Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut», sayfa 2

"APO ON.

"Marco poikaseni, jätä paperi sellaiseksi kuin se on, äläkä koske lippaaseen tai timantteihin… Selviydyn ystävästämme täällä kymmenessä minuutissa, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua olen luonasi… Niin, sivumennen sanoen, lähetitkö automobilin takaisin minua varten? Oivallista! Hyvästi!"

Hän asetti kuulotorven paikoilleen, meni eteiseen ja sieltä makuuhuoneeseen; otti selon siitä, että kirjuri ja palvelija eivät olleet päässeet köysistään, ja toisekseen että suukapulat eivät heitä tukahduttaisi, sekä palasi sitte päävankinsa luo.

Hänen kasvoillaan oli päättäväinen ja heltymätön ilme.

"Nyt emme enää laske leikkiä, hra Kesselbach. Jos ette puhu, niin sitä pahempi itsellenne. Oletteko tehnyt päätöksenne?"

"Mistä?"

"Ei joutavia, olkaa hyvä. Puhukaa mitä tiedätte."

"En tiedä mitään."

"Valehtelette. Mitä merkitsee sana 'APO ON'?"

"Jos sen tietäisin, niin en olisi kirjottanut sitä muistiin."

"No niin; mutta ketä tai mitä se tarkottaa? Mistä olette jäljentänyt sen? Mistä olette sen saanut?"

Hra Kesselbach ei vastannut. Lupin jatkoi, puhuen nyt hermostuneella, nytkähtelevällä äänenpainolla:

"Kuulkaa, Kesselbach! Minulla on teille ehdotus. Niin rikas ja mahtava kuin olettekin, ei meillä kuitenkaan ole suurtakaan eroa. Augsburgilaisen rautakauppiaan poika ja Arsène Lupin, murtovarkaiden ruhtinas, voivat tehdä keskenään sopimuksen kumpaisenkaan saamatta siitä häpeätä. Minä toimitan varastamiseni asunnoissa, te pörssissä. Sehän on kutakuinkin yhtä ja samaa. No, siinä sitä ollaan, Kesselbach. Olkaamme kumppanuksia tässä liikeasiassa. Tarvitsen teitä sentähden, etten tiedä mitä asia koskee. Te tarvitsette minua, koska ette mitenkään voi hoitaa sitä yksinänne. Barbareux on hölmö. Minä olen Lupin. Tuleeko kauppa?"

Ei vastausta. Lupin tivasi vavahtelevalla äänellä:

"Vastatkaa, Kesselbach! Tuleeko kauppa? Jos tulee, niin haen teille Pierre Leducinne neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa. Sillä häntähän te etsitte, vai mitä? Eikö se ole homman pohjana? No, vastatkaahan pois! Kuka on tuo mies? Miksi etsitte häntä? Mitä hänestä tiedätte?"

Hän tyyntyi äkkiä, laski kätensä Kesselbachin olkapäälle, ja sanoi terävästi:

"Vain sana. Jaa… vai ei?"

"Ei!"

Hän veti muhkean kultakellon Kesselbachin sivutaskusta ja laski sen vangin polvelle. Hän avasi Kesselbachin liivit ja paidan, paljasti hänen rintansa, otti teräksisen, kultakahvaisen tikarin, joka oli pöydällä hänen vieressään ja asetti sen sille kohdalle, missä sydämen sykintä sai ihon vavahtelemaan.

"Viimeisen kerran?"

"Ei!"

"Hra Kesselbach, kello on kahdeksan minuuttia vailla kolme. Jos ette vastaa kahdeksan minuutin kuluessa tästä hetkestä, olette kuollut mies!"

* * * * *

Seuraavana aamuna marssi kersantti Gourel Palace-hotelliin täsmälleen sovitulla hetkellä. Pysähtymättä, hissistä piittaamatta, hän astui ylös portaita. Neljännessä kerroksessa hän kääntyi oikealle, meni pitkin käytävää, ja soitti 415. oven kelloa.

Vastausta saamatta hän soitti uudelleen. Puolikymmentä kertaa turhaan yritettyään hän palasi alikertaan ja meni hotellin konttoriin. Sieltä löysi hän hovimestarin.

"Hra Kesselbachia haluaisin tavata. Olen soittanut kymmenkunta kertaa."

"Hra Kesselbach ei nukkunut täällä viime yönä. Emme ole nähneet häntä sitte kun eilen ehtoopäivällä."

"Entä hänen palvelijansa – kirjurinsa?"

"Emme ole heitäkään nähneet."

"Eivätkö siis hekään nukkuneet hotellissa?"

"Eivät luullakseni."

"Luullaksenne? Mutta teidän tulisi tietää se varmasti."

"Kuinka niin? Hra Kesselbach ei asu hotellissa; hän on kotonaan täällä, omassa yksityisessä huoneustossaan. Me emme palvele häntä, hänellä on oma palvelijansa, ja meillä ei ole mitään tietoa siitä, mitä hänen asunnossaan tapahtuu."

"Se on totta… se on totta…"

Gourel näytti olevan ymmällä. Hän oli tullut nimenomaisesta määräyksestä, ennakolta selitettyyn toimeen, jonka rajoissa hänen älynsä kykeni työskentelemään. Ulkopuolella näiden rajojen hän ei tiennyt miten menetellä.

"Jos päällikkö olisi täällä", hän mutisi; "jos päällikkö olisi täällä…"

Hän näytti käyntikorttiansa ja ilmotti ammattinsa. Sitte hän kysyi kaiken varalta:

"Ette siis nähnyt heidän tulevan sisälle?"

"En."

"Mutta näitte heidän lähtevän ulos?"

"Ei, sitä en voi sanoa."

"Mistä siis tiedätte, että he lähtivät ulos?"

"Kuulin eräältä herrasmieheltä, joka kävi täällä eilen ehtoopäivällä."

"Mustaviiksiseltä herrasmieheltä?"

"Niin, tapasin hänet hänen poistuessaan noin kello kolmen aikaan. Hän sanoi: 'Asukkaat numerosta 415 ovat menneet ulos. Hra Kesselbach jääpi yöksi Versaillesiin, Réservoisiin; voitte osottaa hänen kirjeensä edelleen sinne!'"

"Mutta kuka oli tuo herrasmies? Millä valtuudella hän puhui?"

"Sitä en tiedä."

Gourel tunsi levottomuutta. Hänestä näytti kaikki hieman omituiselta.

"Onko teillä avainta?"

"Ei. Hra Kesselbach teetti erityiset avaimet."

"Menkäämme katsomaan."

Gourel soitti taas rajusti. Ei mitään kuulunut. Hän oli juuri lähtemäisillään, kun äkkiä kumartui ja painoi korvansa avaimenreikää vasten.

"Kuulkaa… Luulen kuulevani jotakin… aivan oikein… ihan varmasti… kuulen voikerrusta…"

Hän iski tuimasti nyrkillään ovea.

"Mutta, hyvä herra, teillä ei ole oikeutta…"

"Hiiteen oikeudet."

Hän täräytti ovea uudistetulla voimalla, mutta niin vähäisellä teholla, että heti luopui yrityksestä. "Joutuin, joutuin, lukkoseppä!"

Yksi tarjoilijoista lähti juoksujalassa. Gourel käveli ähmissään ja epävarmana edestakaisin. Palvelijoita jo kerääntyi muista kerroksista ryhmiksi. Väkeä saapui paikalle konttorista ja isännöitsijän toimistosta. Gourel huusi:

"Mutta miksi emme menisi sisälle viereisten huoneiden kautta? Ovatko ne yhteydessä tämän huoneuston kanssa?"

"Kyllä, mutta väliovet ovat aina teljetyt molemmin puolin."

"Siinä tapauksessa soitan etsivään osastoon", sanoi Gourel, jonka mielessä ilmeisesti ei kuvastunut mitään pelastusta ilman päällikköänsä.

"Ja poliisikomisariukselle", huomautti joku.

"Niin, jos tahdotte", vastasi hän äänellä, joka ilmaisi melkoista välinpitämättömyyttä siitä muodollisuudesta.

Hänen palatessaan puhelimen äärestä oli lukkoseppä jo koetellut avainkimppunsa melkein loppuun. Viimeinen avasi lukon. Gourel astui ripeästi sisälle.

Hän kiirehti heti voikerruksia kohden ja tölmäsi sihteeri Chapmanin ja palvelija Edwardsin ruumiisiin. Chapman oli kärsivällisellä rynnistelyllä saanut kapulansa hiukan väljennetyksi ja päästeli lyhyitä, tukahtuneita ähkäyksiä. Toinen näytti nukkuvan.

Heidät irrotettiin siteistänsä. Mutta Gourel oli huolissaan.

"Missä on hra Kesselbach?"

Hän meni työhuoneeseen. Hra Kesselbach istui lähellä pöytää tuolin selkämystään köytettynä. Hänen päänsä riippui rinnalla.

"Hän on pyörtynyt", sanoi Gourel, astuen luo. "Hän on kai ponnistellut yli voimiensa."

Hän leikkasi nopeasti poikki hartiain yli kierretyt köydet. Ruumis retkahti eteenpäin. Gourel vastaanotti sen syliinsä, mutta hätkähti kauhistuneesti huudahtaen taaksepäin.

"Kuollut! Tunnustelkaa… hänen kätensä ovat jääkylmät!… Ja katsokaa hänen silmiänsä!"

Joku rohkeni arvella:

"Halvauskohtaus epäilemättä… tai sydämen herpautuminen."

"Se on totta, ei ole mitään merkkiä haavasta… hän on saanut luonnollisen kuoleman."

He laskivat ruumiin sohvalle ja avasivat hänen vaatteensa. Mutta valkealla paidalla ilmeni heti punaisia tahroja; ja työntäessään sen ylös he näkivät rinnassa lähellä sydäntä pienen naarmun, josta tihkui hieno verijuova. Ja paitaan oli kiinnitetty nuppineulalla kortti. Gourel kumartui katsomaan. Se oli Arsène Lupinin käyntikortti, veren tahraama sekin.

Silloin Gourel suoristausi, käskevästi ja mahtipontisesti.

"Murhattu!… Arsène Lupin!… Pois huoneustosta… Pois huoneustosta kaikki!… Kukaan ei saa olla täällä eikä makuuhuoneessa… Vietäköön nuo kaksi hoidettavaksi muualla!… Pois huoneustosta… älkääkä koskeko mihinkään… Päällikkö on tulossa!…"

II.
"Sinireunainen lappu"

ARSÈNE LUPIN!

Gourel toisti nuo kaksi paljon merkitsevää sanaa ihan huumaantuneena.

Ne soivat hänen sielussaan kuin sanomakellot. Arsène Lupin?

Suuri peljättävä Arsène Lupin! Murtovarkaitten kuningas, mahtava seikkailija! Oliko se mahdollista?

"Ei, ei", hän jupisi, "se ei ole mahdollista, sillä hän on kuollut!"

Mutta siinäpä juuri pulma… oliko hän tosiaankin kuollut?

Arsène Lupin!

Ruumiin vieressä seisten hän pysyi tyhmistyneenä ja ymmällä, käännellen käyntikorttia jonkunlaisella kammolla, kuin olisi aave haastanut hänet taisteluun. Arsène Lupin! Mitä pitäisi hänen tehdä? Toimia? Käydä käsiksi työhön omin neuvoin? Ei, ei… parempi olla toimimatta… hän tekisi ihan varmasti erehdyksiä, jos astuisi kentälle tuollaista vastustajaa vastaan. Olihan sitäpaitsi päällikkö tulossa!

Päällikkö oli tulossa! Kaikki Gourelin älyllinen ajattelu sisältyi siihen lyhyeen lauseeseen. Hän oli kyvykäs, uuttera virkamies, rohkea, tottunut ja voimiltaan jättiläinen, mutta hän kuului niihin, jotka edistyvät vain ohjeita noudattaessaan ja tekevät hyvää työtä ainoastaan käskystä. Ja tämä alotteen puute oli käynyt vielä huomattavammaksi sitte kun hra Lenormand oli tullut hra Dudouisin sijalle etsivään osastoon. Hra Lenormand oli tosiaan päällikkö kerrassaan! Hänen parissaan tiesi varmasti olevansa oikealla tolalla.

Kunhan ei vain poliisikomisarius ehtisi paikalle ensimäisenä, kunhan ei tutkintotuomari, joka epäilemättä oli jo määrätty tähän asiaan, tai piirilääkäri ennättäisi tekemään ennenaikaisia havaintoja ennen kuin päälliköllä oli ollut aikaa määritellä mielessään tapauksen pääpiirteet!

"No, Gourel, mitä uneksitte?"

"Päällikkö!"

Hra Lenormand oli vielä nuori mies, kun tarkkasi vain hänen kasvojensa ilmettä ja silmälasien läpi hehkuvia silmiänsä. Mutta hän oli melkein vanhus, kun näki hänen köyryisen selkänsä, kuivan ja vahankeltaisen ihonsa, harmaahtavan tukkansa ja partansa, hänen koko raihnaantuneen, tutisevan, sairaalloisen ryhtinsä. Hän oli viettänyt elämänsä uutterassa työssä hallituksen asiamiehenä siirtomaissa, hoitaen mitä vaarallisimpia tehtäviä. Siellä oli häntä kuumeet tuon tuostakin pidelleet tautivuoteella; mutta siellä hän oli myös kasvattanut itselleen lannistumattoman tarmon, jota ei ruumiillinen väsymyskään tärvellyt. Hän oli siellä tottunut elelemään yksikseen, puhumaan vähän ja toimimaan vaieten, sekä jossakin määrin vihaamaan ihmisiä. Ja lopuksi oli hän siellä äkkiä viidenkymmenen vuoden ikäisenä voittanut suuren ja hyvin ansaitun kuuluisuuden siinä jutussa, jonka päähenkilöinä oli kolme Biskran espanjalaista.

Vääryys korjattiin silloin, ja hänet siirrettiin suoraa päätä Bordeauxiin, sitte apulaiseksi Parisiin ja lopulta hra Dudouisin kuoleman johdosta etsivän osaston päälliköksi. Ja kaikissa näissä viroissaan hän osotti niin kummallista kekseliäisyyttä menettelyissään, niin suurta keinokkuutta, niin uusia ja omintakeisia kykyjä, ja oli ennen kaikkea saavuttanut niin oikeita tuloksia viimeisissä neljässä tai viidessä tapauksessa, jotka olivat yleistä hälyä herättäneet, että hänen nimeänsä mainittiin kaikkein mainehikkaimpien salapoliisien rinnalla.

Gourel puolestaan oli varma arvostelustaan. Itse oli hän päällikön suosikki, tämä kun piti hänen vilpittömyydestään ja mutkittelemattomasta kuuliaisuudestaan, ja hän taasen asetti päällikkönsä kaikkia muita korkeammalle. Päällikkö oli hänen epäjumalansa – erehtymätön ja täydellinen.

Hra Lenormand näytti sinä päivänä tavallista uupuneemmalta. Hän istuutui väsyneesti, nojasi molemmin käsin sauvaansa (malakkalaiseen veistellyllä norsunluuryhmyllä varustettuun ruokokeppiin, joka ei häneltä milloinkaan puuttunut) ja sanoi:

"Lupin!"

"Niin, Lupin. Se lempo on taas pulpahtanut esille."

"Sen parempi, sen parempi", virkkoi hra Lenormard hetkisen mietittyään.

"Sen parempi tietysti", toisti Gourel, joka mielellään lisäsi sanan puolestaan päällikkönsä harvoihin lauseisiin, tämän ainoana vikana kun olikin hänen silmissään ylenpalttinen vaiteliaisuus. "Sen parempi, sillä vihdoinkin pääsette mittelemään voimianne oman arvoisenne vastustajan kanssa… Ja Lupin kohtaa herransa… Lupin lakkaa olemasta… Lupin…"

"Nuuskikaa!" keskeytti hra Lenormand hänet lyhyeen.

Se oli kuin urheilumiehen käsky koiralleen. Ja Gourel nuuski kuin kelpo vainukoira, riuska ja älykäs herransa silmien edessä työskennellessään. Hra Lenormand viittasi sauvansa kärjellä jotakin soppea tai lepotuolia juuri kuin osotetaan pensasta tai ruohomätästä, ja Gourel penkoi sen pensaan tai ruohomättään tunnollisella perinpohjaisuudella.

"Ei mitään", sanoi kersantti lopetettuaan työnsä.

"Ei mitään teille!" murahti Lenormand.

"Niin minun piti sanomanikin… Minä tiedän, että esineet puhuvat teille kuin ihmis-olennot, todellisina elävinä todistajina. Kaikessa tapauksessa on tässä murha selkeästi lisättynä Lupin vintiön tiliin."

"Ensimäinen", huomautti hra Lenormand.

"Ensimäinen, niin… Mutta sen oli pakko tulla. Ei voi viettää tuollaista elämää joutumatta ennemmin tai myöhemmin olosuhteiden pakosta syypääksi vakavaan rikokseen. Hra Kesselbach tietenkin puolustautui…"

"Ei, sillä hän oli sidottu."

"Se on totta", myönsi Gourel hiukan nolostuneena, "ja se on jokseenkin kummallistakin… Miksi tappoi hän vastustajan, jota ei oikeastaan enää ollutkaan?… Mutta siitä viisi. Jos olisin käynyt häntä kauluksesta kiinni, kun seisoimme kasvoista kasvoihin eteisen ovella…"

Hra Lenormand oli astunut ulokkeelle. Sitte hän meni hra Kesselbachin makuuhuoneeseen, oikealle, ja koetteli ikkunain ja ovien salpoja.

"Molempien huoneiden ikkunat olivat teljetyt minun tullessani sisälle", huomautti Gourel.

"Teljetyt vai ainoastaan lykätyt kiinni?"

"Kukaan ei ole sen koommin koskenut niihin. Ja ne ovat teljetyt, hra päällikkö."

Äänten sorina kutsui heidät takaisin työhuoneeseen. Siellä he tapasivat piirilääkärin tutkimassa ruumista, ja hra Formerien, tutkintotuomarin. Hra Formerie huudahti:

"Arsène Lupin! Olenpa iloissani siitä, että onnellinen sattuma on taas vihdoinkin toimittanut tielleni tuon roiston! Hän saa nähdä mikä mies minä olen!… Ja tällä kertaa on asiana murha!… Nyt on ratkaisu meidän kahden välillä, Lupin herraseni!"

Hra Formerie ei ollut unohtanut prinsessa de Lamballen otsanauhaan liittynyttä ihmeellistä seikkailua eikä sitä merkillistä temppua, jolla Lupin oli hänet muutamia vuosia aikaisemmin puijannut. Juttu oli pysynyt kuuluisana tuomioistuinten aikakirjoissa. Ihmiset naureskelivat sitä vieläkin, ja hra Formerieen se oli syystä jättänyt katkeruuden tunteen, johon yhtyi halu saavuttaa rusentava kosto.

"Rikoksen laatu on itsestään selvä", julisti hän hyvin varmana "eikä myöskään ole vaikea huomata sen vaikutinta. Kaikki siis hyvin… Hra Lenormand, kuinka jaksatte?… Hauska nähdä teidät…"

Hra Formeriesta ei tuntunut vähääkään hauskalta. Päinvastoin ei häntä hra Lenormandin läsnäolo ollenkaan miellyttänyt, sillä salapoliisipäällikkö ei juuri huolinut salailla halveksumistansa häntä kohtaan. Mutta tutkintotuomari oikaisi kuitenkin ryhtinsä ja puheli juhlallisesti:

"Te siis, tohtori, arvelette kuoleman sattuneen noin kaksitoista tuntia takaperin – ehkä enemmänkin!… Se oli tosiaan minunkin käsitykseni… Olemme aivan samaa mieltä… Ja murha-ase?"

"Hyvin ohutteräinen veitsi, hra tutkintatuomari", vastasi lääkäri.

"Katsokaa, terä on pyyhitty vainajan omalla nenäliinalla…"

"Aivan niin… aivan niin. Siinä näkee jäljen… Ja nyt käykäämme kuulustelemaan hra Kesselbachin sihteeriä ja palvelijaa. Epäilemättä heidän kyselynsä antaa jotakin lisävalaistusta asiaan."

Chapman oli Edwardsin kanssa siirretty omaan huoneeseensa, työhuoneesta vasemmalle. Hän oli jo toipunut seikkailustaan. Hän kuvaili yksityiskohtaisesti edellisen päivän tapahtumat, hra Kesselbachin rauhattomuuden, everstin odotetun käynnin ja lopuksi sen hyökkäyksen, jonka uhreiksi he olivat joutuneet.

"Ahaa!" huudahti hra Formerie. "Jutussa on siis rikostoveri! Ja te kuulitte hänen nimensä… Marco, sanotte?… Tämä on hyvin tärkeätä. Kun olemme saaneet käsiimme rikostoverin, niin olemme päässeet melko askeleen eteenpäin…"

"Niin; mutta me emme ole häntä saaneet", uskalsi hra Lenormand muistuttaa.

"Sen saamme nähdä… Asia kerrallaan… Ja sitte, hra Chapman, tämä Marco poistui heti kun hra Gourel oli soittanut ovikelloa?"

"Niin; me kuulimme hänen menevän."

"Ja ettekö hänen mentyänsä kuulleet mitään muuta?"

"Kyllä… silloin tällöin, mutta epäselvästi… Ovi oli suljettu."

"Ja millaisia ääniä kuulitte?"

"Äänekkäitä lauseen katkelmia. Mies…"

"Kutsukaa häntä nimeltänsä, Arsène Lupiniksi."

"Arsène Lupin nähtävästi käytti puhelinta."

"Oivallista! Me otamme tutkittavaksi sen henkilön, jolla on hotellin ulkolinja hoidettavanaan. Ja kuulitteko hänenkin jälkeenpäin poistuvan?"

"Hän tuli katsomaan olimmeko vielä siteissä, ja neljännestuntia myöhemmin hän läksi pois, sulkien eteisen oven perässään."

"Niin, heti kun oli rikoksensa tehnyt. Hyvä… Hyvä… Kaikki sopii kohdalleen… Ja sen jälkeen?…"

"Sen jälkeen emme kuulleet enempää… yö kului… minä vaivuin uupuneena uneen… Edwards samaten… ja vasta tänä aamuna…"

"Niin, minä tiedän… No niin, alku ei ole huono… kaikki sopii kohdalleen…"

Ja luetellen tutkimuksensa eri asteita äänellä sellaisella kuin olisi huomautellut noin monia rikollisesta saavutettuja voittoja, hän mutisi miettivästi:

"Rikostoveri… puhelin… murhan tapahtuma-aika… kuuluviin tulleet äänet… hyvä… varsin hyvä… Meidän on vielä vahvistettava rikoksen vaikutin… Tässä tapauksessa, kun olemme Lupinin kanssa tekemisissä, on vaikutin päivänselvä. Hra Lenormand, oletteko huomannut minkäänlaista merkkiä siitä, että mitään olisi murrettu auki?"

"En."

"Sitte on uhri itse ryöstetty. Onko hänen lompakkoansa ryöstetty?"

"Minä jätin sen hänen takkinsa taskuun", ilmotti Gourel.

He menivät kaikki työhuoneeseeen. Hra Formerie huomasi, että lompakossa ei ollut muuta kuin käyntikortteja ja joitakuita murhatulle kuuluvia papereita.

"Sepä omituista. Hra Chapman, voitteko sanoa, oliko hra Kesselbachilla rahoja taskussaan?"

"Kyllä; edellisenä päivänä – siis maanantaina, toissapäivänä – me menimme Crédit Lyonnaisiin, missä hra Kesselbach vuokrasi lokeron…"

"Lokeron Crédit Lyonnaisissa. Hyvä… Meidän täytyy tarkastaa sitä."

"Ja ennen lähtöämme hra Kesselbach avasi itselleen tilin ja nosti viisi- tai kuusituhatta frangia seteleinä."

"Mainiota… se kertoo meille juuri mitä halusimme tietää."

Chapman pitkitti: "On vielä yksi asia huomattava, hra tutkintotuomari. Hra Kesselbach, joka oli moniaita päiviä ollut hyvin rauhaton – olen kertonut teille syyn… asian, jota hän piti mitä tärkeimpänä – hra Kesselbach näytti olevan erityisesti kahdesta kapineesta tarkka. Toinen oli pieni mustapuu-laatikko, jonka hän sitte tallensikin Crédit Lyonnaisiin, ja toinen pieni musta sahviaanikotelo, jossa hän säilytti muutamia papereita."

"Ja missä se on?"

"Ennen Lupinin tuloa hän minun saapuvilla ollessani pisti sen tuohon matkalaukkuun."

Hra Formerie otti laukun ja tunnusteli sitä. Kotelo ei ollut siellä.

Hän hykerteli käsiään:

"Kas, kaikki sopii kohdalleen! Me tiedämme rikollisen, miten rikos tapahtui ja mikä oli sen aiheena. Tämä juttu ei vie pitkää aikaa. Olemmeko ihan yhtä mieltä kaikesta, hra Lenormand?"

"Emme ainoastakaan seikasta."

Syntyi tuokion ällistys. Poliisikomisarius oli juuri saapunut, ja hänen takanaan oli, vaikka poliisikonstaapeleita oli suojelemassa ovea, joukko sanomalehtimiehiä ja hotellin väkeä tunkeutunut sisälle, seisoskellen eteisessä.

Vaikka vanhus olikin kuuluisa töykeydestään, joka oli jo tuottanut hänelle satunnaisen muistutuksen korkeammista piireistä, niin hämmästytti jokaista tuon vastauksen jyrkkyys. Ja etenkin näytti hra Formerie hölmistyneeltä.

"Näen tässä kuitenkin vain pelkkää yksinkertaista", sopersi hän.

"Varas on Lupin…"

"Miksi teki hän murhan?" tokaisi vastaan hra Lenormand.

"Tehdäkseen varkauden."

"Suokaa anteeksi, mutta todistajain kertomus osottaa, että varkaus tapahtui ennen murhaa. Hra Kesselbach sidottiin ja kapuloittiin ensin, sitte ryöstettiin. Miksi olisi Lupin, joka ei ole koskaan turvautunut murhaan, valinnut tämän hetken, surmatakseen miehen, jonka oli tehnyt avuttomaksi ja jo rosvonnut?"

Tutkintotuomari siveli pitkää vaaleata poskipartaansa, kuten hänellä oli tapana milloin joku kysymys tuntui hänestä mahdottomalta ratkaista. Hän vastasi miettivällä äänellä:

"Siihen on useampia vastauksia…"

"Mitkä ne ovat?"

"Se riippuu… se riippuu monista vielä tuntemattomista seikoista… ja sitäpaitsi koskee vastaväitteen ne ainoastaan vaikuttimien laatua. Muusta olemme yhtä mieltä."

"Emme."

Tälläkin kertaa oli epäys jyrkkä, melkein epäkohtelias, siinä määrin, että tutkintotuomari oli kerrassaan tyhmistyneenä, ei uskaltanut hiiskahtaakaan mitään vastaväitettä ja jäi ihan häpeisiinsä tämän kummallisen virkaveljensä seurassa. Vihdoin hän lausui:

"Meillä on kaikilla oletuksemme. Haluaisin kuulla teidän käsityksenne."

"Minulla ei ole mitään."

Salapoliisipäällikkö nousi ja astui sauvansa varassa muutamia askeleita lattialla. Kaikki olivat vaiti hänen ympärillään… Ja oli hiukan omituista nähdä ryhmässä, jossa hänen asemansa itse asiassa oli vain apulaisen ja käskynalaisen, tämän raihnaan vanhuksen hallitsevan toisia pelkällä vaikutusvallan voimalla, joka heidän oli pakko tuntea, vaikkakaan eivät olisi sitä tunnustaneet. Pitkän vaitiolon jälkeen hän lausui:

"Haluaisin tarkastaa tämän huoneuston viereiset huoneustot."

Isännöitsijä näytti hänelle hotellin pohjakaavan. Ainoa pääsy oikeanpuoleiseen makuuhuoneeseen, joka oli hra Kesselbachin, oli huoneuston pikku eteisestä. Mutta vasemmanpuoleinen makuuhuone, kirjurin huone, oli yhteydessä toisen kanssa.

"Tarkastakaamme sitä", sanoi hra Lenormand.

Hra Formerie ei voinut olla kohauttamatta hartioitaan ja murahtamatta: "Mutta väliovi on teljetty ja ikkuna lukittu."

"Tarkastakaamme sitä", toisti hra Lenormand.

Hänet vietiin huoneeseen, joka oli ensimäinen rouva Kesselbachille varatuista neljästä huoneesta. Sitte hänet pyynnöstä vietiin siihen liittyviin huoneisiin. Kaikki väliovet olivat teljetyt molemmin puolin.

"Eikö missään näistä huoneista ole asukkaita?" hän kysyi.

"Ei."

"Missä on avaimet?"

"Avaimia säilytetään aina konttorissa."

"Siis ei ole kukaan voinut päästä sisälle?…"

"Ei kukaan muu kuin huonekerran siivooja, joka tuulettaa ja tomuttaa huoneet."

"Lähettäkäähän noutamaan hänet."

Mies, nimeltään Gustave Beudot, vastasi edellisenä päivänä ohjeittensa mukaan sulkeneensa noiden neljän huoneen ikkunat.

"Mihin aikaan?"

"Kello viisi ehtoopäivällä."

"Ettekä huomannut mitään?"

"En, monsieur."

"Entäs tänä aamuna?"

"Tänä aamuna suljin ikkunat täsmälleen kello kahdeksan."

"Ettekä löytänyt mitään?"

Hän epäröitsi. Hänelle tehtiin uudistettuja kysymyksiä ja lopuksi hän myönsi:

"Kyllä minä korjasin talteen savukekotelon läheltä 420:n tulisijaa…

Aijoin tänä iltana viedä sen konttoriin."

"Onko se teillä taskussanne?"

"Ei, se on huoneessani. Se on tykkimetallinen kotelo. Siinä on toisella puolella osasto tupakkaa ja savukepapereita varten, ja toisella puolella tulitikkujen säilytyskomero. Etupuolella on kullasta alkukirjaimet – L ja M…"

"Mitä sanotte? L ja M?"

Chapman oli astahtanut esiin. Hän näytti suuresti kummastuneelta ja tiedusteli mieheltä:

"Tykkimetallinen savukekotelo, sanotte?"

"Niin."

"Ja siinä kolme osastoa, tupakkaa, savukkeita ja tulitikkuja varten… Venäläistä tupakkaa, eikö niin? Hyvin hienoa ja vaaleata?"

"Niin."

"Käykää hakemassa se… Haluaisin nähdä sen itse… ollakseni ihan varma…"

Etsivän osaston päällikön viittauksesta Gustave Beudot lähti.

Hra Lenormand istuutui, tähystellen terävillä silmillään mattoa, huonekaluja ja kaihtimia. Hän kysyi:

"Tämä on 420 huone, vai mitä?"

"Niin."

Tutkintotuomari irvisti: "Tahtoisinpa kovin kernaasti tietää, mitä yhteyttä luulette olevan tämän tapauksen ja rikoksen välillä. Neljä lukittua ovea erottaa meidät siitä huoneesta, jossa hra Kesselbach murhattiin."

Hra Lenormand ei alentunut vastaamaan.

Aika kului. Gustave ei palannut.

"Missä hän nukkuu?" kysyi etsivän osaston päällikkö.

"Kuudennessa huonekerrassa", vastasi isännöitsijä. "Huone on Rue Galiléen puolella, siis tämän huoneen kohdalla. On omituista, ettei hän ole vielä palannut."

"Lähettäisittekö ystävällisesti jonkun katsomaan?"

Isännöitsijä lähti itse, Chapmanin saattamana. Parin minuutin kuluttua hän palasi yksinään, juosten, sanomaton kauhu kasvoillaan kuvastuvana.

"No?"

"Kuollut!…"

"Murhattu?"

"Niin."

"Oh, sun horna, kuinka taitavia nuo riiviöt ovat!" karjui hra Lenormand. "Liikkeelle, Gourel, ja toimittakaa kaikki hotellin ovet lukituiksi… Kaikkia käytäviä on vartioittava… Ja viekää te, hra isännöitsijä, meidät Gustave Beudotin makuuhuoneeseen."

Isännöitsijä näytti tietä. Mutta heidän poistuessaan huoneesta kumartui hra Lenormand sieppaamaan käteensä pienoisen pyöreän paperilapun, jota hän oli jo kovin tarkannut.

Se oli sinireunainen lappu, merkitty numerolla 813. Hän pisti sen kaiken varalta taskuunsa, ja yhtyi toisiin…

* * * * *

Pieni haava seljässä, lapaluiden välissä…

"Ihan samanlainen kuin hra Kesselbachin", selitti tohtori.

"Niin", sanoi hra Lenormand; "sama käsi sen iski ja samalla aseella."

Ruumiin asennosta päättäen oli mies tullut yllätetyksi polvillaan vuoteensa edessä kopeloidessaan patjan alta savukekoteloa, jonka hän oli kätkenyt sinne. Hänen käsivartensa oli jäänyt patjan ja vuoteen pohjan väliin, mutta savukekoteloa ei löytynyt.

"Tuon savukekotelon on täytynyt olla hiton vaarallinen vihje!" huomautti arasti hra Formerie, joka ei enää uskaltanut esittää mitään varmaa mielipidettä.

"No, tietysti", vahvisti etsivän osaston päällikkö; "olihan siinä alkukirjaimet."

"Ainakin tiedämme ne – L ja M… Ilmeisesti Lupin. Ja siitä, sen lisäksi mitä hra Chapman näyttää tietävän, me saamme helposti tietoomme mitä ne merkitsevät."

Hra Lenormand säpsähti:

"Chapman! Missä hän on?"

He katselivat käytävään sulloutuneen väen seasta. Chapman ei ollut siellä.

"Hra Chapman tuli minun mukanani", sanoi isännöitsijä.

"Niin, niin, sen tiedän; mutta hän ei palannut teidän mukananne."

"Ei; minä jätin hänet ruumiin luo."

"Te jätitte hänet tänne… Yksikseen?"

"Minä sanoin hänelle: 'Olkaa täällä… älkääkä liikkuko.'"

"Ja eikö ketään ollut lähettyvillä? Ettekö nähneet ketään?"

"Käytävässä? Emme."

"Entäs porrassiltamilla?… Tai muualla – katsokaahan – tuon nurkkauksen takana: eikö siellä ollut ketään piilossa?"

Hra Lenormand näytti hyvin kiihtyneeltä. Hän asteli edestakaisin, ja availi huoneitten ovia. Ja äkkiä hän kapaisi juoksemaan ketteryydellä, jollaiseen ei kukaan olisi aavistanut hänen pystyvän. Hän säntäsi kuuden huonekerran portaat alas, isännöitsijän ja tutkintotuomarin etäällä saattamana. Pohjakerrassa hän tapasi pääoven edessä Gourelin.

"Eikö kukaan ole mennyt ulos?"

"Ei, hra päällikkö."

"Entäs toinen ovi, Rue Bassanon puolella?"

"Ehdottomin määräyksin?"

"Olen asettanut sinne Diouzyn."

"Niin, hra päällikkö."

Hotellin avarassa eteisessä tungeksi tuskittelevia matkustajia, kaikki puhellen niistä enemmän tai vähemmän tosista huhuista, joita oli rikoksesta heidän kuuluviinsa tullut. Kaikki palvelijat oli kutsuttu koolle puhelimella, ja he saapuivat yksitellen. Hra Lenormand kuulusteli heitä viipymättä. Yksikään heistä ei kyennyt antamaan mitään tietoja. Mutta eräs viidennen huonekerran kamaripalvelijatar tuli sitten esille. Noin kymmenen minuuttia takaperin oli hän sivuuttanut kaksi herrasmiestä, jotka tulivat alas palvelusväen portaita viidennestä huonekerrasta neljänteen.

"He riensivät alas hyvin nopeasti. Etumainen piteli toista kädestä.

Minua kummastutti nähdä nuo kaksi herrasmiestä palvelijain portailla."

"Tuntisitteko heidät vielä?"

"En etumaista. Hän käänsi pois päänsä. Hän oli laiha ja vaaleatukkainen. Hänellä oli pehmeä musta hattu ja musta puku."

"Entäs toinen?"

"Toinen oli englantilainen, kasvot leveät ja paljaiksi ajellut, puku ristiraitainen. Hänellä ei ollut hattua."

Kuvaus koski ilmeisesti Chapmania.

Nainen lisäsi:

"Hän näytti… hän näytti perin oudolta… kuin olisi hän ollut järjiltään."

Gourelin sana ei riittänyt hra Lenormandille. Hän kuulusteli noilla kahdella ovella seisovia ali-ovenvartijoita toista toisensa jälkeen.

"Tunsitteko hra Chapmania?"

"Kyllä, monsieur; hän aina puhutteli meitä."

"Ettekö te ole nähnyt hänen menevän ulos?"

Ei; miehet olivat siitä varmat.

Hra Lenormand kääntyi poliisikomisariukseen.

"Kuinka monta miestä teillä on mukananne, hra komisarius?"

"Neljä."

"Siinä ei ole kylliksi. Pyytäkää puhelimella kirjurianne lähettämään teille kaikki käytettävissänne olevat miehet. Ja järjestäkäähän hyväntahtoisesti itse mitä tarkin valvonta kaikille uloskäytäville. Piiritystila, hra komisarius…"

"Mutta kuulkaahan", intti isännöitsijä, "minun asukkaani?"

"En välitä hiventäkään teidän asukkaistanne, monsieur! Minun velvollisuuteni käy kaiken edellä, ja velvollisuuteni on kaiken mokomin vangita…"

"Luulette siis…" rohkeni tutkintotuomari tokaista.

"Minä en luule, monsieur… Minä olen varma siitä, että molempien murhien tekijä on vielä hotellissa."

"Mutta silloin Chapman…"

"Tällä hetkellä en voi taata, että Chapman on vielä elossa. Joka tapauksessa on kysymys vain minuuteista, sekunneista… Gourel, ottakaa kaksi miestä ja tarkastakaa kaikki neljännen huonekerran huoneet… Hra isännöitsijä, lähettäkää yksi kirjurinne heidän mukaansa… Mitä muihin huonekertoihin tulee, niin ryhdyn toimiin heti kun saamme lisävoimia. No, Gourel, liikkeelle nyt, ja pitäkää silmänne auki… te ajatte isoa saalista takaa!"

Gourel riensi pois miehinensä. Hra Lenormand jäi itse eteiseen, lähelle hotellin konttoria. Tällä kertaa hän ei ajatellut istuutua, kuten hänen tapanaan oli. Hän käveli pääkäytävältä Rue Bassanon puoleiselle ovelle ja palasi sitte lähtökohtaansa. Tuon tuostakin hän antoi ohjeita.

"Hra isännöitsijä, toimittakaa keittiöt vartioiduiksi. He voivat yrittää paeta sitä tietä… Antakaa puhelintytöllenne määräys olla yhdistämättä ketään hotellin asukasta ulkolinjalle. Jos puhelu tulee ulkoapäin, niin hän saa yhdistää pyydetylle henkilölle, mutta hänen pitää merkitä muistiin sen henkilön nimi… Hra isännöitsijä, teettäkää luettelo kaikista asukkaistanne, joiden nimi alkaa L:llä. Merkittäköön muistiin sillä kirjaimella alkavat ristimänimetkin."

Jännitys piteli katselijoita kurkusta, heidän seistessään ryhmänä keskellä eteistä äänettöminä ja hengitystään pidätellen, vapisten vähintäkin ääntä, murhaajan kaamean kuvan herpaisemina. Missä piileskeli hän? Näyttäytyisikö hän? Eikö hän ollut heidän omassa joukossaan – tämä ehkä? Tai tuo…

Ja kaikkien katseet kohdistuivat silmälaseja käyttävään harmaatukkaiseen herrasmieheen, joka tutisevin jaloin asteli selkä köyryssä edes takaisin.