Kitabı oku: «813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut», sayfa 9
"Helmi on vielä ihan kirkas", huomautti Lenormand, "joten se ei ole voinut olla täällä kauvan. Gertrude kulki tätä tietä, Gourel."
Gourel alkoi ruhjoa isoa tyhjien viinitynnyrien, hetkuvien pöytäramujen ja rikkinäisten tuolien röykkiötä.
"Te haaskaatte aikaanne, Gourel", sanoi Lenormand. "Jos siitä tie kävisi, niin miten olisi hänellä aikaa ensinnäkin siirtää kaikki tuo kama paikoiltaan ja sitte kasata se jälleen taaksensa? Katsokaahan, tässä on ränstynyt luukku, jolla ei ole mitään syytä olla kiinnitettynä seinään tuolla naulalla. Vetäkäähän se irti."
Gourel teki työtä käskettyä. Luukun takana oli seinässä ontelo.
Lyhdyn valossa he näkivät maanalaisen käytävän johtavan alaspäin.
"Olin oikeassa", puheli Lenormand. "Kulkutie on äskettäin valmistettu. Näkee heti, että se on hätiköittyä työtä eikä aijottua kestämään pitempää aikaa. Kaksi lankkua pikku välimatkojen päässä ristikkäin ja poikkihirsi katonkannattimena, siinä koko laitos. Se kestää minkä kestää – kaikessa tapauksessa kelvatakseen tarkotukseensa, nimittäin: ollakseen Gertruden ja hänen liittolaistensa lymytienä… ja sitte jonakuna päivänä, jonakuna pian koituvana päivänä, tehdäkseen mahdolliseksi rouva Kesselbachin poisviennin eli oikeammin hänen täydellisen, käsittämättömän katoamisensa."
He etenivät varovasti, kartellen koskemasta muutamiin orsiin, jotka eivät näyttäneet kovinkaan turvallisilta. Kävi ilmeiseksi, että tunneli oli paljoa pitempi kuin ne enintään viisikymmentä metriä, jotka erottivat rakennuksen puutarhamuurista. Sen täytyi siis päättyä melkoisen etäällä muurista, tiluksen reunassa kulkevan tien tuolla puolen.
"Emmehän ole kulkemassa Villeneuveen ja järvelle päin, vai mitä?" kysyi Gourel.
"Emme ollenkaan; aivan toisaanne", vastasi Lenormand.
Tunneli laskeusi loivasti viettäen. Tuli porras-askelma, sitte toinenkin, ja he kääntyivät oikealle. Samassa he tölmäsivät oveen, joka oli sovitettu huolellisesti sementillä laastittuihin lohkokivipuitteisiin. Lenormand työnsi sitä, ja se avautui.
"Malttakaas, Gourel", hän sanoi pysähtyen. "Olisi kenties viisaampaa kääntyä takaisin."
"Miksi?"
"Meidän täytyy muistaa, että Ribeira kaiketikin on ennakolta ottanut lukuun vaaran, ja olettaa, että hän on ryhtynyt varokeinoihin siltä varalta, että maanalainen käytävä tulisi ilmi. Nyt hän tietää meidän olevan jäljillään. Hän epäilemättä näki meidän saapuvan taloon. Mistä tiedän, ettei hän parhaillaan ole virittämässä loukkua meille?"
Hän tähysteli eteensä. Tunneli vietti taas ylöspäin ja sen sulki viiden tai kuuden metrin päässä toinen ovi.
"Mennään tuonne asti", hän esitti, "ja päätämme sitte."
Hän astui sisälle ovesta, kintereillään Gourel, jonka hän käski jättää ensimäisen oven auki, ja käveli toiselle ovelle, itsekseen päättäen olla menemättä pitemmälle. Mutta tämä toinen ovi oli teljetty.
"Ovi on salvassa", hän sanoi. "Me lähdemme melua tekemättä takaisin. Muistaen tunnelin aseman voimme määritellä mistä päin meidän on ulkona haettava toista päätä."
He peräytyivät siis ensimäiselle ovelle, mutta Gourel, joka käveli etumaisena, huudahti kummastuneena:
"Hei, se on kiinni…"
"Kuinka niin? Kun käskin teitä jättämään sen auki!"
"Minä jätin sen auki, hra päällikkö, mutta ovi lienee omasta painostaan sulkeutunut."
"Mahdotonta! Me olisimme kuulleet tärähdyksen."
"Silloin…"
"Silloin…" Hän astui ovelle. "Katsotaanpa… Avain kääntyy. Mutta toisella puolella tuntuu olevan salpa."
"Kuka on sen voinut vetää eteen?"
"Ne tietysti! Meidän selkämme takana. Kenties on niillä toinen tunneli tämän yläpuolella tai vieressä, tai ovat he odotelleet tyhjässä rakennuksessa. Satimeen ainakin olemme joutuneet."
Hän kiukustui lukkoon, työnsi veitsensä oven rakoon, yritti jos jotakin ja sanoi sitten väsähtäneenä:
"Ei ole mitään tehtävissä!"
"Mitä, herra päällikkö! Eikö mitään tehtävissä? Siinä tapauksessa olemme pinteessä!"
"Niinpä kyllä!" vastasi Lenormand.
He palasivat toiselle ovelle ja taaskin ensimäiselle. Molemmat olivat jyhkeitä, kovasta puusta tehtyjä, poikkipienoilla pöngitettyjä… kerrassaan mahdottomia murtaa.
"Me tarvitsisimme kirveen", haasteli etsivän osaston päällikkö, "tai edes jonkin tukevan kapineen… tai vaikkapa sellaisen veitsen, jolla voisimme yrittää kalvaa irti sitä kohtaa, jossa salpa luultavasti on… eikä meillä ole mitään."
Hän paiskautui estettä vastaan ikäänkuin olisi toivonut sen siirtyvän tieltä. Lopulta hän voimattomana, hävinneenä sanoi Gourelille:
"Kuulkaahan, me tuumiskelemme asiaa tunnin tai parin kuluttua… Minä olen väsyksissäni… nukahdan siunaaman ajan… vartioitkaa sen aikaa, ja jos ne tulevat hyökkäämään kimppuumme…"
"Voi, jos ne tulevat, niin olemme pelastetut, hra päällikkö!" huudahti Gourel, jonka mieltä olisi keventänyt taistelu vaikka millaista ylivoimaa vastaan.
Lenormand heittäysi pitkäkseen. Minuutin kuluttua hän oli unessa.
Herätessään hän oli muutamia sekunteja ymmällä, tajuttomana, ja hän kummasteli myöskin, mikä kipu häntä ahdisti.
"Gourel!" hän huusi. "Gourel hoi!"
Vastausta saamatta hän painoi lyhtynsä nastaa ja näki Gourelin vetelevän sikeätä unta vierellään.
"Mitä ihmettä voi tämä kipu olla?" ajatteli hän. "Tuskallisia vihlaisuja… Oh, niinpä tietenkin, minulla on nälkä, siinä koko juttu. Mikähän aika nyt lienee?"
Hänen kellonsa osotti kahtakymmentä minuuttia yli seitsemän, mutta samassa hän muistikin, ettei ollut vetänyt sitä. Gourelin kello oli seisahtunut sekin.
Gourel oli herännyt samojen sisällisten vaivojen johdosta, jotka saivat heidät ajattelemaan, että aamiais-aika oli jo kauvan sitten ohitse.
"Sääreni ovat ihan puutuneet", sanoi Gourel, "ja jalkani ovat kylmät kuin olisivat ne jääalustalla." Hän kumartui hieromaan niitä ja jatkoi: "Hei, jäätä se ei ole, mutta ne likoavat vedessä… Katsokaahan, hra päällikkö, lähellä ensimäistä ovea. Sitä on aika lammikko."
"Valunut läpitse", vastasi Lenormand. "No, menkää toiselle ovelle; voitte kuivailla itseänne…"
"Mutta mitä te teette, hra päällikkö?"
"Luuletteko, että aijon antaa haudata itseni elävältä? En, jos se minusta riippuu! En ole vielä siinä ijässä! Koska molemmat ovet on teljetty, niin koetetaanpa tunkeutua seinien läpi."
Yksitellen hän irrotteli kätensä korkeudelta kiviä, toivoen saavansa avatuksi ylöspäin maanpinnan tasalle viettävän haarakäytävän itselleen. Mutta työ oli pitkällistä ja tukalaa, sillä tässä osassa tunnelia oli kivet sementillä iskostettu toisiinsa, kuten hän huomasi.
"Hra päällikkö… hra päällikkö!" änkytti Gourel tukahtuneella äänellä, "te seisotte jalat vedessä."
"Joutavia… mutta niinpä tosiaan… No, sitä ei voida auttaa… Minä kuivaan ne auringossa…"
"Mutta ettekö näe?"
"Mitä?"
"Voi, se nousee, hra päällikkö, se – nousee…"
"Mikä nousee?"
"Vesi…"
Lenormand tunsi pintaansa karmivan. Hän älysi äkkiä. Vesi ei ollut satunnaista valumista, kuten hän oli ajatellut, vaan huolellisesti valmistettu tulva.
"Sitä roistoa!" ärähti hän. "Jos konsanaan saan hänet käsiini…"
Lenormand polvistui maahan ja mittasi millä vauhdilla vesi nousi. Ensimäisestä ovesta oli noin neljännes sen peitossa, ja vesi ulottui puolitiehen toista ovea kohti.
"Tiukkuminen on hidasta, mutta keskeytymätöntä", huomautti hän.
"Muutaman tunnin kuluttua se kohoaa päämme yli."
"Mutta tämä on kauheata", voihki Gourel.
Mitä oli tehtävä? Oli turha toivoa, että Ribeira armahtaisi heidät ulos. Turhaa oli myöskin odottaa, että nuo kolme poliisitarkastajaa, Hartog ja Doudeville-veljekset, pelastaisivat heidät, he kun eivät tunnelista mitään tienneet. Ei ollut siis mitään toivoa… ei muuta toivoa, kuin mahdoton ihme…
"No, no", sanoi Lenormand, "tämäpä lapsellista kerrassaan. Istu ja pala, tottahan jotakin keksitään! Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
Litistyen toista ovea vastaan hän tutki sitä ylhäältä alas asti, joka nurkkaa. Kaiketikin piti tällä puolella olla salpa, kuten toisessakin. Hän löysi jättiläismoisen salvan. Hän irrotti ruuvit veitsensä terällä ja salpa heltisi hänen käteensä.
"Ja mitä nyt?" kysyi Gourel.
"Mitäkö nyt?" kertasi toinen. "Tämä salpahan on rautaa, jokseenkin pitkä ja hiukan teräväkin. Tosin se ei ole niin tehokas kuin kivikuokka, mutta parempi kuin ei mitään…"
Lausettaan lopettamatta hän tunki aseensa tunnelin seinään, hiukan sivulle sementtipatsaasta, joka kannatteli oven saranoita. Ensimäisen iskoskerroksen läpäistyään hän tapasi pehmeätä soraa.
"Työhön!" hän huudahti. "Tahdon kaivaa tämän patsaan taitse kolme tai neljä metriä pitkän käytävän, joka yhtyy tunneliin oven tuolla puolen ja päästää meidät vapauteen."
"Mutta se vaatii tuntikausia, hra päällikkö; ja sillävälin vesi nousee."
"Näyttäkää minulle valoa, Gourel."
"Kahdenkymmenen minuutin tai enintään puolen tunnin kuluttua se saapuu jalkoihimme."
Lenormand sai pian kaivetuksi siksi ison komeron, että siihen mahtui mies.
"Nyt on minun vuoroni, hra päällikkö", sanoi Gourel.
Vesi ulottui heille nyt nilkkoihin asti. Olisiko heillä aikaa lopettaa alottamansa työ?
Kahden tunnin kuluttua oli työstä ehkä kolme neljännestä tehtynä, mutta vettä oli jo polviin asti. Tunnin kuluttua se saavuttaisi aukon, jota he kaivoivat.
Gourelin täytyi herjetä työstä, nälän näännyttämänä. Hän ei enää liikahtanutkaan, vapisten tuskasta, tuntiessaan jäätävän veden verkalleen nielevän hänet.
Lenormand taasen uurasti uupumattomalla innolla. Hänen kätensä olivat veriset. Häntä huimasi ravinnon puute. Ilman riittämättömyys ahdisti hänen hengitystänsä; ja tuon tuostakin muistuttivat Gourelin huokaukset hänelle sitä kamalaa vaaraa, joka häntä aukon pohjalla uhkasi.
Mutta mikään ei voinut häntä lannistaa, sillä nyt hän taas tapasi vastassaan nuo sementillä iskostetut kivenlohkareet, jotka olivat käytävän seininä. Se oli vaikein taival, mutta loppu oli lähellä.
"Se nousee", huudahteli Gourel käheästi. "Nousee!"
Lenormand kannusti ponnistuksensa kaksinkertaisiksi. Äkkiä ponnahti vääntörauta hänen käsistään tyhjyyteen. Käytävä oli puhkaistu. Hänen tarvitsi vain väljentää sitä, mikä kävi paljoa helpommin päinsä nyt, kun hän saattoi työnnellä kiviä eteenpäin.
Hulluna kauhusta parkui Gourel kuin kuoleva peto. Lenormand ei ollut hänestä millänsäkään. Turva oli käsillä.
Kuitenkin tunsi hän muutaman silmänräpäyksen ajan, sydäntään ahdistavan, kun huomasi putoilevien järkäleiden loiskahtelusta, että sekin osa tunnelia oli veden alla, mikä oli luonnollista, koska ovi ei kelvannut kyllin tiukaksi suluksi. Mutta mitä sillä väliä? Pääsy oli vapaa. Vielä viimeinen ponnistus… hän ryömi läpi…
"Tulkaa, Gourel!" hän huusi, palaten noutamaan kumppaniansa.
Hän laahasi tätä puolikuolleena ranteista.
"Reipastukaa! Olemme pelastetut!"
"Luuletteko todellakin niin, hra päällikkö? Vesi nousee jo rintaan asti…"
"Siitä viisi, kunhan ei suutamme sulje… Missä on lyhtynne?"
"Se on epäkunnossa."
"Ei väliä." Hän huudahti riemastuneena. "Porrasaskel… kaksi askelta… Portaat… Vihdoinkin!"
He sukelsivat ylös vedestä, tuosta kirotusta vedestä, joka oli ollut vähällä niellä heidät kitaansa. Elvyttävä vapahduksen tunne täytti heidän rintansa.
"Seis!" sanoi Lenormand.
Hänen päänsä oli kolahtanut johonkin. Kädet ojossa hän työnsi estettä, joka myötäsi heti. Se oli lasku-oven luukku, ja sen avattuaan hän huomasi olevansa kellarissa, johon ilmareijästä tunkeusi selkeen yön kajastusta.
Hän heitti luukun selko seljälleen ja kapusi viimeiset astuimet ylös.
Silloin putosi hänen silmilleen huntu. Käsivarret kytkivät hänet. Hän tunsi joutuvansa kietaistuksi jonkinlaiseen vaippaan, kuin säkkiin, ja sitte sidotuksi köysiin.
"Nyt toinen!" komensi ääni.
Sama temppu tehtiin Gourelille; ja ääni jatkoi:
"Jos ne huutavat, niin tappakaa heidät oitis! Onko teillä tikarinne varalla?"
"On."
"Tulkaa. Te kaksi otatte tämän… te kaksi tuon… Ei valoa, eikä pienintäkään äännähdystä… Se olisi vaarallista: ne ovat nuuskineet viereistä puutarhaa aamusta asti… niitä on siellä toistakymmentä penkomassa… Menkää takaisin taloon, Gertrude; ja jos mitään tapahtuu, niin ilmottakaa minulle puhelimella Parisiin."
Lenormand tunsi itseään nostettavan ylös ja kannettavan; tuokion kuluttua hän tunsi olevansa ulko-ilmassa.
"Tuokaa vankkurit lähemmäksi", virkkoi ääni.
Lenormand laskettiin laudoille. Gourel kiepautettiin hänen viereensä.
Hevonen lähti juosta hölköttämään.
Ajoa kesti puolisen tuntia.
"Seis!" komensi ääni. "Nostakaa heidät alas. Hei, ajaja, kääntäkääpäs vankkurit niin, että takalauta tulee sillankaiteeseen kiinni… Hyvä… Eihän virralla näy venettä? Varmasti? No, älkäämme siis tuhlatko aikaa… Malttakaa, oletteko kiinnittäneet kivet heidän jalkoihinsa?"
"Olemme."
"Kaikki kunnossa! Uskokaa sielunne Jumalalle, hra Lenormand. Ja rukoilkaa minun, Parbury-Ribeiran puolesta, paremmin tunnettu parooni Altenheimin nimellä. Oletteko valmiit? Joko? No, toivotan teille hauskaa matkaa, hra Lenormand!"
Lenormand asetettiin kaiteelle. Joku työnnälsi häntä. Hän tunsi putoavansa tyhjyyteen ja kuuli vielä äänen hykähtelevän:
"Hauskaa matkaa!"
* * * * *
Kymmentä sekuntia myöhemmin tuli kersantti Gourelin vuoro.
VI.
Oikean Arsène Lupinin vangitseminen
Tytöt leikkivät puutarhassa Mlle. Charlotten, Genevièven uuden apulaisen kaitsemina. Madame Ernemont tuli ulos, jakeli heille leivoksia ja palasi sitte huoneeseen, jota käytettiin työ- ja vierashuoneena, istuutui kirjotuspöydän ääreen ja alkoi järjestellä papereitansa ja tilikirjojansa.
Äkkiä hän tunsi, että huoneessa oli joku vieras. Hän kääntyi säikähtyneenä katsomaan:
"Sinä!" huudahti hän. "Mistä sinä olet tullut?"
"Hiljaa!" sanoi ruhtinas Sernine. "Kuule minua, älkäämme hukatko hetkeäkään. Geneviève?"
"Käymässä rouva Kesselbachin luona."
"Milloin tulee hän tänne?"
"Ei yhteen tuntiin."
"Sitten annan Doudevillen veljesten tulla. Minulla on sovittuna kohtaus heidän kanssaan. Miten jaksaa Geneviève?"
"Varsin hyvin."
"Kuinka usein on hän tavannut Pierre Leducia siitä asti kun minä kymmenen päivää takaperin läksin pois?"
"Kolmasti; ja hän tapaa hänet tänään rouva Kesselbachin luona, jolle hän sinun opastamanasi esitteli tuttavansa. Mutta sanonpa sinulle suoraan, ettei tuo sinun Pierre Leducisi ole mielestäni juuri mitään. Genevièven olisi parempi löytää joku hyvä mies omasta säädystään. Onhan hänen piiriänsä esim. tuo koulumestari."
"Olet järjiltäsi! Genevièvekö naisi koulumestarin!"
"Voinpa sen sanoakin, että hän on siihen nuoreen mieheen jokseenkin kiintynyt. Ja jos ajattelisit Genevièven onnea ensin…"
"Suu kiinni, Victoire! Kaakatuksesi ikävystyttää minua. Ei ole minulla aikaa haaskata tunteellisuuteen. Minä pelaan shakkia ja siirtelen noppiani niiden ajatuksista piittaamatta. Pelin voitettuani käyn käsiksi kysymykseen, onko Pierre Leducilla ja Genevièvellä sydäntä."
Toinen keskeytti hänet:
"Kuulitko? Vihellys…"
"Doudevillein merkin-anto. Käy hakemassa heidät sisälle, ja jätä meidät sitten yksiksemme."
Heti veljeksien tultua huoneeseen kuulusteli hän heitä tavanmukaisella täsmällisyydellään:
"Tiedän mitä sanomalehdet ovat kertoneet Lenormandin ja Gourelin katoamisesta. Tiedättekö te mitään lisää?"
"Emme. Etsivän osaston apulaispäällikkö, hra Weber, on ottanut asian hoitoonsa. Me olemme nuuskineet Lepolan puutarhaa koko viime viikon, eikä kukaan ole kyennyt selittämään, kuinka he ovat voineet kadota. Koko osasto on hämmennyksissään… Kukaan ei ole ennen nähnyt mokomaa: etsivän osaston päällikkö häviää jälkiä jättämättä!"
"Kamarineitsyet?"
"Gertrude on poistunut. Häntä etsiskellään."
"Hänen sisarensa Suzanne?"
"Hra Weber ja hra Formerie ovat kuulustelleet häntä. Tyttöä vastaan ei ole esiintynyt mitään."
"Onko teillä mitään muuta kerrottavaa minulle?"
"Onpa kylläkin, kaikki mitä emme ole sanomalehdille ilmaisseet."
He kuvailivat sitte Lenormandin kahden viimeisen päivän tapaukset: kahden konnan yöllisen käynnin Pierre Leducin huvilassa; Ribeiran seuraavana päivänä tekemän yrityksen Genevièven poisviemiseksi ja takaa-ajon Saint Cucufan metsässä; vanhan Steinwegin saapumisen, hänen kuulustelunsa etsivässä osastossa rouva Kesselbachin läsnäollessa, hänen katoamisensa Oikeuspalatsista…
"Eikä kukaan tiedä näitä seikkoja, paitsi te?"
"Dieuzy tietää Steinweg-kohtauksen. Hän kertoi sen meille."
"Ja teihin yhä luotetaan poliisiprefektin virastossa?"
"Niin suuresti, että meitä käytetään julkisesti. Hra Weber pitää meitä lähimpinä uskottuinansa."
"No", sanoi ruhtinas, "kaikki ei ole hukassa. Jos hra Lenormand on tehnyt varomattomuuden, joka on maksanut hänen henkensä, kuten oletan, niin hän ainakin teki ensin hyvää työtä; ja meidän tulee sitä vain jatkaa. Vihollinen pääsi meistä edelle, mutta me saavutamme hänet."
"Siitä ei tule helppo tehtävä, isäntä."
"Miks'ei? Tarvitsee vain tavottaa jälleen käsiinsä vanha Steinweg, sillä arvotuksen vastaus on hänen hallussaan."
"Niin. Mutta minne on Ribeira kätkenyt Steinwegin?"
"Omaan asuntoonsa tietysti."
"Silloin meidän pitäisi tietää, missä Ribeira asuu."
"Niinpä tietenkin."
Hän lähetti heidät pois ja meni Lepolaan. Oven ulkopuolella oli automobileja odottamassa, ja kaksi miestä käyskenteli edes takaisin kuin vartiona.
Rouva Kesselbachin puutarhassa hän näki Genevièven istuvan penkillä Pierre Leducin ja vantteran yksinäistä silmälasia käyttävän herrasmiehen kanssa. Kaikki kolme puhelivat, häntä huomaamatta. Mutta useita henkilöitä tuli ulos talosta: Formerie, Weber, tuomarin kirjuri ja kaksi poliisitarkastajaa. Geneviève lähti sisälle ja silmälasia käyttävä herrasmies meni puhuttelemaan tutkintotuomaria ja etsivän osaston apulaispäällikköä, kävellen verkalleen heidän kanssaan pois.
Sernine tuli penkin viereen, jolla Pierre Leduc istui, ja kuiskasi:
"Älkää liikkuko, Pierre Leduc. Minä se olen."
"Te… te…"
"Sanokaa minulle… kuka on tuo silmälasia käyttävä mies?"
Leduc kalpeni ja änkytteli. Sernine nipisti häntä käsivarresta:
"Vastatkaa, hitto vieköön! Kuka hän on?"
"Parooni Altenheim."
"Mistä hän on ilmestynyt?"
"Hän oli hra Kesselbachin ystäviä. Hän saapui Itävallasta kuusi päivää takaperin ja asettui rouva Kesselbachin käytettäväksi."
Poliisiviranomaiset olivat sillävälin poistuneet puutarhasta; parooni Altenheim samaten.
Ruhtinas nousi ja jatkoi Pavillon de l'Impératriceen päin kääntyen:
"Onko parooni kysellyt teiltä paljon?"
"On, aika lailla. Hän tuntee harrastusta minun vaiheisiini. Hän tahtoo auttaa minua löytämään omaiseni. Hän vetosi lapsuuteni muistoihin."
"Ja mitä te sanoitte?"
"En mitään, kun en tiedä mitään. Mitä muistoja minulla on? Te panitte minut toisen sijalle enkä edes tiedä, kuka se toinen on."
"En minäkään!" naurahti ruhtinas.
"Niin, kelpaapa teidän nauraa… Te naureskelette aina!… Mutta minä alan saada tästä kyllikseni… Olen sotkeutunut kiusallisiin vehkeisiin… puhumattakaan siitä vaarasta, jota minulle tuottaa tekeytymiseni henkilöksi, joka en ole."
"Mitä tarkotatte… joka ette ole? Olette ihan yhtä paljon herttua kuin minä olen ruhtinas, kenties vielä enemmänkin. Sitä paitsi, jos ette ole herttua, niin kiirehtikää tulemaan siksi. Lempo soikoon! Geneviève ei voi naida vähempää kuin herttuan! Katsokaa häntä! Eikö hän ole sielunne myymisen arvoinen?"
He olivat nyt ennättäneet taloon ja Geneviève ilmestyi portaiden juurelle soreana ja hymyilevänä.
"Olette siis palannut?" tervehti hän ruhtinasta. "Oi, sepä mainiota!
Olen kovin iloissani. Haluatteko tavata Doloresin?"
Hetken kuluttua hän vei ruhtinaan rouva Kesselbachin huoneeseen. Ruhtinas hätkähti. Dolores oli valjumpi kuin konsanaan, laihempi kuin viime näkemällä. Sohvalla lepäillen, valkeisiin vaatteisiin käärittynä, hän näytti kuuluvan niihin kituviin, jotka ovat lakanneet ponnistelemasta kuolemaa vastaan. Hän puolestaan oli lakannut ponnistelemasta elämää vastaan, kohtaloa vastaan, joka oli nujertamassa hänet iskuillaan.
Sernine tuijotteli häntä syvällä säälillä ja liikutuksella, jota hän ei yrittänyt salata. Tämä kiitti häntä hänen osottamastansa myötätunnosta. Hän puhui myöskin ystävällisin sanoin parooni Altenheimista.
"Olen tavannut erään Altenheimin, joka asuu Rue de Rivolin varrella.
Luuletteko että hän on sama?"
"Oh, en; tämä asuu… enpä tosiaankaan tarkalleen tiedä; hän antoi minulle osotteensa, mutta en sitä oikein muista."
Muutamia minuutteja keskusteltuaan Sernine jätti hyvästi. Geneviève odotti häntä eteisessä.
"Tahdon puhua kanssanne", hän sanoi kiihkeästi, "vakavasta asiasta…
Näittekö hänet?"
"Kenet?"
"Parooni Altenheimin. Mutta se ei ole hänen nimensä… tahi ainakin on hänellä toinenkin. Minä tunsin hänet… Hän ei sitä tiedä."
Hän seurasi Sernineä ulos ja näytti hyvin kiihtyneeltä.
"Tyyntykää, Geneviève…"
"Hän on se mies, joka yritti viedä minut pois… Ilman hra Lenormand parkaa olisin ollut hukassa… Niin, tehän tiedättekin, sillä te tiedätte kaiken."
"Hänen todellinen nimensä siis on…"
"Ribeira."
"Oletteko varma siitä?"
"Hänen oli turha muuttaa ulkoasuansa, ääntänsä, sävyänsä. Tunsin hänet heti, siitä kauhusta, jota hän minussa herättää. Mutta minä en sanonut mitään… kunnes te palasitte."
"Ettekö sanonut mitään rouva Kesselbachillekaan?"
"En. Hän näytti niin onnelliselta, tavatessaan miehensä ystäviä. Mutta tehän puhutte hänelle siitä, vai mitä? Te suojelette häntä… En tiedä mitä hän valmistellee häntä vastaan, minua itseäni vastaan… Nyt kun ei hra Lenormandia enää ole, ei hänellä ole mitään peljättävänä; hän tekee mitä tahtoo. Kuka voi paljastaa hänet?"
"Minä voin. Minä vastaan kaikesta. Mutta ei sanaakaan kenellekään."
He olivat saapuneet portinvartijan kojulle. Veräjä avattiin. Ruhtinas sanoi:
"Hyvästi, Geneviève, ja olkaa ihan huoletta. Minä olen saapuvilla."
Hän sulki veräjän, kääntyi menemään ja säpsähti hiukan. Vastapäätä häntä seisoi silmälasia käyttävä mies, parooni Altenheim, pää pystyssä, tanakka vartalo suorana.
He silmäilivät toisiaan pari kolme sekuntia äänettöminä. Parooni myhäili.
Sitte sanoi parooni:
"Minä odottelin teitä, Lupin."
Kaikesta maltistaan huolimatta tunsi Sernine säväyksen ruumiissaan. Hän oli tullut paljastamaan vastustajaansa; ja hänen vastustajansa oli ihan ensi hetkessä paljastanut hänet. Ja samalla ryhtyi vastustaja taisteluun rohkeasti, röyhkeästi, ikäänkuin varmana voitosta. Sellainen rehentely todisti verrattain suurta miehuutta.
Molemmat miehet, hurjan vihamieliset toinen toiselleen, mittelivät toisiansa katseillaan.
"Ja mitä sitte?" kysyi Sernine.
"Mitäkö sitte? Ettekö luule, että meillä on syytä tavata toisemme?"
"Miksi?"
"Minä haluaisin puhua kanssanne."
"Minä päivänä soveltuu teille?"
"Huomenna. Syömme yhdessä puolipäivällistä jossakin ravintolassa."
"Miks'emme asunnossanne?"
"Ette tiedä osotettani."
"Tiedänpä kyllä."
Nopealla liikkeellä ruhtinas sieppasi Altenheimin taskusta esille pistävän sanomalehden, joka oli vielä ristisiteessään, ja luki ääneensä:
"29, Villa Dupont."
"Osava temppu!" kehaisi toinen. "Sanokaamme siis huomenna minun asunnossani. Mihin aikaan?"
"Kello yksi."
"Minä olen vastassa. Hyvästi!"
He olivat kävelemäisillään erilleen. Altenheim seisahtui:
"Hei, sana vielä, ruhtinas. Tuokaa ase mukananne."
"Miksi?"
"Minulla on neljä miespalvelijaa, ja te olette yksinänne."
"Minulla on molemmat nyrkkini", vastasi Sernine. "Olemme siten tasaväkiset."
Hän käänsi toiselle selkänsä, mutta huusi sitte vielä jälkeensä:
"Hei, sana vielä, parooni. Hankkikaa neljä palvelijaa lisää."
"Miksi?"
"Olen ajatellut asiaa. Minä tuonkin ratsuraippani mukanani."
* * * * *
Täsmälleen kello yksi seuraavana päivänä saapui ratsumies sisälle niin sanotun Villa Dupontin veräjästä. Se on rauhallinen, yksityinen maalaistie, jonka ainoa pääsy on Rue Pergolèselta lähellä Avenue du Boisia.
Sitä reunustavat puutarhat ja sievät yksityis-asumukset, ja toisen pään sulkee pienoinen puisto, jossa on iso vanha rakennus; sen takana kulkee Parisin esikaupunkirata. Tässä talossa, n:o 29:ssä, asui parooni Altenheim.
Sernine viskasi hevosensa ohjakset tallirengille, jonka oli lähettänyt sinne ennakolta, ja sanoi:
"Tuo se takaisin puoli kolmelta."
Hän soitti kelloa. Puutarhaveräjä avautui ja hän käveli etuportaille. Siellä oli häntä vastassa kaksi kookasta lakeijan asuun puettua miestä, jotka osottivat hänet suunnattoman avaraan, kylmään, koristelemattomaan kivi-eteiseen. Ovi sulkeutui hänen takanaan kumealla jymähdyksellä; ja niin suuri ja lannistumaton kuin hänen urheutensa olikin, tuntui hänestä kuitenkin epäilyttävältä jäädä yksikseen vihollisten keskelle tuohon syrjäiseen vankilaan.
"Ilmottakaa ruhtinas Sernine."
Vierashuone oli lähellä ja hänet osotettiin suoraan sisälle.
"Ahaa, siinäpä tulettekin, ruhtinas", tervehti parooni, lähestyen häntä. "Uskotteko… Dominique, puolipäivällinen kahdenkymmenen minuutin kuluttua. Siihen asti älkää antako meitä häiritä. Uskotteko, ruhtinas, että minä tuskin odotin teitä näkeväni?"
"Vai niin! Miksi?"
"No, onhan tämän-aamuinen sodanjulistuksenne niin selvä, että keskustelu käy tarpeettomaksi."
"Sodanjulistukseni?"
Parooni levitti auki "Grand Journalin" numeron ja viittasi näin kuuluvaan uutiseen:
'Meille ilmotetaan asianomaiselta taholta, että hra Lenormandin katoaminen on herättänyt toimintaan Arsène Lupinin. Lyhyen tiedustelun jälkeen ja kerran päätettyään selvittää Kesselbach-jutun vakuuttaa Arsène Lupin nyt etsivänsä käsille hra Lenormandin elävänä tai kuolleena, ja luovuttavansa oikeuden haltuun tuon hirvittävän rikossarjan tekijän tai tekijät.'
"Tämä asianomainen julistus on teidän, ruhtinas, tietysti?"
"Kyllä, minun se on."
"Olin siis oikeassa: se tarkotti sotaa."
"Niin."
Altenheim antoi Sentinelle tuolin, istuutui itsekin ja sanoi suostuttelevalla äänellä:
"Mutta sitäpä en voi sallia. On mahdotonta, että kaksi meidän kaltaistamme miestä tappelisivat, vahingoittaen toinen toistansa. Meidän tulee vain päästä keskinäiseen ymmärtämykseen, keksiä siihen välineet. Te ja minä olemme luodut ymmärtämään toisiamme."
"Minä päin vastoin ajattelen, että kaksi meidän kaltaistamme miestä eivät ole luodut ymmärtämään toinen toistansa."
Parooni hillitsi kärsimättömän liikkeen ja pitkitti:
"Kuulkaahan minua, Lupin. Sivumennen sanoen, onko teillä mitään sitä vastaan, että kutsun teitä Lupiniksi?"
"Miksi saan minä kutsua teitä? Altenheimiksi, Ribeiraksi vai Parburyksi?"
"Haa! Teilläpä on paremmat tiedot kuin luulinkaan! Perhana, olettepa te ovela! Kuulkaahan, Lupin, ja ajatelkaa sanojani tarkoin: olen punninnut niitä huolellisesti jok'ainoaa. Me kaksi olemme tasaväkiset… Vain yksi kysymys on vastaamatta: Miksi olemme toinen toistamme vastaan? Me tavottelemme samaa tarkotusperää, vastannette. Entä sitten? Tiedättekö mihin kilpailumme johtaa? Kumpainenkin meistä herpaisee toisensa ponnistukset ja tuhoaa hänen työnsä; ja siten kumpikin joudumme häviölle aikeissamme! Ja kenen hyväksi? Yhden Lenormandin tai toisen: kolmannen konnan!… Se on kerrassaan typerää."
"Mutta asian auttamiseksi on keino", sanoi Sernine.
"Mikä niin?"
"Että te luovutte."
"Älkää härnätkö. Minä puhun tosissani. Esitys, jonka teen, ei ole tutkimatta hyljättävä. Se on kahdella sanalla lausuttuna: Olkaamme kumppanuksia!"
"Kah!"
"Tietysti kumpainenkin meistä pysyy yksityis-asioissaan itsenäisenä."
"Mitä panette pohjaksi?"
"Minäkö?"
"Niin, te. Tiedätte mitä minulla on takanani: Olen antanut siitä todisteita. Tiedätte millaisen osuuden minä panisin liittoomme. Mitä on teillä?"
"Steinweg."
"Eipä ole paljoa."
"Siinä on suunnattoman paljon. Steinwegin kautta pääsemme selville Pierre Leducista. Steinwegin kautta saamme tiedon Kesselbachin kuuluisasta suunnitelmasta."
Sernine purskahti nauruun.
"Ja te tarvitsette minua siihen?"
"En ymmärrä…"
"No, veikkonen, onhan tarjouksenne lapsellinen. Teillä on Steinweg käsissänne. Jos haluatte minua avuksenne, niin on syynä se, että teidän ei ole onnistunut saada häntä puhumaan. Muutoin tulisitte kyllä minutta toimeen."
"No, mitä siitä?"
"Minä kieltäydyn."
Molemmat miehet seisoivat taas vastatusten, rajuina ja leppymättöminä.
"Minä kieltäydyn", sanoi Sernine. "Lupin ei toimiaksensa kaipaa ketään. Minä olen niitä, jotka kulkevat yksinään. Jos te olisitte vertaiseni, joksi tekeydytte, niin kumppanuuden aatos ei olisi milloinkaan pälkähtänyt päähänne. Mies, jolla on johtajan ryhti, käskee. Liitto vaatii tottelemista. Minä en tottele."
"Te kieltäydytte? Te kieltäydytte?" toisti Altenheim, loukkauksesta vaaleten.
"Muuta en voi hyväksenne tehdä, veikkonen, kuin tarjota teille paikan joukossani. Aluksi tulee teistä pelkkä sotamies. Minun johtoni alaisena saatte nähdä, kuinka kenraali voittaa taistelun… ja kuinka hän korjaa saaliin itse ja itselleen. Sopiiko sinulle… Pekka?"
Altenheim oli suunniltaan raivosta. Hän kiristeli hampaitaan.
"Olette väärässä, Lupin", mutisi hän, "olette väärässä… En minäkään ketään kaipaa; eikä tämä juttu ole minulle sen työläämpi kuin monet muut, joista olen suoriutunut… Sanoin sanomani vain jotta saavuttaisimme tarkotuksemme nopeammin ja toinen toistamme haittaamatta."
"Te ette haittaa minua", sanoi Lupin halveksivasti.
"Mutta kuulkaahan! Jollemme lyöttäydy yhteen, niin ainoastaan toinen onnistuu."
"Se on minulle hyvä kyllä."
"Ja hän onnistuu ainoastaan astumalla toisen ruumiin yli. Oletteko valmistautunut sellaiseen kaksintaisteluun, Lupin? Kaksintaisteluun elämästä ja kuolemasta, ymmärrättekö?… Veitsi on menetelmä, jota te halveksitte. Mutta jos saisitte sellaisen kurkkuunne, Lupin?"
"Ahaa! Sitä siis lopultakin ajattelette?"
"En; minä en suurestikaan pidä veren vuodattamisesta… Katsokaa nyrkkejäni. Minä isken… ja mies kaatuu… minulla on omia erityisiä lyöntejäni… Mutta 'se toinen' tappaa… muistakaa… pikku haava kurkkuun…"
"Parooni", naureskeli Sernine, "luulisipa teidän pelkäävän liittolaistanne!"
"Minä pelkään muiden puolesta, niiden jotka sulkevat tietämme, teidän, Lupin. Hyväksykää tarjous, tai olette hukassa. Minä toimin itse, jos on tarvis. Päämäärä on liian lähellä… se on jo melkein käsissäni… Väistykää tieltäni, Lupin!"
Sernine kohautti hartioitaan.
"Hyväinen aika, onpa minulla nälkä!" virkahti hän haukotellen.
"Myöhäinen hetki puolipäivälliselle!"
"Puolipäivällinen on pöydässä", ilmotti pöydänkattaja.
"Hei, hyvä oli kuulo!"
Ovessa Altenheim tarttui Sernineä käsivarteen ja hoki palvelijan läsnäolosta välittämättä:
"Jos noudatatte neuvoani… suostukaa. Tämä on vakava hetki elämässänne. Minä vannon teille, että teidän on viisasta suostua."
"Kaviaaria!" huudahti Sernine. "Siinäpä teitte herttaisesti…
Muistitte kestitsevänne venäläistä ruhtinasta."
He istuutuivat vastatusten, välillään paroonin vinttikoira, iso, hopeavillainen elukka.
"Sallikaa minun esitellä teille Sirius, uskollisin ystäväni."
