Kitabı oku: «Pianonvirittäjä»

HENKILÖT:

Sisällysluettelo

Tanu Sillanpää, maanviljelijä. Katri, hänen vaimonsa. Hilja, heidän tyttärensä. Helmi Kunnas, Hiljan koulutoveri. Koskinen, eläinlääkäri. Soinne, pianonvirittäjä. Arvo Ungermo, ylioppilas. Renki-Ville. Piika-Mari.

Sillanpään hyvänpuoleisesti kalustettu sali. Salissa on piano. Ovia kolme: ulos, väenpuolelle ja Hiljan kamariin.

Hilja (sohvassa Helmiä hyväillen). Ettäs sinä sentään tulit! Sinä helmeni, päärlyni, kullannuppuni ja sokeritoppani! Nyt meidän tulee käyttää aikamme niin herttasesti ja hauskasti kuin lehdon livertävät lintuset! Ja minä pidän sinut omanani koko, ihan koko kesän!

Helmi. Hyväksi aikaa jäänkin oikein mielelläni, mutta tuskin sentään koko kesäksi voin. Oi, miten viehättävää täällä on, niin tuoresta, tuoksuvaa ja viheriäistä! Ja sireenit juuri kukkaan puhkeamaisillaan! Tiedätkös, minun teki niin kovasti mieleni hypätä rattailta eilen asemalta tullessani ja taitella metsästä suuren kimpun kukkaan puhkeavia sireenejä. Vihreä metsä tien varressa oli niin ihmeen viettelevä.

Hilja. Voimmehan mennä sinne tänään. Taittelemme sireenejä ja asetamme vesilaseihin joka ikkunalle ja pöydälle.

Helmi. Ja telmimme ja heiskaroimme metsässä kuin karitsat! Kyllä sinä olet onnellinen, kun kotisi on täällä maalla, luonnon helmassa!

Hilja. Olenhan minä … nyt kun sinä tulit…

Helmi (katsoo utelevasti). Miten sinä, pikku muruseni, sait täällä talvesi kulumaan?

Hilja. Kysys muuta! Olla ensin niin monta talvea ilosessa kaupungissa, hyvien toverien seurassa — ja sitte hautautua tänne…

Helmi. Rauhallista täällä lienee elämä talvella?

Hilja. Olin aivan kuin elävältä haudattuna! Olisin tullut niin mielelläni kaupunkiin, mutta mitäs minä siellä enää … kouluaikani oli jo lopussa. Ja isä-ukko, se aina jaarittelee siitä "maahengestään" — ikäänkuin minun pitäisi tuota päätä valmistautua jonkun maanmyyrän karjapiiaksi!

Helmi. Mutta entäpä, jos emännäksi…?

Hilja. Vai … sinä sokeritoppani! Kuka kunnon talonpoika minusta hupakosta huolisi! En minä osaa kantaa suuria avainkimppuja, keittää ja paistaa ja komennella suurta piikalaumaa…

Helmi. Etkö, nupukkani… Mutta, asiasta toiseen! Tottakai sinulla on täällä hyviä ystäviä, seuraa, jonka kanssa joskus saat hupailla?

Hilja. Ettäpä jos olisi! En minä, hilsuseni, ole täällä oikein harmoniseerannut. Pojat ja tytöt elävät täällä niin toisissa, omissa maailmoissaan ja minä … niin, minä olen heille melkein vennonvieras, istun ja huokailen yksikseni. Tiedätkös, Helmiseni, että minulla on ollut täällä niin ikävä, niin ikävä väliin, että on tehnyt mieli keksimään jos mitä hullutuksia…

Helmi (hyväillen). Mitä sinä olet keksinyt?

Hilja. Jos mitä…! Tiedätkös, että minä olen ihan aikonut karata täältä… Olisin varmaan livistänyt tieheni, jos olisin vähänkin tietänyt minne mennä … ja miten saada isältä matkarahat…

Helmi. Oletpa sinä romantillinen!

Hilja. Ja kerran minä juoksin — keskellä yötä — nurkkatansseihin tuonne kylän laidalle…

Helmi (uteliaana). Millaista siellä oli?

Hilja. No, tanssin jylkytystä … sellaista pölkkytanssia … jotkut pojat olivat "hiprakassa", kuten sanoivat, ja vähän melusivat. Minuun katsoivat kuin "lehmä punaseen veräjään". Joku pojista pyysi minua tanssiin, mutta vei niin kankeasti, ettei se ollut hauskaa.

Helmi. Minäkin tahtoisin kerran mennä…

Hilja. Voimmehan mennä, jos tahdot. Niillä on niitä joka viikko.

Helmi. Kuules, etkö sinä ole ollut edes kirjevaihdossa?

Hilja. Niinkö kirjevaihdossa? (Naurahtaa hämillään). Olenhan minä ollut sinun kanssasi…

Helmi. Etkö muitten toverien?

Hilja. Kenen sitte? Sinähän olet minun ainoa paras ystäväni maailmassa!

Helmi. No, esimerkiksi — Arvo Ungermon kanssa?

Hilja. Senkö velikullan? En, en.

Helmi. Mutta sinähän pidit hänestä? Vai —?

Hilja. Totta kai — kuka nyt ei pitäisi niin hauskasta pojasta…

Helmi. Kyllä sinä … kyllä sinä pidit vähän enemmänkin kuin muut…

Hilja. No, elä nyt, Helmi!

Helmi. Ja hän oli sinuun innostunut enemmän kuin kehenkään.

Hilja. Helmi!

Helmi. Ja luulenpa, että hän on vieläkin!

Hilja. Jopahan vaan … sellainen huitukka … ei enää minua muistakaan … tuskin tuntisi, jos vastaan tulisi…

Helmi. Eiköhän hän vaan yhä haaveile sinusta. Ihanhan se hulivili muuttui toiseksi ihmiseksi sinun lähdettyäsi. Eikä häntä vielä nytkään näy missään, vaikka ennen oli sinun kanssasi kaikkialla. Hän on kuin pelkkää kaihoa ja ikävää…

Hilja. Eihän hän ole minulle edes yhtään kertaa kirjottanut. Ei hän minua muista … enkä minä häntä … mutta puhutaan nyt jostakin muusta!

Helmi. No, olkoon sitte! (Hilja vaipuu haaveilelemaan.) Ja nyt, nyt sinä kuitenkin muistelet häntä…

Hilja. Enpähän … sellaista veitikkaa! (Hymyilee yksikseen.) Mutta hän oli sittenkin pohjaltaan hyvä poika, vaikka se niin paljo hullutteli… Eikö sinustakin ollut?