Kitabı oku: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», sayfa 42

Hän alkoi ymmärtää, mikä mainio etu oli saada kesän kauniina aikana oleskella suuressa ruotsalaisessa herraskartanossa. Linna, jossa vanha herra asui, oli korkealla kukkulalla, järven saaressa, jonka yhdisti mantereeseen kaunis kivisilta. Ei koskaan hän ollut nähnyt mitään niin kaunista kuin olivat linnan edustalla olevat kukkapenkereet, kuin olivat vanhat tammet sen puistossa, kuin sen rantatie, jossa puut taipuivat veteen, tai kuin näköalahuone järven kalliosaaressa.

Kouluhuoneet olivat mantereessa vastapäätä linnaa vihreillä, varjoisilla niityillä, mutta hän sai vapaasti käyskennellä linnan puistossa silloin, kun hänellä oli siihen aikaa ja halua. Hänestä tuntui siltä kuin hän ei olisi tiennyt, kuinka suloinen kesä on, ennen kuin oli saanut nauttia sitä näin kauniissa paikassa.

Eihän hänessä tosin ollut mitään ihmettä tapahtunut. Puheliasta hänestä ei tullut, mutta hän tunsi olevansa onnellinen ja iloinen. Hän lämpeni kaikesta tästä hyväntahtoisuudesta. Hän ei enää voinut ujostella ja hätäillä paikassa, jossa kaikki toivoivat hänen parastaan ja koettivat auttaa häntä. Kun opintoaika oli lopussa ja heidän täytyi lähteä Näsistä, kadehti hän kaikki niitä, jotka osasivat oikein kiittää vanhaa ja nuorta herraa ja sanoa kauniin sanoin, mitä tunsivat. Niin pitkälle hän ei koskaan päässyt.

Hän palasi kotiin, ryhtyi koulutyöhön niinkuin ennenkin ja iloitsi siitä niinkuin aina. Hän asui niin lähellä Näsiä, että voi vapaana iltapäivänä mennä siellä käymään. Ensi aikoina hän menikin sinne tuon tuosta. Mutta siellä oli aina uusia kursseja ja uusia ihmisiä, arkuus sai hänet taas valtaansa ja yhä harvemmin hän kävi veistokoululla. Mutta se aika, jonka hän itse oli viettänyt Näsissä, oli aina hänen mielestään hänen elämänsä parasta aikaa.

Eräänä kevätpäivänä hän sai kuulla, että Näsin vanha herra oli kuollut. Silloin hän ajatteli sitä suloista kesää, jonka oli saanut viettää hänen maatilallaan, ja hänen mielensä kävi murheelliseksi siitä, ettei hän koskaan ollut häntä oikein kiittänyt. "Kyllä kai vanha herra on ilmankin saanut tarpeeksi kiitosta sekä ylhäisiltä että alhaisilta, mutta minä tuntisin itseni onnellisemmaksi, jos muutaminkaan sanoin olisin tullut sanoneeksi, kuinka paljon hyvää hän on minulle tehnyt."

Näsissä annettiin opetusta edelleenkin niinkuin vanhan herran aikana. Hän oli näet lahjoittanut koko kauniin talonsa koululle, ja hänen sisarenpoikansa johti ja hoiti kaikkea entiseen tapaan.

Joka kerta kun opettajatar kävi opistolla, oli siellä aina jotakin uutta nähtävää. Nyt ei siellä ollut vain veistokursseja, vaan johtaja tahtoi myöskin herättää henkiin kansan vanhat tavat ja vanhat ilonaiheet ja pani toimeen laululeikkikursseja ja monenlaisia muita leikkejä. Mutta siellä oli entisensä laista siinä suhteessa, että ihmisiä niinkuin ennenkin lämmitti hyväntahtoisuus ja että he tunsivat, kuinka täällä toimittiin ja johdettiin kaikki niin, että he olisivat onnellisia ja etteivät veisi mukanaan vain tietoja, vaan myöskin työn iloa, palatessaan pienten koululasten luo ympäri maata.

Ainoastaan muutama vuosi vanhan herran kuoleman jälkeen opettajatar sai eräänä pyhänä kirkolla kuulla, että Näsin johtaja oli sairastunut. Hän tiesi, että johtajalla viime aikoina usein oli ollut sydäntaudin kohtauksia, mutta mitään hengen vaaraa hän ei ollut tiennyt olevan olemassa. Mutta nyt arveltiin niin olevan.

Kuultuaan tämän ajatteli opettajatar vain sitä, että johtaja ehkä kuolee, hän niinkuin vanha herrakin, ennen kuin hän saa sanotuksi tälle kiitoksensa. Ja opettajatar mietti ja tuumi, millä tavoin saisi viedyksi kiitoksensa perille.

Sunnuntaina iltapäivällä kävi opettajatar naapurien luona pyytämässä, että heidän lapsensa saisivat lähteä hänen kanssaan Näsiin. Hän sanoi kuulleensa johtajan olevan sairaana ja arveli, että tämä ehkä ilostuisi, jos lapset tulisivat ja laulaisivat hänelle jonkin laulun. Olihan jo jotenkin myöhä, mutta kun nyt oli niin kirkas kuutamo, niin ehkä sentään voisi lähteä. Opettajattaresta tuntui siltä, kuin hänen olisi mentävä Näsiin juuri tänä iltana. Hän pelkäsi, että huomenna olisi jo liian myöhäistä.

Taru Länsi-Göötanmaasta

Sunnuntaina lokakuun 9. p: nä.

Villihanhilta oli jäänyt selän taakse Bohuslän ja he seisoivat ja nukkuivat eräässä suossa, joka oli Länsi-Göötanmaan läntisessä osassa. Pikku Niilo Holgerinpoika oli kömpinyt märkyyttä pakoon maantielle, joka kulki suon poikki. Hän etsi juuri makuupaikkaa, kun näki parven ihmisiä tulevan tietä myöten. Siinä oli nuori opettajatar ja toistakymmentä lasta. He tulivat tiheässä ryhmässä, opettajatar keskellä ja lapset hänen ympärillään. He juttelivat niin hauskasti ja tuttavallisesti, että pojan teki mieli seurata vähän matkaa mukana kuullakseen, mitä he sanoivat toisilleen.

Sen hän voi helposti tehdä, sillä kun hän juostessaan tiepuolessa pysyttelihe varjossa, ei häntä kukaan huomannut. Ja kun viisitoista ihmistä oli liikkeellä, niin syntyi siitä semmoinen töminä, ettei kukaan voinut kuulla soran narskahtelua hänen pienten puukenkiensä alla.

Pitääkseen lapsia matkan kestäessä hyvällä tuulella oli opettajatar kertonut heille vanhoja tarinoita. Hän oli juuri lopettanut yhden silloin, kun poika liittyi seuraan, mutta lapset pyysivät heti, että hän kertoisi vielä lisää.

"Oletteko kuulleet tarinaa Länsi-Göötanmaan jättiläisestä, joka oli muuttanut kaukaiseen pohjoismeren saareen?" kysyi opettajatar. – "Emme ole kuulleet!"

Ja opettajatar alkoi.

"Tapahtuipa kerran pimeänä ja myrskyisenä yönä, että laiva joutui haaksirikkoon pienen karin luona kaukana pohjoisessa meressä. Laiva pirstoutui rantakallioita vasten ja koko miehistöstä pelastui maihin ainoastaan kaksi miestä. He seisoivat karilla liejuisina ja kylmän kangistamina: ja kyllähän sen ymmärtää, että he ilostuivat nähdessään suuren nuotiotulen leimuavan rantatöyräällä. He riensivät tulta kohti aavistamattakaan vaaraa. Mutta kun olivat ihan lähellä, huomasivat he, että tulen ääressä istui hirmuinen, vanha soturi, niin suuri ja karkeatekoinen, ettei ollut epäilemistäkään siitä, että heidän tapaamansa mies oli jättiläisten sukua.

"He pysähtyivät ja olivat kahden vaiheilla, mutta jäätävä pohjoismyrsky vinkui karin yli. He tiesivät paleltuvansa kuoliaaksi, elleivät saisi lämmitellä jättiläisen nuotion ääressä, ja rohkaisten mielensä he menivät hänen luokseen. 'Iltaa, taatto', sanoi miehistä vanhempi. 'Saako kaksi haaksirikkoutunutta merimiestä lämmitellä tulenne ääressä?'

"Jättiläinen säpsähti ajatuksistaan, kohottihe vähän ja veti miekan tupestaan. 'Mitä te olette miehiänne?' kysyi hän, sillä hän oli vanha ja huonosilmäinen eikä tiennyt, mitä olentoja puhuttelijat olivat.

"'Me olemme länsigöötalaisia', sanoi merimiehistä vanhempi. 'Laivamme joutui haaksirikkoon tämän saaren lähellä ja me pelastuimme maihin kohmeisina ja puolialastomina.'

"'Ei ole tapani sietää ihmisiä saarellani, mutta jos te olette länsigöötalaisia, niin se on eri asia', sanoi jättiläinen ja pisti miekkansa tuppeen. 'Saatte istua lämmittelemään, sillä minä itsekin olen Länsi-Göötanmaalta ja olen asunut Skalundan kummussa monta vuotta.'

"Merimiehet istahtivat kivelle. He eivät uskaltaneet puhutella jättiläistä, vaan tuijottivat häneen mitään sanomatta. Ja kuta kauemmin he häntä katselivat, sitä suuremmalta hän heistä näytti ja sitä pienempiä ja voimattomampia he olivat omasta mielestään.

"'Minulla on nyt huonot silmät', sanoi jättiläinen. 'Tuskinpa näen teistä hahmoakaan. Olisipa muuten ollut hauska tietää, miltä länsigöötalainen näyttää tähän maailman aikaan. Mutta ojentakoonpa toinen teistä minulle edes kätensä, että saan tuntea, onko ruotsalaisissa vielä lämmintä verta.'

"Mutta he katselivat vuoroin jättiläisen kämmeniä, vuoroin omiaan. Ei kumpaakaan heistä haluttanut mennä hänelle kättä paiskaamaan. Mutta he huomasivat, että jättiläiseltä oli unohtunut tuleen rautatanko, jolla tämän oli tapana liikutella kekäleitä nuotiossa. Se oli tulikuuma toisesta päästään. He kävivät siihen käsiksi yhteisin voimin ja ojensivat sen jättiläistä kohti, joka tarttui hiilihankoonsa ja puristi sitä niin, että sula rauta valui sormien lomitse. 'Hyvä on, näkyypä vielä olevan lämmintä verta Ruotsin miehissä', sanoi hän tyytyväisenä, merimiesten katsellessa häntä suu selällään.

"Syntyi taas hetken hiljaisuus nuotion ympärillä, mutta kun jättiläinen oli tavannut maanmiehiään, niin kulkivat hänen ajatuksensa takaisin Länsi-Göötanmaahan. Muistoja toisensa perään sukelsi esiin hänen mielessään. 'Minkähänlainen mahtanee Skalundan kukkula olla tätä nykyä?' kysyi hän merimiehiltä.

"Miehet eivät olleet kuulleet puhuttavankaan tuosta kummusta, mutta toinen heistä vastasi kuitenkin kuin koetteeksi: 'On se aika tavalla luhistunut kokoon.' Hän ikään kuin tunsi, ettei käy laatuun olla vastaamatta tuommoiselle kysyjälle. – 'Jopa joo, kyllä, kyllä', sanoi jättiläinen ja nyökäytti hyväksyvästi päätään. 'Niin kai, niin kai, sillä tuon kummun kantoivat siihen eukkoni ja tyttäreni esiliinoissaan yhdessä aamurupeamassa.'

"Taas hän istui ja tuumi ja koetti koota muistojaan. Siitä oli jo kulunut aikaa kotvanen, kun hän oli ollut Länsi-Göötanmaassa, ja kesti vähän aikaa, ennen kuin hän oikein pääsi syventymään muistoihinsa.

"'Kinnekulle ja Billingen ja ne muut pikkuvuoret, jotka olivat hujan hajan suurella tasangolla, ne ovat kai vielä jäljellä?' kysyi jättiläinen. 'Ovathan ne', sanoi länsigöötalainen, ja ilmaistakseen jättiläiselle, että hän ymmärsi, mimmoinen mies tämä oli, lisäsi hän: 'Te olitte rakentamassa jotakin noista vuorista, taatto?'

"'Enpähän juuri sitäkään', sanoi jättiläinen, 'mutta minä voin sanoa sinulle, että saat kiittää minun isääni siitä, että nuo vuoret ovat olemassa. Minun poikana ollessani ei Länsi-Göötanmaassa ollut mitään suurta tasankoa, vaan siinä, missä tasanko nyt on, oli silloin vuoriylänkö, joka ulottui Vetteristä Göötanjokeen. Mutta silloin pisti joidenkin jokien päähän ruveta murtamaan rikki vuorta ja viemään sitä Venneriin. Se ei ollut oikeata harmaakivivuorta, vaan enimmäkseen kalkki- ja liuskakiveä, niin että jokien oli helppo saada se valtaansa. Muistan, kuinka ne tekivät uomansa ja laaksonsa yhä leveämmiksi, ja viimein ne levensivät ne tasangoiksi. Isä ja minä kävimme joskus katsomassa jokien työtä, ja isä oli vähän tyytymätön siihen, että ne hävittivät koko vuoriston. 'Voisivat ne nyt jättää meille ainakin joitakin lepopaikkoja', sanoi hän ja riisui jalastaan kivikenkänsä ja asetti niistä toisen kauas länteen ja toisen kauas itään. Kivihattunsa hän asetti vuorennyppylälle Vennerin rannalle, minun kivimyssyni hän nakkasi kauemmaksi etelään ja heitti kivinuijansa menemään samaanne päin. Kaikki muut mukana olleet kivikalumme hän asetteli minkä minnekin. Sitten kävi niin, että joet huuhtoivat pois melkein koko vuoriston. Mutta niihin paikkoihin, jotka isä oli suojellut kivikaluillaan, ne eivät uskaltaneet koskea, vaan ne saivat jäädä paikoilleen. Siihen, mihin isä oli pannut toisen kenkänsä, jäi Helleberg kantapään alle ja Hunneberg anturan alle. Toisen kengän alla säilyi Billingen; isäni hatun suojassa oli syntynyt Kinnekulle, ja minun myssyni alla oli Mösseberg ja kivinuijan alla piili Ålleberg. Kaikki muut pikku vuoret Länsi-Göötan tasangolla säästyivät nekin isän tähden, ja nyt olisi hauska tietää, onko Länsi-Göötanmaassa montakin miestä, joille osoitetaan yhtä suurta kunniaa.'

"'Kukapa hänen tiennee', sanoi toinen miehistä, 'mutta jos joet ja jättiläiset ovat olleet näin mahtavia ennen vanhaan, niin tuntuu minusta kuin kunnioitukseni ihmisiä kohtaan ikään kuin hiukan kasvaisi, sillä nythän ne ovat sekä tasangon että vuorien isäntiä.'

"Jättiläinen irvisti hiukan. Näytti vähän siltä kuin hän ei olisi ollut oikein tyytyväinen tähän vastaukseen, mutta kohta hän taas alkoi puhua. 'Minkälainen on Trollhättan tätä nykyä?' kysyi hän. – 'Se kuohuu ja pauhaa niinkuin ainakin', sanoi merimies. 'Te olette ehkä ollut panemassa liikkeelle suuria vesiputouksia niinkuin olitte säästämässä Länsi-Göötan vuoria häviämästä?' – 'Enpä juuri', sanoi jättiläinen, 'mutta sen minä muistan, että minä pikku poikana laskin veljeni kanssa niistä mäkeä. Asetuimme hirren selkään ja hurautimme alas Gullön ja Toppön putouksista ja kaikista kolmesta putouksesta. Tultiin alas semmoista vauhtia, että oltiin vähällä mennä mereen saakka. Mahtaneekohan enää olla Länsi-Göötanmaassa ketään, joka huvitteleikse tällä tavoin?' – 'Kukapa hänen tiennee', sanoi merimies. 'Mutta minusta on vielä suurempi uroteko se, että me ihmiset olemme osanneet tehdä kanavia putouksia pitkin, niin että emme ainoastaan kulje alas Trollhättanista, niinkuin te teitte nuoruudessanne, vaan nousemmepa vielä vastavirtaankin venheinemme ja höyrylaivoinemme.'

"'Olipa se merkillistä kuulla', sanoi jättiläinen, ja näytti siltä kuin hän vastauksen johdosta olisi käynyt hiukan totiseksi. 'Voitko sanoa minulle, miltä nyt näyttää siinä Mjörn-järven takaisessa seudussa, jonka nimi ennen oli Smältarna?' – 'Siitä on meillä ollut paljon huolta', sanoi länsigöötalainen. 'Lienettekö te, taatto, ollut tekemässä siitä seudusta niin karua ja toivotonta?' – 'Enpä juuri', sanoi jättiläinen, 'minun nuoruudessani se oli komean metsän peitossa. Oli niin, että kun valmistin häitä yhdelle tyttäristäni, tarvittiin paljon puita leivän paistamiseen, ja silloin minä otin pitkän nuoran, kiersin sen metsän ympärille, kiskaisin kerran nykäisten kaikki puut kumoon ja kannoin ne kotiin. Mahtaneeko enää olla ketään, joka voi yhdellä kertaa kiskaista kumoon niin paljon metsää?' – 'Enpä uskalla sanoa', tuumi länsigöötalainen, 'mutta minun nuoruudessani tuo seutu oli paljasta ja hedelmätöntä, mutta nyt ovat ihmiset istuttaneet metsää koko alueelle. Se on minusta miesten teko sekin.'

"'No, mutta eteläisessä osassa Länsi-Göötanmaata, siellä ei kai kukaan voi elää?' sanoi jättiläinen. – 'Oletteko ollut sitäkin maata valmistamassa?' kysyi länsigöötalainen. – 'Enpähän tiedä', sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että kun me jättiläislapset kuljimme siellä paimenessa, rakensimme me itsellemme niin monta kivihuonetta ja teimme toisiamme kivittämällä maan niin louhuiseksi, etten ymmärrä, kuinka niillä seuduin on voitu peltoja perata.' – 'Niin, eihän siellä juuri maksa vaivaa maata viljellä', sanoi länsigöötalainen, 'mutta sen seudun kansa on oppinut kutomaan ja tekemään puutöitä, ja minusta on kuin olisi henkensä elättäminen semmoisessa seudussa kunnokkaampaa kuin semmoisen seudun turmeleminen.'

"'Nyt minä kysyn vielä yhtä asiaa', sanoi jättiläinen. 'Millaista on nyt rannikolla, missä Göötanjoki laskee mereen?' – 'Onko teillä ollut sielläkin jotakin tekemistä?' kysyi merimies. – 'Enpähän juuri tiedä', sanoi jättiläinen, 'mutta minä muistan, että meillä oli tapana mennä rantaan, houkutella luoksemme valaita ja ratsastaa niiden selässä vuonoissa ja saarien salmissa. Mahtanetteko te tehdä samalla tavalla?' – 'Se jääköön sanomatta', vastasi merimies, 'mutta teko se on sekin, että me ihmiset olemme rakentaneet kaupungin Göötanjoen suuhun, josta lähtee laivoja kaikille maailman vesille.'

"Jättiläisen otsa oli hänen näitä vastauksia kuullessaan vetäytynyt yhä syvempiin ryppyihin, ja näkyi kyllä hyvin, että hän oli kovin tyytymätön siihen, että ihmiset olivat päässeet luonnon herroiksi. 'Huomaan, että Länsi-Göötanmaassa on tapahtunut suuria muutoksia', sanoi hän, 'ja minun tekisi mieleni palata sinne takaisin asettamaan yhtä ja toista ennalleen.' Kun merimiehet kuulivat tämän, he alkoivat käydä hiukan levottomiksi. He pelkäsivät, ettei jättiläinen palaisi Länsi-Göötanmaahan missään hyvissä aikeissa, mutta siitä he eivät tietysti uskaltaneet olla tietävinään. 'Varmaankin otettaisiin teidät, taatto, siellä hyvästi vastaan', sanoi toinen. 'Me panemme kaikki kirkon kellot soimaan teidän kunniaksenne.' – 'Vai niin, vai vielä siellä on kirkonkellojakin, Länsi-Göötanmaassa', sanoi jättiläinen ja näytti epäröivän. 'Eivätkö ne jo ole rämpyttäneet rikki niitä karjan kellojaan Husabyssä ja Skarassa ja Varnhemissa?' – 'Kyllä ne ovat vielä tallella kaikki, ja ne ovat saaneet monta sisarta lisää sen jälkeen. Nyt ei ole yhtä ainoaa paikkaa koko Länsi-Göötanmaassa, jonne ei kuuluisi kirkonkelloja.' – 'Silloin minun kai pitänee jäädä tänne, missä olen', sanoi jättiläinen, 'sillä nehän ne olivat ne kirkonkellot syynä siihen, että minä muutin pois kotimaastani.'

"Hän vaipui nyt ajatuksiinsa, mutta kohta hän taas kääntyi merimiesten puoleen. 'Voitte rauhallisesti laskeutua levolle tulen ääreen', sanoi hän. 'Huomenna varhain taitaa tästä kulkea laiva ohi, ja se ottaa teidät ja vie kotimaahanne. Mutta palkkioksi siitä vieraanvaraisuudesta, jota olen teille osoittanut, pyydän teiltä vain sen palveluksen, että heti kotiin tultuanne menette Länsi-Göötanmaan parhaan miehen luo ja annatte hänelle tämän sormuksen. Sanokaa hänelle minulta ne terveiset, että jos hän panee sen sormeensa, tulee hänestä paljoa enemmän, kuin mitä hän on.'

"Palattuaan kotimaahansa menivät merimiehet heti Länsi-Göötanmaan parhaan miehen luo ja antoivat hänelle sormuksen. Mutta hän oli liian viisas pannakseen sen heti sormeensa. Sen sijaan hän ripusti sen pihallaan olevaan pieneen tammeen. Samassa alkoi tammi kasvaa niin pian, että kaikki sen huomasivat. Se alkoi versoa ja oksittua. Runko paksuni ja kaarna kovettui. Puuhun tuli uusia lehtiä ja ne karisivat, se kukki ja hedelmöi ja kasvoi vähässä ajassa niin suureksi, ettei kukaan ollut nähnyt sen mahtavampaa tammea. Mutta tuskin se oli päässyt täysikasvuiseksi, kun se yhtä nopeasti alkoi kuihtua, oksat putosivat pois, runko kävi ontoksi ja puu mätäni, niin ettei siitä jäänyt jäljelle mitään muuta kuin juurikanto.

"Silloin tuo Länsi-Göötanmaan paras mies otti sormuksen ja nakkasi sen kauas. 'Tämä jättiläisen lahja on semmoinen, että se antaisi miehelle suuria voimia ja tekisi hänestä lyhyessä ajassa muita mainiomman miehen', sanoi hän. 'Mutta se saisi hänet ponnistamaan niin, että hänen kuntonsa ja onnensa pian olisi lopussa. En tahdo sitä käyttää, ja minä toivon, ettei kukaan sitä löydä, sillä sitä ei lähetetty tänne missään hyvässä tarkoituksessa.' Mutta voihan olla mahdollista, että sormus on löydetty. Aina kun joku jalo ihminen ponnistaa liiaksi voimiaan tehdäkseen hyvää, tekee mieli kysyä, onko hän ehkä löytänyt sormuksen, ja sekö pakottaa häntä tekemään työtä niin, että hän turmelee itsensä ja että hänen täytyy jättää työnsä keskeneräiseksi."

Laulu

Pieni opettaja oli kertoessaan kävellyt reippain askelin, ja kun tarina oli lopussa, huomasi hän olevansa melkein perillä. Hän näki jo suuret ulkorakennukset, jotka olivat kauniiden puiden varjossa, niinkuin kaikki muukin tässä talossa. Ja ennen kuin hän oli mennyt niiden ohi, häämötti jo linna korkealta penkereeltään.

Tähän saakka hän oli iloinnut yrityksestään eikä vähääkään epäröinyt, mutta nyt kun hän näki linnan, rupesi rohkeus pettämään. Ajatella, jospa olikin ihan hullua se, mitä hän aikoi tehdä. Olihan hän niin pieni ja vähäpätöinen, ja kukapa nyt oli hänen kiitostaan vailla. Ehkä ne vain nauravat hänelle, kun hän tulla tupsahtaa tällä tavoin kansakoululasten kanssa. Eivät he eikä hän osaa laulaa niin kauniisti, että kukaan siitä välittää.

Hän alkoi kulkea hiljempää, ja kun hän oli tullut linnan kukkulalle vieväin portaiden luo, hän poikkesi tieltä ja nousi niitä myöten ylös. Hän tiesi aivan hyvin, että suuri linnarakennus oli ollut asumaton aina siitä pitäen, kun vanha herra oli kuollut. Hän meni sinne vain saadakseen aikaa ajatella, oliko hänen mentävä eteenpäin vai oliko hänen käännyttävä pois.

Tultuaan penkereelle ja nähtyään linnan, joka välkkyi valkoisena kuutamossa, nähtyään pensasaidat ja kukkaslaitteet ja kiviaidan nurmineen ja komeine portaineen, hän masentui yhä enemmän. Hänestä oli kaikki niin ylhäistä ja komeaa, ettei hän enää ymmärtänyt, mitä tekemistä hänellä oli täällä. Hieno, valkoinen linna näytti sanovan hänelle: "Älä lähesty minua! Luuletko, että sinä ja sinun koululapsesi voitte tuottaa mitään iloa sille, joka on tottunut asumaan tämmöisessä paikassa."

Päästäkseen epäilyksistään kertoi opettajatar koululapsille vanhasta ja nuoresta herrasta juuri sen, mitä itse oli kuullut ollessaan oppilaana Näsissä. Ja se rohkaisi hänen mieltään. Olihan se kuitenkin totta, että linna ja koko paikka oli lahjoitettu käsityöseminaarille. Ne oli lahjoitettu sitä varten, että opettajat ja opettajattaret saisivat elää täällä onnellisina jonkin aikaa ja sitten viedä täältä mennessään tietoja ja iloa koululapsilleen. Mutta jos he täällä olivat antaneet koululle semmoisen lahjan, niin olivathan he sillä myöskin osoittaneet osaavansa antaa arvoa kouluväelle. Juuri he olivat osoittaneet pitävänsä Ruotsin lasten kasvatusta kaikkea muuta tärkeämpänä. Täällä ei ollut mitään aihetta ruveta ujostelemaan.

Nämä ajatukset rohkaisivat häntä hiukan, niin että hänestä tuntui kuin pitäisi hänen panna toimeen, mitä oli aikonut. Ja saadakseen lisää luottamusta hän kääntyi alas puistoon, joka oli linnan kukkulan ja järven välissä. Kävellessään ihanain puiden alla, jotka seisoivat tummina ja salaperäisinä kuutamossa, heräsi hänessä monta iloista muistoa. Hän kertoi lapsille, millaista oli ollut täällä Näsissä hänen aikanaan ja kuinka onnellinen hän oli ollut opiskellessaan ja joka päivä puuhaillessaan tässä kauniissa puistossa. Hän kertoi juhlista ja leikeistä ja työstä, mutta ennen kaikkea hän kertoi siitä suuresta hyväntahtoisuudesta, jonka ansiosta hän ja niin moni muu oli päässyt tähän paikkaan. Tällä tavoin opettajatar sai ylläpidetyksi rohkeuttaan sen verran, että pääsi puiston läpi ja vanhan kivisillan yli ja saapui rantaniitylle, missä johtajan huvila oli koulurakennusten keskessä.

Ihan sillan korvassa oli vihreä kisakenttä, ja kun hän kulki sen ohi, kertoi hän lapsille, kuinka kaunista siellä oli kesäiltoina, kun kenttä oli täynnä valkopukuisia ihmisiä ja kun laululeikit ja pallopelit seurasivat toisiaan. Hän näytti lapsille Vänhemin, jossa oli kokoussali, seminaarin, jossa luennot pidettiin, huvilat, joissa olivat voimistelu- ja veistosalit. Hän kulki reippain askelin ja puheli lakkaamatta, ettei ehtisi ruveta hätäilemään, mutta kun hän viimein oli tullut niin pitkälle, että näki johtajan asunnon, pysähtyi hän yht'äkkiä.

"Tiedättekö, lapset, me emme taidakaan mennä edemmä", sanoi hän. "En tullut ennen ajatelleeksi, että johtaja ehkä on niin sairas, että me vain häiritsemme häntä laulullamme. Olisihan kauheaa, jos hän meidän tähtetnme tulisi huonommaksi."

Pieni Niilo Holgerinpoika oli seurannut lapsia koko ajan ja kuullut kaiken, mitä opettajatar oli puhunut. Hän tiesi myöskin sen, että he olivat lähteneet liikkeelle laulaakseen jollekulle, joka oli sairaana tuolla huvilassa, ja hän ymmärsi nyt, ettei laulusta tulekaan mitään sentähden, että he pelkäävät häiritsevänsä sairasta.

"Onpa vahinko, että he menevät tiehensä laulamatta", ajatteli hän. "Olisihan helppo asia ottaa selkoa siitä, jaksaako tuo sisällä olija kuulla heitä. Miksei opettajatar mene huvilaan kysymään joltakin?"

Mutta se ei näyttänyt johtuvan opettajan mieleen, vaan hän kääntyi ja meni hiljalleen pois. Koululapset väittelivät vähän vastaan, mutta hän sanoi: "Ei, ei! Oli tyhmää lähteä tänne laulamaan, kun on näin pimeä, me vain häiritsisimme."

Silloin Niilo Holgerinpoika ajatteli, että jollei kukaan muu niin hän menee ottamaan selkoa siitä, onko sairas niin heikko, ettei siedä kuulla hiukan laulua. Hän erosi muista ja juoksi taloon. Huvilan edustalla oli vaunut ja vanha kuski seisoi hevosten vieressä odottamassa. Poika oli tuskin ehtinyt portaiden eteen, kun eteisen ovi aukeni ja ovesta tuli sisäkkö tarjotinta kantaen. "Larsson saa vielä vähän aikaa odottaa tohtoria", sanoi hän. "Rouva lähetti minut tuomaan teille vähän lämmintä juotavaa."

"Kuinka isäntä voi?" kysyi kuski. "Kipuja ei ole enää, mutta on niinkuin sydän olisi pysähtynyt. Tuntiin johtaja ei ole liikahtanutkaan." – "Luuleeko tohtori lopun lähestyvän?" – "Se on sillä vaiheella, Larsson, se on sillä vaiheella. On niinkuin johtaja lepäisi ja kuulostaisi, kutsuuko kukaan. Jos tulee kutsumus ylhäältä, on hän valmis sitä seuraamaan."

Niilo Holgerinpoika lähti kiireesti juoksemaan tietä pitkin saavuttaakseen opettajattaren ja lapset. Hän muisti, kuinka oli ollut silloin kun äidin isä kuoli. Hän oli ollut merimies ja kun hän oli viimeisillään, oli hän pyytänyt avaamaan ikkunan, saadakseen vielä kerran kuulla tuulen kohinaa. Ja jos nyt se, joka oli sairaana, oli niin mielellään ollut nuorten keskessä ja rakastanut heidän leikkejään ja laulujaan…?

Opettaja asteli kahden vaiheilla käytävää myöten. Kun hän näin poistui Näsistä, teki hänen mielensä kääntyä, ja kun hän oli ollut matkalla sinne, oli hänen mielensä myöskin tehnyt kääntyä. Hän oli yhäkin suuressa tuskassa eikä tiennyt mitä tehdä.

Hän ei enää puhunut lapsille, vaan asteli äänetönnä. Käytävä oli niin pimeä, ettei hän nähnyt mitään. Mutta hän oli kuulevinaan ihmisääniä ympäriltään. Hän oli kuulevinaan tuskaisia hätähuutoja tuhannelta taholta. "Olemme niin kaukana me muut", sanoivat äänet. "Mutta sinä olet lähellä. Mene ja laula, mitä me kaikki tunnemme!"

Ja hän muisteli kaikkia niitä, joita johtaja oli auttanut ja ottanut hoitoonsa. Olihan hän aivan suunnattomasti ponnistellut auttaakseen kaikkia niitä, jotka apua tarvitsivat. "Mene ja laula hänelle!" kuiskuteltiin hänen ympärillään. "Älä anna hänen kuolla, ennen kuin hän on saanut tervehdyksen koulustaan! Älä ajattele pienuuttasi ja vähäpätöisyyttäsi! Ajattele sitä suurta joukkoa takanasi! Saata hänen tietoonsa, ennen kuin hän lähtee meidän luotamme, kuinka me kaikki häntä rakastamme!"

Opettajatar kulki yhä hitaammin. Silloin hän kuuli jotakin, joka ei ollut vain hänen oman sielunsa ääntä ja kehoitusta, vaan joka tuli häntä itseään ulkopuolella olevasta maailmasta. Se ei ollut mikään tavallinen ihmisääni, se oli niinkuin linnun huutoa tai niinkuin sirkan soittoa. Mutta se huusi aivan selvästi sekin, että hänen pitäisi kääntyä.

Eikä enempää tarvittu. Hän kääntyi.

Opettajatar ja koululapset olivat laulaneet pari laulua johtajan ikkunan alla. Laulu oli hänen omastakin mielestään kaikunut niin merkillisen kauniilta tänä iltana. Oli niinkuin vieraat äänet olisivat laulaneet mukana. Oli kuin avaruus olisi ollut täynnä ääniä ja säveliä. Kun he vain alkoivat laulaa, niin oli heidän ääniinsä tullut sointua ja voimaa, jota niissä ei ennen ollut. Silloin aukeni äkkiä eteisen ovi ja joku riensi ulos. "Nyt tullaan sanomaan, ettei saa laulaa enää", ajatteli opettajatar. "Kun en vain olisi saanut aikaan jotakin onnettomuutta!" – Mutta eipä ollutkaan niin. Tultiin sanomaan, että hän tulisi huoneeseen lepäämään ja että hän sitten vielä laulakii pari laulua.

Siellä tuli tohtori häntä vastaan. "Vaara on tällä kertaa ohi", sanoi hän. "Hän oli horroksissa ja sydän löi yhä heikommin. Mutta kun te aloitte laulaa, oli niin kuin hän olisi saanut kutsun kaikilta niiltä, jotka häntä tarvitsevat. Hän tunsi, ettei hänen leponsa aika vielä ollut tullut. Laulakaa hänelle vielä! Laulakaa ja iloitkaa, sillä minä luulen, että teidän laulunne palautti hänet elämään! Nyt ehkä saamme pitää hänet vielä pari vuotta."