Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut», sayfa 7

Hän sytytti nuoren miehen savukkeen ja omansa, ja selitteli suunnitelmansa heti, muutamin terävällä äänellä lausutuin sanoin:

"Te, Gérard Baupré vainaja, olitte väsynyt elämään – sairas, pennitön, toivoton… Tahtoisitteko olla terve, rikas ja mahtava?"

"Minä en ymmärrä."

"Asia on varsin yksinkertainen. Sattuma on toimittanut teidät polulleni. Te olette nuori, kaunismuotoinen, runoilija; te olette älykäs, ja – sen osottaa epätoivoinen tekonne – teillä on kunniallinen käyttäytymisen käsitys. Näitä ominaisuuksia harvoin tapaa samaan henkilöön yhdistyneinä. Minä pidän niitä arvossa… ja minä otan ne tiliini."

"Ne eivät ole myytävinä."

"Pöllö! Kuka puhuu myymisestä tai ostamisesta? Pitäkää omatuntonne. Se on minulle liian kallisarvoinen jalokivi, houkutellakseni sitä teiltä."

"Mitä siis pyydätte minulta?"

"Teidän elämäänne!" Ja viitaten nuoren miehen kurkussa näkyviin naarmuihin: "Elämäänne, jota ette ole osannut käyttää! Elämäänne, jonka te olette hutiloiden haaskannut, tuhonnut, ja jonka minä aijon rakentaa uudelleen, pitäen ohjeena sellaista kauneuden, suuruuden ja ylhäisyyden ihannetta, että se saisi päänne pyörälle, ystäväiseni, jos voisitte nähdä syvyyden, johon salainen ajatukseni syöksyy…" Hän oli ottanut Gérardin pään käsiensä väliin ja jatkoi: "Te olette vapaa! Ei mitään jalkarautoja! Teillä ei enää ole nimenne taakkaa kannettavana. Te olette päässyt erillenne siitä numerosta, jolla yhteiskunta on teidät leimannut kuin poltinraudalla kärventäen häpeämerkin hartioihinne. Te olette vapaa! Tässä orjien maailmassa, jossa jokainen mies kantaa hintalippuansa, voitte te joko mennä ja tulla tuntemattomana, näkymättömänä, kuin omistaisitte Gygesin sormuksen… taikka voitte valita oman hintalippunne, sen mistä parhaiten pidätte, ymmärrättekö? Ymmärrättekö sen loistavan aarteen, jota te edustatte taiteilijalle… itsellenne, jos tahdotte? Neitseellinen elämä, uuden uutukainen elämä! Teidän elämänne on rahaa, jota teillä on oikeus muovailla niinkuin mielenne tekee, mielikuvituksenne oikkujen ja järkenne neuvojen mukaan."

Nuori mies teki väsymystä ilmaisevan liikkeen.

"Voi, mitä tekisin minä sillä aarteella? Mitä olen sillä tähän asti tehnyt? En mitään!"

"Antakaa se minulle."

"Mitä te voitte sillä tehdä?"

"Kaikkea. Jos te ette ole taiteilija, niin minä olen, ja innostunut taiteilija, ehtymätön, lannistumaton, uhkuileva. Ellei teillä ole Prometeuksen tulta, niin minulla on. Missä te sorruitte, minä menestyn. Antakaa minulle elämänne."

"Sanoja, lupauksia!" huudahti nuori mies, jonka piirteet alkoivat kiihkosta tulistua. "Tyhjiä unelmia! Minä tunnen oman arvottomuuteni. Tunnen raukkamaisuuteni, apeuteni, tyhjään päättyvät ponnisteluni, kaiken viheliäisyyteni. Alottaakseni elämää uudestaan tarvitsisin tahtoa, jota minulla ei ole…"

"Minullapa on."

"Ystäviä…"

"Niitä saatte."

"Varoja…"

"Minä annan teille varoja… ja millaisia varoja! Teidän tarvitsee vain ojentaa kätenne kuin ammentelisitte taikakirstusta."

"Mutta kuka olette te?" huudahti nuori mies rajusti.

"Muille ruhtinas Sernine… Teille… mitä sillä väliä? Minä olen enemmän kuin ruhtinas, enemmän kuin kuningas, enemmän kuin keisari…"

"Kuka te olette?… Kuka te olette?" änkytti Baupré.

"Olen Mestari… joka tahtoo ja voipi… joka toimii… Ei ole rajoja tahdolleni, ei sulkuja vallalleni. Olen rikkaampi kuin maailman rikkain mies, sillä hänen omaisuutensa kuuluu minulle… Olen voimakkaampi kuin mahtavimmat, sillä heidän mahtinsa on minun käytettävissäni."

Hän otti runoilijan pään taaskin käsiensä väliin ja katseli häntä syvälle silmiin:

"Olkaa tekin rikas… olkaa mahtava… Minä tarjoan teille onnea… ja elämän iloa… ja runoilijarauhaa… ja mainetta ja kunniaa myöskin… Otatteko vastaan?"

"Kyllä… kyllä…" kuiskasi Gérard huikaistuneena ja yllätettynä.

"Mitä on minun tehtävä?"

"Ei mitään."

"Mutta…"

"Ei mitään, sanon. Suunnitelmieni koko rakennelma nojautuu teihin, mutta te ette ole niissä mukana. Teillä ei ole mitään toimivaa osaa näyteltävänä. Te olette toistaiseksi vain äänetön näyttelijä, tahi ette edes sitäkään, vaan pelkkä noppa vain, jota minä siirtelen laudalla."

"Mitä tekisin?"

"Ette mitään. Sepitelkää runoja. Eläkää miten mielitte. Te saatte rahoja. Te saatte nauttia elämästä. Minä en edes vaivaa päätäni teidän tähtenne. Sanon vielä kerran, te ette näyttele mitään osaa yrityksessäni."

"Ja kuka olisin?"

Sernine ojensi kätensä ja viittasi viereiseen huoneeseen.

"Te otatte tuon miehen sijan. Te olette se mies!"

Gérard värisi kammosta ja inhosta.

"Ei, ei! Hän on kuollut! Ja toisekseen… se on rikos! Ei; minä tahdon uuden elämän, minulle tehdyn, minulle ajatellun, tahdon tuntemattoman nimen…"

"Se mies, sanon!" huusi Sernine tarmokkaisuudessaan ja käskeväisyydessään vastustamattomana. "Teidän tulee olla se mies eikä kukaan muu! Se mies, koska hänen tulevaisuutensa, jonka hänkin hupsuna hurvitteli, on loistava, koska hänen nimensä on mainehikas ja koska hän luovuttaa teille kolminkertaisesti kunnioitettavana perintönä arvoa ja mahtia."

"Se on rikos!" voihki Baupré horjuen.

"Teidän tulee olla se mies!" puhui Sernine säkenöitsevän kiivaasti. "Teidän tulee olla se mies! Muussa tapauksessa teistä tulee jälleen Baupré; ja Baupréhen on minulla elämän ja kuoleman oikeus. Valitkaa!"

Hän sieppasi revolverinsa, viritti hanan ja tähtäsi nuorta miestä.

"Valitkaa!" kertasi hän.

Hänen kasvojensa ilme oli heltymätön. Gérard oli säikähdyksissään ja vaipui vuoteelleen, nyyhkien:

"Minä haluan elää!"

"Haluatteko sitä vakaasti, puuttumattomasti?"

"Haluan! Tuhatkertaisesti haluan! Yrittämäni kamaluuden jälkeen hirvittää minua kuolema. Mitä tahansa… mitä tahansa mieluummin kuin kuolema!… Mitä tahansa… Mitä tahansa… kipua… nälkää… sairautta… kidutusta, häpeätä suurintakin… rikostakin, jos on tarvis… vaan ei kuolemaa!"

Hän värisi tuskassaan ja kuumeessaan kuin olisi suuri vihollinen vielä vaanimassa hänen ympärillään ja kuin olisi hän tuntenut itsensä voimattomaksi sen kourista pelastumaan. Ruhtinas ponnisti kaksin verroin ja haasteli kimmoisella äänellä, pidellen häntä allansa kuin otusta:

"En pyydä teiltä mitään mahdotonta, en mitään väärää… Jos siinä on mitään, niin vastuu on minun… Ei; ei mitään rikosta… enintään hiukan kipua… Vertanne täytyy hiukan vuotaa. Mutta mitä merkitsee se kuoleman kauhuun verraten?"

"Kipu on minulle yhdentekevää."

"Siispä tässä ja nyt!" huusi Sernine. "Tässä ja nyt! Kymmenen sekuntia kipua, ja siinä kaikki… Kymmenen sekuntia… niin toinen elämä on teidän…"

Hän oli temmannut nuorta miestä uumilta ja pakottanut hänet istuutumaan tuolille; nyt hän piteli hänen vasenta kättänsä pöydällä, kaikki viisi sormea harillaan. Hän vetäisi nopeasti taskustaan veitsen, painoi sen terää pikkusormea vasten, ensimäisen ja toisen niveleen välillä, ja käski:

"Iskekää! Iskekää oma lyöntinne! Yksi nyrkin isku, ja siinä kaikki!"

Hän oli tarttunut Gérardin oikeaan käteen ja koetti saada sitä vasarana mäjäyttämään toista.

Gérard vääntelihe ja rimpuili, kauhistuksen runtomana. Hän ymmärsi.

"En mitenkään!" kangerteli hänen kielensä. "En mitenkään!"

"Iskekää! Yksi lyönti vain, ja sillä tehty! Yksi lyönti, niin te olette kuin tuo mies. Yksikään ei voi tuntea teitä toiseksi."

"Sanokaa minulle hänen nimensä…"

"Iskekää ensin!"

"En mitenkään! Voi, tätä kidutusta… minä rukoilen teitä… kohtsiltään…"

"Nyt… minä vaadin, teidän täytyy!"

"Ei, ei; minä en voi sitä tehdä."

"Iskekää, hupelo! Se merkitsee onnea, mainetta, rakkautta…"

Gérard nosti äkillisellä tempaisulla nyrkkinsä.

"Rakkautta", hän sanoi, "niin; sen vuoksi kyllä."

"Te rakastatte ja teitä rakastetaan", sanoi Sernine. "Kihlattunne odottaa teitä. Olen valinnut hänet itse. Hän on puhtoisista puhtain, viehkeistä viehkein. Mutta teidän täytyy voittaa hänet itsellenne. Iskekää!"

Nuorukaisen käsivarsi jäykistyi ratkaisevaan iskuun, mutta itsensäsäilyttämisen vaisto oli hänelle liian voimakas. Hänen ruumistansa tempoi yli-inhimillinen ponnistus. Hän riistäytyi äkkiä Serninen käsistä ja pakeni.

Hän säntäsi kuin mielipuoli toiseen huoneeseen. Kauhun kiljahdus pääsi häneltä hänen havaitessansa kaamean näyn; hän syöksi takaisin ja vaipui Serninen eteen, pöydän viereen.

"Iskekää!" sanoi ruhtinas, taas levittäen hänen sormensa ja asettaen kohdalleen veitsen terän.

Teko tapahtui koneellisesti. Elottomasti, harhailevin silmin ja verettömin kasvoin, nuori mies kohotti nyrkkinsä ja iski.

"Oih!" huudahti hän kivusta voihkaisten.

Pieni lihanpalanen irtausi pikkusormesta. Verta vuoti. Kolmannen kerran pyörtyi Gérard.

Sernine katseli häntä sekunnin tai pari ja virkkoi suopeasti:

"Nuori mies poloinen… No, minä palkitsen sinua teostasi… ja satakertaisesti. Minä maksan aina runsaasti."

Hän meni alikertaan ja tapasi lääkärin odottelemassa.

"Se on tehty! Menkää te sinne ylös ja tehkää hänen oikeaan poskeensa samanlainen pikku naarmu kuin Pierre Leducin. Naarmujen täytyy olla ihan yhtäläiset. Minä tulen noutamaan teitä tunnin kuluttua."

"Minne olette lähdössä?"

"Hengittämään ilmaa. Kaipaan sitä."

Ulos päästyänsä hän hengähti syvään ja sytytti toisen savukkeen.

"Hyvä päivän työ", mutisi hän. "Hiukan liiaksi monipuolinen, hiukan väsyttävä, mutta hedelmällinen, tosiaan hedelmällinen. Olen Dolores Kesselbachin ystävä. Olen Genevièven ystävä. Olen valmistanut uuden Pierre Leducin, varsin välttävän ja kokonaan minun käytettävissäni olevan. Lopuksi olen löytänyt Genevièvelle puolison sitä lajia, jota ei ole tusinakaupalla tarjolla. Nyt on tehtäväni suoritettu. Minun on vain korjattava ponnistusteni sato. Nyt on sinun vuorosi työskennellä, Lenormand. Minä puolestani olen valmis." Ja hän lisäsi, ajatellen säälittävää silvottua nuorukaista, jonka hän oli huikaissut lupauksillaan: "Mutta – se 'mutta' tässä on, että minulla ei ole hämärintäkään käsitystä siitä, kuka oli tämä Pierre Leduc, jonka sijan olen jalomielisesti luovuttanut tuolle nuorelle miehelle. Ja se on hyvin harmillista. Sillä lopultakaan ei ole mikään todistamassa minulle, että Pierre Leduc ei ollut silavasaksan poika!"

V.
Hra Lenormand työssä

Toukokuun 31. p:n aamuna muistuttivat kaikki sanomalehdet lukijoilleen, että Lupin hra Lenormandille osottamassaan kirjeessä oli siksi päiväksi julistanut sanansaattaja Jérômen ja muiden apuriensa pakoonpääsyn. Ja muuan niistä teki silloisesta asemasta selkoa hyvin luontevasti:

'Palace-hotellin hirveä verilöyly tapahtui jo huhtikuun 17. p:nä.

Mitä on sittemmin saatu ilmi? Ei mitään.

Oli kolme johtolankaa: savukekotelo, nimikirjaimet L. ja M. ja hotellin konttoriin jätetty vaatemytty. Mihin on näitä johtolankoja käytetty? Ei mihinkään. Poliisiviranomaiset kuuluvat epäilevän erästä matkustajaa, jonka asunto oli ensimäisessä huonekerrassa ja joka katosi arveluttavalla tavalla. Ovatko he löytäneet hänet? Ovatko he saaneet selville, kuka hän oli? Eivät. Murhenäytelmä pysyy sen vuoksi yhtä salaperäisenä kuin alussakin, hämärä yhtä läpitunkemattomana. Kaiken hyvän lisäksi kuulemme, että poliisiprefektin ja hänen alaisensa hra Lenormandin välillä vallitsee erimielisyyttä ja että jälkimäinen, huomatessaan pääministerin häntä vähemmän pontevasti kannattavan, todella jo useampia päiviä takaperin jätti eronhakemuksensa. Saamiemme tietojen mukaan on Kesselbach-jutun johto nykyään uskottu etsivän osaston apulaispäällikölle hra Weberille, joka on hra Lenormandin henkilökohtainen vihamies. Sanalla sanoen on kurittomuus ja sekaannus vallalla Lupinia vastaan, jolla on puolellaan järjestelmällisyys, tarmo ja vakaa tahto.

Minkä johtopäätöksen teemme näistä tosiseikoista? Lyhyesti tämän: Lupin vapauttaa neljä apuriansa tänään, toukokuun 31. p:nä, ennustuksensa mukaisesti.'

Tätä johtopäätöstä säestivät kaikki muut sanomalehdet, ja samaan tulokseen oli suuri yleisökin tullut. Ja meidän täytyy uskoa, ettei uhkausta pidetty merkityksettömänä korkeissakaan piireissä, sillä poliisiprefekti ja – Lenormandin poissaollessa, hänet kun oli ilmotettu sairaaksi – etsivän osaston apulaispäällikkö Weber olivat ryhtyneet mitä ankarimpiin varokeinoihin sekä Oikeuspalatsissa että Santé-vankilassa, missä vankeja säilytettiin.

He eivät tosin kehdanneet siksi päiväksi keskeyttää hra Formierien johtamia jokapäiväisiä kuulusteluja, mutta vankilasta palatsiin asti vartioitsi katuja poliisivoimien armeija.

Kaikkien sanomattomaksi hämmästykseksi kului toukokuun 31. päivä eikä uhattua karkaamista tapahtunut.

Eräs seikka tapahtui. Suunnitelmaa yritettiin panna toimeen, kuten osotti raitiovaunujen, automobilien ja kuormavankkurien kasautuminen vankivaunujen käyttämälle tolalle ja vankivaunujen yhden pyörän selittämätön irtautuminen. Mutta yritys jäi siihen.

Seuraavana päivänä, lauvantaina, levisi Oikeuspalatsissa ja sanomalehtitoimistossa uskomaton huhu: Marco ja hänen ystävänsä olivat kadonneet.

Oliko se mahdollista? Vaikka lisälehtiä julkaistiin uutisen vahvistamiseksi, niin kieltäysivät ihmiset sitä uskomasta. Mutta kello kuusi teki sen viralliseksi "Nouvelles du Soir "-iltalehdessä julkaistu artikkeli.

'Me olemme saaneet seuraavan kirjelmän jonka alla on Arsène Lupinin nimi. Siihen kiinnitetty erityinen leima, joka on Lupinin äskettäin sanomalehdistölle lähettämän kiertokirjeen mukainen, takaa asiakirjan alkuperäisyyden:

Nouvelles du Soirin toimittajalle.

Hra toimittaja: – Hyväntahtoisesti julkaiskaa anteeksipyyntöni yleisölle siitä, etten pitänyt sanaani eilen. Viimeisessä hetkessä oivalsin, ettei minun sopinut vapauttaa ystäviäni perjantaina, paastopäivänä. En pitänyt oikeana ottaa sitä vastuuta itselleni.

Minun täytyy myöskin pyytää anteeksi sitä, etten tällä kertaa tavanmukaisella suoruudellani selitä, kuinka tämä pikku tapaus järjestyi. Menetelmäni oli niin yksinkertainen ja mutkaton, että sen julkaiseminen saattaisi kannustaa jokaista rikollista toimintaan. Kuinka ihmeissään ihmiset ovatkaan silloin kun minä olen vapaa puhumaan! Siinäkö kaikki? kysytään minulta. Siinä kaikki, mutta sekin oli ajateltava.

Suurimmalla kunnioituksella

Arsène Lupin.'

Tuntia myöhemmin ilmotettiin Lenormandille puhelimella, että Valenglay, pääministeri, halusi tavata häntä sisäasiain ministeriössä.

* * * * *

"Kuinka terveen näköinen olettekaan, Lenormand! Ja minä kun luulin teidän makaavan sairaana vuoteellanne!"

"En ole sairas, hra presidentti."

"Te siis kyräilitte kammiossanne! Mutta te olettekin aina ollut yrmeäluontoinen."

"Yrmeän luonteeni tunnustan, hra presidentti, mutta en kyräilyä."

"Mutta te pysytte kotonanne! Ja Lupin käyttää sitä hyväkseen, vapauttaen ystävänsä!"

"Miten saatoin minä häntä pysähdyttää?"

"Miten? Mutta olihan Lupinin temppu mitä luonnollisin. Tavallisen menetelmänsä mukaisesti hän ilmotti pakopäivän ennakolta; jokainen luotti ilmotukseen; näennäinen yritys suunniteltiin; karkaamista ei tapahtunut; ja seuraavana päivänä, kun kukaan ei aavista mitään – hiu! – linnut lähtevät lentoon."

"Hra presidentti", sanoi etsivän osaston päällikkö juhlallisesti, "Lupinilla on käytettävissään niin erinomaiset apuneuvot, ettei meillä ole kykyä ehkäistä hänen päätöksiensä täytäntöönpanoa. Pako oli matemaattisen varma. Minä pidin parempana siirtää pelini toiseen käteen – ja jättää naurun muiden kestettäväksi."

Valenglay hykähteli.

"On totta, että poliisiprefektillä ja hra Weberilla ei voi tällä hetkellä olla hauskaa. Mutta lopultakin, voitteko selittää minulle, hra Lenormand —"

"Me tiedämme ainoastaan, hra presidentti, että pako tapahtui Oikeuspalatsista. Vangit tuotiin vankivaunuissa ja vietiin hra Formierien huoneeseen. He lähtivät hra Formerien huoneesta, mutta he eivät lähteneet Oikeuspalatsista. Eikä kuitenkaan kukaan tiedä, minne he joutuivat."

"Se on kerrassaan hämmästyttävää."

"Kerrassaan hämmästyttävää."

"Ja eikö ole mitään muuta saatu ilmi?"

"On. Tutkijatuomarien huoneisiin johtavaan sisempään käytävään oli ahtautunut ennen kuulumaton paljous vankeja, vartijoita, asianajajia ja ovenvartijoita; ja huomattiin, että kaikki nämä olivat saaneet väärennettyjä käskyjä saapua samalla hetkellä. Toiselta puolen ei yksikään niistä tutkintotuomareista, jotka muka olivat kutsuneet heidät, istunut huoneessaan sinä päivänä, sillä he olivat saaneet yleisen syyttäjän virastosta väärennettyjä määräyksiä, joilla heidät lähetettiin joka haaralle Parisia ja ympäristöihin."

"Siinäkö kaikki?"

"Ei. Kahden kunnalliskaartilaisen nähtiin naisen keralla astuvan Oikeuspalatsin pihan poikki. Ulkopuolella odottivat heitä ajurin vaunut ja kaikki kolme astuivat niihin."

"Ja mikä on teidän mielipiteenne, Lenormand?"

"Minun nähdäkseni pääsi tämä pako onnistumaan ainoastaan erikoisten olosuhteitten ansiosta ja niin omituisten tapausyhtymäin kautta, ettei voi olla varmasti uskomatta mitä aavistamattomimpia apulaisia osallisiksi hankkeeseen. Lupinilla muuten onkin Oikeuspalatsissa välejä, jotka eksyttävät kaikki laskelmamme. Hänellä on asiamiehiä ministeriössänne. Hänellä on asiamiehiä minun ympärilläni. Se on pelottava järjestö – tuhat kertaa taitavampi, uskaliaampi, monipuolisempi ja toimeliaampi etsivä osasto kuin minun määrättävänäni oleva."

"Ja te siedätte tätä, Lenormand?"

"En siedä, en."

"Miksi siis tämä velttous? Mitä olette tehnyt Lupinia vastaan?"

"Olen valmistautunut taistelua varten."

"Niinpä vain! Ja teidän valmistautuessanne hän oli täydessä toiminnassa."

"Niin minäkin."

"Ja tiedättekö mitään?"

"Tiedän aika paljon."

"Mitä? Puhukaa!"

Sauvaansa nojaten teki Lenormand pienen, mietiskelevän kävelyn tilavassa huoneessa. Sitte hän istuutui vastapäätä Valenglayta ja puheli painokkaasti:

"Hra presidentti, minulla on kolme valttia kädessäni. Ensinnäkin tiedän millä nimellä Arsène Lupin tällähaavaa piiloitteleikse, nimen jota hän käytti asuessaan Boulevard Hausmannin varrella, vastaanottaen joka päivä apulaisiansa, järjestellen ja ohjaillen joukkoansa."

"Mutta miksi, taivaan nimessä, ette vangitse häntä?"

"Tuo ruhtinas – nimittäkäämme häntä ruhtinas Pyryksi – on kadonnut.

Hän on ulkomailla muissa asioissa."

"Ja jollei hän palaakaan?"

"Hänen asemansa, se tapa jolla hän on käynyt käsiksi Kesselbach-juttuun, tekevät välttämättömäksi hänen paluunsa, ja samalla nimellä."

"Kuitenkin…"

"Hra presidentti, minä tulen toiseen valttiini. Olen vihdoinkin jälleen löytänyt Pierre Leducin."

"Joutavia!"

"Olenpa. Ennen katoamistansa sijoitti Lupin hänet erääseen huvilaan Parisin lähistöllä."

"Hiisi vieköön! Mutta mistä te tiesitte?"

"Oh, helposti! Lupin on asettanut kaksi apulaistansa Pierre Leducin seuraan, vartioitsemaan ja suojelemaan häntä. No, nämä apulaiset ovatkin omia salapoliisejani – — kaksi veljestä, joita minä käytän mitä salaisimmin ja jotka ensimäisessä sopivassa tilaisuudessa luovuttavat hänet käsiini."

"Hyvin tehty kerrassaan! Joten siis…"

"Joten siis, koska Pierre Leduc, voimme sanoa, on keskus, johon kaikkien kuuluisaa Kesselbach-salaisuutta penkovien ponnistukset kohdistuvat, minä ennemmin tai myöhemmin sieppaan kiinni ensiksikin tuon kolminkertaisen murhan tekijän. Tämä pahantekijähän tekeytyi hra Kesselbachiksi, jatkaakseen hänen loistavaa suunnitelmaansa, jonka suorittamiseen hra Kesselbachin tarvitsi löytää Pierre Leduc. Toiseksi pääsen siten käsiksi Arsène Lupiniin, koska Arsène Lupinilla on samat aikeet."

"Erinomaista! Pierre Leduc on syötti, jonka heitätte viholliselle."

"Ja kala tärppii jo, hra presidentti. Olen juuri saanut sanan, että epäiltävän henkilön nähtiin äskettäin kuljeskelevan sen pikku huvilan ympärillä, jossa Pierre Leduc asuu käskyläisteni suojelemana. Minä lähden paikalle neljän tunnin kuluttua."

"Entäs kolmas valtti, Lenormand?"

"Hra presidentti, eilen saapui Rudolf Kesselbachille osotettu kirje, jonka minä sieppasin…"

"Sieppasitte, hä? Te edistytte!"

"Niin; sieppasin. Tässä se on. Se on päivätty kaksi kuukautta takaperin. Kuoressa on Kapkaupungin postileima ja sisältö kuuluu:

"'Hyvä Rudolf: – Minä tulen Parisiin kesäkuun 1. p:nä ja ihan yhtä surkeassa pinteessä, kuin sinun tullessasi avukseni. Mutta minulla on suuria toiveita siitä Pierre Leducin asiasta, josta sinulle kerroin. Onpa se ihmeellinen juttu! Oletko löytänyt tarkottamani miehen? Miten pitkällä olemme? Olen kovin kiihkeä tietämään.'

"Alla on nimenä 'Steinweg'. Kesäkuun 1. päivä", pitkitti Lenormand, "on tänään. Olen määrännyt erään poliisitarkastajani etsimään minulle tämän Steinwegin. En epäile hänen onnistumistansa."

"Enkä minä; en vähääkään!" huudahti Valenglay nousten tuoliltaan. "Ja minä pyydän teiltä kaikin tavoin anteeksi, hyvä Lenormand, ja teen nöyrän tunnustukseni: Olin vähällä antaa teidän mennä menojanne… kerrassaan ja ainiaaksi! Huomenna odotin luokseni poliisiprefektiä ja hra Weberiä."

"Sen tiesin, hra presidentti."

"Mahdotonta!"

"Olisinko muutoin paljastellut puuhiani? Nyt näette taistelusuunnitelmani. Toiselta puolen virittelen ansoja, joihin murhaaja aikanaan tarttuu. Pierre Leduc tai Steinweg luovuttaa hänet käsiini. Toiselta puolen olen Arsène Lupinin kintereillä. Kaksi hänen asiamiestänsä on minun palveluksessani ja hän pitää heitä uskollisimpina auttajinansa. Tämän lisäksi hän työskentelee minun puolestani, sillä hän vainoaa kolminkertaisen rikoksen tekijää kuten minäkin. Hän vain kuvittelee lyövänsä minulle sumua silmiin, kun päin vastoin minä eksytän häntä. Minä siis onnistun, mutta yhdellä ehdolla…"

"Mikä se on?"

"Että minulle annetaan vapaa valtuus toimia hetken tarpeen mukaan, piittaamatta yleisöstä, joka käypi kärsimättömäksi, tai esimiehistäni, jotka juonittelevat minua vastaan."

"Siihen suostun."

"Siinä tapauksessa, hra presidentti, olen muutaman päivän kuluttua voittaja… tahi vainaja."

* * * * *

Saint-Cloudissa. Pieni ylängön korokkeella sijaitseva huvila, vähän käytetyn tien varrella.

Kello yksitoista illalla. Lenormand oli jättänyt automobiilinsa Saint Cloudiin ja käveli varovasti tietä pitkin. Joku varjo lähestyi.

"Tekö siinä, Gourel?"

"Niin hra päällikkö."

"Kerroitteko Doudeville-veljeksille, että minä olin tulossa?"

"Kyllä: huoneenne on valmiina. Voitte mennä vuoteelle ja nukkua… elleivät yritä tänä yönä viedä pois Pierre Leducia, mikä ei minua ihmetyttäisi sen miehen käytöksestä päättäen, jonka Doudevillet näkivät."

He kävelivät puutarhan poikki, astuivat hiljaisesti taloon ja nousivat ensimäiseen huonekertaan. Veljekset Jean ja Jacques Doudeville olivat siellä.

"Eikö mitään uutisia ruhtinas Serninestä?" kysyi Lenormand.

"Ei, herra päällikkö."

"Miten jakselee Pierre Leduc?"

"Hän makailee kaiken päivää seljällään kamarissaan pohjakerrassa tai lojuu puutarhassa. Hän ei milloinkaan tule puhuttelemaan meitä."

"Onko hänen vointinsa parempi?"

"Paljoa parempi. Lepo on tehnyt hänessä tuntuvan muutoksen."

"Onko hän täydellisesti kiintynyt Lupiniin?"

"Ruhtinas Sernineen pikemmin, sillä hän ei aavista noita kahta samaksi mieheksi. Niin ainakin arvelen. Hänestä ei koskaan tiedä. Hän ei laisinkaan puhu. Oh, hän on kummallinen otus! Yksi ainoa henkilö pystyy häntä ilahuttamaan, saamaan hänet haastelemaan ja nauramaankin. Se on muuan nuori tyttö Garchesista, jolle ruhtinas Sernine esitteli hänet. Geneviève Ernemont on hänen nimensä. Hän on käynyt täällä jo kolmasti… kävi tänäänkin." Hän lisäsi leikillään: "Luulenpa että niiden kesken on hiukan kuhertelua käynnissä. Suhde on sama kuin hänen ylhäisyytensä ruhtinas Serninen ja rouva Kesselbachin. Näyttää siltä, että tuo Lupin vietävä mielistelee rouvaa!"

Lenormand ei vastannut. Mutta oli ilmeistä, että hänen muistinsa komeroihin juuttuivat kaikki nämä yksityisseikat, joille hän näköjään ei antanut mitään merkitystä. Hän sytytti sikaarin, pureskeli sitä polttelematta; sytytti sen jälleen ja viskasi pois. Hän teki vielä pari kolme kysymystä ja heittäysi sitte täysissä pukimissa vuoteelle.

"Jos mitä hyvänsä pienintäkin tapahtuu, niin herätettäköön minut. Jos ei, niin nukun aamuun asti. Vartiopaikoillenne kaikki."

Toiset poistuivat huoneesta. Kului tunti – kaksi tuntia.

Äkkiä tunsi Lenormand hiljaisen kosketuksen, ja Gourel sanoi hänelle:

"Nouskaa, hra päällikkö; ne ovat avanneet veräjän."

"Yksi mies vai kaksi?"

"Minä näen ainoastaan yhden… kuu sukelsi juuri silloin näkyviin… hän kyyristyi pensas-aidan suojaan."

"Entä veljekset Doudeville?"

"Minä lähetin heidät ulos takaovesta. He katkaisevat aikanaan hänen paluunsa."

Gourel otti Lenormandia kädestä, talutti hänet alas portaita ja sitten pieneen pimeään kamariin.

"Älkää hievahtako, hra päällikkö; olemme Pierre Leducin pukuhuoneessa. Minä availen sen komeron ovea, jossa hänen vuoteensa on. Ei hätää… hän on unilääkkeekseen ottanut veronalia, kuten joka ilta… Mikään ei voi herättää häntä. Tulkaa tänne päin… Hei, se on hyvä piilopaikka! Nämä ovat hänen vuoteensa kaihtimet… täältä voitte nähdä ikkunan sekä sen ja vuoteen välissä olevan puolen huonetta."

Ikkunanpuolisko oli selki seljällään ja päästi häämyistä valoa, joka kirkastui hyvin selväksi, kun kuu puhkesi esille pilvihuntunsa läpi. Nuo kaksi miestä eivät siirtäneet katsettansa tyhjistä ikkunanpuitteista, varmoina siitä että heidän odottamansa tapaus läheni siltä taholta.

Keveätä narinaa.

"Hän kapuaa ylös kukkasäleikköä!" kuiskasi Gourel.

"Onko se korkea?"

"Noin kuusi jalkaa."

Narina kävi selvemmäksi.

"Menkää, Gourel", mutisi Lenormand. "Hakekaa Doudevillet, tuokaa heidät takaisin seinustalle ja sulkekaa tie jokaiselta, joka yrittää päästä täältä alas."

Gourel läksi. Samassa ilmestyi ikkunan tasalle pää. Sitte heilahti jalka ulokkeen kaiteen sisäpuolelle. Lenormand näki lyhyenlännän hentorakenteisen miehen, tummiin vaatteisiin puetun ja ilman hattua.

Mies kääntyi ja tuijotteli ulokkeen yli nojautuen tuokion ajan, kuin varmistuakseen siitä, ettei häntä uhannut mikään vaara. Sitte hän kyyristyi alas ja asettui pitkin pituuttaan lattialle makaamaan. Hän näytti liikahtamattomalta. Mutta pian erotti Lenormand, että vielä mustempi varjo, jonka hän sai ympäristöä vastaan syntymään, oli tulossa eteenpäin, likemmä.

Se saavutti vuoteen.

Lenormand oli kuulevinaan miehen hengityksen.

Pierre Leduc huokasi syvään ja käänsi kylkeänsä.

Taas hiljaisuus…

Mies oli huomaamattomin liikkein hiipinyt pitkin vuodetta ja hänen tumma hahmonsa kuvastui nyt lattialle asti riippuvien hurstien valkealle taustalle.

Lenormand olisi käsivartensa ojentamalla voinut koskettaa häntä. Hän erotti jo selvästi nukkujan huohotuksen keralla vuorottelevan hengityksen.

Äkkiä välähti valon leimahdus. Mies oli painaltanut sähköheijastajan nastaa, ja Pierre Leducin kasvoille sattui kirkas hohde, mutta mies pysyi varjossa, niin että Lenormand ei voinut erottaa hänen kasvonpiirteitään.

Hän näki vain jotakin valojuovassa välkkyvää ja vavahti. Se oli veitsen terä, ja tuo enemmän tikaria kuin väkipuukkoa muistuttava ohut, suippeneva veitsi näytti hänestä samalta aseelta, jonka hän oli löytänyt Kesselbachin sihteerin Chapmanin ruumiin vierestä.

Hän tarvitsi kaiken tahdonvoimansa hillitäkseen itseään hyökkäämästä miehen kimppuun. Hän tahtoi ensin tietää, mitä mies oli tullut tekemään.

Käsi kohosi. Aikoiko hän iskeä? Lenormand arvioitsi välimatkaa, ehkäistäkseen iskun… Mutta ei; se ei ollut murhaava liikahdus, vaan varokeino. Käsi iskisi ainoastaan jos Pierre Leduc liikahtelisi tai yrittäisi huutaa. Ja mies kumartui nukkujan yli kuin tarkastellen jotakin.

"Oikeata poskea", ajatteli Lenormand, "oikean posken arpea… Hän tahtoo varmistua siitä, että nukkuja todellakin on Pierre Leduc."

Mies oli kääntynyt hiukan toiselle sivulle, niin että ainoastaan hänen hartiansa olivat näkyvissä. Mutta hänen vaatteensa, hänen päällystakkansa olivat niin lähellä, että ne kihnasivat kaihtimia, joiden takana Lenormand piileskeli.

"Liikahduskin vain hänen taholtaan", ajatteli etsivän osaston päällikkö, "hälyytyksen sävähdys minussa, niin käyn hänen kimppuunsa!"

Mutta mies ei hievahtanut, kokonaan syventyneenä tarkasteluunsa. Vihdoin hän siirsi tikarin siihen käteensä, joka piteli lyhtyä, ja nosti hurstia, ensimältä tuskin ollenkaan, sitte hiukan enemmän, kunnes nukkuvan vasen käsivarsi paljastui ja käsi oli näkyvissä. Lyhdyn valovirta kohdistui käteen. Sormet olivat harillaan. Pikkusormi oli toisen niveleen vierestä katkaistu.

Taas liikahti Pierre Leduc. Valo sammui heti, ja mies jäi hetkeksi seisomaan vuoteen viereen, hievahtamattomana, suorana. Päättäisikö hän iskeä?

Pitkä, hyvin pitkä äänettömyys! Äkkiä Lenormand näki tai pikemmin oli näkevinänsä käsivarren kohoavan. Hän liikahti vaistomaisesti, ojentaen kätensä nukkujan yli. Tällöin hän tuli tölmänneeksi mieheen.

Kumea huudahdus. Mies huiteli ilmaa, puolustausi umpimähkään ja hyökkäsi ikkunaa kohti. Mutta Lenormand oli syöksähtänyt häneen käsiksi ja kietaissut käsivartensa hänen hartiainsa ympäri.

Hän tunsi toisen heti mukautuvan ja heikompana, Lenormandin syleilyssä voimattomana, koettavan välttää painiskelua ja livahtaa hänen käsiensä lomitse pakoon. Kaikki voimansa ponnistaen litisti Lenormand hänet rintaansa vasten, taivutti hänet kaksin kerroin ja oikaisi hänet seljälleen lattialle.

"Hei, olen saanut hänet, olen saanut hänet!" jupisi hän voitonriemuisesti.

Ja hän tunsi sanomatonta riemua siitä, että oli vastustamattomalla kouraisullaan kytkenyt tuon kammottavan pahantekijän. Hän tunsi hätyytetyn elävän ja vavahtelevan, raivoissaan ja hurjistuneena, molempien huohotus yhteen seonneena.

"Kuka sinä olet?" kysyi hän. "Kuka sinä olet?… Minä panen sinut puhumaan…"

Ja hän rutisti vihollisen ruumista vielä tiukemmin, sillä hänestä tuntui kuin olisi se kutistumassa hänen käsissään, katoamassa. Hän kouraisi lujemmin… ja lujemmin… Ja äkkiä hän värisi kiireestä kantapäähän. Hän oli tuntenut, tunsi vieläkin, pienoisen pistoksen kurkussaan… Tuskaantuneena hän kouraisi vielä tiukemmin; kipu yltyi! Ja hän huomasi, että miehen oli onnistunut vääntää toinen käsivartensa ympäri, pujottaa kätensä rinnalleen ja kohottaa tikarinsa pystyyn. Käsi ei tosin pystynyt liikahtamaan, mutta mitä tiukemmaksi Lenormand lujensi otettaan, sitä syvemmälle tunkeusi tikarin kärki leuan alle.

Hän nykäisi päätänsä hiukan taaksepäin, karttaaksensa kärkeä; kärki seurasi liikahdusta ja haava laajeni.

Äkkiä hän päästi irti ja ponnahti taaksepäin. Sitte hän taas heti yritti käydä kiinni. Se oli myöhäistä. Mies heitti jalkansa ikkunalaudan poikitse ja hyppäsi.

"Pidä varasi, Gourel!" huusi Lenormand, tietäen Gourelin olevan siellä valmiina sieppaamassa pakolaisen kiinni.

Hän ojentui katsomaan ulos.

Sora rauskahteli… varjo vilahti kahden puun välitse, veräjä paiskautui kiinni… Eikä mitään muuta ääntä… ei mitään estelyä…