Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut», sayfa 18

"Olen Léon Massier."

"Valehtelet. Olet Malreich. Tässä on kastetodistuksesi. Tässä on veljesi ja sisaresi kastetodistukset."

Ja Lupin lähetti kaikki kolme todistusta.

Paitsi että kielsi olevansa se henkilö, jona hänet oli vangittu, ei Malreich puolustautunut; hänet nähtävästi lannisti häntä vastaan kertyneiden todistusten pätevyys. Mitä olisikaan hän kyennyt sanomaan? Viranomaisilla oli neljäkymmentä hänen käsialallaan kirjotettua kirjelmää – käsialojen vertaaminen osotti sen – hänen rikoskumppaneilleen kirjotettuja, neljäkymmentä kirjelmää, joita hän ei ollut tullut hävittäneeksi, otettuaan ne vastaanottajilta takaisin. Ja kaikki ne olivat määräyksiä, jotka koskivat Kesselbachin juttua, Lenormandin ja Gourelin vangitsemista, ukko Steinwegin vainoamista, Garchesin maanalaisten käytävien kaivamista j.n.e. Mitä mahdollisuutta oli kieltää?

Muuan hiukan omituinen seikka ällistytti viranomaisia. Nuo seitsemän konnaa, johtajansa eteen asetettuina, väittivät kaikki, etteivät häntä tunteneet, koska eivät olleet häntä milloinkaan nähneet. He saivat hänen määräyksensä joko puhelimella tahi pimeässä tuollaisina pikku kirjelappuina, joita Malreich sanaa virkkaamatta pisti heille käteen.

Mutta eikö muuten ollut riittävänä osallisuuden todistuksena se yhteys, joka oli Rue Delaizementin varrella sijaitsevan huvilan ja Välikauppiaan vajan välillä? Sieltä Malreich näki ja kuuli. Sieltä johtaja piti miehiänsä silmällä.

Aukkoja? Näköjään yhteensoveltumattomia seikkoja? Lupin selvitti ne kaikki. Hän otti jutun haltuunsa alusta asti, paljasti sen juurtajaksain, kokoili kerälle vyyhdin, osotti Malreichin kaikkien tietämättä asumassa Parburyn nimeä käyttävän veljensä huoneessa, livahtelemassa näkymättömänä pitkin Palace-hotellin käytäviä ja murhaamassa Kesselbachin, murhaamassa siivooja Beudotin, murhaamassa sihteeri Chapmanin.

Oikeudenkäynti ei vähällä unohdu. Todistajista herätti enimmin huomiota rouva Kesselbach. Yleiseksi kummastukseksi ja Lupininkin ihmeeksi Dolores, joka ei ollut vastannut ainoaankaan tutkintatuomarin kutsuun, vaan vetäytynyt tuntemattomaan paikkaan, ilmestyi nyt surun sortamana leskenä todistamaan painavasti miehensä murhaajaa vastaan.

Hän tuijotti mieheen monta sekuntia ja virkkoi sitten yksinkertaisesti:

"Tuo on se mies, joka tunkeutui huoneeseeni Rue des Vignesin varrella, vei minut pois ja lukitsi minut Välikauppiaan vajaan. Minä tunnen hänet samaksi."

"Valallanne?"

"Sen vannon."

Kahta päivää myöhemmin Louis de Malreich tuomittiin kuolemaan. Ja hänen vallitsevaa olemustaan pidettiin niin voimakkaana, että hänen rikostoveriensa hyväksi otettiin lieventäviä asianhaaroja lukuun.

"Louis de Malreich, onko teillä mitään sanottavaa?" kysyi oikeuden puheenjohtaja.

Toinen ei vastannut mitään.

Yksi ainoa kysymys jäi Lupinin mielessä ratkaisemattomaksi: minkätähden oli Malreich tehnyt nämä kaikki rikokset? Mitä tahtoi hän? Mikä oli hänen tarkotuksensa?

Lupin sai sen piankin käsittää: kaukana ei ollut päivä, jona hän kauhusta huohottaen, epätoivon herpaisemana, sai tietää kamalan totuuden.

Tällähaavaa hän heitti Malreichin jutun jo omasta puolestaan sikseen. Hän oli päättänyt tehdä itsestään uuden ihmisen; rouva Kesselbach ja Geneviève olivat nyt turvassa; Jean Doudeville, jonka hän oli lähettänyt Veldenziin, antoi hänelle tietoja kaikista neuvotteluista, mitä pidettiin Saksan hovin ja Zweibrücken-Veldenzin hallitusneuvoston kesken; ja Lupin sill'aikaa käytti kaiken aikansa suodakseen pois entisyyttä ja valmistellakseen tulevaisuutta.

Moniaassa viikossa hän sai hävitetyksi kaikki todistukset, jotka olisivat ennemmin tai myöhemmin voineet vaarantaa häntä, kaikki jäljet, jotka olisivat voineet johtaa hänen tuhoonsa. Hän antoi jokaiselle entiselle kumppanilleen rahasumman, joka riitti heidät loppu-ijäkseen puutteesta pelastamaan, ja hyvästeli heidät, ilmottaen siirtyvänsä Etelä-Amerikaan.

Eräänä aamuna, yön huolellisesti ajateltuansa ja asemaa syvällisesti aprikoittuansa, hän huudahti:

"Valmista on. Nyt ei ole mitään peljättävänä. Vanha Lupin on kuollut.

Tehkää tilaa nuorelle."

Hänen kamaripalvelijansa toi sähkösanoman Saksasta. Se sisälsi hänen odottamansa viestin. Hallitusneuvosta, johon oli Berlinistä päin pontevasti vaikutettu, oli jättänyt kysymyksen valitsijamiesten ratkaistavaksi; ja valitsijamiehet, joihin hallintoneuvosto oli pontevasti vaikuttanut, olivat julistaneet olevansa horjumattomasti kiintyneitä Veldenzin vanhaan hallitsijasukuun. Kreivi Waldemar oli valtuutettu kolmen valiomiehen kanssa, jotka edustivat aatelia, armeijaa ja oikeudenkäyntilaitosta, lähtemään Bruggenin linnaan, huolellisesti tutkimaan suurherttua Hermann IV:n syntyperän todisteet ja toimittamaan Hänen Korkeutensa kanssa kaikki järjestelyt hänen riemulliseksi saapumisekseen isiensä istuimelle. Sen juhlapäivän arveltiin tulevan seuraavassa kuussa.

"Nyt olen selviytynyt", puheli Lupin itsekseen. "Kesselbachin suuri suunnitelma on toteutumassa. Minulla ei ole enää muuta tekemistä kuin saada Waldemar nielemään Pierre Leduc; ja se on lasten leikkiä. Genevièven ja Pierren kihlaus julkaistaan huomenna. Ja suurherttuan kihlattu morsian se Waldemarille esitellään."

Riemastuneena läksi hän automobiililla ajamaan Bruggenin linnaan.

Hän pysähdytti muutaman sadan metrin päähän linnasta ja sanoi Octavelle:

"Odota tässä kaksikymmentä minuuttia, kello neljään asti, ja aja sitte kartanolle. Vie matkalaukkuni puiston päässä olevaan pikku huvilinnaan. Minä otan sieltä asuntoni."

Ensimäisessä tienkäänteessä ilmestyi linna näkyviin siimeisen lehmuskujan toisesta päästä kohoten. Etäältä hän näki Genevièven vilahtavan portailta.

Hänen sydämensä heltyi:

"Geneviève", jupisi hän, "kuolevalle äidille tekemäni lupaus täyttyy… Geneviève suurherttuattarena… Ja minä syrjästä päin vartioimassa hänen onneansa… ja toteuttelemassa Arsène Lupinin suuria suunnitelmia!"

Hän purskahti nauramaan, hypähti puistokujan vasemmalla puolelle kasvavan puuryhmän taakse ja pujottelihe tiheän pensaikon läpi. Tällä tavoin hän saapui linnaan kenenkään kykenemättä näkemään häntä asuinhuoneiden ikkunoista.

Hänen teki mieli nähdä Dolores ennen kuin tämä näkisi hänet, ja hän lausui useaan kertaan tämän nimeä itsekseen, kuten oli Genevièveäkin hokenut, mutta liikutuksella, joka hämmästytti häntä itseänsäkin:

"Dolores… Dolores…"

Hän hiipi pitkin käytäviä ja pääsi ruokahuoneeseen. Tästä huoneesta hän lasi-ikkunasta näki puolet vierashuonetta.

Hän astui lähemmä.

Dolores makasi leposohvalla, ja Pierre Leduc, polvillaan hänen edessään, tuijotti häneen hurmaantunein katsein…

X.
Arsène Lupinin kolme murhaa

Pierre Leduc rakasti Doloresia!

Lupin tunsi vihlovaa tuskaa sielunsa sisintä myöten, tuskaa niin tuimaa, että hän ensi kertaa selvästi käsitti, minkä arvoiseksi hänelle oli Dolores vähitellen hänen tietämättänsä tullut.

Pierre Leduc rakasti Doloresia! Ja hän katseli Doloresia kuin ainakin mies lemmittyänsä.

Lupin tunsi murhanhalun kuohahtavan sielussaan valloilleen. Tuo katse sai hänet suunniltaan.

Ja hän näki myöskin rouva Kesselbachin. Doloresin silmät olivat alusluotujen luomien peittämät, noiden silkkimäisten luomien, joita pitkät mustat ripset rajottivat. Mutta miten hän näyttikään tuntevan tuon lemmellisen katseen tenhon! Kuinka hän värähteli tuon koskemattoman hyväilyn alaisena!

"Hän rakastaa Leducia… hän rakastaa Leducia", ajatteli Lupin luulevaisuuden tulistuttamana.

Ja Pierren liikahtaessa hän ajatteli:

"Voi sitä konnaa! Jos hän uskaltaa kajota Doloresiin, niin minä tapan hänet!"

Pierre ei ollut siirtynyt edemmä. Mutta hänen huulensa liikkuivat ja Dolores näytti olevan heräämäisillään. Hiljalleen hän kohotti silmäluomiaan, käänsi hiukan päätänsä, ja hänen silmänsä kohtasivat nuoren miehen katseen sellaisella ilmeellä, joka tarjoaa itsensä ja antautuu, ja joka sisältää enemmän kuin kuumin suutelo.

Seuraus oli äkillinen ja odottamaton kuin ukkosen jyrähdys. Kolmella loikkauksella Lupin ryntäsi vierashuoneeseen, hyökkäsi nuoren miehen niskaan, paiskasi hänet lattialle ja huudahteli rouva Kesselbachiin kääntyen, toinen käsi kilpailijansa rinnalla, suuttumuksesta vapisten:

"Mutta ettekö te tiedä? Eikö tämä petturi ole kertonut teille… Ja te rakastatte häntä, te rakastatte tuota? Näyttääkö hän suurherttualta? Hoo, oiva pila!…"

Hän virnisteli ja hohotteli kuin mielipuoli, Doloresin tyrmistyneenä tuijottaessa häneen:

"Hänkö suurherttua! Hermann IV, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua! Trevesin rajakreivi! Hän! Hänenhän nimensä on Baupré, Gérard Baupré, retkaleista alhaisin… kerjäläinen, jonka korjasin katu-ojasta!… Suurherttua! Minä se hänestä suurherttuan tein!… Haa, sinä rohkenet nostaa silmäsi vallasnaisiin… ja kapinoida herraasi vastaan!… Maltahan, Zweibrücken-Veldenzin suurherttua!"

Hän sieppasi Bauprén syliinsä kuin mytyn, heilautti häntä pariin kertaan ja sinkosi hänet ulos avoimesta ikkunasta:

"Varokaa ruusupensaita, suurherttua! Niissä on okaita!"

Hänen käännähtäessään takaisin oli Dolores hänen likellään katsellen häntä silmillä, joita hän ei ollut koskaan ennen tässä naisessa nähnyt, vihan raivoon leimahtaneilla silmillä. Saattoiko tämä olla Dolores, heikko, kivuloinen Dolores?

Hän sopersi:

"Mitä te teette? – — – Kuinka rohkenette? – — Ja hän? – — Se on siis totta? – — Hän valehteli minulle?"

"Valehteli teille?" huudahti Lupin, älyten minkä nöyryytyksen hän oli naisena kärsinyt. "Valehteliko? Hänkö suurherttua! Nukke, siinä kaikki – nukke, jonka lankoja minä nyin… virittämäni soittokone, jota soinnuttelen mieleni mukaan! Sitä narria! Sitä narria!"

Uudistuneen raivon valtaamana hän polki jalkaansa ja heristi nyrkkiään avointa ikkunaa kohti. Ja hän alkoi harppailla huoneessa edestakaisin, sinkautellen lyhyitä lauseita, joissa hänen salaisten ajatustensa kaikki jännittynyt rajuus laukeili:

"Sitä narria! Hän ei muka aavistanut sen osan suuruutta, jota hän joutuisi näyttelemään? Haa, minun täytyy takoa se hänen kalloonsa, sen huomaan! Sinä pääset suurherttuaksi Lupinin suosiosta! Ja hallitsijaksi! Saat oman siviililistasi! Ja alamaisia nyljettäväksesi! Ja uhkean palatsin! Ja isännän, minut, Lupinin! Ymmärrätkö, pölkkypää? Muista, että muuan Zweibrücken hirtettiin karjanrosvouksesta ennenkuin Hohenzollerneista mitään tiedettiin! Ja sinä olet Zweibrücken, kautta taivaan, et vähempää! Ja sinusta täytyy tulla suurherttua, sen sanon! Pahviherttua? Nukke? Hyvä niinkin. Mutta nukke, joka puhuu minun sanojani, tekee minun liikkeeni, täyttää minun toivomukseni ja toteuttaa minun unelmani… niin, unelmani…"

Hän seisoi liikkumattomana, kuin haaveensa loiston huikaisemana. Sitte hän astui Doloresin luo ja lausui äänensä alentaen jonkinlaiseksi salaperäiseksi ylvästelyksi:

"Vasemmallani Elsass-Lotrinki… Oikeallani Baden, Würtenberg, Baijeri… Etelä-Saksa… kaikki nuo erilliset, tyytymättömät valtiot, preussilaisen pomohallitsijan kantapään alle litistetyt, mutta levottomat ja valmiit milloin tahansa heittämään ikeensä niskoiltaan… Ymmärrättekö, mitä kaikkea minunlaiseni mies voi tehdä keskellä tuota kaikkea, mitä pyrkimyksiä hän voi herättää, mitä vihaa hän voi tuottaa, mitä kiihkeätä kapinoimista hän voi kannustaa ilmi?"

Dolores katseli häntä ahnaasti, tuon miehen voimakkuuden hallitsemana, horjuttelemana. Ja hänen silmänsä ilmaisivat ihailua, jota hän ei yrittänyt salata.

Lupin laski kätensä Doloresin hartioille ja sanoi:

"Se on unelmani. Niin suuri kuin se onkin, vannon teille, että toteutuneena se on vielä suuremmoisempi. Keisari on jo nähnyt, mihin minä kelpaan. Jonakuna päivänä hän näkee minut kasvoista kasvoihin seisomassa itseänsä vastassa. Minulla on kaikki valtit. Valenglay saa toimia minun käskyjeni mukaan… Samoin täytyy Englannin tehdä… Peli on pelattu ja voitettu… Se on unelmani… On toinenkin…"

Hän pysähtyi äkkiä. Dolores ei siirtänyt katsettansa hänen silmistänsä ja suunnaton mielenliikutus vääristi hänen kasvojensa piirteitä.

Lupinin sydämeen tulvi määrätön ilo, hänen taaskin tuntiessaan ja selvästi tuntiessaan tuon naisen hämmentymisen hänen läsnäollessaan. Hänestä ei enää tuntunut siltä, kuin pitäisi Dolores häntä sinä, mikä hän oli… varkaana ja rosvona; hän oli mies, mies joka rakasti ja jonka rakkaus herätti sanoin ilmaisemattomia tunteita ystävällisen sielun syvyyksissä.

Silloin ei Lupin puhunut enempää, mutta ilman sanoja hän kertoi Doloresille hellyyttänsä ja ihailuansa ja ajatteli elämää, jota he saattaisivat viettää jossakin Veldenzin lähistöllä tuntemattomina ja kaikkivoipaisina…

Pitkällinen vaitiolo yhdisti heidät. Sitte Dolores nousi ja sanoi leppeästi:

"Menkää, minä rukoilen… Pierre nai Genevièven, sen lupaan teille, mutta teidän on parempi mennä… parempi on, että te ette ole täällä… Menkää. Pierren pitää naida Geneviève…"

Lupin odotti tovin. Kenties olisi hänen tehnyt mieli kuulla määrätympiä sanoja, mutta hän ei uskaltanut pyytää mitään. Ja hän poistui, huumaantuneena, päihtyneenä ja siitä onnellisena, että sai totella, alistaa kohtalonsa Doloresin kohtalolle!

Ovelle astuessaan hän siirsi tieltään pienen tuolin. Mutta hänen jalkansa kolahti johonkin. Hän katsahti alas. Se oli pieni mustapuusta muovattu taskukuvastin, jonka seljässä oli kultaiset nimikirjaimet.

Äkkiä hän hätkähti ja sieppasi ylös kuvastimen. Nimikirjaimina olivat yhteen pujotetut "L" ja "M". "L" ja "M"!

"Louis de Malreich", hän virkahti itsekseen, värähtäen. Hän kääntyi Doloresiin:

"Mistä tämä kuvastin tulee? Kenen se on? On kovin tärkeätä…"

Dolores otti sen häneltä ja katseli sitä: "Minä en tiedä… en ole sitä koskaan nähnyt… joku palvelija, ehkä…"

"Palvelija kaiketikin", mukasi Lupin, "mutta on kummallista… tuollainen yhteensattuma…"

Samassa saapui toisesta ovesta Geneviève ja kaihtimen kätkemää Lupinia huomaamatta huudahti heti:

"Kas, siinähän kuvastimesi onkin, Dolores… Löysit sen siis, pantuasi minut sitä haeskelemaan kaiken tämän aikaa!… Missä se oli?" Ja tyttö poistui puhellen: "Olenpa iloissani siitä, että se löytyi!… Kuinka hädissäsi olitkaan…! Minä paikalla menen sanomaan, etteivät enää etsi…"

Lupin ei ollut liikahtanut. Hän oli hämmennyksissään ja yritti turhaan käsittää. Miks'ei Dolores ollut puhunut totta? Miks'ei hän ollut heti sanonut, kenen oli kuvastin?

Hänen mieleensä välähti aatos ja hän kysäisi jokseenkin umpimähkään:

"Tunnetteko Louis de Malreichin?"

"Tunnen", vastasi Dolores tähystellen häntä, kuin yritellen arvailla hänen ajatuksiansa.

Hän ryntäsi tavattoman kiihtyneenä Doloresia kohti:

"Te tunnette hänet? Kuka hän oli? Kuka hän on? Kuka hän on? Ja miksi ette sanonut minulle? Missä olette hänet tuntenut? Puhukaa… vastatkaa… minä rukoilen teitä…"

Hän vuorostaan laski kätensä Lupinin hartioille ja selitti lujalla äänellä:

"Kuulkaa, te ette saa sitä milloinkaan kysyä minulta, sillä minä en milloinkaan kerro… Se on salaisuus, jonka vien mukanani hautaan… Tuli mitä tuli, mutta kukaan ei saa sitä konsanaan tietää, ei kukaan koko maailmassa, sen vannon!…"

Lupin seisoi tuokion hänen edessään tuskaisena, aivot sekasorrossa.

Hän muisti Steinwegin vaikenemisen ja vanhuksen kauhistumisen, kun Lupin vaati häntä paljastamaan tuon kamalan salaisuuden. Dolores sen myöskin tiesi; ja hänkin kieltäysi sitä ilmaisemasta.

Hän astui sanattomana ulos.

* * * * *

Ulkoilma, väljyyden tunne virkistytti häntä. Hän asteli puistomuurin veräjästä ulos ja käveli kauvas maaseudulle. Ja hän puheli itsekseen:

"Mitä tämä merkitsee? Mitä on tekeillä? Kuukausimäärin, tiukasti taistellen ja näytellen, olen marssittanut tahtoni mukaan kaikkia näytelmäni henkilöitä, jotka tarvitaan suunnitelmieni toteuttamiseen; ja täll'aikaa olen kerrassaan unohtanut nyökkyillä heidän ylitseen ja tähyillä, mitä heidän sydämissään ja aivoissaan liikkuu. Minä en tunne Pierre Leducia, en Genevièveä, en Doloresia… Ja kohdellut olen heitä kuin pahvitanssijoita, vaikka he ovatkin eläviä ihmisiä. Ja tänään tölmään vastuksiin…"

Hän polki jalkaansa ja kivahti:

"Vastuksiin, joita ei ole olemassa! Mitä minä välitän Genevièven tai Pierren sieluntilasta?… Sitä tutkiskelen myöhemmällä, Veldenzissä, jahka saan heidän onnensa turvatuksi. Mutta Dolores… hän tunsi Malreichin eikä sanonut mitään!… Miksi? Mitkä suhteet yhdistivät heidät? Pelkäsikö häntä Dolores? Pelkääkö hän konnan karkaavan vankilasta ja tulevan kostamaan, jos hän lavertelee tietojaan?"

Illalla hän palasi huvilinnaan, jonka oli valinnut omaksi käytettäväkseen puistokujan päästä ja söi päivällisensä hyvin huonotuulisena, toruen Octavea, joka palveli häntä pöydässä, mutta aina joko liian hitaasti tai liian hätäisesti:

"Olen kyllästyksissäni, jätä minut rauhaan… Ja tänään teet kaiken väärin… Kahvikin on ihan kelvotonta juotavaksi."

Hän työnsi kuppinsa puolilleen tyhjennettynä syrjään ja käveli parin tunnin ajan puistossa, hautoen samoja ajatuksia uudestaan ja yhä uudestaan. Viimein sai eräs ajatus hänessä määrätyn muodon:

"Malreich on päässyt pakenemaan vankilasta. Hän säikyttelee rouva Kesselbachia. Hän on jo tältä kuullut, miten kuvastimelle kävi…"

Lupin kohautti olkapäitänsä:

"Ja tänä yönä hän kaiketikin tekee ryntäyksen minua vastaan! Puhun pötyä. Minun on parasta käydä levolle."

Hän meni huoneeseensa, riisuutui ja heittäysi vuoteelleen. Hän vaipui heti uneen, raskaaseen, painajaisen ahdistamaan uneen.

Häntä kiusasivat näyt, tuskalliset ja kauhistavat näyt. Selvästi kuuli hän ikkunansa avautuvan. Selvästi hän synkeässä pimeydessä, ummistuneiden silmäluomiensa läpi, näki jonkun haamun lähenevän vuodetta.

Ja haamu kumartui hänen ylitseen.

Hän teki epätoivoisen ponnistuksen, jotta sai silmäluomensa kohotetuiksi ja näki… tahi ainakin kuvitteli näkevänsä. Uneksiko hän? Oliko hän valveillaan? Tuskissaan hän teki itselleen tämän kysymyksen.

Lupin tunsi hien virtaavan iholtaan, kiireestä kantapäähän asti, samalla kun kauhu salpasi hänen sydämensä sykinnän. Mies seisoi tuossa.

Oliko se mahdollista? Ei, ei… ja kuitenkin hän näki – voi kamalata näkyä! – mustapukuisen miehen, naamio kasvoilla ja huopahattu painettuna vaalean tukan yli.

"Hoo, minä uneksin… minä uneksin!" sanoi Lupin nauraen. "Se on painajainen!…"

Ponnistaen kaiken voimansa ja tahtonsa tarmon hän yritti liikahtaa, hiukankaan liikahtaa, häätääksensä näyn.

Hän ei kyennyt.

Ja äkkiä hän muisti kahvin! Sen maku… sen maku oli sama kuin Veldenzissä juomansa, nukutus-aineella sekotettu!

Hän ähkäisi, teki viimeisen ponnistuksen ja putosi uupuneena takaisin. Mutta horrostilassaan hän tunsi miehen avaavan hänen palttinamekkonsa ylimäistä nappia ja paljastavan hänen kaulansa; hän tunsi miehen kohottavan käsivartensa, näki käden pitelevän tikarin kahvaa, sellaisen pienen teräksisen tikarin, joka oli iskenyt Kesselbachia, Chapmania, Altenheimia ja monia muita…

Muutamia tunteja myöhemmin Lupin heräsi nääntyneenä, kitalaki kuivana.

Hän lojui useita minuutteja ajatuksiansa keräten ja äkkiä muistaen teki vaistomaisesti torjuvan liikkeen, kuin olisi hänen kimppuunsa hyökätty:

"Minua narria!" huudahti hän, hypähtäen vuoteestaan. "Se oli painajainen, aistimus-erhe. Senhän osottaa vähäinenkin ajatteleminen. Jos se olisi ollut 'hän', jos se olisi todella ollut elävä olento, joka viime yönä kohotti kätensä minua vastaan, niin olisi hän leikannut minulta kurkun kuin kaniinilta. 'Hän' ei epäröitse. Olkaamme järkeviä. Miksi säästäisi hän minua? Sievän ulkonäkönikö vuoksi? Ei, minä olen nähnyt unta, siinä kaikki…"

Hän kutsui Octaven:

"Missä valmistit kahvin, jota minulle eilen illalla annoit?"

"Linnassa, isäntä, kuten muunkin. Täällä ei ole mitään hellaa."

"Joitko sitä itse?"

"En."

"Heititkö pois, mitä kahvikannuun jäi?"

"Enhän muutakaan osannut, isäntä. Sanoitte sen olevan kelvotonta.

Maistoitte vain muutaman siemauksen."

"Hyvä on. Laita automobili kuntoon. Me lähdemme."

Lupin ei ollut mies jäämään epätietoisuuteen. Hän tahtoi saada ratkaisevan selvittelyn Doloresin kanssa. Mutta tätä varten täytyi hänen saada selville muutamia seikkoja, jotka hänestä näyttivät hämäriltä, ja tavata Jean Doudeville, joka oli lähettänyt hänelle Veldenzistä joitakuita hiukan omituisia tietoja.

Pysähtymättä ajoi hän suurherttuakuntaan, saapuen sinne kello kaksi. Hänellä oli puhelu kreivi von Waldemarin kanssa, jonka hän jollakin tekosyyllä pyysi lykkäämään hallituksen edustajain matkan Bruggeniin tuonnemmaksi. Sitte hän meni erääseen Veldenzin majataloon hakemaan Doudevillea.

Doudeville vei hänet toiseen pikku ravintolaan, jossa esitteli hänet ränsistyneesti pukeutuneelle pikku herrasmiesrahjulle, hra Stocklille, siviilirekisteriviraston kirjurille. Heillä oli pitkä keskustelu. He läksivät yhdessä ulos ja kaikki kolme hiippailivat kaupungintalon virkahuoneisiin. Kello seitsemältä Lupin söi päivällistä ja läksi jälleen liikkeelle. Hän saapui Bruggenin linnaan kello kymmenen ja pyysi tavata Genevièveä, jotta tämä veisi hänet rouva Kesselbachin huoneeseen.

Hänelle ilmotettiin, että neiti Ernemont oli lähtenyt Parisiin isoäitinsä sähköteitse kutsumana.

"Vai niin! Mutta voinko tavata rouva Kesselbachia?"

"Rouva Kesselbach läksi heti päivällisen jälkeen makuulle. Hän varmastikin nukkuu."

"Ei, minä näin valoa hänen vierashuoneestaan. Hän kyllä ottaa minut vastaan."

Hän ei odottanut rouva Kesselbachin vastausta, vaan astui vierashuoneeseen melkein palvelijan kintereillä, lähetti hänet pois ja sanoi Doloresille:

"Minun täytyy puhutella teitä, madame, tärkeästä asiasta… Suokaa minulle anteeksi… Tunnustan, että käytökseni täytyy näyttää tunkeilevalta… Mutta te kyllä ymmärrätte, siitä olen varma…"

Hän oli kovin kiihdyksissään ja näytti tahtovan käydä suoraa päätä selityksille, etenkin kun oli ennen huoneeseen astumistansa ollut kuulevinansa jotakin melua.

Mutta Dolores oli kuitenkin yksinänsä ja makaili. Ja hän sanoi väsyneellä äänellänsä:

"Kenties voisimme… huomenna…"

Lupin ei vastannut, sillä hänet yllätti tuoksu, joka häntä tuossa vierashuoneessa hämmästytti – tupakan lemu. Ja heti oli hänellä se vaistomainen varmuus, että siellä oli ollut joku mies hänen tullessaan ja että mies oli siellä ehkä vieläkin, jonnekin kätkettynä…

Pierre Leduc? Ei, Pierre Leduc ei tupakoinut. Kuka sitten?

Dolores jupisi:

"Olkaahan nopea."

"Kyllä, kyllä, mutta ensin… olisiko teidän mahdollista sanoa minulle…"

Hän keskeytti puheensa. Mitä hyödytti kysyä häneltä? Jos siellä todellakin oli mies piilotettuna, niin tokko hän sitä ilmaisisi?

Sitte hän teki päätöksensä, ja koettaen voittaa jonkunlaista arkailevaa väkinäisyyttä, joka häntä ahdisti tuntiessaan jonkun käsittämättömän vieraan olevaksi saapuvilla, hän sanoi hyvin matalalla äänellä, jotta ainoastaan Dolores olisi kuullut:

"Kuulkaahan, olen saanut tietää jotakin… mitä en ymmärrä… ja mikä saattaa minut ymmälle. Vastaattehan minulle, Dolores?"

Hän lausui puhuteltavansa nimen hyvin hellästi ja ikäänkuin yrittäen vallita häntä äänensä rakastavalla ja hellivällä soinnulla.

"Mitä olette saanut tietää?" kysyi toinen.

"Veldenzin siviilirekisterissä on kolme nimeä, jotka esittävät Saksaan asettuneen Malreich-suvun viimeiset jälkeläiset…"

"Niin, sen olette minulle jo kertonut…"

"Muistatte, että ensimäinen nimi on Raoul de Malreich, joka paremmin tunnettiin Altenheimina, keikarikonnana, joka nyt on kuollut… murhattuna."

"Niin."

"Seuraava on Louis de Malreich, hirviö, kauhea murhanhenki, joka nyt muutaman päivän kuluttua mestataan."

"Niin."

"Sitte lopuksi Isilda, mielenvikainen tytär…"

"Niin."

"Se kaikki on siis ihan selvää, eikö niin?"

"On."

"No", jatkoi Lupin, kumartuen hänen ylitseen entistä syvemmä, "olen vast'ikään toimittanut tutkimuksen, joka osotti minulle, että keskimäistä noista kolmesta ristimänimestä eli oikeammin osaa sille kuuluvasta rivistä on raaputeltu. Rivi on kirjotettu uudestaan, toisella käsialalla, paljoa vereksemmällä musteella; mutta alla ollut kirjoitus ei ole tyyten häipynyt, niin että…"

"Niin että…?" kertasi rouva Kesselbach matalalla äänellä.

"Niin että minä hyvän linssin ja erittäinkin muutamien erityisten menetelmieni avulla sain selville joitakuita häivytettyjä tavuja ja ihan varmasti, ilman mitään erehtymisen mahdollisuutta, päätellyksi vanhan kirjotuksen sisällön. Havaittiin, ettei nimi alkujaan ollutkaan Louis de Malreich, vaan…"

"Voi, älkää, älkää!…"

Pitkällisen pidätysponnistelunsa jännityksen äkillisesti järkyttämänä vääntyi Dolores lysyyn ja itki pää käsien kätkössä, hartiat kiihkeistä nyyhkytyksistä tutisten.

Lupin silmäili pitkän tovin tätä heikkoa ja hervotonta, surkean avutonta olentoa. Ja hänen teki mielensä pysähtyä, lopettaa kiduttavat kyselynsä. Mutta eikö hän menetellyt siten ainoastaan pelastaaksensa turvattoman? Ja eikö hänen pelastamisekseen ollut välttämätöntä, että hän saisi tietää totuuden, olipa se kuinkakin tuskallinen?

Hän alotti jälleen:

"Miksi tuo väärennys?"

"Mieheni", sopersi toinen, "mieheni sen teki. Rikkaudellansa hän sai aikaan mitä hyvänsä, ja hän lahjoi erään kirjurinapulaisen muuttamaan siviilirekisteriin keskimäisen lapsen nimen."

"Nimen ja sukupuolen", sanoi Lupin.

"Niin", myönsi toinen.

"En siis ole erehtynyt", jatkoi Lupin; "alkuperäinen, oikea ristimänimi oli Dolores?"

"Niin."

"Mutta minkätähden miehenne…"

"Ettekö sitä käsitä?"

"En."

"Mutta ajatelkaahan", selitti Dolores vavahdellen, "minä olin Isildan, mielipuolen sisar, Altenheimin, konnan sisar. Mieheni – eli silloin oikeastaan sulhaseni – ei tahtonut jättää minua siihen asemaan. Hän rakasti minua. Minäkin rakastin häntä, ja suostuin. Hän häivytti Dolores de Malreichin siviilirekisteristä, hän osti minulle toiset syntymäpaperit, toisen yksilöllisyyden; ja minut vihittiin Dolores Amontin nimellä."

Lupin mietti tuokion ja puheli ajattelevasti:

"Niin… niin… minä käsitän… Mutta sitten ei Louis de Malreichia ole olemassa, eikä miehenne, veljenne ja sisarenne murhaaja kannakaan sitä nimeä… Hänen nimensä…"

Dolores hätkähti koholle ja hoki kiihkeästi:

"Hänen nimensä! On, se on hänen nimensä… kyllä, hänen nimensä on sentään se… Louis de Malreich… L.M… Muistakaa… Voi, älkää yrittäkö ottaa selvää… se on se kamala salaisuus… Sitä paitsi, mitä sillä on väliä?… Heillä on pahantekijä käsissään… Hän on syyllinen… sen vakuutan. Puolustautuiko hän, kun minä syytin häntä kasvoista kasvoihin? Kykenikö hän puolustautumaan, sen tahi minkään muun nimisenä? Hän se on… Hän teki murhat… Hän löi iskut… Tikari… Terästikari… Voi, jospa voisin ilmaista kaikki mitä tiedän!… Louis de Malreich… jospa voisin…"

Hän valahti takaisin sohvalle hysteerisen nyyhkytyksen voittamana; hänen kätensä puristi Lupinin kättä ja tämä kuuli hänen sopertavan, tajuamattomien sanojen lomassa:

"Suojelkaa minua… suojelkaa minua… Te yksinänne kenties… Oi, älkää hyljätkö minua… Minä olen kovin onneton!… Voi mitä kidutusta…"

Vapaalla kädellään Lupin sanomattoman hellästi silitteli hänen hiuksiansa ja otsaansa, ja hänen hyväilynsä vaikutuksesta toisen pingottuneet hermot vähitellen höllenivät ja hän kävi levollisemmaksi.

Sitte Lupin katseli häntä taas ja kyseli kauvan, kauvan itseltänsä, mitä saattoi piillä tuon kauniin, valkean otsan takana, mikä salaisuus raateli tuota salaperäistä sielua. Doloreskin pelkäsi. Mutta ketä? Ketä vastaan hän rukoili Lupinin suojelusta?

Vielä kerran valtasi hänet salaperäinen aistimus mustapukuisesta miehestä, Louis de Malreichista, kolkosta ja käsittämättömästä vihollisesta, jonka hyökkäyksiä hänen oli torjuminen tietämättä miltä taholta niitä odottaisi tahi yritettäisiinkö niitä ollenkaan.

Hän oli vankilassa, yötä päivää vartioittuna… pyh! Eikö Lupin omasta kokemuksestaan tiennyt, että on olentoja, joille vankilat eivät merkitse mitään ja jotka määräämällänsä hetkellä kirvoittavat kahleensa? Ja Louis de Malreich oli niitä.

Niin, joku oli Santé-vankilassa, tuomitun miehen kopissa. Mutta se saattoi olla rikostoveri tahi joku Malreichin uhri… Malreichin itsensä hiiviskellessä Bruggenin linnan ympäristöllä, pimeyden turvin pujahdellen linnaan kuin näkymätön haamu, tunkeutuen puiston huvilinnaan ja yösydämenä kohottaen tikarinsa nukkuvaa ja avutonta Lupinia vastaan.

Ja Louis de Malreich se piteli Doloresia kauhun kahleissa, kiusasi häntä hulluksi uhkauksillansa, hallitsi häntä jonkin kamalan salaisuuden voimalla ja pakotti hänet vaieten alistumaan.

Ja Lupin kuvitteli mielessään vihollisen suunnitelmaa: syöstä Dolores säikkyvänä ja vapisevana Pierre Leducin syliin, tuhota hänet, Lupin, ja hallita hänen sijassaan suurherttuan vallan ja Doloresin miljoonien avulla.

Se oli todennäköinen oletus, varma otaksuma, joka soveltui tosiseikkoihin ja antoi ratkaisun kaikille ongelmille.

"Kaikilleko?" ajatteli Lupin. "Kyllä… Mutta miks'ei hän sitte surmannut minua viime yönä huvilinnassa? Hänen tarvitsi vain tahtoa eikä hän tahtonut. Vain liikahdus, ja minä olisin ollut kuollut! Hän ei tehnyt sitä liikahdusta. Miksi?"

Dolores avasi silmänsä, näki hänet ja hymyili valjusti.

"Jättäkää minut", hän sanoi.

Lupin nousi hiukan epäröiden.

Toinen toisti leppeästi:

"Menkää… Haluan nukkua…"

Lupin poistui.

Mutta ulkopuolella hän pysähtyi muutamien puiden taakse, jotka olivat tiheänä ryhmänä linnan edustalla. Hän näki valoa Doloresin vierashuoneesta. Se siirtyi myöhemmällä makuuhuoneeseen. Muutamien minuuttien kuluttua oli kaikki pimeätä.

Hän odotti. Jos vihollinen oli siellä, niin hän kenties tulisi ulos linnasta…

Kului tunti… Kaksi tuntia… Ei hivaustakaan…

"Ei ole mitään tehtävissä", ajatteli Lupin. "Joko piileksii hän jossakin linnan sopessa… tahi on hän poistunut jostakin ovesta, jota en täältä näe. Ellei koko juttu olekin pelkkää naurettavaa luulottelua minun taholtani…"

Hän sytytti savukkeen ja asteli takaisin huvilinnaan.

Sitä lähestyessään hän näki jonkun matkan päässä varjon, joka tuntui lipuvan pois.

Hän ei liikahtanut, peljäten säikyttävänsä.

Varjo siirtyi erään polun poikki. Kuutamossa hän oli tuntevinansa Malreichin mustan haamun.

Hän syöksähti eteenpäin.

Varjo pakeni ja häipyi näkyvistä.

"Hei", puheli Lupin, "hanke jääpi huomiseen. Ja tällä kertaa…"

Hän meni automobilinsa kuljettajan Octaven huoneeseen, herätti hänet ja sanoi:

"Lähde automobililla Parisiin. Saavut sinne kello kuusi aamulla. Mene Jacques Doudevillen luo ja sano hänelle kaksi asiaa: ensiksikin, että hänen on annettava minulle tietoja kuolemaan tuomitusta miehestä; toiseksi, että hänen on heti lähetettävä minulle tämä sähkösanoma, jonka nyt kirjotan…"

Hän kyhäsi sähkösanoman sanat paperilapulle ja lisäsi:

"Heti sen tehtyäsi riennä takaisin, mutta tätä tietä, pitkin puistomuuria. Mene nyt. Kukaan ei saa aavistaa poissaoloasi."