Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut», sayfa 5

Kaksi ensimäistä tapausta olisivat saattaneet olla pelkkää yhteensattumaa, mutta tämän kolmannen havainnon jälkeen ei voinut olla sattumasta puhettakaan. Tämä saman numeron salaperäinen kertaaminen viittasi tosiasiaan, jota oli ehdottomasti kaikella huolella pohdittava. Mitä merkitsivät nuo kolme numeroa? Olivatko ne joku tunnussana? Olivatko ne avain johonkin salaiseen kieleen, jonka keskenänsä kirjeenvaihdossa olevat henkilöt olivat omaksuneet? Vastasivatko ne joitakin kirjaimia?

Nämä kysymykset olivat mahdottomat ratkaista, ja hän teki niitä vain koneellisesti mietteissään. Mutta yksi seikka ainakin oli ehdoton, selvä ja heti selville saatavissa, nimittäin sairaan miehen oleskelu Marcon asunnossa. Mitä teki hän siellä? Oliko hän rikostoveri vai vanki?

Lenormand meni potilaan huoneeseen. Lääkäri oli juuri toimittanut tutkimuksensa.

"No, hra tohtori", kysyi päällikkö, "mitä sanotte?"

"Samaa kuin jo kahtena päivänä."

"Kahtena päivänä?"

"Niinpä tietenkin; toissapäivänähän naapurini, hra Marc Dalis, lähetti hakemaan minut ottamaan hoitooni erään hänen ystävänsä, jonka hän sanoi saapuneen samana aamuna. Tämä on kolmas käyntini."

"Tämä lääkemääräys on siis teidän, hra tohtori?"

"Niin on."

"Oliko tuo Marc Dalis teidän käynneillänne saapuvilla?"

"Oli, erään toisen herrasmiehen seurassa."

"Ja näyttivätkö he molemmat ottavan suurta osaa potilaan terveydentilaan?"

"Tavatonta. He pyytelivät minua tekemään kerrassaan kaikkeni hänen pelastamisekseen."

"Hän on siis vaarassa?"

"On ja ei. Hänellä on pitkälle kehittynyt sydäntauti, ja keuhkotkin ovat kehnossa kunnossa. On peljättävissä äkillinen menehtyminen; mutta toiselta puolen hän voipi vielä kitua joitakuita viikkoja, jopa – kuka tietää? – kokonaan toipuakin taudistaan. Hänen pelastuksenaan olisi ilmanalan muutos – ennen kaikkea tekisi vuori-ilmasto hänelle hyvää – ja erittäinkin elämäntapojen muutos, pois Parisista täydelliseen lepoon."

"Hän siis asuu Parisissa?"

"Niin, ja viettää renttuilevaa elämää. Hra Dalis kertoi löytäneensä hänet tajuttomaksi päihtyneenä eräästä La Villetten pahamaineisimmasta pesästä."

Lenormand säpsähti hänet vallanneen mieleenjuohtuman johdosta, ja jatkoi:

"Siinäkö kaikki, mitä hänestä tiedätte, hra tohtori?"

"Niin."

"Eikö potilaalla koskaan ollut tilaisuutta puhutella teitä kahden kesken?"

"Ei. Sitä paitsi olisi hän voinut puhua vain houreita. Kuume oli käynyt häneen kovin ankarasti käsiksi. Vasta tänä iltana alkoi lämpömäärä aleta."

"Häntä ei kait voida siirtää muuanne?"

"Parempi olisi odottaa. Minä tulen takaisin huomenna aamulla; silloin saamme nähdä. Mutta älkää missään tapauksessa antako hänen jäädä yksikseen."

"En, en. Siitä olkaa huoletta, hra tohtori", vakuutti Lenormand. "Ja kiitos."

Hän saattoi lääkäriä ulos ilmeisen innokkaasti, riensi takaisin sairaan luo, veti miehen vasemman käden esille peitteen alta ja kumartui katselemaan kättä.

"Niinpä tietysti, hän se on!"

"Kuka 'hän'?" kysyi Gourel.

"Pierre Leduc!"

"Mies, jota etsimään hra Kesselbach palkkasi Barbareuxin toimiston?"

"Sama juuri! Vasemman käden pikkusormen pää puuttuu. Ja katsokaa tuota heikosti näkyvää arpea oikeassa poskessa!"

"Miten sen selitätte, hra päällikkö?"

"No, sehän on peräti yksinkertaista: Lupin tiesi noita tiedusteluja tehtävän, pani omasta puolestaan toimeen ajon, pääsi jäljille ja anasti saaliin, saadakseen sitä rauhassa käyttää."

"Hän siis tuntee miehen… tietää, kuka hän on?"

"Kenties ei. Luulisin hra Kesselbachin pitäneen salassa syyt, miksi hän niin itsepintaisesti tavotteli Leducia, ja oletan sen vuoksi, ettei Lupin tiedä enempää kuin mekään. Toisin sanoen, hän tietää Leducin olemassaolon, sen tärkeyden ja kaiketi myöskin sen seikan, että numero 813 näkyy merkitsevän tässä jutussa paljon."

Hän kumartui potilaan yli ja tuijotteli häntä tiukan uteliaasti, kiihkeästi toivotellen voivansa noista valjuista kasvoista, noista näivettyneistä poskista lukea läpitunkemattoman menneisyyden salaisuuden. Mistä oli mies lähtöisin? Mihin kansallisuuteen hän kuului? Mitä kieltä hän puhui?

Mies nukkui tyynesti. Hänen rintansa nousi säännöllisesti. Hänen kasvonsa näyttivät hivutuksen ja voimattomuuden merkeistä huolimatta arvokkailta levossaan.

Puhuen hyvin matalalla äänellä, ikäänkuin suostutellen häntä vastaamaan, Lenormand virkkoi hänelle:

"813. Mitä merkitsevät nuo kolme numeroa? 813."

Sairas avasi silmänsä ja katseli Lenormandia.

"813", toisti etsivän osaston päällikkö. "Voitteko selittää? Teidän tulee puhua minulle täydellä luottamuksella…"

Toinen yhä tuijotteli häntä ilmeettömin silmin, jotka eivät mitään ymmärtäneet. Mutta kuitenkin tuntui Lenormandista, kuin olisi jokainen numeron mainitseminen hiukan herätellyt uinuvaa tajuntaa tai ainakin aiheuttanut ponnistelua, tuskallista ja ohimenevää. Useampaan kertaan toisti päällikkö numeron ja lisäsi:

"Älkää arkailko puhua. Minä olen ystävä. Minä tahtoisin vain suojella teitä, pelastaa teidät. Vastatkaa minulle! Teidän tulee vastata minulle."

Jokaisella sanalla kävi sairaan ponnistelu ilmeisemmäksi. Hän kohottausi käsivarsiensa varaan, jotka hänen äkkiä onnistui jäykistää, ja sopersi käsittämättömiä sanoja, jotka pikemmin tuntuivat kankeilta sanojen yrittelyiltä, sanojen joita hän koetteli ennen kuin tapaisi määrättyjä lauseita, joita hänen herpoutunut tahtonsa pyrki ilmoille saamaan.

Kaikella jännityksen voimalla vaani Lenormand noita haihattelevia sanoja, väijyi niitä, tarttuen niihin kuin saaliiseen:

"Puhukaa… puhukaa… teidän pitää puhua… Näettehän, minä olen ystävä… minä tiedän numeron… 813…"

"813", kertasi ääni heikosti, kuin etäinen kaiku. Mutta tuskin oli sairas lausunut nuo kolme numeroa, kun hän vavahteli kauheasti ja ääretön tuska väänsi hänen kasvojansa. Silmät ummistuivat, ruumis huojui puolelta toiselle, ja äkkiä putosi hänen päänsä voimattomana takaisin pieluksille.

"Kuollut!" huusi Gourel.

"Ei… ei", sanoi Lenormand, joka oli laskenut kätensä miehen rinnalle. "Ei; sydän tykkii."

Hän seisoi hievahtamatta muutamia minuutteja ja lopetti:

"Niin; sydän tykkii… hän voipi paremmin… hänelle ei vaan nyt mitään mahda. Hän ei puhu."

"Meidän täytyy…"

"Ei. Jättäkää minut rauhaan, Gourel…"

Hän nousi ja alotti tavanmukaisen pikku kävelynsä sauvansa varassa edes takaisin lattialla. Tuon tuostakin hän pysähtyi ikkunan tai jonkin huonekalun luo ja mietiskeli. Vihdoin hän astui kersantin eteen ja sanoi:

"Kuunnelkaahan minua huolellisesti, Gourel. Minä lähden pois. Te jäätte tänne."

"Kyllä, hra päällikkö."

"Minä jätän hänet teidän hoteisiinne. Hän nukkuu… älkää millään tavalla melutko… älkää kajotko häneen… mutta vartioitkaa häntä hyvin. Tämä mies on minulle hyödyllisempi kuin kaikki minun käytettävissäni olevat voimat."

"Minä vastaan hänestä, hra päällikkö."

Gourelin tehdessä valmistuksiansa yön viettämiseen sairaan seurassa lähti Lenormand huoneesta, meni portinvartijan kojuun, käski noiden kolmen konstaapelin vartioida taloa, kielsi heitä millään verukkeella päästämästä ketään ulos tahi ilman pätevästi todistettua syytä laskemasta ketään sisälle, ja ajoi pääpoliisiasemalle näihin varokeinoihin ryhdyttyänsä.

* * * * *

Kun etsivän osaston päällikkö seuraavana aamuna kello yhdeksältä palasi Rue Demoursille, näki hän siellä tutkintotuomarin parhaillaan alottamassa tiedustelujansa portinvartijan kojussa. Hra Formerie näytti pöyhistelevän ilon ja tärkeytensä tunnossa ja sanoi, puhutellen Lenormandia kuin kertoen hänelle tapauksesta, jossa tällä ei ollut mitään osuutta, vaan jossa hän, Formerie, oli suuria suorittanut:

"Lupin! Lupin on meidän! Ette voi aavistaakaan, millaista suunnatonta huomiota se on herättänyt! Ihmiset eivät puhu mistään muusta. Lupin vangittu! Lupin tyrmässä! Siinäpä mainio kosto minulle!"

Hän astui kojuun ja kumartui vangin yli:

"Hei, hra Lupin, minua kovin suuresti ilahuttaa tavata teidät!"

Lenormand ei ollut häntä huomaavinaankaan, vaan kysyi eräältä poliisikonstaapelilta:

"Kaikki kunnossa?"

"Kaikki hyvin, hra päällikkö."

"Veittekö kersantti Gourelille hänen kahvinsa tänä aamuna?"

"Kyllä, mutta…"

"Mutta mitä? Sehän oli sovittu!"

"Minä vein kahvin, hra päällikkö, mutta vaikka kuinka soitin, niin kersantti Gourel ei vastannut."

"Mahdotonta! Tunnenhan minä toki Gourelin."

"Kenties on uni hänet pettänyt", huomautti tutkintotuomari.

Lenormand kohautti hartioitaan ja juoksi pohjakerran huoneuston ovelle. Hän oli muistanut edellisenä iltana ottaa vanhan palvelijan kimpusta avaimen. Hra Formerien seuraamana hän astui kiireisesti huoneustoon ja riensi palvelusväen käytävän kautta suoraa päätä sairaan miehen huoneeseen. Hän seisahtui kynnykselle kuin naulittu.

"Huh!" huudahti Formerie. "Täälläpä on kaunista! Totta tosiaan!"

Vuode oli tyhjä. Lepotuolissa istuen, kaksin kerroin, pää polvien välissä, veteli Gourel sikeätä unta.

Formerie tunsi koston suloisuutta. Hämmästyksestään tointuen hän huudahti:

"Hei, mallikelpoinen palvelija nukkuu! No, mitä nyt sanotte? Hän uinailee niin sikeästi, että hänen vankinsa pääsi häipymään kuin unennäkö, toivottaen meille kaikille hyvää yötä." Ja hän lisäsi äkillisellä totisuudella: "On vahinko, hra Lenormand, että te ette ryhtynyt vakavampiin toimenpiteisiin."

Etsivän osaston päällikkö ei kuunnellut. Äänettömänä tutkien huoneen jokaista soppea terävillä katseillaan hän hieroi sauvansa ryhmyä nyrkissään.

"Silti", vakuutti Formerie, "on tässä kerrassaan yliluonnollisen tapaista."

"Tässä ei ole mitään yliluonnollista."

"Hitto vieköön, kyllä sellaiselta näyttää, kun tullaan tarkoin lukittuun huoneeseen ja viedään pois sairas henkilö häntä vartioitsevan poliisin mitään kuulematta."

"Gourel on nukutettu huumaavalla aineella."

"Senhän luonnollisesti huomaan! Mutta jonkun on täytynyt antaa hänelle se unijuoma. Kuinka pääsi se joku sisälle? Kuinka pääsi hän ulos? Potilasta ei voida viedä seinien läpi… siitä olisi jälkiä, jotakin näkyvissä. Sitä minä sanon yliluonnolliseksi!"

Tuntia myöhemmin heräsi Gourel. Hän ei muistanut mitään selvästi. Kuitenkin muisti hän juoneensa vettä karahvista, joka oli ollut yöpöydällä lääkepullojen joukossa.

He hakivat karahvia ja hänen käyttämäänsä pikaria. Kumpaakaan ei löytynyt.

Sairaan vaatteetkin olivat kadonneet. Mutta seinään oli nuppineulalla kiinnitetty Arsène Lupinin käyntikortti ja kortin alle seuraava kirje, joka oli painettuna saman päivän iltalehtiin ja herätti peräti tavatonta huomiota:

Avoin kirje HRA LENORMANDille, etsivän osaston päällikölle.

Hyvä hra Lenormand:

Teidän täytyy alottaa uudestaan alusta asti. Selitän tarkotukseni muutamin sanoin, tapani mukaan.

Huhtikuun 16. p:nä eräs henkilö – huomatkaa sanovani: eräs henkilö – astui toverin keralla Kesselbachin huoneustoon ja sai häneltä kiristetyksi hänen pankkilokeronsa avaimen sekä salakirjaimet sen lukkoon. Seuraavana päivänä hra Kesselbach löydettiin kuoliaaksi puukotettuna; ja tätä ensimäistä murhaa seurasi kaksi muuta.

Tuon henkilön tahallaan jättämän käyntikortin perusteella pantiin ensinnäkin murtovarkaus Arsène Lupinin tiliin; toiseksi pidettiin Lupinia noiden kolmen murhankin tekijänä.

Minä panen vastalauseeni näitä molempia erehdyksiä vastaan.

Teidän älykkäisyytenne on epäilemättä käsittänyt jälkimäisen: minä en surmaa ihmisiä.

Mutta minun täytyy saada julkisesti oikaistuksi edellinenkin: minä en ole se henkilö, joka saapui hra Kesselbachin huoneustoon. Tämä henkilö, osottaen hienotunteisuuden puutetta, jota minun tekee mieleni huomauttaa jokaiselle kunnon miehelle, varasti minun nimeni, käytti minun menetelmiäni ja häpäisi minua kömpelyydellään sekä rikollisella kevytmielisyydellään, luovuttaessaan salamurhaajan tikarille miehen, joka hänellä oli ollut kunnia rosvota.

Se sai minut punehtumaan häpeästä.

Ja eilis-iltana tämä kykenemätön johtaja, jonka täten leimaan sellaiseksi, viitsiikin antaa Jérômen, Marcon ja Marcon palvelijan joutua teidän käsiinne: kolmen uskollisen apulaisen, jotka entisinä aikoina olivat minun tovereitani ja jotka hän keräsi ympärilleen ainoastaan tuhotakseen heidät kompasteluillaan.

Ja lisäksi hän antaa itsensä joutua vangiksi minun nimelläni: Arsène Lupinin nimellä!

Tämä on jo aivan liikaa. Minä tyhmästi vedettynä nenästä? Minä tarttuneena ansaan kuin koulupoika! Minä tehtynä naurettavaksi, ivattavaksi, halveksituksi, inhotuksi, vihatuksi!

Ei, tuhat kertaa ei! Minä en voi tyytyä tällaiseen lankeemukseen.

Lähden sen vuoksi liikkeelle yksinäisyydestäni, jossa olen viettänyt viimeiset neljä vuotta kirjojeni ja hyvän Sherlock-koirani seurassa; kutsun aseisiin kaikki ystäväni ja heittäydyn vielä kerran taistelun tuoksinaan.

Teen sen sitäkin innokkaammin, kun Kesselbachin juttu heti ensi silmäyksellä näyttää minusta mitä mielenkiintoisimmalta ja tosiaan ponnistuksieni arvoiselta. Saanko lisätä, hra Lenormand, että päätökseeni jonkun verran vaikuttaa se hupi, jota tuottaa peitsen tai parin katkaiseminen teidän kanssanne?

Ensi aluksi minä korjaan haltuuni hra Leducin.

Ja koska toiselta puolen ei ole soveliasta, että ne, joilla on ollut kunnia taistella minun lippuni alla, viruvat teidän vankilainne oljilla, niin varotan teitä kunniallisesti, että minä täten annan heille anteeksi ja että minä viiden viikon kuluttua, perjantaina ensi toukokuun 31. p:nä, vapautan väärän Arsène Lupinin, sekä ystäväni Jérômen, Marcon j.n.e.

Pyydän teitä suomaan minulle anteeksi, hyvä hra Lenormand, että julkaisen tämän kirjeen eri sanomalehdissä, ja vastaanottamaan syvimmän kunnioitukseni.

Arsène Lupin.

IV.
Ruhtinas Sernine työssä

Pohjakerran huoneustossa Boulevard Haussmannin ja Rue de Courcellesin kulmassa asui ruhtinas Sernine, venäläisen siirtokunnan loistavimpia jäseniä Parisissa, ylhäinen muukalainen, jonka nimi tuon tuostakin mainittiin sanomalehtien "Saapuneita ja lähteneitä"-palstalla.

Kello yksitoista aamupäivällä astui ruhtinas työhuoneeseensa. Hän oli kolmenkymmenenkahdeksan tai neljänkymmenen ikäinen; kastanjanruskeassa tukassa näkyi ohimoilla muutamia hopeisia hapsia. Hänellä oli kaunis terveenvärinen iho, ja hän käytti isoa leukapartaa ja niin tavattoman lyhyiksi leikattuja viiksiä, että niitä tuskin näkikään huulien punakkaa taustaa vastaan.

Hän oli aistikkaasti puettu ihonmukaiseen hännystakkiin ja valkoisiin liiveihin, jotka näkyivät avoimesta rintamuksesta.

"No niin!" virkahti hän itsekseen. "Minulla lienee kova päiväntyö edessäni."

Hän avasi isoon huoneeseen johtavan oven, missä istui joitakuita odottelijoita, ja sanoi:

"Onko Varnier siellä? Tulkaa sisälle, Varnier."

Pikku kauppiaalta näyttävä mies, koukistunut, vanttera, raskasjalkainen, noudatti kutsua. Ruhtinas sulki oven hänen jälkeensä.

"No, Varnier, kuinka pitkällä olette?"

"Kaikki on valmista täksi illaksi, isäntä."

"Hyvä! Kertokaa minulle muutamin sanoin!"

"Asia on tällä tavoin: Miehensä murhan jälkeen rouva Kesselbach niiden ilmotuslappujen perusteella, joita määräsitte hänelle lähetettäväksi, valitsi asunnokseen Naisten Lepolaksi nimitetyn laitoksen Garchesissa. Hänellä on hallussaan puutarhan perällä viimeinen niistä neljästä pikku talosta, joita johtokunta vuokraa rouvashenkilöille, jotka mieluummin asuvat ihan erillään toisista – se talo, jonka nimenä on Pavillon de l'Impératrice."

"Mitä palvelijoita hänellä on?"

"Hänen seuralaisensa, Gertrude, jonka kanssa hän saapui muutamia tunteja rikoksen jälkeen, ja Gertruden sisar Suzanne, jota hän lähetti hakemaan Monte Carlosta ja joka toimii hänen kamarineitsyeenänsä. Sisarukset ovat suuresti kiintyneitä häneen."

"Entäs Edwards, kamaripalvelija?"

"Hän ei pitänyt Edwardsia. Tämä on palannut omaan maahansa?"

"Tapaileeko hän ihmisiä?"

"Ei. Hän viettää aikansa sohvalla maaten. Hän näyttää hyvin heikolta ja sairaalta. Hän itkee paljon. Eilen oli tutkintotuomari hänen luonansa kaksi tuntia."

"Hyvä on. Ja nyt pikku neidistä."

"Mlle. Geneviève Ernemont asuu tien toisella puolella… kujan varrella, joka johtaa avoimelle maaseudulle, kolmannessa talossa oikealla. Hän pitää vapaata koulua lapsille ja kehittymättömille oppilaille. Hänen isoäitinsä, rouva Ernemont, asuu hänen kanssansa."

"Ja sikäli kuin minulle kirjotitte ovat Geneviève Ernemont ja rouva Kesselbach tutustuneet toisiinsa?"

"Niin. Tyttö meni pyytämään rouva Kesselbachilta avustusta koululleen. He lienevät mieltyneet toisiinsa, sillä he ovat viimeisinä neljänä päivänä tehneet yhteisiä kävelyjä Villeneuven puistossa, josta Lepolan puutarha on vain ositettu erilleen."

"Mihin aikaan ovat he kävelyllä?"

"Viidestä kuuteen. Täsmälleen kello kuudelta menee nuori neiti takaisin kouluunsa."

"Olette siis järjestänyt homman?"

"Kello kuudeksi tänään. Kaikki on valmiina."

"Eikö ketään ole saapuvilla?"

"Puistossa ei koskaan ole sillä tunnilla ketään."

"Varsin hyvä. Minä tulen paikalle. Saatte mennä."

Hän lähetti vieraansa pois eteiseen avautuvasta ovesta ja huusi odotushuoneen ovelle palaten:

"Veljekset Doudeville."

Sisälle astui kaksi nuorta miestä, hiukan liian räikeästi puettuja, mutta teräväsilmäisiä ja miellyttävän näköisiä.

"Hyvää huomenta, Jean. Hyvää huomenta, Jacques. Mitään uutisia poliisiasemalta?"

"Eipä paljoa, isäntä."

"Luottaako hra Lenormand teihin vielä täydellisesti?"

"Kyllä. Lähinnä Gourelia olemme me hänen suosituimmat apulaisensa. Siitä on todistuksena se, että hän on asettanut meidät Palace-hotelliin pitämään silmällä ihmisiä, jotka Chapmanin murhan tapahtuessa asuivat ensimäisen huonekerran käytävän varrella. Gourel tulee joka aamu, ja me annamme hänelle saman selostuksen kuin teillekin."

"Oivallista. On tärkeätä, että minulle ilmotetaan kaikki mitä tapahtuu ja mitä poliisiasemalla sanotaan. Niin kauvan kuin Lenormand pitää teitä omina miehinään on asema minun vallassani. Ja oletteko saaneet minkäänlaista vihiä hotellissa?"

Jean Doudeville, veljeksistä vanhempi, vastasi:

"Englantilainen nainen, jolla oli yksi makuuhuoneista hallussaan, on lähtenyt."

"Siitä minä en välitä. Hänestä tiedän kylliksi. Mutta hänen naapurinsa, majuri Parbury?"

He näyttivät olevan hämillään. Viimein vastasi toinen:

"Majuri Parbury määräsi tänään matkatavaransa vietäväksi Gare du Nord-asemalle, 12.50:n junaa varten, ja ajoi itse automobililla pois.

Me olimme siellä junan lähtiessä. Majuri ei tullut."

"Entäs matkatavarat?"

"Hän haetutti ne asemalta."

"Kenellä?"

"Jollakulla asiamiehellä."

"Hänen jälkensä ovat siis kadonneet?"

"Niin."

"Vihdoinkin!" huudahti ruhtinas riemastuneena.

Toiset katselivat häneen kummastuneina.

"No tietysti", hän sanoi, "siinähän on lähtökohta!"

"Niinkö luulette?"

"Ilmeisesti. Chapman on voitu murhata ainoastaan jossakin tuon käytävän varrella olevassa huoneessa. Hra Kesselbachin murhaaja vei hänet sinne, rikostoverin luo, tappoi hänet siellä, muutti vaatteitansa siellä; ja murhaajan livahdettua tiehensä asetti rikostoveri ruumiin käytävään. Mutta mikä rikostoveri? Se tapa, millä majuri Parbury nyt katosi, tuntuu osottavan, että hän tietää siitä jutusta jotakin. Pian! Ilmottakaa puhelimella tämä hyvä uutinen Lenormandille tai Gourelille. Poliisiviraston tulee saada siitä tieto niin pian kuin mahdollista. Järjestysvalta ja minä käymme tällähaavaa käsi kädessä."

Hän antoi heille muutamia lisäohjeita heidän kaksinaista osaansa varten poliisitarkastajina ruhtinas Serninen palveluksessa ja antoi heidän poistua.

Odotushuoneessa oli vielä kaksi henkilöä. Hän kutsui toisen heistä sisälle.

"Pyydän tuhannesti anteeksi, hra tohtori", sanoi hän. "Nyt olen kokonaan teidän käskettävissänne. Kuinka jaksaa Pierre Leduc?"

"Hän on kuollut!"

"Vai niin!" sanoi Sernine. "Sitä jo tiesin tämän-aamuisen kirjeenne jälkeen odottaakin. Mutta eipä ole poloinen kauvan…"

"Hän oli kuihtunut varjoksi. Pyörtymyskohtaus – ja kaikki oli lopussa."

"Eikö hän puhunut?"

"Ei."

"Oletteko varma siitä, että aina siitä päivästä lähtien, jona me kaksi korjasimme hänet pöydän alta tuosta Bellevillen paheenpesästä, oletteko varma siitä, että hoitolassanne ei kukaan epäillyt häntä siksi Pierre Leduciksi, jota poliisit etsiskelivät, salaperäiseksi Pierre Leduciksi, jota Kesselbach oli koettanut kaikin mokomin löytää?"

"Ei kukaan. Hänellä oli oma huone. Sitäpaitsi panin minä hänen vasemman kätensä siteisiin, jotta käden vammaa ei voinut nähdä. Posken arpea taasen peitti parta."

"Ja te hoitelitte häntä itse?"

"Niin tein; ja ohjeittenne mukaan kuulustelin häntä milloin ikinä hän tuntui olevan vähänkään tajullaan. Mutta hän kykeni vain epäselvästi sopertelemaan."

Ruhtinas jupisi miettivästi:

"Kuollut… Pierre Leduc siis kuollut… Koko Kesselbachin jutussa oli hän ilmeisesti keskuksena, ja nyt hän katoaa… ilman selvitystä, sanaakaan hiiskumatta itsestään, entisyydestään… Pitäisikö minun ryhtyäkään tähän seikkailuun, joka on minulle vielä ihan pimeä? Se on vaarallista… Voin joutua pälkääseen…"

Hän pohti tovin ja huudahti:

"Oh, mitäpä välitän? Minä jatkan silti. Pierre Leducin kuolema ei ole mikään syy pelini lopettamiseen. Päin vastoin! Päin vastoin! Ja tilaisuus on liian houkutteleva! Pierre Leduc on kuollut! Eläköön Pierre Leduc! Menkää, hra tohtori – menkää kotiinne! Minä soitan teille ennen päivällistä."

Lääkäri poistui.

"No niin, Philippe", sanoi Sernine viimeiselle vieraallensa, pienelle harmaatukkaiselle miehelle, joka oli puettu kuin hotellin tarjoilija – kovin kehnon hotellin kuitenkin.

"Sallikaa minun muistuttaa teille, isäntä", alotti Philippe, "että te viime viikolla panitte minut menemään kengänkiillottajaksi Hôtel des Deux-Empereursiin Versaillesiin, pitääkseni silmällä erästä nuorta miestä."

"Kyllä muistan… Gérard Baupréta. Miten ovat hänen asiansa?"

"Hän on koettanut viimeisimmätkin keinonsa."

"Yhä synkkiä mielikuvia täynnä?"

"Niin. Hän tahtoo surmata itsensä."

"Oikeinko vakain aikein?"

"Aivan. Löysin tämän lyijykynällä kirjotetun lapun hänen papereistaan."

"Ahaa!" sanoi Sernine, lukiessaan kirjelmän. "Hän ilmottaa itsemurhansa… vieläpä täksi illaksi."

"Niin, isäntä; hän on ostanut narun ja kiertänyt lakeen kiinni koukun. Sitte puhuttelin häntä ohjeittenne mukaan. Hän mainitsi hätäänsä ja minä neuvoin häntä kääntymään teidän puoleenne. 'Ruhtinas Sernine on rikas', sanoin; 'hän on antelias, kenties hän auttaa teitä'."

"Tämä on mainiota. Hän siis on tulossa?"

"Hän on nyt ulkopuolella."

"Mistä sen tiedätte?"

"Minä seurasin häntä. Hän tuli junalla Parisiin, ja kävelee parhaillaan edes takaisin bulevardilla. Hän koettaa tehdä päätöstänsä."

Juuri silloin toi palvelija käyntikortin. Ruhtinas vilkaisi siihen ja sanoi miehelle:

"Ohjatkaa hra Gérard Baupré sisälle."

Ja Philippeen kääntyen:

"Te menette tänne pukuhuoneeseen. Kuunnelkaa, älkääkä liikahtako."

Yksikseen jäätyänsä ruhtinas mutisi:

"Miksi epäröitsisin? Kohtalo hänet lähettää luokseni…"

Muutaman minuutin kuluttua astui sisälle kookas nuori mies. Hän oli vaaleaverinen ja solakka, kasvot riutuneet ja silmät kuumeiset, ja hän seisoi kynnyksellä hämillään, empien, kerjäläisen asennossa, joka haluaisi ojentaa kätensä pyytääkseen almua eikä uskalla.

Keskustelu oli lyhyt:

"Oletteko te hra Gérard Baupré?"

"Olen… olen… se on nimeni."

"Minulla ei ole kunniaa…"

"Asia on tällainen, hra ruhtinas. Joku kertoi minulle…"

"Kuka?"

"Eräs hotellinpalvelija… joka sanoi olleensa teidän palveluksessanne."

"Käykää asiaan, olkaa hyvä."

"No…"

Nuori mies vaikeni, ruhtinaan omaksuman ylpeän ryhdin torjumana ja säikyttämänä. Tämä huudahti:

"Mutta, hyvä herra, täytyyhän olla jotakin…"

"Niin, hra ruhtinas, mies sanoi teitä hyvin rikkaaksi… ja hyvin jalomieliseksi… ja minä ajattelin, että te mahdollisesti…"

Hän keskeytti sammaltelunsa äkkiä, kykenemättömänä lausumaan rukouksen ja nöyrtymyksen sanoja.

Sernine astui hänen eteensä:

"Hra Gérard Baupré, ettekö te julkaissut runokokoelmaa nimeltä 'Kevään hymy'?"

"Kyllä, kyllä!" huudahti nuori mies kirkastuvin kasvoin. "Oletteko lukenut sen?"

"Olen… Aika sieviä, ne teidän runonne, aika sieviä… Mutta luuletteko kykenevänne elämään niiden tuottamilla tuloilla?"

"Varmasti… ennemmin tai myöhemmin."

"Toden totta, kuinka omituinen nuori mies te olette! Ja viatonta vakaumusta täynnä myöskin! Tulkaahan luokseni jälleen ensi vuonna! Puhumme silloin kaikesta… se on niin eriskummallista, niin mielenkiintoista… ja ennen kaikkea niin huvittavaa! Ha, ha, ha, ha!"

Ja naurusta hytkyen, teeskennellyin kumarruksin ja liikkein, hän osotti vieraansa ovelle.

"Philippe", hän sanoi, päästäen sisälle hotellinpalvelijan, "kuulitteko?"

"Kyllä, isäntä."

"Gérard Baupré odottaa tänään ehtoopäivällä sähkösanomaa, avun lupausta."

"Niin; se on hänen viimeinen toivonsa."

"Hän ei saa sitä sähkösanomaa saada. Jos sellainen tulee, niin siepatkaa se ja repikää."

"Hyvä on, isäntä."

"Oletteko yksinänne hotellissa?"

"Olen, kokin keralla, joka ei nuku siellä yötänsä. Omistaja on poissa."

"Hyvä. Me olemme siis herroina. Täksi illaksi, klo yhdeksitoista.

Menkäähän."

Ruhtinas Sernine meni huoneeseensa ja soitti palvelijaansa:

"Hattuni, hansikkaani ja keppini. Ovatko vaunut varalla?"

"Ovat, teidän ylhäisyytenne."

Hän vaihtoi pukuansa, läksi ulos ja vaipui isoon, mukavaan limousiniin, joka vei hänet Bois de Boulogneen markiisi ja markiisitar de Gastynelle, missä hän oli luvannut olla puolipäivällisellä.

Puoli kolme hän jätti hyvästi isäntäväelleen, seisahtui Avenue Kleberillä, otti vaunuihinsa kaksi ystäväänsä ja erään lääkärin, ja saapui viittä vailla kolme Parc des Princesiin.

Kello kolme hän kävi ratsuväen miekoilla kaksintaisteluun italialaisen majuri Spinellin kanssa, halkaisi vastustajansa korvan ensimäisessä ottelussa ja ryhtyi neljännestä vailla neljä pitämään pankkia korttipelissä Rue-Cambon-klubissa, lähtien sieltä kaksikymmentä minuuttia yli viiden, voitettuansa neljäkymmentäseitsemäntuhatta frangia.

"Octave", sanoi hän automobilinsa kuljettajalle, "viekää Garchesiin."

Kymmentä vailla kuusi hän astui alas vaunuista Villeneuven puiston vanhojen muurien edustalla. Vaikka Villeneuven maaomaisuus nykyään on ositeltu ja raastettu, niin on sillä kuitenkin vielä osaksi säilynyt sitä loistoa, josta se oli tunnettu keisarinna Eugenien siellä asustellessa. Sen vanhat puut, sen järvi ja Saint-Cloudin metsien lehtevät puitteet antavat maisemalle kaihotuntuista viehätystä.

Tilasta luovutettiin tärkeä osa Pasteur-laitokselle. Yleisölle varattu alue erottaa sen eräästä pienemmästä osasta, joka silti on jokseenkin laaja tilus, ja tämän muurien sisäpuolella on Lepola sekä sen neljä erillistä puutarharakennusta.

"Tuolla siis asuu rouva Kesselbach", sanoi prinssi itsekseen, etäältä nähdessään päärakennuksen ja puutarhatalojen katot.

Hän käveli puiston poikki ja lähestyi järveä. Äkkiä hän pysähtyi erään puuryhmän taakse. Hän oli nähnyt kahden naisen nojailevan järven yli vievän sillan kaiteeseen.

"Varnierin ja hänen miestensä täytyy olla jossakin lähistöllä. Mutta kylläpä osaavat piileskellä taitavasti!"

Naiset alkoivat sitten astella nurmikkojen yli isojen, kunnioitusta herättävien puiden katveessa. Sininen taivas kuvastui oksien lomitse, joita tuulenhenki hiljakseen huojutteli, ja kevään ja nuoren kasvullisuuden tuoksu leijui ilmassa.

Tyynelle vedenpinnalle päin viettävillä ruohoisilla rinteillä kukkivat satakaunot, orvokit, narsissit, kielot, kaikki huhti- ja toukokuun hennot kukkaset, siellä täällä muodostaen loistavia yksivärisiä päiviä. Aurinko kallistui taivaanrantaa kohti.

Ja yht'äkkiä ryntäsi tiheästä pensaikosta kolme miestä naisia kohden.

He puhuttelivat heitä. Muutamia sanoja vaihdettiin. Naiset osottivat näkyviä kauhun merkkejä. Yksi miehistä astui lyhyemmän luo ja yritti siepata kukkaroa, joka tällä oli kädessään. He huusivat apua, ja ahdistajat kävivät heihin käsiksi.

Ruhtinas hyökkäsi esille. Kymmenessä sekunnissa hän pääsi melkein vesirajaan. Hänen lähestyessään miehet pakenivat.

Hän syöksyi ajamaan heitä takaa. Mutta toinen naisista pyyteli häntä:

"Voi, hyvä herra, minä pyydän teitä… ystäväni voi pahoin!"

Lyhyempi nainen oli pyörtyneenä kaatunut nurmikolle. Sernine pyörsi takaisin.

"Eihän hän liene haavottunut?" hän kysyi. "Saattoivatko nuo roistot…"

"Ei… ei… vain säikähdystä… kiihtymystä. Sitäpaitsi… te ymmärrätte kyllä… hän nimittäin on rouva Kesselbach…"

"Vai niin, todellakin?" sanoi ruhtinas.

Hän tarjosi hajusuolapulloa, jonka nuorempi nainen heti asetti ystävättärensä sieraimien eteen. Ja ruhtinas lisäsi:

"Nostakaa tulppana olevaa ametystiä. Näette pienen laatikon, jossa on joitakuita pastilleja. Antakaa madamelle yksi… yksi, ei enempää… ne ovat hyvin voimakkaita."

Hän katseli miten nuori nainen autteli ystävätärtänsä.

Hän oli vaaleatukkainen, hyvin yksinkertaisesti puettu, ja hänen kasvonsa olivat lempeät ja totiset, samalla kun niitä kuitenkin kirkasti myhäily silloinkin kun hän ei hymyillyt.

"Tuo on Geneviève", ajatteli ruhtinas. Ja hän toisteli itsekseen:

"Geneviève… Geneviève…"

Sillävälin rouva Kesselbach vähitellen pääsi tajulleen. Hän oli ensimältä kummissaan eikä näyttänyt käsittävän. Sitte hän muistinsa palatessa kiitti pelastajaansa päänsä liikkeellä. Ruhtinas sanoi syvään kumartaen:

"Sallikaa minun esitellä itseni… Olen ruhtinas Sernine…"

Toinen vastasi heikolla äänellä:

"En tiedä miten ilmaista kiitollisuuttani."

"Olemalla sitä laisinkaan ilmaisematta, madame. Teidän pitäisi kiittää sattumaa, joka askeleeni tälle suunnalle ohjasi. Saanko tarjota teille käsivarteni?"

Tovin kuluttua rouva Kesselbach soitti Lepolan ovikelloa ja sanoi ruhtinaalle:

"Pyydän teiltä vielä yhtä palvelusta, monsieur: Älkää puhuko tuosta hyökkäyksestä."

"Ja kuitenkin, madame, olisi se ainoa keino saada selville…"

"Kaikki selville saamisen yrittäminen merkitsee tutkistelua, ja se tuottaisi yhä lisää hälinää ympärilleni, lisää kyselyjä, lisää rasitusta, ja minä olen jo kylliksi voipunut."

Ruhtinas ei enää väittänyt vastaan. Kumartaen kysyi hän:

"Sallittehan minun käydä tiedustelemassa vointianne?"

"Oi, mielelläni…"

Rouva Kesselbach suuteli Genevièveä ja meni sisälle.

Yö teki tuloansa. Sernine ei tahtonut antaa Genevièven palata yksinänsä. Mutta he eivät olleet vielä ehtineet polulle, kun hämystä joku riensi heitä kohti.

"Isoäiti!" huudahti Geneviève.

Hän heittäysi vanhan rouvashenkilön syliin, joka kiihkeästi suuteli häntä.

"Voi, rakkaani, rakkaani, mitä on tapahtunut? Olet myöhästynyt, vaikka aina olet niin säntillinen!"

Geneviève esitteli ruhtinaan:

"Ruhtinas Sernine… madame Ernemont, isoäitini…"

Sitte hän kertoi tapauksen, ja madame Ernemont toisti:

"Oi, rakkaani, kuinka sinun onkaan täytynyt säikähtyä!… En milloinkaan unohda ystävällisyyttänne, monsieur, sen vakuutan. Mutta kylläpä sinun on täytynyt säikähtyä, poloinen rakkaani!"