselen Jemtlantia tällä tavalla kartalta", hän sanoi, "niin on minusta aina kuin se olisi suuren komean vuoren näköinen. Minä odotan aina saavani kuulla jonkin kertomuksen siitä, että se kerran on seisonut pystyssä ja tähdännyt suoraan pilviin." – "Olisipa se ollut mahtava vuori", sanoi eräs toinen ja nauroi hänelle. – "Niin, ja sen tähden se kai kaatuikin kumoon. Mutta katso nyt itse, eikö se ole oikea vuori, jolla on leveä jalka ja terävä huippu!" – "Sopii hyvin, että tämmöinen vuorimaa on itsekin vuoren näköinen", sanoi muuan matkailijoista. "Mutta vaikka olen kuullut satuja Jemtlannista, en ole koskaan…" – "Oletko kuullut satuja Jemtlannista?" huusi nuori tyttö eikä malttanut hänen antaa puhua edes loppuun. "Silloin sinun täytyy heti kertoa. Se ei sovi missään niin hyvin kuin täällä ylhäällä, jonne näkyy koko maa."

Kaikki muut yhtyivät häneen, ja heidän toverinsa ei houkutteluttanut itseään, vaan alkoi heti.

Satu Jemtlannista

Siihen aikaan kun vielä oli jättiläisiä Jemtlannissa, tapahtui kerran, että vanha vuorijätti seisoi pihallaan ja harjasi asuntonsa edessä hevosiaan. Sitä tehdessään hän yht'äkkiä huomasi, että hevoset alkoivat vapista pelosta. "Mikäs teillä nyt on, heppaseni?" sanoi jättiläinen ja katseli ympärilleen saadakseen selville, mitä hevoset pelkäsivät. Hän ei voinut huomata karhuja eikä susiakaan läheisyydessä. Ainoa, minkä hän näki, oli matkamies, joka ei ollut läheskään niin suuri ja tanakka kuin hän, mutta joka kuitenkin oli aika kookas ja näytti olevan varsin väkevä; se kiipesi parhaillaan polkua, joka vei jättiläisen vuorimajaan.

Tuskin vanha jättiläinen oli nähnyt tulijan, kun hänkin alkoi vapista kiireestä kantapäähän samalla tavalla kuin hevosetkin. Hän ei malttanut lopettaa työtään, vaan riensi tupaan vaimonsa luo, joka istui ja kehräsi tappuroita värttinällä.

"Mikä nyt?" sanoi jättiläisakka. "Sinähän olet kalpea kuin lumivuori." – "Ei ole ihme, jos olen kalpea", sanoi jättiläinen, "sillä tuolta tulee matkämies, joka yhtä varmaan on Oosa-Tuur kuin sinä olet minun vaimoni." – "Sepä ei ollut mikään tervetullut vieras", sanoi jättiläisakka. "Etkö voi kääntää hänen silmiään niin, että hän luulee taloa vuoreksi ja kulkee meidän ovemme ohitse?" – "On myöhäistä enää koettaa sitä taikaa", sanoi jättiläinen. "Kuulen hänen jo aukaisevan porttia ja astuvan pihalle." – "Silloin on parasta, että menet piiloon ja annat minun yksin ottaa hänet vastaan", sanoi jättiläisen vaimo päättävästi. "Minä koetan toimia niin, ettei sen tee mieli aivan pian tulla meitä toista kertaa tervehtimään."

Tämä ehdotus oli jättiläisukon mielestä aivan erinomainen. Hän meni pirtin peräkamariin, ja akka istui pirtin karsinapenkillä ja kehräsi niin rauhallisesti, kuin ei olisi tiennyt mistään vaarasta.

Nyt on huomattava, että Jemtlannissa siihen aikaan oli aivan toisennäköistä kuin meidän päivinämme. Koko maa oli yksi ainoa suuri, litteä ylänkö, joka oli niin paljas ja kalju, ettei sen pinnalla kasvanut edes kuusia. Siellä ei ollut järviä, ei jokia, ei maata, mihin aura voi pystyä. Ei siellä ollut edes niitä vuoriakaan, jotka nyt ovat hajallaan mikä missäkin, ne seisoivat silloin vielä rivissä kaukana lännessä. Ihmiset eivät voineet elää ainoassakaan paikassa koko tuolla laajalla alueella, mutta jättiläiset viihtyivät siellä sitä paremmin. Heillä taisi kyllä olla osansa siinä, että maa oli noin autiota ja epäystävällistä, ja jättiläisellä mahtoi kyllä olla syytä levottomuuteensa nähdessään Oosa-Tuurin lähestyvän hänen majaansa. Hän tiesi, etteivät Oosat suvaitse niitä, jotka levittävät ympärilleen kylmyyttä, pimeyttä ja autiutta ja estävät maata muuttumasta rikkaaksi, hedelmällisemmäksi ja ihmisten asuttavaksi ja rakennettavaksi.

Jättiläisakan ei tarvinnut odottaa kauan, kun jo kuului rivakoita askelia pihalta, ja se sama matkamies, jonka ukko oli nähnyt tiellä, kiskaisi oven auki ja astui tupaan. Vieras ei pysähtynyt oven suuhun niinkuin matkamiesten on tapana tehdä, vaan lähti heti tulemaan akkaa kohti, joka istui karsinassa huoneen perällä. Mutta siitä tuli semmoinen vaellus, että kun kulkija jo luuli kulkeneensa pitkän aikaa, hän oli vasta päässytkin pikkuisen matkaa ovesta, ja hänellä oli vielä huikea taival tulisijalle, joka oli keskellä huonetta. Hän pitensi askeliaan, mutta kun hän oli harppaillut vielä jonkin aikaa, näytti hänestä siltä kuin sekä tulisija että jättiläisakka olisivat olleet kauempana kuin silloin, kun hän ensin astui pirttiin. Pirtti ei ollut ensin näyttänyt hänestä kovinkaan suurelta. Vasta sitten, kun hän oli tullut tulisijan kohdalle, hän huomasi, kuinka suuri tämä pirtti todella oli, sillä hän oli niin uupunut, että hänen oli nojauduttava sauvaansa vasten lepäämään. Kun jättiläisakka näki hänen pysähtyvän, hän pani pois värttinänsä, nousi penkiltään ja oli muutamia askeleita astuttuaan hänen luonaan.

"Me jättiläiset rakastamme suuria tupia", hän sanoi. "Ja minun mieheni valittelee, että täällä on ahdasta. Mutta kyllähän minä ymmärrän, että niin lyhytjalkaisten kuin sinun on vähän vaikea kulkea tämmöisen jättiläistuvan perille. Sano minulle, kuka olet ja mitä sinulla on asiaa?" Näytti ensin siltä kuin vieras olisi aikonut vastata kiivaasti, mutta varmaankaan hän ei tahtonut ruveta rakentamaan riitaa akan kanssa, vaan vastasi heti rauhallisesti: "Minun nimeni on Lujakätinen, ja minä olen sankari, ja olen ollut monessa seikkailussa. Nyt olen istunut kotonani koko vuoden ja aloin juuri miettiä, eikö minulla enää olisikaan mitään tekemistä, kun kuulin ihmisten puhuvan siitä, että te jättiläiset hoidatte niin huonosti maata täällä ylhäällä, ettei täällä voi asua kukaan muu kuin te itse. Olen nyt tullut puhumaan ukkosi kanssa tästä asiasta ja kysymään, eikö hän tahtoisi saada aikaan täällä parempaa järjestystä."

"Ukko on mennyt metsälle", sanoi jättiläisakka, "ja vastatkoon hän itse kysymyksiisi tultuaan kotiin. Mutta minä sanon sinulle, että kun tulee tekemään semmoisia kysymyksiä vuorijättiläiselle, niin pitäisi olla vähän isompi mies kuin sinä. Olisi varmaankin maineellesi parasta, jos menisit heti tiehesi tapaamatta jättiläistä." – "Kyllä minä häntä nyt odotan, kun olen kerran tullut tänne", sanoi hän, joka sanoi olevansa Lujakätinen. – "Olen neuvonut sinua parhaan ymmärrykseni mukaan", sanoi akka, "tee sitten niinkuin itse tahdot. Painahan puuta, niin tuon sinulle tervetuliaisjuomat!"

Akka otti nyt suunnattoman suuren simasarven ja meni huoneen perimmäiseen nurkkaan, jossa simatynnöri oli. Ei tuo näyttänyt vieraasta niin erittäin suurelta, mutta kun nainen avasi tapin, purskahti sima sarveen semmoisella pauhulla, että oli kuin olisi vesiputous syöksynyt huoneeseen. Sarvi oli pian täyttynyt, mutta kun emäntä nyt koetti panna tappia takaisin reikään, ei se onnistunutkaan. Sima puhalsi ulos semmoisella vauhdilla, että se heitti tapin hänen kädestään ja kuohui lattialle. Jättiläisakka koetti uudelleen, mutta ei onnistunut nytkään. Silloin hän kutsui vieraan avukseen. "Nyt sima valuu hukkaan, Lujakätinen. Tule tänne panemaan tappia tynnyriin!" Vieras riensi heti auttamaan. Hän otti tapin ja koetti painaa sitä reikään, mutta sima työnsi sen ulos, heitti sen pitkän matkan päähän ja tulvaili yhä vain lattialle.

Kerta toisensa perästä teki Lujakätinen uuden yrityksen, mutta se ei onnistunut, ja viimein hän heitti tapin menemään. Koko tupa oli nyt simaa tulvillaan, ja saadakseen lattian kuivaksi alkoi vieras piirrellä siihen syviä juovia, jotta sima pääsisi valumaan pois. Hän teki simalle teitä kovaan kallioon, niinkuin lapset keväällä tekevät tulvavedelle teitä hiekkaan, ja siellä täällä hän polki jalallaan syviä reikiä, joihin sima voi kokoontua. Jättiläisakka seisoi hiljaa koko ajan ja katseli, ja jos vieras olisi katsahtanut häneen, olisi hän ehkä nähnyt, että emäntä hämmästyen ja kauhistuen katseli työtä. Mutta kun vieras oli lopettanut työnsä, akka sanoi ivallisella äänellä: "Minä kiitän sinua, Lujakätinen. Näen, että teet mitä osaat. Mieheni on minulle tavallisesti apuna tapin sulkemisessa, mutta mistäpähän kaikilla olisi hänen voimansa. Kun et siihen kykene, niin lienee parasta, että heti menet tiehesi." – "En minä lähde, ennen kuin olen esittänyt asiani", sanoi vieras, mutta hän näytti olevan alakuloinen ja häpeissään. – "Paina sitten puuta", sanoi jättiläisnainen, "niin panen padan tulelle ja keitän sinulle puuroa!"

Emäntä teki sanojensa mukaisesti. Mutta kun puuro oli melkein valmista, hän kääntyi vieraan puoleen. "Huomaan, että jauhot ovatkin lopussa, niin että puuro näkyy tulevan hiukan vetelää. Voisitko pyöräyttää pari kertaa tuota myllyä, joka on siinä vieressäsi? Siellä on jyviä kivien välissä. Mutta väännä heti paikalla kaikin voiminesi, sillä mylly on raskaanpuoleinen."

Vieras heti kääntämään käsimyllyä. Se ei näyttänyt kovinkaan isolta, mutta kun hän tarttui kampiin ja koetti pyöräyttää kiveä, se oli niin jäykkä, ettei liikahtanutkaan. Hänen täytyi ponnistaa kaikki voimansa, ja sittenkin se pyörähti vain yhden kierroksen.

Jättiläisakka katseli ääneti ja hämmästyneenä vieraansa työtä. Mutta kun vieras herkesi, hän sanoi: "Kyllä minä saan parempaa apua mieheltäni, kun en itse saa myllyä pyörimään. Mutta eihän sinulta kukaan voi vaatia enempää kuin mitä jaksat. Näethän nyt itsekin, että olisi parasta olla tapaamatta sitä, joka voi jauhaa tällä myllyllä niin paljon kuin tahtoo." – "Täytyy minun sittenkin häntä odottaa", sanoi Lujakätinen ja puhui tyynesti ja sävyisästi ja hiljaisella äänellä. – "Painahan sitten puuta, niin minä valmistan sinulle hyvän vuoteen", sanoi jättiläisakka, "sillä kai sinun täytyy jäädä tänne yöksi!"

Emäntä teki hänelle vuoteen monista patjoista ja pieluksista ja sanoi hyvää yötä vieraalleen. "Pelkään, että tila tuntuu sinusta vähän kovalta, mutta minun ukkoni makaa semmoisessa vuoteessa joka yö."

Kun Lujakätinen ojensihe tilalle, hän tunsi allaan niin paljon nystyröitä ja epätasaisuuksia, ettei voinut ajatellakaan nukkumista. Hän vääntelihe ja kääntelihe, mutta nukkumisesta ei tullut mitään. Silloin hän rupesi nakkelemaan pois vuodevaatteita, patjan sinne, pieluksen tänne, ja sitten hän nukkui rauhassa aamuun asti.

Mutta kun aurinko paistoi sisään tuvan katosta, hän nousi ja lähti pois jättiläisen asunnosta. Hän astui pihamaan yli ja ulos portista ja painoi sen kiinni jälkeensä. Samassa jättiläisakka seisoi hänen vieressään. "Näen, että aiot mennä tiehesi, Lujakätinen", hän sanoi. "Parastapa taisi ollakin." – "Jos ukkosi voi nukkua semmoisella vuoteella kuin minkä minulle valmistit viime yöksi", sanoi Lujakätinen jurosti, "niin en tahdo tavata häntä. Mies mahtaa olla raudasta, jolle ei kukaan taida mitään."

Jättiläisakka seisoi ja nojasi porttiin. "Kun nyt et enää ole minun talossani, Lujakätinen", hän sanoi, "niin minä sanon sinulle, ettei sinun matkasi tänne meidän jättiläisten luo ole ollut aivan niinkään maineeton kuin mitä itse näytät luulevan. Ei ollut ihme, että tie meidän tupamme lattian yli tuntui sinusta hieman pitkältä, sillä sinä sait kulkea koko sen vuoriylängön yli, jota sanotaan Jemtlanniksi. Ei ollut sekään ihmeellistä, että sinun oli vaikeaa panna tappi tynnöriin, sillä sinua vastaan virtasi kaikki se vesi, joka kuohuu lumivuorilta. Ja kun sinä johdit veden pois tupamme lattialta, niin teit sinä uomia ja syvennyksiä, jotka nyt ovat jokia ja järviä. Eikä se ollut aivan mitätön voiman näyte sekään, kun pyöräytit käsimyllyä kerta ympäri, sillä kivien välissä ei ollut jyviä, vaan kalkkikiveä ja liuskakiveä, ja sillä yhdellä pyöräyksellä sinä jauhoit niin paljon, että koko vuoriylänkö peittyi hyvään ja hedelmälliseen multaan. Ei minua ollenkaan kummastuta, ettet voinut maata minun valmistamallani vuoteella, sillä minä olin pannut siihen suuria, särmikkäitä vuorenhuippuja. Ne sinä nyt olet heittänyt huiskin haiskin ja tuskinpa ihmiset kiittävät sinua siitä niin paljon kuin muusta, mitä olet tehnyt. Hyvästi nyt, minä lupaan sinulle, että minä ja ukkoni muutamme täältä toiseen paikkaan, jonne sinun ei ole niin helppo tulla meitä tervehtimään."

Kaikkea tätä kuunteli vieras yhä julmistuneempana, ja kun jättiläinen oli herennyt puhumasta, hän tarttui vyöllään riippuvaan vasaraan. Mutta ennen kuin hän oli ehtinyt kohottaa sitä, oli eukko kadonnut, ja siinä, missä jättiläisen talo oli ollut, siinä ei näkynyt mitään muuta kuin harmaata vuoren seinää. Mutta sen sijaan siinä oli mahtavia jokia ja järviä, joille hän oli raivannut tilaa vuoren ylängöllä, ja oli siinä myöskin se hänen jauhamansa hedelmällinen maa. Siinä olivat myöskin ne ihanat vuoret, jotka ovat Jemtlannin kaunistuksena ja jotka antavat kaikille, jotka siellä käyvät, voimaa, terveyttä, iloa, rohkeutta ja elämäniloa, niin ettei Oosa-Tuurin sankaritöistä mikään ole mainiompi kuin se, jonka hän teki heittäessään vuoret huiskin haiskin pitkin sen pintaa.