Kitabı oku: «Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan», sayfa 2

– Mutta siis…

– Se ei olisi minun syyni, huudahti professori, – eikä minua tarvitse mistään syyttää. Mitä minä olen luvannut? Totella hänen määräyksiään. No niin, minä olen sokeasti totellut hänen määräyksiään, olen nostanut rahat hänen määräämällään hetkellä, ja minä olen tullut luoksenne sillä tavoin kuin hän on käskenyt. Kun olen vastuussa tyttäreni onnettomuudesta, olen täydelleen täyttänyt lupaukseni. Nyt on hänen vuoronsa.

Ja hän jatkoi samalla rauhattomalla äänellä:

– Tuohan hän tyttäreni, tuohan?

– Toivottavasti.

– Mutta… oletteko te hänet nähnyt?

– Minäkö? En! Hän on vain yksinkertaisesti pyytänyt minua ottamaan teidät molemmat vastaan, lähettämään palvelijani pois ennen kello kolmea, eikä päästämään ketään huoneistooni teidän tulonne ja hänen lähtönsä välillä. Jollen suostuisi tähän ehdotukseen, pyysi hän minua ilmoittamaan siitä parilla rivillä l'Echo de Francessa. Mutta minä olin onnellinen saadessani tehdä palveluksen Arsène Lupinille ja minä suostuin kaikkeen.

Herra Gerbois huokasi:

– Voi, miten tämä kaikki päättyy?

Hän otti taskustaan setelit, levitti ne pöydälle ja jakoi ne kahteen yhtä suureen kasaan. Sitten he molemmat vaikenivat. Tuon tuostakin herra Gerbois jäi kuuntelemaan… Eikö ovikelloa soitettu?

Minuuttien mukana kasvoi hänen tuskansa ja herra Detinankin tunsi melkein ahdistavaa tunnetta.

Kerran asianajaja jo kadotti kaiken tyyneytensä. Hän nousi äkkiä:

– Me emme näe häntä… Vai mitä arvelette? Tekisihän hän siinä aivan järjettömästi! Luottakoon hän meihin, me olemme kunnon miehiä emmekä voi häntä pettää. Mutta vaara ei ole yksinomaan siinä.

Herra Gerbois sopersi aivan murtuneena laskien molemmat kätensä setelien päälle:

– Kunpa hän vain tulisi, hyvä Jumala, kunpa hän vain tulisi! Minä antaisin kaiken tämän saadakseni Suzannen takaisin.

Ovi aukeni.

– Puolet riittää, herra Gerbois.

* * * * *

Ovella seisoi nuori, hienosti pukeutunut mies, jonka herra Gerbois heti tunsi siksi mieheksi, joka oli kuljeskellut huonekalukapan lähistöllä Versaillesissa. Hän syöksyi häntä kohti.

– Ja Suzanne? Missä on minun tyttäreni? Arsène Lupin sulki huolellisesti oven ja sanoi aivan rauhallisesti riisuessaan hansikkaita käsistään asianajajalle:

– Hyvä herra, minä en osaa kylliksi kiittää ystävällisyyttänne, jolla olette lupautunut puolustamaan minun oikeuksiani. Sitä en tule unohtamaan.

Herra Detinan sopersi:

– Mutta tehän ette soittanut… minä en kuullut oven…

– Kellot ja ovet ovat sellaisia, joiden tulee toimia ilman, että niitä koskaan kuulee. Minä olen tässä, sehän on pääasia.

– Tyttäreni! Suzanne! Minne hän on joutunut? jatkoi professori.

– Hyvä Jumala, sanoi Lupin, – kylläpä te hätäilette! Rauhoittukaa, odottakaa vain hetkinen, niin tyttärenne juoksee syliinne.

Hän käveli ja sanoi sitten kuten ylhäinen herra, joka jakelee kiitoksia:

– Herra Gerbois, minä onnittelen teitä siitä nokkeluudesta, jolla äsken toimitte. Jollei auton olisi täytynyt typerän tungoksen vuoksi pysähtyä, niin olisimme aivan yksinkertaisesti l'Etoile-torilla ja säästäisimme siten herra Detinanilta tämän ikävän vierailun… Mutta, se oli niin sallittu.

Hän huomasi molemmat setelipinkat ja huudahti:

– Hyvä on! Miljoona on tuossa… Me emme kuluta aikaa hukkaan.

Sallittehan?

– Mutta, vastusti herra Detinan, asettuen pöydän eteen, – neiti Gerbois ei ole vielä täällä.

– Entä sitten?

– Eikö hänen läsnäolonsa ole välttämätön?

– Minä ymmärrän! Arsène Lupin ei herätä täydellistä luottamusta. Hän pistää puoli miljoonaa taskuunsa eikä annakaan panttivankia pois. Kuinka väärin minut tunnette! Siksi että kohtalo on saattanut minut tekemään tekoja, jotka ovat hiukan… erikoisia, niin epäillään minun sanaani, minun, minun, joka olen niin tahdikas ja hienotunteinen! Sitä paitsi, herra Detinan, jos pelkäätte, niin avatkaa ikkuna ja huutakaa apua. Kadulla lienee kymmenkunta salapoliisia.

– Niinkö luulette?

Arsène Lupin nosti ikkunanverhoa ylös.

– Minä luulen, että herra Gerbois ei pystynyt harhauttamaan Ganimardia… Mitä minä sanoinkaan? Tuolla hän onkin, tuo vanha veikko!

– Onko se mahdollista! huudahti professori. – Minä vannon kuitenkin…

– Ettette ole minua pettänyt? Sitä en epäilekään, mutta nuo veitikat ovat ovelia. Kas, tuolla on Folenfant! Ja Grèaume… ja Dienzy! Kaikki minun hyvät ystäväni.

Herra Detinan katsoi kummastuneena häneen. Mikä rauhallisuus! Hän nauroi, aivan kuin leikkisi jotain lasten leikkiä, eikä mikään vaara uhkaisi häntä.

Vielä enemmän kuin salapoliisien näkeminen rauhoitti tämä tyyneys asianajajaa. Hän poistui pöydän luota, jolla olivat nuo setelit.

Arsène Lupin otti molemmat pakat, erotti niistä kummastakin kaksikymmentäviisi seteliä, ja sanoi ojentaen herra Detinanille kokoamansa viisikymmentä seteliä:

– Herra Gerboisin ja Arsène Lupinin suorittama palkkio. Me olemme näin paljon teille velkaa.

– Te ette ole minulle mitään velkaa, vastasi herra Detinan.

– Kuinka niin? Niin paljon vaivaa kuin olemme teille tuottaneet!

– Ja niin paljon iloa kuin nämä vaivat ovat minulle tuottaneet!

– Se tahtoo sanoa, että te ette tahdo ottaa mitään vastaan Arsène Lupinilta. Sellaista se on, hän huokasi, – kun ihmisellä on niin paha maine.

Hän ojensi nuo viisikymmentätuhatta frangia professorille.

– Hyvä herra, tämän hauskan tutustumisemme muistoksi, sallikaa minun antaa nämä teille: se on minun häälahjani neiti Gerboisille.

Herra Gerbois otti nopeasti rahat, mutta väitti:

– Tyttäreni ei mene naimisiin.

– Hän ei mene, jos te kiellätte häneltä suostumuksenne. Mutta hänellä on kova halu päästä naimisiin.

– Mistä sen tiedätte?

– Minä tiedän, että nuoret tytöt usein unelmoivat isänsä suostumuksesta. Kaikeksi onneksi löytyy hyviä haltijoita, joiden nimi on Arsène Lupin, jotka pöytälaatikoista löytävät noiden suloisten sielujen salaisuudet.

– Ettekö löytänyt muuta? kysyi herra Detinan. – Minä myönnän olevani hyvin utelias tietämään, miksi te piditte niin hellää huolta tuosta huonekalusta.

– Historiallisista syistä. Vaikka, vastoin herra Gerboisin luuloja sen ei laatikoissa ollutkaan muuta aarretta kuin tuo arpalippu – ja sitä minä en tietänyt – niin minä halusin saada sen itselleni ja etsin kauan. Tämä lehtikuusesta ja mahongista tehty pöytä, jota koristaa acanthuslehti-koristeet, löydettiin pienestä syrjäisestä talosta Boulognesta, jossa asui Marie Walewska, ja erään sen laatikon kyljessä on seuraava kirjoitus: Omistanut Napoleon I:lle Ranskan keisarille, hänen uskollisin palvelijansa, Mancion, ja sen yläpuolella ovat nämä puukon kärjellä kaiverretut sanat: "Sinulle, Marie." Myöhemmin Napoleon antoi tehdä kopion siitä keisarinna Josephinea varten – siten Malmaisonissa ihailtu pöytä olikin vain epätäydellinen kopio siitä, joka nyt kuuluu minun kokoelmiini.

Professori huokasi:

– Jos minä sen olisin tietänyt kauppiaan luona, niin kuinka mielelläni olisin sen silloin luovuttanut teille!

Arsène Lupin sanoi nauraen:

– Ja teillä olisi siitä ollut se suuren suuri etu, että olisitte yksinänne saanut pitää numeron 514 – sarja 23.

– Eikä se olisi saattanut teitä ryöstämään minulta tytärtäni, joka on tästä kaikesta varmaankin aivan kauhistunut.

– Tästäkö kaikesta?

– Tuo ryöstö…

– Mutta, hyvä herra, te erehdytte. Neiti Gerboisia ei ole ryöstetty.

– Minun tytärtäni ei ole muka ryöstetty!

– Ei suinkaan. Jos sanoo ryösti, tarkoittaa se väkivaltaa. Hän on aivan vapaaehtoisesti suostunut panttivangiksi.

– Vapaaehtoisesti! sanoi herra Gerbois aivan ymmällään.

– Ja melkeinpä omasta pyynnöstään! Miten nuori, viisas tyttö, kuten neiti Gerbois on, jolla sitä paitsi on salainen rakkaus rinnassaan, olisi kieltäytynyt hankkimasta itselleen takaisin myötäjäisiään! Minä vannon teille, että oli helppoa saada hänet ymmärtämään, että millään muulla keinolla ei voinut saada teitä taipumaan.

Herra Detinan oli tästä suuresti huvittunut. Hän väitti:

– On aivan mahdotonta otaksua, että neiti Gerbois olisi suostunut teidän ehdotuksiinne.

– Ei minun. Minulla ei ole edes kunnia tuntea häntä. Eräs minun naisystäväni otti tämän asian huolekseen.

– Epäilemättä tuo autossa ollut vaaleatukkainen nainen, keskeytti herra Detinan.

– Juuri niin. Heti kun he tapasivat toisensa ensi kerran lyseon luona oli kaikki sovittu. Sen jälkeen ovat neiti Gerbois ja hänen uusi ystävättärensä matkustelleet, ovat olleet Belgiassa ja Hollannissa, matka on ollut hyvin hauska ja opettavainen nuorelle tytölle. Sitä paitsi hän selittää kyllä kaiken itse…

Eteisen ovikello soi, ensin nopeasti kolme kertaa perätysten, sitten kerran erikseen, ja sitten vielä kerran.

– Se on hän, sanoi Lupin, – oletteko niin hyvä, herra Detinan ja avaatte…

Asianajaja riensi avaamaan.

Kaksi nuorta naista astui sisään. Toinen heittäytyi herra Gerboisin syliin. Toinen lähestyi Lupinia. Hän oli kookas, kaunisvartaloinen, kalpeakasvoinen, ja hänen säkenöivä vaalea tukkansa oli keskeltä jakauksella ja koottu nutturalle. Hän oli pukeutunut mustiin, ilman muita koruja kuin viisinkertainen agaattikaulanauha, mutta yhtäkaikki hän teki hienon ja ylhäisen vaikutuksen.

Arsène Lupin vaihtoi muutaman sanan hänen kanssaan ja kumarsi sitten neiti Gerboisille:

– Minä pyydän anteeksi, neiti, kaikkia niitä vaivoja, joita olette saanut kärsiä, mutta toivon, ettette ole tuntenut itseänne kovin onnettomaksi.

– Onnettomaksi! Minä olisin ollut hyvinkin onnellinen, ellei isä raukkaani olisi ollut.

– Kaikki on siis hyvin. Syleilkää häntä uudelleen ja käyttäkää tilaisuutta hyväksenne – se on verraton – puhuakseni hänelle serkustanne.

– Serkustani… mitä tämä tietää? Minä en ymmärrä…

– Kyllä te ymmärrätte. Serkustanne Philippestä, tuosta nuoresta miehestä, jonka kirjeitä te niin uskollisesti säilytätte.

Suzanne punastui, joutui aivan hämilleen ja lopulta Lupinin neuvon mukaan heittäytyi uudelleen isänsä kaulaan.

Lupin katseli heltyneenä heitä kumpaakin.

– Kuinka kauniin palkinnon saakaan hyvästä työstä? Liikuttava näky! Onnellinen isä! Onnellinen tytär! Ja kun ajattelen, että, sinä Lupin, olet tämän onnen saanut aikaan! Nämä olennot kerta vielä siunaavat sinua. Sinun nimeäsi mainitaan rakkaudella lapsenlapsille.

Hän meni ikkunaa kohden.

– Onko kunnon Ganimard yhä vielä tuolla? Hän olisi niin mielellään katsomassa tätä liikuttavaa kohtausta! Mutta ei, häntä ei näy enää… ei enää ketään… ei häntä, eikä muita… Perhana! Tilanne taitaa käydä vakavaksi… En hämmästyisi, vaikka he jo olisivat portin luona tai ovenvartijan luona tai aivan portailla!

Herra Gerbois teki liikkeen. Nyt kun hän oli saanut tyttärensä takaisin, näki hän todellisuuden selvästi. Hänen vastustajansa vangitseminen tuottaisi hänelle puoli miljoonaa. Vaistomaisesti hän astui askeleen. Kuin sattumalta seisoi Lupin hänen tiellään.

– Minne aiotte, herra Gerbois? Puolustaako minua heitä vastaan? Te olette aivan liian rakastettava! Älkää vaivautuko! Sitä paitsi, vakuutan teille, että he ovat paljon heikommassa asemassa kuin minä.

Ja hän jatkoi miettiväisenä:

– Mitä he oikeastaan tietävät? Että te olette täällä, ja ehkä myös neiti Gerbois, sillä he ovat varmaankin nähneet hänen saapuvan tuntemattoman naisen seurassa. Mutta minun täällä oloani eivät he voi kuvitellakaan. Miten minä olisin voinut tunkeutua taloon, jonka he ovat tänä aamuna tarkastaneet kellarista ullakolle asti? Ei, luultavaa on, että he odottavat minua siepatakseen minut kiinni… miesparat! Jos he eivät arvaa tuon tuntemattoman naisen olevan minun lähettämäni ja otaksu hänen toimekseen annetun toimittaa vaihtokauppa… Joka tapauksessa he aikovat vangita hänet hänen poistuessaan.

Ovikello soi.

Jyrkällä liikkeellä Lupin vaati herra Gerboisia jäämään paikoilleen ja sanoi kuivalla, käskevällä äänellä:

– Seis, hyvä herra, ajatelkaa tytärtänne ja olkaa järkevä, muuten…

Mitä teihin tulee, herra Detinan, niin minulla on teidän sananne.

Herra Gerbois jäi kuin naulittuna seisomaan paikoilleen. Asianajaja ei liikahtanutkaan.

Hätäilemättä Lupin otti hattunsa. Siinä oli hiukan tomua, hän pyyhkäisi sen hihallaan pois.

– Hyvä herra Detinan, jos joskus tarvitsette minua… Sydämellisimmät onnitteluni teille, neiti Suzanne, ja tervehdykseni herra Philippelle.

Hän otti taskustaan raskaan, kultakuorisen kellon.

– Herra Gerbois, kello on nyt neljäkymmentäkaksi minuuttia yli kolmen; kello kolme ja neljäkymmentäkuusi annan teille oikeuden poistua tästä huoneesta… Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?

– Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan sanomaan.

– Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta, enkä minä tahtoisi käyttää väärin…

Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi vaaleatukkaisen naisen puoleen:

– Oletteko valmis, ystäväni?

Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.

Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:

– Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.

Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja ääniä portailta.

– Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.

Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.

– Isä! Et saa… odota! huudahti Suzanne.

– Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle veijarille. Ja puoli miljoonaa!

Hän avasi oven.

Ganimard syöksyi sisään.

– Tuo nainen… missä hän on ja Lupin?

– Hän oli täällä. Hän on täällä!

Ganimard huudahti riemusta:

– Me saamme hänet kiinni… talo on saarrettu!

Herra Detinan huomautti:

– Mutta keittiön portaat?

– Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.

– Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä tietä…

– Mistä sitten? vastasi Ganimard, – läpi ilmanko?

Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta poliisille:

– Eikö ketään?

– Ei ketään.

– Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.

* * * * *

Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan sisällä.

– Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.

Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:

– Ohoi, ohoi!

Herra Dudouis huudahti nauraen:

– Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?

Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.

– Minä etsin häntä, hän ärähti.

– Ketä?

– Arsène Lupinia… Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.

– Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.

Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi raivosta käheällä äänellä:

– Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset eivät haihdu kuin höyry.

– Eivät, mutta he katoavat kumminkin.

– Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.

– Mutta viereinen talo?

– Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.

– Toisten kerrosten huoneistot?

– Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.

– Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?

– Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.

– Meidän täytyy saada hänet kiinni.

– Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä… he eivät voi olla olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.

Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään johtopäätöksiä.

Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa mielipidettä:

– Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat täällä!

Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.

SININEN TIMANTTI

Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun palamaan.

Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren vuoteen ääressä.

– Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti seuraneidille.

– Hyvä on, sisar.

– Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.

– Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.

Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.

– Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.

– Kenraali on siis yhä vielä levoton.

– Laitani ei ole hyvin, ei lainkaan hyvin. Neiti Antoinette, mihin asti pääsimmekään kirjassa?

– Eikö herra paroni siis menekään levolle?

– En, en, minä menen myöhään levolle, enkä sitä paitsi kaipaa kenenkään apua.

Kaksikymmentäminuuttia myöhemmin nukahti vanhus uudelleen, ja Antoinette poistui varpaillaan huoneesta.

Sillä aikaa Charles sulki huolellisesti kaikki alakerran ikkunaluukut.

Keittiössä hän työnsi puutarhaan vievän oven eteen salvan, ja eteisessä hän varmuuden vuoksi kiinnitti varmuusketjut oven toisesta puoliskosta toiseen. Sitten hän meni pieneen huoneeseensa kolmanteen kerrokseen, laskeutui levolle ja vaipui uneen.

Oli kai kulunut tunti, kun hän yhtäkkiä syöksyi ylös vuoteeltaan: kello soi. Se soi kauan, ehkä seitsemän tai kahdeksan sekuntia ja koko ajan taukoamatta…

Hyvänen aika, ajatteli Charles, havahtuen täydellisesti, paroni on taas saanut jonkin uuden kohtauksen.

Hän pukeutui, laskeutui nopeasti portaita alas, pysähtyi oven eteen ja tapansa mukaan koputti. Ei kuulunut vastausta. Hän astui sisään.

– Kas, täälläpä on pimeää… hän mutisi. – Miksi kaikki valot on sammutettu?

Ja matalalla äänellä hän sanoi:

– Neiti?

Ei vastausta.

– Oletteko siellä, neiti? Mitä on tapahtunut? Onko herra paroni sairaana?

Sama hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään, painostava hiljaisuus, joka alkoi kammottaa häntä. Hän astui kaksi askelta eteen päin, hänen jalkansa osui tuoliin ja koskettaessaan siihen hän huomasi, että se oli kaadettu nurin. Ja pian hänen kätensä tapasivat muitakin esineitä, kaatuneen koruhyllyn ja takansuojuksen. Hän palasi levottomana seinän luo ja etsi hapuillen sähkönappulaa. Hän löysi sen, väänsi sitä.

Keskellä huonetta, pöydän ja lasikaapin välissä makasi hänen herransa, paroni d'Hautrecin ruumis.

– Mitä… onko tämä mahdollista? hän huudahti pelästyneenä.

Hän ei osannut tehdä mitään. Liikkumattomana, silmät selällään hän katseli sekasortoa huoneessa, kaatuneita tuoleja, suurta tuhansiksi sirpaleiksi särkynyttä kristallista kynttilänjalkaa, uunin marmorilaatalle pudonnutta pendyyliä, kaikkea tuota, joka todisti hurjan taistelun riehuneen täällä. Terästikarin kahva välkkyi ruumiin lähellä. Terästä tihkui verta. Patjan reunalla riippui nenäliina, jossa näkyi veritäpliä.

Charles kiljaisi kauhusta: maassa makaava ruumis oikaisi itsensä tehden viimeisen ponnistuksen ja vaipui sitten hervottomaksi. Pari kolme värähdystä ja kaikki oli ohi.

Hän kumartui alas. Kaulassa olevasta pienestä haavasta tihkui verta, joka muodosti matolle mustia täpliä. Kasvoilla pysyi mielettömän kauhun ilme.

– Hänet on surmattu, sopersi palvelija, – hänet on surmattu.

Hän värisi ajatellessaan, että toinenkin murha oli ehkä tapahtunut: nukkuihan seuraneiti viereisessä huoneessa? Oliko paronin murhaaja surmannut ehkä hänetkin?

Hän avasi oven: huoneessa ei ollut ketään. Hän arveli, että Antoinette oli ryöstetty tai ehkä hän oli poistunut ennen murhaa.

Hän palasi paronin huoneeseen ja huomasi silmiensä osuessa kirjoituspöytään, ettei sitä ollut murrettu auki. Muun muassa hän näki avainkimpun ja lompakon vieressä, jotka paroni laski pöydälle joka ilta, kasan kultarahoja. Charles tarttui lompakkoon ja avasi sen lokerot. Yhdessä niistä oli kolmetoista sadan frangin seteliä.

Silloin hän ei voinut vastustaa kiusausta: vaistomaisesti, koneellisesti, ajatusten ottamatta osaa käden liikkeeseen, hän otti nuo kolmetoista seteliä, pisti ne liivinsä taskuun, hoiperteli alas portaita, avasi lukon, irrotti ketjut, sulki oven ja pakeni puutarhan kautta.

* * * * *

Charles oli rehellinen mies. Tuskin hän oli ennättänyt portista ulos, hengittänyt raitista ilmaa sateen viilentäessä hänen kasvojaan, kun hän seisahtui. Hänen tekemänsä teko näyttäytyi oikeassa valossaan, ja hän tunsi yhtäkkiä kauhua.

Ajuri ajoi ohitse. Hän huusi sen luokseen.

– Ajakaa, hyvä mies kiireimmän kautta poliisikamariin ja tuokaa komisario tänne. Täyttä laukkaa! Täällä on tapahtunut murha.

Ajuri löi hevostaan. Mutta halutessaan palata sisään ei Charles sitä voinutkaan, hän oli itse sulkenut portin, eikä se auennut ulkoapäin.

Toiselta puolen oli tarpeetonta soittaa, sillä palatsissa ei ollut ketään.

Hän käveli pitkin puiston reunaa. Ja vasta tunnin ajan odotettuaan hän saattoi kertoa komisariolle rikoksen yksityisseikat ja antaa hänelle nuo kolmetoista seteliä.

Tällä välin tuotettiin lukkoseppä, jonka onnistui suurella vaivalla avata portti ja eteisen pääovi. Komisario nousi portaita ylös, ja heti, ensi silmäyksen luotuaan, hän sanoi palvelijalle:

– Tehän ilmoititte minulle, että huoneessa vallitsi täydellinen sekasorto.

Hän kääntyi. Charles seisoi kuin naulittuna kiinni kynnykseen, kuin hypnotisoituna: kaikki huonekalut olivat tavallisella paikallaan: koruhylly oli molempien ikkunoiden välissä, tuolit oli nostettu ylös ja kello oli keskellä lieden reunahyllyä. Kynttilänjalan sirpaleet olivat kadonneet.

Hän sopersi aivan ällistyneenä:

– Ruumis… herra paroni…

– Se on totta, huudahti komisario, – missä on murhattu?

Hän lähestyi vuodetta. Hän veti lakanan pois, sen alla makasi kenraali paroni d'Hautrec, entinen Ranskan Berliinin-lähettiläs. Hänen kenraalinvaippansa, joka oli koristettu kunnialegioonan ristillä, verhosi häntä.

Hänen kasvonsa olivat tyynet. Silmät olivat ummessa.

Palvelija sopersi:

– Joku on tullut tänne.

– Mitä tietä?

– En minä tiedä, mutta joku on käynyt täällä poissaollessani… Katsokaa, tuolla permannolla oli hieno teräksinen tikari. Ja sitä paitsi pöydällä verinen nenäliina. Kaikki se on poissa. Kaikki se on korjattu pois. Kaikki on järjestetty.

– Kuka sen on tehnyt?

– Murhaaja!

– Kaikki ovet olivat tullessamme lukossa.

– Hän oli jäänyt tänne.

– Siinä tapauksessa hän on yhä vieläkin täällä, sillä tehän olette koko ajan kävellyt kadulla.

Palvelija mietti ja sanoi hitaasti:

– Se on totta… se on totta… minä en liikkunut portin luota… mutta…

– Kuulkaahan, kuka oli se henkilö, jonka viimeiseksi näitte paronin seurassa?

– Neiti Antoinette, hänen seuraneitinsä.

– Minne hän on joutunut?

– Minun luullakseni, koska hänen vuoteensa oli aivan koskematon, on hän varmaankin käyttänyt hyväkseen sisar Augusten poissaoloa ja lähtenyt hänkin ulos. Se ei minua niin kovasti kummastuttaisikaan, hän on kaunis, nuori…

– Mutta miten hän olisi voinut poistua?

– Pääovesta.

– Mutta tehän suljitte sen ja panitte varmuusketjut kiinni!

– Sen tein paljon myöhemmin! Silloin hän oli jo poistunut talosta.

– Ja rikos olisi siis tapahtunut hänen lähdettyään?

– Tietysti.

Etsittiin koko talo, ullakolta kellariin, mutta murhaaja oli paennut. Miten? Mihin aikaan? Hänkö vai hänen kanssarikollisensa oli katsonut viisaimmaksi palata rikospaikalle ja hävittää kaikki, mikä voisi antaa hänet ilmi? Sellaisia kysymyksiä pohti oikeuslaitos.

* * * * *

Kello seitsemän saapui poliisilaitoksen lääkäri, kello kahdeksan poliisipäällikkö. Sitten tuli tasavallan prokuraattorin ja tutkintotuomarin vuoro. Sitä paitsi talossa oli etsiviä, tarkastajia, sanomalehtimiehiä, paroni d'Hautrecin veljenpoika ja muita perheen jäseniä.

Tutkittiin kaikkea, tarkastettiin ruumiin asentoa sen mukaan kuin Charles sen muisti, kuulusteltiin sisar Augustea heti hänen tultuaan. Mitään ei saatu selville. Eniten ihmetteli sisar Auguste Antoinette Brebatin katoamista. Hän oli kaksitoista päivää aikaisemmin palkannut tuon nuoren tytön erinomaisten todistusten perusteella, eikä hän mitenkään voinut uskoa tämän jättävän huostaansa uskottua sairasta yksinään juoksennellakseen pitkin kaupunkia.

– Jota paitsi, lisäsi tutkinto tuomari, – hän olisi jo palannut kotiin. Me palaamme yhä uudelleen samaan alkukohtaan: minne hän on joutunut?

– Minä uskon, sanoi Charles, – murhaajan ryöstäneen hänet mukaansa.

Tämä olettamus tuntui uskottavalta ja sopi yhteen monien seikkojen kanssa. Poliisipäällikkö lausui:

– Ryöstetty, toden totta, se ei tunnu lainkaan mahdottomalta.

– Se ei ole ainoastaan mahdotonta, sanoi eräs ääni, – mutta se sotii ehdottomasti itse tapausta vastaan, lyhyesti kaikkia varmoja asioita vastaan.

Ääni oli karkea, tylysointuinen, eikä kukaan hämmästynyt tuntiessaan Ganimardin. Hänelle yksin voitiin antaa anteeksi tuollainen epähieno puhetapa.

– Kas, tekö siinä, Ganimard! huudahti herra Dudouis, – minä en nähnyt teitä.

– Minä olen jo kaksi tuntia ollut täällä.

– Te näytätte siis innostuksella seuraavan muutakin kuin Clapeyron-kadun tapausta, joka koskee arpaa, vaaleatukkaista naista ja Arsène Lupinia?

– Hehe! nauroi vanha tarkastaja, – en minä väitä, että Lupinilla olisi tekemistä tämän asian kanssa… mutta jättäkäämme, siksi kunnes saamme uusia määräyksiä, syrjään tuo arpa-asia ja tutkikaamme, mitä tässä on kysymyksessä.

* * * * *

Ganimard ei kuulunut niiden kaukonäköisten salapoliisien joukkoon, joiden menettelytavat muodostavat vakituisen koulukunnan ja joiden nimet jäävät oikeuslaitoksen aikakirjoihin. Häneltä puuttui neronleimauksia, jotka tekevät Dupinit, Lecoqit ja Sherlock Holmesit kuuluisiksi. Mutta hänellä oli muutamia verrattomia ominaisuuksia, huomiokykyäkin. Hänen ansiotansa oli se, että hän työskenteli aivan riippumatta muista. Ei mikään, jollei ehkä juuri Arsène Lupinin taitavuus, saanut häntä hämilleen tai vaikuttanut häneen häiritsevästi.

Olkoon kuinka tahansa, tänä aamuna hän esiintyi loistavalla tavalla, ja hänen työnsä oli sen laatuinen, että tuomari pani sellaiselle suuren arvon.

– Ensiksi, hän alkoi, – pyydän herra Charlesia tarkoin vastaamaan tähän kysymykseen: olivatko kaikki ne esineet, jotka hän ensi kerralla näki kumossa tai poissa paikoiltaan, toisella kertaa aivan tavallisella paikallaan?

– Olivat.

– Niitä ei siis voinut panna paikoilleen kukaan muu kuin henkilö, joka tarkoin tiesi ja tunsi näiden esineiden paikat.

Tämä huomautus teki syvän vaikutuksen läsnäoleviin. Ganimard jatkoi:

– Toinen kysymys, herra Charles. Te heräsitte kellonsoittoon. Kuka teidän luulonne mukaan soitti?

– Tietysti herra paroni.

– Mutta millä hetkellä hän olisi soittanut?

– Taistelun jälkeen… kuolinhetkellään.

– Mahdotonta, sillä te tapasitte hänet virumassa kuolevana maassa yli neljän metrin päässä soittokellosta.

– Silloin soitti hän taistelun aikana.

– Mahdotonta, sillä soitto oli, kuten sanoitte, säännöllinen, keskeytymätön, ja sitä jatkui seitsemän tai kahdeksan sekunnin ajan. Luuletteko, että hänen vastustajansa olisi antanut hänelle aikaa soittaa niin kauan?

– Siis se tapahtui ennen kuin häntä iskettiin.

– Mahdotonta, te olette sanonut että kellonsoiton ja sen hetken välillä, jona tunkeuduitte huoneeseen kului korkeintaan kolme minuuttia. Jos paroni olisi soittanut sitä ennen, niin olisi taistelun, murhan, kuoleman ja paon täytynyt tapahtua tuona lyhyenä kolme minuuttia kestävänä aikana. Minä sanon vielä kerran, että se on mahdotonta.

– Mutta, sanoi tutkintotuomari, – joku soitti. Jollei se ollut paroni, kuka se sitten oli?

– Murhaaja.

– Mutta miksi hän oikein soitti?

– Sitä en tiedä. Mutta se seikka, että hän soitti, todistaa meille hänen tienneen, että se johto vei palvelijan huoneeseen. Kuka muu olisi voinut tietää tämän, ellei joku taloon kuuluva.

Olettamusten piiri tuli yhä ahtaammaksi. Muutamalla nopealla, selvällä, loogisella lauseella Ganimard johti asian oikealle ladulle, ja vanhan tarkastajan ajatus ilmeni aivan selvästi, ja siksi tuntui aivan luonnolliselta tutkintotuomarin lause:

– Siis, lyhyesti, te epäilette Antoinette Bréhatia.

– Minä en häntä epäile, minä syytän.

– Te syytätte häntä kanssarikolliseksi?

– Minä syytän häntä kenraali, paroni d'Hautrecin murhasta.

– Ettehän toki! Millä perusteella?

– Tämän hiustukon nojalla, jonka löysin uhrin oikeasta kädestään, jonne hänen kyntensä olivat sen painaneet.

Hän näytti hiuksia; ne olivat loistavan vaaleita, kiiltäviä kuin kulta, ja Charles mutisi:

– Ne ovat neiti Antoinetten hiuksia. Siitä ei voi erehtyäkään.

Ja hän jatkoi:

– Ja sitten… vielä eräs asia… Minä luulen että tikari… jota en toisella kertaa enää nähnyt… kuului hänelle. Hän käytti sitä paperiveitsenä.