Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut», sayfa 16

IX.
Mustapukuinen mies

"Otatteko vastaan tämän herrasmiehen, rouva?" Dolores Kesselbach otti käyntikortin lakeijalta ja luki:

"André Mauny… En", hän vastasi. "Minä en tunne häntä."

"Hän tuntuu olevan hyvin kiihkeä tapaamaan teitä, rouva. Hän sanoo teidän odottavan."

"Ahaa… mahdollista… Kyllä, osottakaa hänet tänne."

Niiden tapausten perästä, jotka olivat mullistaneet hänen elämänsä ja armottomasti vainonneet häntä, oli Dolores lyhyen aikaa asuttuaan Hôtel Bristolissa valinnut asuntonsa eräästä rauhallisesta talosta Rue des Vignesin varrelta, Passyn etukaupungista. Talon takana oli kaunis puutarha, ja ylt'ympärillä oli lehteviä puistikkoja. Sellaisina päivinä, jolloin tavallista tuskaisemmat kohtaukset eivät pidättäneet häntä aamusta iltaan asti makuuhuoneensa suljettujen ikkunaluukkujen takana, antoi hän palvelijainsa kantaa itsensä puiden siimekseen, makaillen siellä synkkämielisyyden uhrina, kykenemättömänä taistelemaan kovaa kohtaloansa vastaan.

Askeleita kuului sorapolulta ja lakeija palasi, mukanaan sievän näköinen nuori mies, hyvin yksinkertaisesti puettu siihen hiukan vanhentuneeseen tapaan, joka on vielä osittain käytännössä taidemaalariemme keskuudessa, kaulassaan alas käännetty kaulus ja liehuva sininen valkotäpläinen huivi.

"Nimenne on André Mauny?" sanoi Dolores.

"Niin, madame."

"Minulla ei ole kunniaa…"

"Suokaahan anteeksi, madame. Tietäen minut madame Ernemontin, Genevièven isoäidin, ystäväksi, te kirjotitte hänelle Garchesiin, sanoen haluavanne puhutella minua. Minä olen tässä."

Dolores kohottausi hyvin kiihtyneesti:

"Oi, te olette…"

"Niin."

Toinen sopersi:

"Todellako?… Tekö siinä?… En tunne teitä samaksi."

"Ette tunne minua ruhtinas Paul Sernineksi?"

"En… kaikki on erilaista… otsa… silmät… Eivätkä tuollaiseksi…"

"Tällaiseksi sanomalehdet kuvanneet Santén vankia", täydensi vieras hymyillen. "Ja kuitenkin minä se olen."

Seurasi pitkällinen vaitiolo, joll'aikaa he olivat hämillään ja rauhattomina.

Viimein kysyi vieras:

"Saisinko tietää syyn…?"

"Eikö Geneviève teille maininnut?…"

"En ole häntä tavannut… mutta hänen isoäidistään tuntui, että te tarvitsette palveluksiani…"

"Aivan niin… aivan niin…"

"Ja millä tavoin…? Minua kovin ilahuttaa…"

Rouva Kesselbach epäröitsi hetkisen ennen kuin kuiskasi:

"Minä pelkään."

"Pelkäätte!" huudahti toinen.

"Niin", vahvisti puhuja matalalla äänellä, "minä pelkään, pelkään kaikkea… pelkään elämää. Minä olen kärsinyt niin paljon… en voi sietää enempää."

Toinen katseli häntä syvää sääliä kuvastavin silmin. Se epämääräinen tunne, joka oli häntä aina vetänyt tähän naiseen, sai täsmällisemmän luonteen nyt, kun hän pyysi suojelusta. Hän tunsi kiihkeätä intoa omistautua kärsivälle kokonaan, ilman palkinnon toivoa.

Rouva Kesselbach jatkoi:

"Tunnen, että ympärilläni liikkuu ihmisiä."

"Mutta missä tarkotuksessa?"

"Minä en tiedä. Vihollinen vain hiippailee lähettyvillä ja yhä likenee."

"Oletteko nähnyt sitä? Oletteko havainnut mitään?"

"Kyllä: toissa päivänä kulki kaksi miestä moneen kertaan kadulla tästä ohitse, pysähdellen talon edustalla."

"Osaatteko kuvata heitä?"

"Näin toisen heistä paremmin kuin toisen. Hän oli kookas ja vanttera, puhtaaksi ajeltu, yllään pieni ihan lyhyeksi leikattu verkatakki."

"Kenties jonkun kahvilan tarjoilija?"

"Niin, päätarjoilija. Minä annoin palvelijain seurata häntä. Hän meni Rue de la Pompea alas ja astui erääseen tavallisen näköiseen rakennukseen. Pohjakerrassa on viinitupa; se on kadun ensimäinen talo, vasemmalla. Sitte toissa yönä näin makuuhuoneeni ikkunasta varjon hiiviskelevän puutarhassa."

"Siinäkö kaikki?"

"Niin."

Toinen mietiskeli ja teki sitten esityksen:

"Antaisitteko kahden mieheni nukkua jossakin pohjakertanne huoneessa?"

"Kahden miehenne?…"

"Ei teidän tarvitse arkailla! Ne ovat siivoja miehiä, vanha Charolais ja hänen poikansa, eivätkä he vähääkään näytä siltä mitä ovat… Heidän suojeluksessaan olette täydessä turvassa… Mitä minuun tulee…"

Hän epäröitsi. Hän odotteli Doloresin pyytävän häntä käymään uudestaan. Tämän pysyessä vaiti hän pitkitti:

"Mitä minuun tulee, niin on parempi, ettei minua nähdä täällä… teidän tähtenne. Miehiltäni saan tietää, miten asiat kehittyvät…"

Hän olisi halunnut sanoa enemmän ja istuutua hänen viereensä viihdyttelemään häntä. Mutta samalla hän tunsi, että ainoakin sana lisää hänen taholtaan olisi ollut loukkaus.

Sitte hän kumarsi surevalle hyvin syvään ja poistui.

Hän asteli puutarhakäytävää myöten hyvin ripeästi, päästäkseen kiireesti ulkopuolelle ja hillitäkseen tunteittensa kuohua. Lakeija odotteli häntä eteisen ovella. Hänen astuessaan kadulle soitti joku ulko-oven kelloa, nuori nainen.

Hän hätkähti:

"Geneviève!"

Tyttö käänsi kummastuneet katseensa häneen ja tunsi hänet heti, vaikkakin häntä suunnattomasti ihmetytti hänen ulkomuotonsa tavaton nuorekkuus; ja kohtaus järkytti niin suuresti hänen mieltään, että hän hoiperteli ja oli tukea saadakseen pakotettu nojautumaan ovea vasten. Toinen oli ottanut hatun päästään ja silmäili tyttöä, rohkenematta ojentaa hänelle kättään. Ojentaisiko tyttö omansa? Hän ei enää ollut ruhtinas Sernine: hän oli Arsène Lupin. Ja tyttö tiesi hänen vast'ikään päässeen vankilasta.

Ulkona satoi. Geneviève antoi sateenvarjonsa lakeijalle ja sanoi:

"Avatkaa se, olkaa hyvä, ja pankaa jonnekin kuivamaan."

Sitte hän astui suoraa päätä sisälle.

"Mies poloinen!" surkutteli itseänsä Lupin kävellessään pois. "Olipa siinä sarja kovia kolauksia, sinun laisellesi herkälle kiihkomieliselle olennolle! Sinun tulee vartioida sydäntäsi, taikka… Haa, jopa nyt jotakin! Alkavatpa jo silmäni vettyä! Lupin-herraseni: sinä alat vanheta!"

Hän taputti olkapäälle erästä nuorta miestä, joka Chaussée de la Muetten poikki astuen aikoi Rue des Vignesille. Nuori mies seisahtui, tuijotti häneen ja sanoi:

"Anteeksi, monsieur, minulla ei luullakseni ole kunniaa…"

"Ajatelkaa tarkoin, hyvä hra Leduc. Vai onko muistinne kokonaan haihtunut? Ettekö muista Versaillesia? Ja Hôtel des Trois-Empereursin pikku ullakkohuonetta?"

Nuori mies ponnahti taaksepäin:

"Te!"

"No, minäpä juuri! Luulitteko Lupinin erinneen tästä elämästä?" Hän taputteli häntä leppeästi olalle. "No, no, nuori mies, älkäähän olko säikähdyksissänne. Aika ei ole vielä tullut. Sepitelkää säkeitänne… te onnellinen runoilija!"

Sitte hän kouraisi Leducin käsivartta rajusti ja sanoi, katsoen häntä suoraan silmiin:

"Mutta aika lähenee… runoilija! Älkää unohtako, että te olette minun ruumiiltanne ja sielultanne. Ja valmistautukaa näyttelemään osaanne. Siitä tulee uhkea ja mahtava osa. Ja niin totta kuin elän, uskonkin teidän olevan mies sitä näyttelemään!"

Hän puhkesi nauramaan, käännähti kantapäillään ja jätti nuoren Leducin seisomaan ihmeissään.

Hiukan edempänä, Rue de la Pompen kulmassa, oli se viinitupa, josta rouva Kesselbach oli puhunut. Hän meni sisälle ja puheli pitkään omistajan kanssa.

Sitten hän otti taksa-automobilin ja ajoi Grand Hoteliin, missä asui André Maunyn nimisenä.

Doudevillen veljekset odottivat häntä. Vaikka Lupin olikin tottunut tuollaiseen riemuun, hiveli häntä kuitenkin ystävissään ilmenevän ihailun ja palvomisen ylenpalttisuus.

"No, älkäähän nyt noin suunniltanne olko, te kaksi!" sanoi Lupin. "Ja kertokaa minulle asioita: minä en ole nähnyt sanomalehtiä. Mikä vaikutus oli minun paollani yleisöön?"

"Järisyttävä, isäntä!"

"Mikä oli viranomaisten selityksenä siitä?"

"Teidän pakonne tapahtui Garchesissa, kun yritettiin uudelleen näytellä Altenheimin murhaa. Pahaksi onneksi ovat sanomalehtimiehet todistaneet, että se oli mahdotonta."

"Sen jälkeen?"

"Sen jälkeen on yleinen kiihtymys vallinnut. Ihmiset ihmettelevät, nauravat ja huvittelehtivat järjestysvallan vahingosta kuin hullut."

"Weber?"

"Weber on pahemmassa kuin pulassa."

"Onko mitään uutisia etsivästä osastosta? Eikö ole murhasta saatu mitään ilmi? Eikö ole mitään vihiä siitä, kuka Altenheim todellisuudessa oli?"

"Ei."

"Istuutukaahan ja ottakaa kynä. Minä sanelen kirjeen, joka teidän tulee toimittaa 'Grand Journaliin' tänä iltana. Maailma on kyllin kauvan odotellut tietoja minusta. Se pian pakahtuu kärsimättömyyteensä. Kirjottakaa."

Hän saneli:

'Grand Journalin' toimittajalle.

Hyvä herra: – Minun täytyy lausua anteeksipyyntöni lukijoillenne siitä, että jätin heidän oikeutetun kärsimättömyytensä tyydyttämättä.

Olen päässyt vankilasta enkä voi mitenkään ilmaista, millä tavoin se onnistui. Niinikään olen pakoni jälkeen saanut ilmi tuon kuuluisan salaisuuden, eikä minulle ole mahdollista paljastaa sitä, yhtä vähän kuin kertoakaan, miten sen selville sain.

Kaikki tämä kelpaa aikanaan aiheeksi jokseenkin omituiseen kertomukseen, jonka vakinainen elämäkertani kirjottaja julkaisee muistiinpanoistani. Silloin se koituu Ranskan historian sivuksi, jonka meidän lapsenlapsemme lukevat mielenkiinnolla.

Nykyään on minulla tärkeämpiä asioita hoidettavana. Kyllästyneenä katselemaan, mihin käsiin minun käyttelemäni valta on joutunut – väsyneenä huomaamaan Kesselbach-Altenheimin jutun yhä pysyvän seisahduksissa, minä erotan hra Weberin ja otan takaisin sen kunniakkaan aseman, joka minulle tuotti mainetta ja yleisölle tyytyväisyyttä hra Lenormandin nimeä käyttäessäni.

Olen kaikella kunnioituksella nöyrin palvelijanne

Arsène Lupin,

Etsivän osaston päällikkö.'

Kello kahdeksalta illalla Arsène Lupin ja Jean Doudeville astelivat Caillardin hienoon ravintolaan. Lupin esiintyi iltapuvussa, mutta taiteilijan tapaan käyttäen leveitä housuja ja väljää kaulahuivia. Doudevillen yllä oli pitkä, musta takki; vakavalla sävyllään ja ulkoasullaan hän muistutti oikeuslaitoksen virkamiestä.

He istuutuivat sille puolelle ravintolaa, jonka erottaa isosta salista kaksi pilaria.

Lupin valitsi päivällisen kokeneen herkkusuun oivalla taidolla.

Hän söi hyvällä ruokahalulla ja vaiteliaana, tyytyen tuolloin tällöin virkahtelemaan lyhyitä lauseita, jotka kuvasivat hänen ajatustensa kulkua:

"Tietysti minä suoriudun… mutta siitä koituu kova urakka… Siinä on vastustajaa!… Se minua tyrmistyttää, etten kuusi kuukautta taisteltuani edes tiedä, mitä hän tahtoo!… Hänen pääkumppaninsa on kuollut. Me olemme lähellä taistelun loppua; ja kuitenkaan en vielä nytkään kykene älyämään hänen peliänsä… Mitä tavotteleekaan se ruoja?… Oma suunnitelmani on ihan selvä: käydä käsiksi suurherttuakuntaan, työntää omatekemäni suurherttua valtaistuimelle, antaa Geneviève hänelle vaimoksi… ja hallita. Sitäpä minä sanon selkeäksi, kunnialliseksi ja alttiiksi. Mutta hän, tuo vintiö, pimeyden kummitus: mihin tähtäilee hän?"

Hän kutsui:

"Tarjoilija!"

Päätarjoilija saapui:

"Mitä monsieur haluaa?"

"Sikaareja."

Päätarjoilija asteli pois, palasi ja availi useita laatikoita.

"Mitä niistä suosittelette?"

"Nämä Upmannit ovat varsin hyviä, monsieur."

Lupin antoi Doudevillelle yhden Upmannin, otti itselleen toisen ja leikkasi sen. Päätarjoilija raapaisi tulta ja ojensi hänelle tulitikkua. Lupin tarttui häntä äkillisellä liikkeellä ranteeseen:

"Ei sanaakaan… Minä tunnen teidät… Oikea nimenne on Dominique Lecas!"

Mies, iso ja vanttera, koetti riistäytyä irti. Hän huudahti tuskan huudahduksen: Lupin oli väännäyttänyt hänen ranteensa.

"Nimenne on Dominique… asutte Rue de la Pompen varrella, neljännessä huonekerrassa, minne vetäysitte nauttimaan pikku omaisuudesta, jonka saitte palvellessanne – kuuntele minua, narri, totisesti, tai särjen luusi! – saitte palvellessanne parooni Altenheimia, hänen pöydänkattajanansa."

Toinen seisoi liikkumattomana, kasvot pelosta valjuina. Heidän ympärillään oli pikku osasto tyhjänä. Sen viereisessä suojamassa istui kolme herrasmiestä tupakoiden ja kaksi paria jutteli liköörilasiensa ääressä.

"Näettehän, me olemme rauhassa… voimme puhella."

"Kuka te olette? Kuka te olette?"

"Ettekö minua muista? Mutta ajatelkaahan tuota kuuluisaa puolipäivällistä Villa Dupontissa!… Te itse, vanha veitikka, ojensitte minulle leivoslautasen… ja olivatpa ne laita leivoksia!"

"Ruhtinas…" sopersi toinen.

"Niin, niin, ruhtinas Arsène, ruhtinas Lupin itse… Ahaa, te hengitätte jälleen!… Te vakuutatte itsellenne, ettei teillä ole mitään peljättävänä Lupinin taholta, vai mitä? No, siinäpä olette väärässä, veikkonen; teillä on peljättävänä kaikkea." Hän otti taskustaan kortin ja näytti toiselle. "Tuossa, katsokaa, minä kuulun nyt poliisikuntaan. Sitä ei voida auttaa: siihen me kaikki lopulta joudumme, kaikki me rosvokuninkaat ja rikosruhtinaat."

"No?" sanoi päätarjoilija, yhä suuresti säikähdyksissään.

"No, menkäähän tuon vieraanne luokse, joka kutsuu teitä; hankkikaa hänelle haluamansa ja palatkaa minun luokseni. Eikä mitään joutavia, muistakaa se: älkää yrittäkö luikkia tiehenne. Minulla on kymmenen miestä asetettuna ulkopuolelle ja heillä on määräys pitää teitä silmällä. Menkää."

Päätarjoilija totteli. Viiden minuutin kuluttua hän tuli takaisin ja sanoi, seisoen pöydän edessä selkä isompaan suojamaan päin ikäänkuin puhelemassa sikaarien ominaisuuksista vieraittensa kanssa:

"No? Mitä on tekeillä?"

Lupin lateli joukon sadan frangin seteleitä riviin pöydälle:

"Yksi seteli jokaisesta kysymyksiini annetusta selvästä vastauksesta."

"Sovittu!"

"Minä alotan. Kuinka monta oli teitä parooni Altenheimin joukkueessa?"

"Seitsemän, minä kahdeksantena."

"Ei enempää?"

"Ei. Kerran vain otimme Italiasta muutamia työmiehiä valmistamaan maanalaista käytävää Villa des Glycinesistä Carschesissa."

"Eikö käytäviä ollut kaksi?"

"Oli; toinen johti Pavillon Hortenseen, toinen haarautui edellisestä ja kulki rouva Kesselbachin talon alitse."

"Mikä oli tarkotuksena?"

"Riistää pois rouva Kesselbach."

"Olivatko molemmat kamarineitsyet juonessa, Suzanne ja Gertrude?"

"Olivat."

"Missä he ovat?"

"Ulkomailla."

"Entä seitsemän toverianne, Altenheimin joukkueesta?"

"Minä olen eronnut heistä. He yhä pitkittävät puuhiaan."

"Mistä voin löytää heidät?"

Dominique epäröitsi. Lupin asetti hänen eteensä kaksi tuhannen frangin seteliä ja sanoi:

"Epäröimisenne on teille kunniaksi, Dominique. Mutta ei auta muu kuin niellä se kuin mies ja vastata."

Dominique ilmaisi:

"Heidät tapaatte n:o 5:stä Route de la Révolten varrella Neuillyssä.

Yhtä heistä nimitetään Välikauppiaaksi."

"Mainiota. Ja nyt Altenheimin nimi, todellinen nimi. Tiedättekö sen?"

"Kyllä, – Ribeira."

"Dominique, Dominique, älkää toimittako itsellenne ikävyyksiä.

Ribeira oli vain tekonimi. Minä kysyin todellista nimeä."

"Parbury."

"Tekonimi sekin."

Päätarjoilija epäröitsi. Lupin siirsi hänen eteensä kolme sadan frangin seteliä.

"Pyh, mitä minä välitän!" sanoi mies. "Kuolluthan hän on jo, eikö olekin varmasti?"

"Hänen nimensä", vaati Lupin.

"Hänen nimensä? Chevalier de Malreich."

Lupin hypähti tuolillaan.

"Mitä? Mitä sanottekaan? Chevalier – sanokaa uudestaan – chevalier…?"

"Raoul de Malreich."

Pitkällinen äänettömyys. Eteensä tuijotellen ajatteli Lupin Veldenzin hullua tyttöä, joka oli kuollut myrkytettynä: Isildalla oli sama sukunimi, Malreich. Ja esi-isänä oli se ranskalainen pikku aatelismies, joka oli kahdeksannellatoista vuosisadalla saapunut Veldenzin hoviin.

Hän ryhtyi jälleen kuulusteluunsa:

"Mihin kansallisuuteen kuului tämä Malreich?"

"Häh oli ranskalaista sukuperää, mutta Saksassa syntynyt… Näin kerran eräitä hänen papereitansa… niistä sain hänen nimensä tietooni."

Lupin mietti, ja kysyi:

"Hänkö joukkoanne johti?"

"Niin."

"Mutta hänellä oli kumppani?"

Päätarjoilijan kasvot ilmaisivat mitä lamauttavinta säikähdystä. Lupin näki niissä kuvastuvan samanlaisen kauhun ja kammon, jota hän itsekin tunsi murhaajaa ajatellessaan.

"Oi, siitä älkäämme puhuko… siitä toisesta ei sovi puhua."

"Kuka hän on, minä kysyn?"

"Hän on isäntä… päällikkö… Kukaan ei häntä tunne."

"Mutta te olette hänet nähnyt. Vastatkaa minulle. Oletteko nähnyt hänet?"

"Joskus pimeässä… yöllä. En kertaakaan päivänvalossa. Hänen käskynsä tulivat pikku paperilappusille kirjotettuina… tai puhelimella."

"Hänen nimensä?"

"Minä en sitä tiedä. Meillä ei koskaan ollut tapana puhua hänestä. Se olisi ollut onnetonta."

"Hän käyttää mustaa pukua, eikö niin?"

"Niin tekee. Hän on lyhyt ja hintelä… vaaleatukkainen…"

"Ja hän tappaa, vai mitä?"

"Niin, hän tappaa… hän tappaa siinä missä toinen saattaisi vain leipäpalasen siepata."

Puhujan ääni vapisi. Hän pyyteli:

"Jättäkäämme se sikseen… hänestä ei sovi puhua… Vakuutan teille, se on onnetonta."

Lupin oli vaiti; häneen väkisinkin tehosi miehen tuska. Hän istui kauvan mietteissään; sitte hän nousi ja virkkoi päätarjoilijalle:

"Tässä, ottakaa rahanne; mutta jos haluatte elää rauhassa, niin teidän on paras olla hiiskumatta kenellekään rahtuakaan meidän keskustelustamme."

Hän poistui ravintolasta Doudevillen seurassa ja käveli Porte Saint-Denisiin sanaakaan puhumatta, kokonaan vaipuneena miettimään kuulemaansa. Vihdoin hän tarttui kumppaniansa käsivarteen ja alkoi haastella:

"Kuunnelkaa minua, Doudeville, huolellisesti. Menkää Gare du Nord-asemalle. Saavutte sinne ajoissa ennättääksenne Luksenburgin pikajunaan. Menkää Veldenziin, Zweibrücken-Veldenzin suurherttuakunnan pääkaupunkiin. Kaupungintalolta saatte helposti chevalier de Malreichin kastetodistuksen ja kaikkia tietoja hänen omaisistansa. Palaatte ylihuomena, lauvantaina."

"Ilmotanko virastolle?"

"Minä pidän siitä huolen. Ilmotan puhelimella, että olette sairastunut. Hei, sana vielä: tavatkaa minut lauvantaina kello kahdeltatoista pienessä Restaurant Buffalo-kahvilassa Route de la Révolten varrella. Tulkaa työmieheksi pukeutuneena."

* * * * *

Seuraavana päivänä Lupin, lyhyt mekko yllään ja lakki päässä, läksi Neuillyyn ja alotti tutkistelunsa n:o 5:ssä Route de la Révolten varrella. Porttiholvi johti ulkopihalle, ja siellä hän tapasi tavattoman ryhmän työväen-asuntoja, mutkikkaan jakson käytäviä ja työpajoja, joissa kuhisi käsityöläisiä, akkoja ja kakaroita. Moniaassa minuutissa voitti hän puolelleen portinvartijattaren, jonka kanssa hän puheli kaikenlaisista asioista tunnin ajan. Tämän tunnin kuluessa hän näki kolmen miehen kulkevan ohitsensa peräkkäin, ja ne olivat sellaisia miehiä, joiden sävy herätti hänen huomiotansa.

"Siinä otuksut", ajatteli hän, "ja oikeitapa otuksia ovatkin!… Ne seuraavat toisiansa vaiston mukaan!…"

Hän pitkitti tiedustelujansa ja varmistui siitä, että Altenheimin kaikki seitsemän kätyriä asuivat talossa. Neljä heistä oli vanhojen vaatteiden myyskentelijöinä. Kaksi kaupitsi sanomalehtiä; kolmas oli ilmottautunut välikauppiaaksi, ja siksi häntä vain nimitettiinkin.

He kulkivat sisään ja ulos, toinen toisensa jälkeen, näköjään tuntematta toisiansa. Mutta illalla Lupin huomasi, että he tapasivat toisensa jonkinlaisessa vaunukatoksessa perimmäisen pihaton takalistolla, missä välikauppias piti tavaroitansa tallessa: romurautaa, rikkinäisiä kelloja, ruosteisia rautauunien savutorvia… ja kaiketikin myös pääosaa varastetusta saaliista.

"Hei", puheli hän itsekseen, "juttu muodostuu sievästi. Pyysinpä saksalaiselta serkultani aikaa kuukauden, mutta luulen kahdessa viikossa olevan kylliksi. Ja se siinä hommassa on hauskaa, että pääsen tekemisiin niiden konnien kanssa, jotka minua Seinessä uittivat. Kelpo Gourel parka, vihdoinkin kostan kuolemasi. Jopa onkin aika!"

Lauvantaina hän kello kahdeltatoista meni Restaurant Buffaloon, pieneen matalaan huoneeseen, jossa muurarit ja ajurit kävivät puolipäivällisellään. Joku tuli ja istuutui hänen viereensä.

"Tehty on, isäntä."

"Ahaa, tekö, Doudeville? Hyvä, hyvä! Olen peräti utelias kuulemaan. Onko teillä yksityiskohtaisia tietoja? Kastetodistusta? Pian, kertokaa minulle!"

"Näin on asia: Altenheimin isä ja äiti kuolivat ulkomailla."

"Heistä ei väliä."

"Heiltä jäi kolme lasta."

"Kolme?"

"Niin. Vanhin olisi nyt ollut kolmenkymmenen vuoden vanha. Hänen nimensä oli Raoul de Malreich."

"Se oli miehemme, Altenheim. Sitte?"

"Nuorin lapsista oli tyttö, Isilda. Nimikirjaan on äskettäin merkitty, vereksellä musteella: 'Kuollut'."

"Isilda… Isilda", kertasi Lupin. "Sitähän ajattelinkin: Isilda oli Altenheimin sisar… Minusta oli hänen kasvoissaan jotakin tutunomaista… Se siis oli heitä yhdistävä side. Mutta entä keskimäinen lapsi?"

"Poika. Hän olisi nyt kuudenkolmatta vanha."

"Hänen nimensä?"

"Louis de Malreich."

Lupin säpsähti hiukan.

"Siinäpä se! Louis de Malreich… Nimikirjaimet L.M… Tuo kamala ja pelottava nimimerkki!… Murhaajan nimi on Louis de Malreich… Hän oli Altenheimin veli ja Isildan veli; ja hän surmasi heidät molemmat, jotta he eivät olisi voineet mitään ilmaista."

Lupin istui kauvan äänetönnä ja synkkänä; häntä painosti tuo salaperäinen olento. Doudeville intti:

"Mitä peljättävää hänellä Isilda sisarensa taholta oli? Tämänhän sanotaan olleen mielipuoli."

"Mielipuoli kylläkin, mutta hän kykeni muistamaan joitakuita seikkoja lapsuudestaan. Hän lienee tuntenut äskeisen vieraan veljeksi, jonka parissa oli kasvanut… ja se muisto maksoi hänelle hengen." Ja hän lisäsi: "Mielipuoli! Mutta kaikkihan nuo olivat mielipuolia… Isä juoppohullu… Altenheim raaka peto… Isilda tajuton vähäjärkinen… tuo murhaaja taasen hirviöksi riivautunut hullu…"

"Hullu? Niinkö arvelette, isäntä?"

"Sehän on selvää! Hänellä on neron, pirullisen viekkauden ja vaiston leimahduksia, mutta järjiltään hän on, mielipuoli, kuten koko tuo Malreichin perhe. Ainoastaan hullut tappavat ja etenkin tuollaiset hullut. Sillä lopultakin…"

Hän keskeytti puheensa, ja hänen kasvonsa saivat niin muuttuneen ilmeen, että Doudeville hämmästyi:

"Mitä hätänä, isäntä?"

"Katsokaa."

Sisälle oli astunut mies ja ripustanut naulakkoon hattunsa, pehmeän, mustan huopahattunsa. Hän istuutui pienen pöydän ääreen, tutki tarjoilijan hänelle tuomaa ruokalistaa, teki tilauksensa ja odotti hievahtamattomana, ruumis jäykkänä ja suorana, käsivarret pöydällä ristikkäin. Ja Lupin näki hänet kasvoista kasvoihin. Hän näki laihat, tylyt kasvot, ihan paljaat; silmäkuopat olivat syvät, ja niiden pohjalta näkyi teräksenkarvainen silmäpari. Nahka näytti luusta luuhun pingotetulta kuin pergamentti, niin kankealta ja paksulta, ettei ainoakaan karva ollut kyennyt tunkeutumaan sen läpi.

Ja nuo kasvot olivat synkeät ja eleettömät. Niitä ei vilkastuttanut mikään ilme. Mikään ajatus ei näyttänyt asustavan tuon norsunluisen otsan alla; ja ihan karvattomat silmälautaset eivät kertaakaan rävähtäneet, joten silmät saivat yhtä kiinteän tuijotuksen kuin kuvapatsaalla. Lupin viittasi erään tarjoilijan luoksensa:

"Kuka on tuo herrasmies?"

"Tuo, joka syö puolipäivällistänsä pikku pöydän ääressä?"

"Niin."

"Hän on tavallisia vieraitamme, käypi meillä pari kolme kertaa viikossa."

"Voitteko sanoa minulle hänen nimensä?"

"Kylläpä totisesti… Léon Massier."

"Haa!" äännähti Lupin hyvin kiihtyneenä. "L.M… samat kaksi alkukirjainta…!"

Saattoiko se olla Louis de Malreich?

Hän tarkkasi vierasta innokkaasti. Miehen ulkomuoto tosiaankin soveltui Lupinin arveluihin, siihen mitä hän miehestä ja hänen kamalasta elämästänsä tiesi. Mutta häntä ihmetytti tuo kalman katsanto: missä hän oli edellyttänyt eloisuutta ja tulisuutta, missä hän olisi odottanut suuren kirotun kidutettua häiriötä, rajua kasvojen vääntymistä, siinä hän tapasi pelkkää ilmeettömyyttä.

"Tulkaa pois, Doudeville."

"Mikä teitä vaivaa, isäntä? Olettehan ihan valju!"

"Tarvitsen ilmaa. Mennään ulos."

Kadulla hän hengähti syvään, pyyhki hikeä otsaltaan ja jupisi:

"Nyt on parempi. Olin tukehtua." Ja itsensä hilliten lisäsi hän: "Nyt meidän on jatkettava peliämme varovasti ja pysyttävä hänen jäljillään."

"Eikö meidän olisi parempi eritä toisemme seurasta, isäntä? Miekkosemme näki meidät yhdessä. Hän ei niin helposti huomaa meitä erillämme."

"Näkikö hän meitä?" virkahti Lupin miettivästi. "Minusta hän ei tunnu näkevän mitään, kuulevan mitään, eikä katselevan mitään. Olipa siinä hämmästyttävä olento!"

Ja kymmentä minuuttia myöhemmin Léon Massier todellakin ilmestyi esille ja asteli pois huomaamatta edes sitä, että häntä seurattiin. Hän oli sytyttänyt savukkeen ja poltteli, pitäen toista kättä selkänsä takana ja kuljeskellen kuin raikkaasta ilmasta nauttiva huvikävelijä, jonka mieleenkään ei juolahda, että hänen liikkeitänsä voitaisiin seurata.

Hän sivuutti tulliportin, meni linnotus-alueen laitaa myöten, kääntyi takaisin Port de Champerretin kautta ja joutui Route de la Révoltelle jälleen.

Astuisiko hän taloon n:o 5? Lupin sitä kiihkeästi toivoi, se kun olisi varmasti todistanut hänen olevan tekemisissä Altenheimin joukkueen kanssa; mutta mies kääntyikin Rue Delaizementille ja kulki sitä myöten, kunnes sivuutti Vélodrome Buffalon.

Vasemmalla, vastapäätä polkupyörärataa, yleisten tenniskenttien ja Rue Delaizementin kauppakojujen välissä oli pieni erillinen huvila, jota ympäröitsi niukka puutarha. Léon Massier pysähtyi, otti avainkimpun taskustaan, avasi ensin puutarhan veräjän ja sitten talon etu-oven, ja katosi. Lupin hiipi varovasti esille. Hän huomasi heti, että Route de la Révolten kortteli ulottui puutarhamuuriin asti. Vielä lähemmäksi päästessään hän näki muurin olevan hyvin korkean; puutarhan taustalla nojautui siihen vaunukatos. Rakennusten asemasta hän sai varmuuden siitä, että tämä vaunukatos oli seljitysten sen vaunukatoksen kanssa, jota Välikauppias käytti romuhuoneenaan n:o 5:n takimaisen pihan perukassa.

Léon Massier siis asui talossa, joka liittyi siihen alueeseen, missä Altenheimin joukkueen seitsemän jäsentä pitivät kokouksiansa. Léon Massier siis itse asiassa olikin joukon ylijohtaja, ja noiden kahden vaunukatoksen välissä nähtävästi oli käytävä, jota kautta hän oli tekemisissä kätyriensä kanssa.

* * * * *

Tästälähtein oli tiukasti pidettävä silmällä Massierin elämäntapoja siten, ettei mikään hänen liikkeensä jäänyt tarkkaamatta. Hänen elämänsä oli mitä omituisinta, jos sai uskoa naapuriston ihmisiä, joilta Doudeville kyseli. "Huvilan erakko", kuten he häntä nimittävät, oli asunut siellä vasta moniaita kuukausia. Hänen luonaan ei käynyt ketään. Hänen ei tiedetty pitävän minkäänlaista palvelijaa. Ikkunat olivat yölläkin auki, mutta aina pimeinä; huvilasta ei milloinkaan lamppu tai kynttilä tuikahdellut.

Enimmäkseen läksi Léon Massier illan tullen liikkeelle ja saapui kotiin vasta myöhään: auringon noustessakin oli hänen nähty palaavan.

"Ja tietääkö kukaan, mitä hän tekee?" kysyi Lupin kumppaniltaan, heidän seuraavalla kerralla tavatessaan.

"Ei, hän viettää ihan säännöttömästi aikansa. Joskus hän katoaa useiksi päiviksi kerrallaan… tai pikemmin pysyy asunnossaan. Oikeastaan ei kukaan tiedä mitään."

"No, mepä saamme tietää, ja piankin."

Hän oli väärässä. Viikon ajan yhtämittaa ponnisteltuaan ja tutkisteltuaan hän ei ollut saanut selville mitään enempää tuosta kummallisesta miehestä. Yhtämittaa tapahtui sellainenkin merkillinen seikka, että Lupinin seuratessa miestä tämä lyhyin askelin pitkin katua tepsutellen ja milloinkaan pysähtymättä tai kääntymättä katosi kuin loihdittuna. Tosin hän toisinaan meni talojen läpi, joihin oli kaksi sisäänkäytävää. Mutta toisin ajoin hän tuntui haamuna häipyvän pois keskeltä ihmisvilinää. Ja Lupin jäi seisomaan kivettyneenä, hämmästyneenä, raivoa ja hämmennystä kuohuen.

Lupin riensi Rue Delaizementille ja vartioitsi huvilaa. Minuutit seurasivat toisiansa, tunnit samaten. Kului osa yötäkin. Sitten ilmestyi salaperäinen mies äkkiä näkyviin. Mitä oli hän saattanutkaan olla tekemässä?

"Pikasanoma teille, isäntä", sanoi Doudeville kello kahdeksalta eräänä iltana yhtyessään häneen Rue Delaizementilla.

Lupin avasi kotelon. Rouva Kesselbach rukoili häntä tulemaan avukseen. Kaksi miestä oli yöllä asettunut hänen ikkunansa alle, ja toinen heistä oli sanonut:

"Onni kerrassaan! Tällä kertaa olemme kokonaan hämäyttäneet heidät!

Sovittu siis: ensi yönä iskemme."

Rouva Kesselbach oli sitte mennyt alikertaan ja huomannut, että ruokakonttorin ikkunaluukku ei mennyt kiinni tahi että se ainakin voitiin ulkoapäin avata.

"Vihdoinkin", huoahti Lupin. "Vihollinen itse tarjoutuu taisteluun. Sepä hyvä! Olen väsynyt astuskelemaan edes takaisin Malreichin ikkunain alla."

"Onko hän tällähaavaa kotonaan?"

"Ei, hän teki minulle tavanmukaisen kolttosensa Parisissa taaskin, juuri kun minun piti hänelle tehdä samanlainen. Mutta ennen kaikkea, kuulkaahan, Doudeville. Menkää ja hakekaa koolle kymmenen miestämme, ja tuokaa heidät Rue des Vignesille. Ukko Charolais ja hänen poikansa lienevät siellä parhaillaan vartioimassa. Sopikaa järjestelyistänne heidän kanssaan ja tulkaa puoli yhdeltätoista tapaamaan minua Rue des Vignesin ja Rue Raynouardin kulmassa. Sieltä käsin sitten pidämme taloa silmällä."

Doudeville poistui. Lupin odotteli vielä tunnin, kunnes hiljainen Rue Delaizement oli ihan autiona; sitten nähdessään, ettei Léon Massier palannut, hän teki päätöksensä ja meni huvilaan.

Ei ollut ketään näkyvissä… Hän otti vauhtia ja ponnahti kivireunustimelle, joka kannatteli puutarhan rautaristikkoa. Muutaman minuutin kuluttua hän oli sisäpuolella.

Hänen suunnitelmanaan oli murtautua taloon ja tutkia huoneet, löytääkseen Malreichin Veldenzissä varastamat kuuluisat kirjeet. Mutta hän pitikin sitte kiireellisemmän tärkeänä poiketa ensin vaunukatokseen.

Häntä suuresti kummastutti, kun näki sen olevan auki, ja vielä enemmän, kun taskulyhtynsä valossa havaitsi, että se oli ihan tyhjä ja että takaseinässä ei ollut mitään ovea. Hän etsiskeli kauvan aikaa, mutta ilman menestystä. Mutta ulkona hän näki tikapuut, jotka olivat nostetut vaunukatosta vasten ja joita myöten nähtävästi päästiin jonkinlaiselle liuskakivikaton alle sovitetulle luhdille.

Luhti oli täynnä vanhoja tavaralaatikoita, olkikupoja ja puutarhurien salvoksia, tahi oikeastaan näytti olevan täynnä, sillä pianpa hän huomasi kaidan kujan, jota myöten pääsi takaseinälle asti. Siellä hän tölmäsi kurkkulava-katokseen, jota yritti siirtää. Kun tämä ei onnistunut, niin hän tähysteli katosta tarkemmin ja havaitsi ensinnäkin, että se oli kiinnitetty seinään, ja toisekseen, että ruuduista yksi puuttui. Hän pisti kätensä siitä läpi; se tapasi tyhjää. Hän kohdisti lyhdyn kirkkaan valovirran aukkoon ja näki avaran suojaman, vaunuvajan isomman kuin huvilassa oli ja kaikenlaisella rojulla täytetyn.

"Siinäpä se", tuumi Lupin itsekseen. "Tämä ikkuna on sovitettu johtamaan Välikauppiaan romuaittaan, ihan katonrajaan, ja täältä Louis de Malreich kuuntelee ja vakoilee kätyreitänsä, heidän häntä näkemättänsä tai kuulemattansa. Nyt ymmärrän, miksi he eivät tunne johtajaansa."

Saatuaan selville mitä halusikin, hän kiersi lyhtynsä umpeen ja oli poistumaisillaan, kun vastapäätä häntä alhaalla ovi avautui. Joku tuli sisälle ja sytytti lampun. Hän tunsi tulijan Välikauppiaaksi. Hän päätti jäädä paikoilleen, koskapa suunniteltua hyökkäystä ei voinut tapahtua niin kauvan kuin tuo mies oli tuolla.