Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 43

LIII
MATKA VEMMENHÖGIIN

Torstaina marraskuun 3. p: nä.

Eräänä päivänä marraskuun alkupuolella lensivät villihanhet Hallandsåsin yllä Skoonessa. He olivat oleskelleet useita viikkoja Falköpingin ympärillä olevilla laajoilla tasangoilla, ja kun siellä oli ollut laumoittain muitakin villihanhia, oli aika kulunut hauskasti vanhain tarinoidessa ja nuorten alinomaa kilpaa urheillessa.

Niilo Holgerinpoika oli puolestaan ollut hyvinkin tyytymätön pitkään viipymiseen Länsi-Göötanmaalla. Hän koetti kyllä pysyä reippaana, mutta hänen oli kuitenkin vaikea tyytyä kohtaloonsa. "Kunpa vain Skoone olisi selkäni takana ja olisin ulkomailla", hän ajatteli, "niin tietäisin, ettei minun maksa mitään toivoa; ja silloin olisin rauhallisempi."

Vihdoin viimein villihanhet olivat eräänä aamuna lähteneet lentämään Hallantia kohti. Tuon maakunnan katseleminen ei ollut alussa paljonkaan huvittanut poikaa. Hänestä ei siinä ollut mitään nähtävää. Itäosa oli kanervikko-ylänköä ja muistutti Smoolantia, ja lännempänä oli maa täynnä pyöreitä, paljaita vuorenkukkuloita, ja se oli lahtien murtamaa melkein niinkuin Bohuslänikin.

Kuta etelämmäksi pitkin kaitaista rannikkomaakuntaa tultiin sitä uteliaammin poika kurkotteli maahan hanhen kaulan yli. Hän näki mäkien harvenevan ja tasangon avartuvan. Samalla hän myöskin huomasi, että rannikko kävi ehjemmäksi. Sen edessä oleva saaristo oheni ja katosi ja aava meri kävi ihan mantereeseen kiinni.

Ja sitten hävisi metsä. Olihan sisempänä maassa ollut montakin kaunista tasankoa, mutta ne olivat olleet metsän kehyksessä. Metsää oli ollut joka paikassa. Oli niinkuin maa oikeastaan olisi ollut metsän oma, ja viljelty maa oli ollut niinkuin raivio metsässä. Ja kaikilla tasangoilla oli ollut metsiköitä ja hakamaita, niinkuin olisi ollut tarkoitus näyttää, että metsä milloin tahansa voi ottaa maan uudelleen haltuunsa.

Mutta täällä oli toisin. Täällä oli tasangon valta. Se levittelihe aina näköpiiriin saakka. Oli kyllä suuria metsäistutuksia, mutta ei mitään luonnostaan kasvavaa. Mutta juuri se, että maa oli niin aukeata vainiota, sai pojan muistamaan Skoonea. Tutulta tuntui myöskin tuo aukea rannikko hiekkakenttineen ja kaislapenkereineen. Hänelle tuli hätä ja hyvä mieli tätä nähdessään. "Nyt ei enää voi olla pitkä matka kotiin", hän ajatteli.

Maisema kyllä muuttui. Tuli jokia kohisten Länsi-Göötanmaalta ja Smoolannista, ja ne vilkastuttivat tasangon yksitoikkoisuutta. Tuli järviä, soita, kanervikkokankaita ja lentohiekkakenttiä peltojen tielle, mutta ne laajenivat kuitenkin yhä suuremmiksi, kunnes Skoonen rajalla kohosi Hallandsåsin harju kauniine rotkoineen ja laaksoineen.

Matkan varrella oli usein tapahtunut, että nuoret hanhet olivat kysyneet vanhemmilta: "Millaista on ulkomailla? Millaista on ulkomailla?" – "Odottakaahan, odottakaahan! Sen saatte kohta tietää", olivat silloin vastanneet ne, jotka olivat matkustaneet halki maan moneen kertaan.

Kun nuoret hanhet olivat nähneet Vermlannin pitkät metsäharjut ja niiden välissä vilkkuvat kirkkaat järvet tai Bohuslänin kalliovuoret tai Länsi-Göötanmaan kauniit pikku vuoret, he olivat kummaillen kysyneet: "Onko koko maailma tämän näköinen? Onko koko maailma tämän näköinen?"

"Odottakaa, odottakaa! Kohta saatte nähdä, miltä suurin osa maailmaa näyttää", olivat vanhat vastanneet.

Kun villihanhet olivat lentäneet Hallandsåsin harjun yli ja tulleet vähän matkaa Skooneen, huusi Akka: "Katsokaa nyt alas! Katsokaa ympärillenne! Tämän näköistä on ulkomailla!"

Juuri silloin he kulkivat Söderdalin yli. Tuo pitkä harju kasvoi pitkin pituuttaan pyökkimetsää, ja metsästä yleni kauniita tornilinnoja. Puiden välissä käyskenteli kauriita laitumella ja metsäniityillä hyppelehti jäniksiä. Metsästäjän torvet kajahtelivat ja koirien terävä haukunta kuului lentävän lintulauman luo. Leveät tiet halkoivat metsän ja niillä ajeli herroja ja naisia välkkyvissä vaunuissa tai ratsasti komeilla hevosilla. Ringsjön järvi oli kukkulan juurella, ja vanha Bosjön luostari oli kapealla kannaksella. Halki harjun kulki Skäralidin rotko, jonka pohjassa oli joki ja jonka kallioseinät olivat pensaiden ja puiden peitossa.

"Onko ulkomailla tämän näköistä? Onko ulkomailla tämän näköistä?" kysyivät hanhenpojat. – "Tämän näköistä siellä on, kun on metsäisiä harjuja", huusi Akka, "mutta ei usein. Odottakaa, niin saatte nähdä, millaista siellä useimmittain on!"

Akka vei laumansa yhä etelämmäksi suurelle Skoonen tasangolle. Sielläpä oli leveitä peltoja, oli sokerijuurikasmaita, joilla juurikkaiden nostajat liikkuivat pitkissä riveissä, oli matalia valkaistuja ja umpinaisia taloja, oli lukemattomia pieniä valkeita kirkkoja, oli rumia harmaita sokeritehtaita, oli pikkukaupunkien kokoisia kauppaloita rautatieasemien ympärillä. Siellä oli turvepehkusoita pitkiin riveihin asetettuine turvepehkukokoineen, oli kivihiilikaivoksia mustine hiilikokoineen; tiet kulkivat leikeltyjen satamakujien välitse, ristiin rastiin kulkevat rautatiet olivat kuin tasangolle levitetty verkko. Pieniä pyökkireunaisia tasankojärviä kimalteli siellä täällä ja kunkin luona oli komea herraskartano. "Katsokaa nyt! Katsokaa tarkkaan!" huusi johtajahanhi. "Tämän näköistä on ulkomailla Itämeren rannalta aina korkeisiin vuoriin asti, ja niitä edempänä emme ole koskaan käyneet."

Kun hanhenpojat olivat nähneet tasangon, vei johtajahanhi heidät Öresundin rannalle, veteliä niittyjä laskeutui siellä hiljalleen merta kohti ja rannoille oli patoutunut mustunutta ruokolevää pitkiksi penkereiksi. Paikoitellen oli korkeita rantavalleja ja toisin paikoin lentohiekkakenttiä, joissa hiekka oli ajautunut särkiksi ja kukkuloiksi. Rannalla oli kalastajakyliä, ja niissä aina pitkä rivi samalla tavalla rakennettuja ja yhtä suuria tiilitaloja; kylän edessä pieni majakka aallonmurtajan päässä, ja ruskeita verkkoja riippui kuivamassa rannalla. "Katsokaa alas! Tähystäkää tarkkaan!" sanoi Akka. "Tämän näköistä on ulkomaan ranta."

Lopuksi johtajahanhi pistäytyi parissa kaupungissakin, missä oli äärettömän korkeita tehtaanpiippuja, syviä katuja korkeiden savuttuneiden talojen välissä, oli suuria kauniita puistoja ja kävelypaikkoja, oli satamia laivoja täynnä, oli vanhoja linnoituksia ja linnoja ja vanhanaikaisia kirkkoja.

"Tämän näköisiä ovat ulkomaan kaupungit, vaikka ne ovat paljon suurempia", sanoi johtajahanhi. "Mutta nämä kai kasvavat niinkuin tekin."

Näin kuljeskeltuaan Akka laskeutui eräälle suolle Vemmenhögin kihlakunnassa. Ja poika ajatteli, että Akka ehkä oli kuljetellut häntä tämän päivän Skoonessa näyttääkseen, että hänen maansa oli yhtä hyvä kuin mikä muu maa tahansa ulkomailla. Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Poika ei ajatellut, oliko maa rikas vai köyhä. Niin pian kuin hän oli nähnyt ensimmäisen satamapenkereen ja ensimmäisen ristikkohuoneen, oli koti-ikävä alkanut pakottaa hänen sydäntään.

LIV
HOLGER NIILONPOJAN LUONA

Tiistaina marraskuun 8. p: nä.

Oli sumuinen ja raskas ilma sinä päivänä. Villihanhet olivat syöneet ateriansa niillä suurilla pelloilla, joita on Skurupin kirkon ympärillä, ja he istuivat ja lepäsivät ruokalepoaan, kun Akka tuli pojan luo. "Näyttää siltä kuin tulisi tyynet ilmat joksikin aikaa", hän sanoi, "ja minä luulen, että me matkustamme huomenna Itämeren yli." – "Vai niin", sanoi poika yksikantaan, sillä hänen kurkkuaan kuristi niin, ettei hän voinut puhua enempää. Hän oli sentään vielä toivonut Skoonessa ollessaan pääsevänsä lumouksestaan.

"Olemme nyt sangen lähellä Västra Vemmenhögiä", sanoi Akka, "ja minä ajattelin, että sinun ehkä tekisi mielesi pistäytyä kotonasi. Kestää kauan, ennen kuin saat nähdä ketään omaisistasi." – "Eikö liene parasta olla menemättä", sanoi poika, mutta äänestä kuului, että hän ilostui ehdotuksesta. – "Jos hanhikukko jää tänne meidän luoksemme, niin eihän voi tapahtua mitään onnettomuutta", sanoi Akka. "Minun mielestäni sinun pitäisi ottaa selko siitä, kuinka ovat kotonasi asiat. Sinä ehkä voit auttaa heitä jollakin tavalla, vaikket muutukaan ihmiseksi." – "Sinä olet aivan oikeassa, Akka muori. Olisihan minun pitänyt tuota jo ennenkin ajatella", sanoi poika ja innostui ihan.

Seuraavassa silmänräpäyksessä poika ja johtajahanhi olivat matkalla Holger Niilonpojan luo, eikä kestänyt kauan, kun Akka jo laskeutui maahan kiviaidan taakse, joka oli mäkituvan pihan ympärillä. "Onpa merkillistä kuinka kaikki täällä on entisellään", sanoi poika ja kiipesi ketterästi aidan päälle nähdäkseen paremmin ympärilleen. "Tuntuu ihan kuin ei olisi kulunut päivääkään siitä kun istuin tässä ja näin teidän tulevan ylhäällä ilmassa."

"Onkohan sinun isälläsi pyssyä?" kysyi Akka yht'äkkiä. – "On", sanoi poika. "Sen pyssyn tähdenhän minä juuri jäin kotiin tuona sunnuntaina sen sijaan, että olisin mennyt kirkkoon." – "Sitten en uskalla jäädä tänne sinua odottamaan", sanoi Akka. "On parasta, että tulet tapaamaan meitä Smygehugin luona huomenaamuna varhain, niin saat jäädä kotiisi yöksi." – "Ei, älä lähde vielä, Akka muori!" sanoi poika ja hyppäsi alas aidan päältä. Hän ei tiennyt, mistä se johtui, mutta häntä aavistutti, että villihanhelle tai hänelle itselleen tapahtuisi jotakin, niin etteivät he enää koskaan voisi tavata toisiaan. "Te kyllä näette, että minä olen suruissani siitä, etten koskaan saa takaisin entistä hahmoani", hän jatkoi. "Mutta minä tahdon sanoa teille, etten kadu sitä, että lähdin viime keväänä teidän mukaanne. Ei, ennemmin minä olen tulematta ihmiseksi, kuin että tuo matka olisi jäänyt tekemättä."

Akka särpäsi ilmaa nokkaansa pari kertaa ennen kuin vastasi. "On muuan asia, josta olisin puhunut kanssasi jo ennen, mutta kun et aikonut palata ihmisten luo, niin ajattelin, ettei sillä ole mitään kiirettä. Mutta saattaahan olla hyvä, että se tulee sanotuksi." – "Te kyllä tiedätte, että minä kernaasti teen, mitä tahdotte", sanoi poika. – "Jos olet meidän seurassamme oppinut jotakin hyvää, Peukaloinen, niin ehkä olet oppinut sen, että tämän maailman ei pitäisi olla ainoastaan ihmisiä varten", sanoi johtajahanhi juhlallisesti. "Ajatelkaa, teillä on suuri maa, ja teillä olisi kyllä varaa jättää muutamia karuja kallioita ja liejuisia järviä ja soita ja autioita tuntureita ja kaukaisia metsiä meille eläinparoillekin, jotta me saisimme elää siellä rauhassa! Kaiken ikäni minua on vainottu ja ahdistettu. Olisi lohdullista tietää, että minunkin kaltaisellani on jossakin turvapaikka."

"Olisin iloiten auttanut teitä siinä asiassa, jos vain olisin voinut", sanoi poika, "mutta en kai minä millonkaan saa mitään vaikutusvaltaa ihmisiin." – "Ei, mehän puhumme tässä niinkuin emme enää koskaan tapaisi toisiamme", sanoi Akka, "ja huomenna me kai kuitenkin näemme toisemme. Nyt minun täytyy lähteä joukkoni luo." Hän lähti lentoon, mutta tuli takaisin, hiveli pari kertaa nokallaan Peukaloista ja lensi sitten viimeinkin tiehensä.

Oli kirkas päivä, mutta pihalla ei näkynyt ketään liikkeellä, niin että poika voi mennä mihin tahtoi. Hän riensi navettaan, sillä hän tiesi lehmiltä saavansa tarkimmat tiedot. Navetassa oli surullisen näköistä. Keväällä oli siellä ollut kolme komeaa lehmää, mutta nyt siellä oli vain yksi. Se oli Ruusu, ja näki heti, että hän ikävöi tovereitaan. Hänen päänsä oli riipuksissa ja hän oli tuskin maistanutkaan ruokaansa.

"Päivää, Ruusu!" sanoi poika ja juoksi pelkäämättä parteen. "Kuinka isä ja äiti jaksavat? Kuinka kissa jaksaa ja kuinka hanhet ja kanat? Minne ovat joutuneet Kulta-Lilja ja Tähdikki?"

Kuultuaan pojan äänen Ruusu säpsähti ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut puskea tulijaa. Mutta hän ei enää ollut niin kiivas kuin ennen, vaan malttoi mielensä ja tarkasteli Niilo Holgerinpoikaa, ennen kuin iskisi sarvillaan. Poika oli yhtä pieni kuin lähtiessäänkin ja samoissa vaatteissa, mutta hän ei kuitenkaan ollut entisensä lainen. Se Niilo Holgerinpoika, joka oli matkustanut pois keväällä, oli kävellyt hitaasti ja raskaasti ja hänen puheensa oli ollut velttoa ja hänen silmänsä uniset, mutta se, joka tuli takaisin, oli keveä ja ketterä, puhui reippaasti ja hänen silmänsä loistivat ja salamoivat. Hänellä oli myöskin niin reipas ryhti, että häntä pienuudestaan huolimatta täytyi kunnioittaa, ja vaikka hän itse ei näyttänyt iloiselta, muuttui se, joka hänet näki, iloiseksi.

"Muu!" ammui Ruusu. "Ne ovat sanoneet, että sinä olet muuttunut, mutta minä en ole oikein osannut sitä uskoa. Tervetuloa kotiin, Niilo Holgerinpoika, tervetuloa kotiin! Tämä on ensimmäinen iloinen hetkeni pitkästä kotvasta." – "Kiitoksia paljon, Ruusu!" sanoi poika ja tunsi tulevansa oikein iloiseksi tästä ystävällisestä vastaanotosta. "Sano nyt, kuinka on isän ja äidin laita!"

"Ei niillä ole ollut muuta kuin onnettomuuksia siitä pitäen kuin sinä lähdit", sanoi Ruusu. "Kaikista suurin onnettomuus oli se kallis hevonen, joka on seisonut syömässä koko kesän. Isäsi ei tahtoisi sitä ampuakaan, ja myydyksi hän ei ole sitä saanut. Hevosen tähdenhän ne on myyty sekä Kulta-Lilja että Tähdikki."

Pojan olisi oikeastaan tehnyt mieli tietää erästä toista asiaa, mutta hän oli niin hämillään, ettei kehdannut sitä suoraan kysyä. Sentähden hän vain sanoi: "Äiti varmaan pahastui kovin, kun sai nähdä, että Martti hanhikukko oli lentänyt tiehensä?"

"En minä luule että hän niin paljon olisi surrut hanhikukkoa, jos hän olisi tiennyt, kuinka hänen lähtönsä tapahtui. Nyt hän valittelee eniten sitä, että hänen oma poikansa hiipi kotoa pois ja vei hanhikukon mennessään."

"Vai niin, hän luulee, että minä varastin hanhikukon?" sanoi poika. – "Mitäpä hän muutakaan voisi luulla?" – "Isä ja äiti kai luulevat, että minä olen kuljeskellut koko kesän niinkuin mikäkin maankiertäjä?" – "Ne luulevat, että sinun asiasi ovat huonosti", sanoi Ruusu, "ja ne ovat surreet sinua niinkuin surraan silloin, kun kaikista rakkain on hävinnyt."

Poika poistui pian navetasta saatuaan kuulla tämän ja meni talliin. Se oli pieni, mutta siisti ja soma. Näkyi kaikesta, että Holger Niilonpoika oli koettanut laittaa niin, että tulokas viihtyisi.

Tallissa oli komea hevonen, joka oikein uhkui hyvinvointia.

"Päivää talliin!" sanoi poika. "Olen kuullut, että täällä on sairas hevonen. Et kai sinä ole se, kun näytät niin terveeltä ja hyvinvoivalta?" Hevonen käänsi päänsä ja katseli hyvin tarkasti poikaa. "Sinäkö olet se tämän talon poika?" sanoi hän. "Olen kuullut sinusta hyvin paljon pahaa. Mutta sinä olet niin siivon näköinen, etten mitenkään voisi luulla sinua häneksi, jos en tietäisi, että hänet on muutettu haltijaksi." – "Minä kyllä tiedän, että minusta jäi paha maine tähän taloon", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun oma äitini luulee, että minä lähdin täältä varkaana, mutta se on yhdentekevä, sillä minä en aio kauan viipyä kotona. Ennen kuin lähden, tahtoisin kuitenkin tietää, mikä sinua vaivaa?"

"Ikävä, ettet jää", sanoi hevonen, "sillä minusta tuntuu kuin meistä voisi tulla hyvät ystävät. Minulla ei ole muuta vikaa kuin että olen saanut jotakin jalkaani, veitsen kärjen tai mikä tuo lienee. Se on niin piilossa, ettei tohtorikaan ole sitä löytänyt, mutta se pistää ja pistää niin, etten voi kävellä. Jos sinä puhuisit Holger Niilonpojalle, mikä minua vaivaa, niin minä luulen, että hän pian saisi minusta terveen. Olisin iloinen, jos minusta olisi jotakin hyötyä. Minua oikein hävettää, kun pitää seisoa syömässä eikä voi tehdä työtä."

"Olipa toki hyvä, ettei sinulla ole mitään oikeata tautia", sanoi Niilo Holgerinpoika. "Minun täytyy koettaa toimittaa niin, että paranet. Ei kai tee mitään, jos minä veitselläni piirrän jotakin kavioosi?"

Niilo Holgerinpoika oli juuri saanut tehdyksi sen mitä oli aikonut, kun kuuli ääniä pihalta. Hän raotti vähän tallin ovea ja katsoi ulos. Isä ja äiti tulivat maantieltä pihaan. Näkyi selvästi, että heitä painoi suru ja murhe. Äidin kasvoissa oli ryppyjä enemmän kuin ennen ja isän tukka oli harmaantunut. Äiti puhui isälle siitä, että tämän pitäisi koettaa saada lainaksi rahaa äidin lankomieheltä. "Ei, minä en enää tahdo lainata rahaa", sanoi isä. "Ei mikään ole niin vaikeaa kuin velassa oleminen. On parempi myydä tupa." – "Saattaisihan tuon myydäkin, ellei olisi sitä poikaa", sanoi äiti. "Mutta minne hän joutuu, jos hän jonakin päivänä tulee kotiin köyhänä ja kurjana, niinkuin varmaan tulee, ja me olemme poissa?" – "Niinhän se on", sanoi isä, "mutta meidän täytyy pyytää niitä, jotka tulevat meidän jälkeemme, ottamaan hänet ystävällisesti vastaan ja sanomaan hänelle, että me odotamme häntä. Emme sano hänelle pahaa sanaa, olkoonpa hän millainen tahansa. Emmehän, äiti?" – "Eipä ei! Jos hän vain olisi täällä, niin että tietäisin, ettei hänen tarvitse kulkea nälissään ja viluissaan, niin enpä välittäisi mistään muusta."

Tämän sanottuaan isä ja äiti menivät sisään, eikä poika enää voinut kuulla, mitä muuta he puhuivat. Hän ilostui ja tuli hyvin liikuttuneeksi kuullessaan, että he rakastivat häntä näin paljon, vaikka luulivat, että hän oli joutunut aivan hunningolle, ja hänen teki mielensä rientää heidän luokseen. "Mutta ehkä heidän surunsa kaksinkertaistuu, jos he saavat nähdä minut semmoisena kuin nyt olen", ajatteli hän.

Hänen seisoessaan ja miettiessään pysähtyivät kärryt portin taa. Poika oli vähällä huutaa hämmästyksestä, sillä ne, jotka nousivat rattailta ja tulivat pihaan, eivät voineet olla ketään muita kuin Oosa hanhityttö ja hänen isänsä. He kulkivat käsikkäin ovea kohti ja olivat hiljaisia ja totisen näköisiä, mutta heidän silmistään loisti onni. Kun he olivat tulleet noin keskipihalle, pysähdytti Oosa hanhityttö isänsä ja sanoi hänelle: "Sinä kai muistat, isä, ettei saa sanoa heille mitään puukengistä eikä hanhista eikä peukaloisesta, joka oli niin Niilo Holgerinpojan näköinen, että minä olen ihan varma siitä, että se oli hän." – "Eihän toki", sanoi Jon Assarinpoika. "Minä sanon vain, että heidän poikansa auttoi sinua monta kertaa, kun sinä etsit minua, ja että me sentähden olemme tulleet tänne kysymään heiltä, emmekö me puolestamme voisi auttaa heitä, kun minä olen varakas mies ja minulla on enemmän kuin tarvitsen, kun löysin sen kaivoksen sieltä pohjoisesta." – "Niin niin, minä kyllä tiedän, että sinä osaat puhua niinkuin pitää", sanoi Oosa. "Minä vain tahtoisin muistuttaa sinua, ettet mainitsisi siitä yhdestä asiasta."

He menivät tupaan ja pojan olisi kovin tehnyt mieli kuulla, mitä siellä sisällä puhuttiin, mutta hän ei uskaltanut mennä pihamaalle. Ei kestänytkään kovin kauan, kun he tulivat takaisin, ja silloin isä ja äiti saattoivat heitä portille. Oli oikein ihmeellistä nähdä, kuinka iloisilta he nyt näyttivät. He olivat ihan kuin uusia ihmisiä.

Kun vieraat olivat menneet, seisoivat isä ja äiti vielä portilla ja katselivat heidän jälkeensä. "Nyt minä en enää huoli surra, kun olen kuullut niin paljon hyvää Niilosta", sanoi äiti. – "Eiväthän ne kertoneet pojasta niinkään paljon", sanoi isä. – "Eikö siinä ollut tarpeeksi, että he tulivat varta vasten sanomaan tahtovansa antaa meille rahaa niin paljon kuin tarvitsemme, sentähden että meidän Niilomme oli heitä auttanut. Minun mielestäni sinun olisi pitänyt ottaa vastaan heidän tarjouksensa." – "Ei, äiti, minä en ota vastaan keneltäkään rahaa, en lahjaksi enkä lainaksi. Ensin minä maksan velkani ja sitten me työnteolla koetamme päästä entisellemme. Emmehän vielä ole niin pilavanhoja, äiti." Isä nauroi tätä sanoessaan. – "Näyttääpä melkein siltä kuin sinusta olisi hauskaa myydä tämä paikka, jonka hyväksi olemme niin uurastaneet", sanoi äiti. – "Sinä kyllä tiedät, miksi minä nauran", sanoi isä. "Pojan häviäminen se minua painoi niin, että olen ollut ihan kuin voimaton, mutta kun minä tiedän, että hän elää ja on hyvillä jäljillä, niin saatpa nähdä, että Holger Niilonpoika vielä kykenee johonkin."

Äiti meni tupaan, mutta pojalle tuli kiire painautua nurkkaan, sillä isä tuli talliin katsomaan hevosta. Hän meni pilttuuseen ja nosti tapansa mukaan hevosen jalkaa koettaakseen saada selville, mikä sitä vaivasi. "Mitä tämä on?" sanoi isä, sillä hän näki, että kavioon oli piirretty joitakin kirjaimia. "Ota rauta jalasta!" luki hän ja alkoi tarkastella ja tunnustella kavion pohjaa. "Siinä on totta tosiaan jotakin terävää", mutisi hän hetken päästä.

Kun isä puuhaili hevosen kimpussa ja poika istui tallin nurkassa piilossa, tapahtui, että taloon tuli toisiakin vieraita. Oli nimittäin käynyt niin, että kun Martti hanhikukko oli niin lähellä vanhaa kotiaan, hänessä oli herännyt vastustamaton halu näyttää vaimonsa ja lapsensa vanhoille tovereilleen entisessä kodissa, ja niinpä hän oli sen pitemmittä mutkitta ottanut mukaansa Hienohöyhenen ja hanhenpojat ja lentänyt tiehensä.

Ei ollut ketään Holger Niilonpojan pihalla, kun Martti hanhikukko tuli perille, ja hän laskeutui maahan kaikessa rauhassa ja käyskenteli paikasta toiseen ja näytteli Hienohöyhenelle, kuinka komeasti hän oli elellyt ollessaan kesy hanhi. Kun he olivat tarkastelleet pihamaan, hän huomasi että navetan ovi oli auki. "Katsokaapas pikimmältään tännekin", hän sanoi, "niin saatte nähdä, missä minä asuin ennen maailmassa! Se oli toista kuin se meidän soissa ja rämeissä rämpiminen."

Hanhikukko seisoi kynnyksellä ja katsoi navettaan. "Täällä ei ole ketään ihmistä", hän sanoi. "Tule Hienohöyhen, niin saat nähdä hanhenkarsinan! Älä pelkää! Ei tämä ole vähääkään vaarallista."

Ja niin astuivat hanhikukko, Hienohöyhen ja kaikki kuusi hanhenpoikaa suoraa päätä hanhikarsinaan nähdäkseen, missä komeudessa ja ihanuudessa suuri valkoinen oli elänyt, ennen kuin oli joutunut villihanhien pariin.

"Niin, näin sitä ennen elettiin. Tuolla oli minun paikkani ja tuossa oli ruoka-allas, joka oli aina täynnä kauroja ja vettä", hän sanoi. "Odottakaahan, täällä on vielä vähän ruokaa nytkin!" Ja hanhikukko juoksi altaalle ja alkoi särpää suuhunsa kauroja.

Mutta Hienohöyhen oli käynyt levottomaksi. "Mennään ulos jo!" hän sanoi. – "Muutama jyvänen vielä!" sanoi hanhikukko. Mutta samassa häneltä pääsi kova huuto ja hän riensi ovea kohti. Mutta se oli myöhäistä. Ovi paukahti kiinni, emäntä seisoi ulkona ja pani oven säppiin, ja siinä he nyt olivat satimessa!

Isä oli vetänyt terävän raudanpalasen Mustan jalasta ja seisoi tyytyväisenä ja hyväili hevostaan, kun äiti tuli talliin. "Tule ja katso, isä, millaisen saaliin minä olen saanut!" sanoi hän. – "Ei, odotahan, äiti, ja katso ensin tänne!" sanoi isä. "Nyt minä olen selvillä, mikä hevosta vaivasi." – "Näyttää siltä kuin onni taas alkaisi seurata meitä", sanoi äiti. "Ajatteles, että se suuri hanhikukko, joka katosi keväällä, lieneekin lähtenyt villihanhien mukana! Se on tullut takaisin ja tuonut tullessaan seitsemän villihanhea. Ne menivät hanhikarsinaan, ja minä telkesin ne sinne kaikki tyynni." – "Sepä nyt oli merkillistä", sanoi Holger Niilonpoika. "Mutta tiedätkö, äiti, parasta siinä on se, ettei meidän enää tarvitse uskoa, että poika vei hanhikukon mennessään." – "Niinpä todellakin. Mutta tiedätkö, että meidän taitaa täytyä teurastaa ne jo tänä iltana. Parin päivän perästä on Martin markkinat, ja meidän on pidettävä kiirettä, jos mieli jouduttaa ne kaupunkiin." – "Minusta on sääli teurastaa hanhikukko, kun se on tullut niin suuressa seurassa", sanoi Holger Niilonpoika. – "Jos olisi toiset ajat, niin saisihan se elää, mutta kun me itsekin muutamme täältä, niin emmehän voi pitää hanhiakaan." – "Niin, olet oikeassa." – "Tule sitten, niin kannetaan ne tupaan", sanoi äiti.

He menivät pois ja hetken kuluttua poika näki, kuinka isä tuli kantaen kainalossaan Hienohöyhentä ja Martti hanhikukkoa, ja meni huoneeseen äidin kanssa. Hanhikukko huusi: "Peukaloinen, auta! Peukaloinen, auta!" niinkuin hänen tapansa oli, kun hänellä oli hätä, vaikkei hän tietänyt, että poika oli lähitienoilla.

Niilo Holgerinpoika kuuli kyllä hänen huutonsa, mutta ei kuitenkaan liikahtanut tallin ovelta. Hän ei ollut liikahtamatta sentähden, että tiesi sen koituvan itselleen hyväksi, jos hanhikukko pantaisiin teurastuspenkkiin – hän ei sitä sillä hetkellä muistanutkaan – vaan sentähden, että jos mieli pelastaa hanhikukko, hänen täytyi näyttäytyä isälle ja äidille, ja se oli hänestä hyvin vastenmielistä. "Eihän niillä ilmankaan ole hyvä olla", hän ajatteli. "Täytyykö minun tuottaa heille vielä tämä suru?"

Mutta kun ovi oli pamahtanut kiinni, tuli pojalle kiire. Hän riensi pihamaan yli, hyppäsi ulko-oven edessä olevalle tammilaudalle ja juoksi porstuaan. Siellä hän vanhasta tottumuksesta pudisti jalastaan puukengät ja lähestyi ovea. Mutta hänen oli yhäkin niin vaikea näyttäytyä isälle ja äidille, ettei hän jaksanut nostaa kättään kolkuttaakseen. "Kuulehan sinä", hän ajatteli, "tässähän on kysymys Martti hanhikukosta, hänestä, joka on ollut sinun paras ystäväsi aina siitä lähtien, kun seisoit tässä viimeksi."

Ja siinä silmänräpäyksessä hän muisti kaiken, mitä hän ja hanhikukko olivat kokeneet jäisillä järvillä ja myrskyisillä merillä ja vaarallisten petoeläinten keskessä. Hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta ja rakkaudesta, ja hän voitti itsensä ja kolkutti oveen.

"Onko siellä joku, joka tahtoo tulla sisään?" sanoi isä ja avasi.

"Äiti, te ette saa koskea hanhikukkoon!" huusi poika ja samassa pääsi hanhikukolta ja Hienohöyheneltä, jotka oli sidottu penkkiin, ilonhuudahdus, niin että hän kuuli heidän vielä olevan elossa.

Mutta pääsipä äidiltäkin ilonhuudahdus. "Ei, mutta kylläpä sinusta on tullut iso ja komea poika!" huusi hän.

Poika ei ollut tullut tupaan, vaan seisoi kynnyksellä, niinkuin semmoinen, joka ei oikein tiedä, kuinka hänet otetaan vastaan. "Jumalalle olkoon kiitos, että olet taas täällä!" sanoi äiti. "Tule sisään! Tule sisään!" – "Ole tervetullut", sanoi isä, eikä saanut sen enempää sanotuksi.

Mutta poika seisoi vielä kynnyksellä. Hän ei voinut ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään hänet, kun hän oli semmoinen. Mutta silloin tuli äiti ja syleili häntä ja veti hänet huoneeseen, ja silloin hän huomasi, kuinka oikein oli.

"Hyvät ystävät, minähän olen suuri, minähän olen ihminen!"