Kitabı oku: «Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan», sayfa 4

SHERLOCK HOLMES ALOITTAA TAISTELUN

– Mitä herroille saa olla?

– Mitä vain, vastasi Arsène Lupin kuten ainakin mies, joka panee vähän painoa ruoalle… Mitä vain, mutta ei lihaa eikä alkoholia.

Viinuri poistui luoden häneen halveksivan katseen. Minä huudahdin:

– Mitä, yhä vielä kasvissyöjä?

– Enemmän kuin koskaan ennen, vakuutti Lupin.

– Maun, uskonnon ja tottumuksen vuoksi?

– Terveydellisistä syistä.

– Ettekö koskaan hairahdu?

– Kyllä, hienoissa seurapiireissä liikkuessani… jotta en erottuisi muista.

Söimme päivällistä pohjoisen aseman lähellä pienessä ravintolassa, jonne Arsène Lupin oli minut kutsunut. Hänen tapansa oli toisinaan aamupäivällä sähköttää minulle ja määrätä missä Pariisin kolkassa tapaisimme toisemme. Hän oli silloin aina ehtymättömän pirteä, iloinen, vaatimaton ja ystävällinen, ja hänellä oli aina kerrottavana jokin odottamaton kasku, muisto tai seikkailu, josta en tiennyt sitä ennen.

Sinä iltana hän näytti entistäkin hauskemmalta. Hän nauroi ja jutteli harvinaisen vauhdikkaasti, ja hänen puheessaan oli tuota hienoa ivaa, joka hänelle oli tyypillistä, ivaa, joka oli kepeää ja välitöntä, vailla kaikkea katkeruutta. Oli hauskaa nähdä hänet sellaisena enkä minä voinut olla ilmaisematta tyytyväisyyttäni.

– Niin, toisinaan kaikki tuntuu minusta ihanalta, elämä on kuin aarre, jota en koskaan ennätä ammentaa loppuun, ja taivas tietäköön, että elän tuhlaamalla.

– Ehkä liiaksikin.

– Aarre on loppumaton, sanoinhan sen! Minä voin tuhlata ja haaskata, minä voin heittää voimani ja nuoruuteni joka ilmansuuntaan, minä teen vain tilaa voimakkaammille ja nuoremmille voimille. Ja elämäni on todellakin niin kaunista! Minun ei tarvitse muuta kuin tahtoa, eikö niin, tullakseni tänään tai huomenna… puhujaksi, tehtaan johtajaksi, valtiolliseksi henkilöksi. No niin, minä vannon, että se ajatus ei koskaan herää minussa! Arsène Lupin minä olen, Arsène Lupinina minä pysyn. Ja minä etsin historiasta turhaan elämää, jota voisin omaani verrata, joka olisi paremmin teoilla täytetty, kiihkeämpi… Napoleon? Niin, ehkä, mutta silloin Napoleon loistavan elämänsä loppupuolella, Ranskan sodan aikana, jolloin Eurooppa hänet tuhosi, ja jolloin hän joka taistelussa kysyi, oliko se ehkä hänen viimeisensä.

Puhuiko hän tosissaan? Laskiko hän leikkiä? Hänen äänensä oli kiihkeä, ja hän jatkoi.

– Suuri viehätys on vaarassa, tuossa alituisessa vaaran tunteessa! Hengittää sitä kuten ilmaa, kuulla sen ympärillään puhaltavan, ulvovan, vaanivan, lähestyvän. Ja keskellä myrskyä pysyä tyynenä, hievahtamattakaan! Muuten on hukassa… Yksi ainoa tunne vetää tälle vertoja, se joka kilpa-auton ohjaajalla on ajaessaan vinhaa vauhtia. Mutta sellainen ajo kestää vain hetken, minun retkeni kestää koko elämän!

– Miten runollista! huudahdin. – Ja te aiotte saada minut uskomaan, ettei teillä ole mitään muuta erikoista levottomuuden aihetta!

Hän hymyili.

– Te olette tarkka psykologi, hän sanoi. – Toinenkin aihe on todella olemassa.

Hän kaatoi suuren lasin täyteen vettä, joi sen ja sanoi minulle:

– Olettehan lukenut Temps -lehteä tänään?

– Olen kyllä.

– Sherlock Holmes on tänään iltapäivällä varmaankin tullut Englannin Kanaalin yli ja saapunut tänne kello kuuden aikaan.

– Hitto vieköön! Kuinka niin?

– Crozonit, d'Hautrecin veljenpoika ja Gerbois ovat tarjonneet hänelle pienen matkan. He tapasivat toisensa pohjoisella asemalla ja lähtivät sieltä Ganimardin luo. Tällä hetkellä he neuvottelevat kuuden kesken.

Vaikka hän teki minut tavattoman uteliaaksi, niin en koskaan ollut rohjennut kysyä Arsène Lupinilta mitään hänen yksityisestä elämästään ennen kuin hän itse puhui. Minä olin siinä suhteessa hienotunteinen, enkä siis udellut. Sitä paitsi ei tällä hetkellä vielä, ei ainakaan virallisesti, ollut mainittu hänen nimeään sinisen timantin jutun yhteydessä. Minä odotin siis kärsivällisesti. Hän jatkoi:

– Temps julkaisi sitä paitsi tuon kunnon Ganimardin haastattelun, jonka mukaan eräs vaaleatukkainen nainen, joka olisi muka minun ystäväni, olisi surmannut d'Hautrecin ja koettanut anastaa rouva de Crozonilta hänen kuuluisan timanttinsa. Hän siis syyttää minun olleen näiden rikosten toimeenpanijana.

Minä värisin hiukan. Olisiko se totta? Täytyisikö minun uskoa, että varastaminen, jolla hän eli, ja tapausten kulku olisi vienyt tämän miehen rikokseen asti? Minä katsoin häneen. Hän oli aivan tyyni, ja hänen katseensa oli vilpitön.

Minä tarkastelin hänen käsiään: ne olivat moitteettoman kaunismuotoiset, todella viattomat kädet, taiteilijan kädet…

– Ganimard näkee unia, minä mutisin. Hän väitti vastaan:

– Ei, ei, Ganimardilla on hieno vainu, hän on toisinaan nerokaskin.

– Nerokaskin!

– Niin juuri. Tuo haastattelu esimerkiksi on mestariteko. Se ensiksi ilmaisee englantilaisen kilpailijani saapuvan, voidakseni olla varuillani ja tehdäkseni hänen tehtävänsä vaikeammaksi. Toiseksi hän määrää tarkoin kohdan, johon asti hän on vienyt asian, jotta Sherlock Holmes ei saisi nauttia muuta kuin omien töittensä hedelmät. Se on julkista sotaa.

– Olkoon kuinka tahansa, nyt teillä on kaksi vastustajaa niskassanne, ja millaiset vastustajat!

– No, toinen ei tule kysymykseen.

– Ja toinen?

– Holmes? Myönnän kyllä, että hän on vaarallinen. Mutta juuri se kiihottaa minua ja siksi näette minun olevan näin hyvällä tuulella. Ensiksikin se hivelee itserakkauttani: ihmisten mielestä vain kuuluisa englantilainen voi saada voiton minusta. Sitä paitsi ajatelkaa, kuinka minunlaiseni taistelija riemuitsee saadessaan taistella Sherlock Holmesin kanssa. Sitä paitsi minun täytyy panna kaikki voimani liikkeelle, sillä minä tunnen hänet, hän ei väisty tuumaakaan.

– Hän on etevä.

– Hyvin etevä. Salapoliisien joukossa en usko koskaan olleen tai tulevan olemaan hänen kaltaistaan. Minulla on se etu puolellani, että hän hyökkää ja minä puolustaudun. Minun osani on helpompi. Sitä paitsi…

Hän hymyili tuskin huomattavasti, ja lopetti lauseensa:

– Sitä paitsi minä tunnen hänen taistelutapansa, mutta hän ei minun. Ja minä olen säästänyt häntä varten muutamia erikoisia temppuja, jotka panevat hänet miettimään.

Hän naputteli pöytään sormillaan, ja lausui lyhyitä lauseita ihastuneen näköisenä.

– Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesia vastaan. Ranska Englantia vastaan. Vihdoinkin Trafalgarin taistelu kostetaan! Tuo miesparka, hän ei aavistakaan, että minä olen valmistautunut, ja kun Lupin saa varoituksen…

Hän vaikeni äkkiä, alkoi kovasti yskiä ja kätki kasvonsa ruokaliinaan kuten se, joka on saanut palan väärään kurkkuun.

– Leivän muru kai meni väärään kurkkuun? kysyin minä häneltä, – juokaahan hiukan vettä.

– Ei, ei se ole syynä, sanoi hän tukahtuneella äänellä.

– Vaan mikä?

– Minä tarvitsen raitista ilmaa.

– Tahdotteko, niin avaan ikkunan?

– Ei, minä poistun, nopeasti, antakaa minulle päällystakkini ja hattuni, minä pakenen.

– Mutta miksi, mitä tämä tietää?

– Katsokaa noita molempia herroja, jotka tulivat juuri sisään, katsokaahan sitä kookkaampaa, no niin, lähtiessämme, kulkekaa vasemmalla puolellani, jotta hän ei voi minua nähdä.

– Hänkö, joka istahtaa taaksemme?

– Niin, persoonallisista syistä olisi se minulle edullisempaa.

Ulkona selitän teille kaikki.

– Mutta kuka hän on?

– Sherlock Holmes.

Hän hillitsi itsensä, ikään kuin peläten omaa levottomuuttaan, laski lautasliinansa pöydälle, joi lasillisen vettä, ja sanoi minulle hymyillen aivan entisellä tavallaan:

– Eikö se ole hullua? En minä juuri helposti pelästy, mutta tämä odottamaton näky…

– Mutta mitä te pelkäätte, eihän kukaan voi tuntea teitä monien valepukujenne läpi? Minäkin, joka kerta kun teidät tapaan, luulen seisovani uuden henkilön edessä.

– Hän tuntee minut, sanoi Arsène Lupin. – Hän on nähnyt minut vain yhden ainoan kerran, mutta minä näin, että kuvani painui hänen mieleensä koko elinajaksi, ei minun alituisesti muutteleva muotoni, vaan koko olentoni sellaisena kuin olen. Ja sitä paitsi… ja sitä paitsi… minä en tätä odottanut. Mikä kummallinen yhteensattuma tässä pienessä ravintolassa.

– No niin, sanoin minä, – lähdemmekö pois?

– Emme, emme.

– Mitä te aiotte?

– Parasta olisi toimia avoimesti, ilmaista itsensä hänelle…

– Ettehän toki sitä aio?

– Aion kyllä, sitä paitsi minulle on siitä hyötyä, voin kysellä mitä hän tietää… kuulkaahan, minä tunnen, että hänen silmänsä painuvat niskaani, olkapäihini, ja että hän etsii, että hän muistuttelee.

Hän mietti. Minä huomasin ilkikurisen hymyn hänen suupielissään, ja sitten noudattaen luullakseni enemmän hetken vaikuttimille altista luonnettaan kuin olojen pakkoa, hän nousi äkkiä, kääntyi ympäri, kumarsi ja sanoi hyvin iloisesti:

– Mikä sattuma. Kylläpä minulla on hyvä onni… Sallikaa minun esitellä teille eräs ystäväni…

Hetkisen tai pari englantilainen istui hämmästyneenä paikallaan, sitten hän teki vaistomaisesti liikkeen valmiina heittäytymään Arsène Lupinin kimppuun. Tämä nosti päänsä pystyyn:

– Siinä tekisitte väärin… lukuunottamatta sitä, että se ei olisi kaunista, se olisi aivan hyödytöntä!

Englantilainen kääntyi oikealle ja vasemmalle, kuin apua etsien.

– Ei sekään auttaisi, sanoi Lupin. – Luuletteko sitä paitsi pystyvänne ottamaan minut kiinni? Ottakaahan toki kaikki leikin kannalta.

Ei ollut suinkaan helppoa ottaa tällä hetkellä asioita leikin kannalta. Yhtä kaikki oli luultavaa, että englantilainen piti sitä viisaimpana, sillä hän nousi puoliksi ja esitteli aivan kylmästi:

– Herra Watson, ystäväni ja työtoverini. Herra Arsène Lupin.

Watsonin hämmästys herätti riemua. Selällään olevat silmät ja ammollaan oleva suu olivat keskellä hänen ällistynyttä naamaansa, jonka iho loisti ja oli kireällä kuin omenan kuori, ja jonka ympärillä hänen pysty tukkansa ja lyhyt partansa törröttivät kuin paksu ja rehevä ruoho.

– Watson, te ette kylliksi salaa hämmästystänne maailman luonnollisimpien tapausten edessä, lausui Sherlock Holmes hiukan pilkallisesti.

Watson sopersi:

– Miksi ette vangitse häntä?

– Te ette ole huomannut, Watson, että tämä herra seisoo oven ja minun välissä, ja kahden askeleen päässä ovesta. Minä ennättäisin tuskin liikuttaa pikkusormeanikaan, kun hän olisi jo ovesta ulkona.

– Ei sen tarvitse olla esteenä, sanoi Lupin.

Hän kiersi pöydän ja istuutui siten, että englantilainen oli hänen ja oven välissä. Siten hän tuli riippuvaiseksi toisesta.

Watson katsoi Holmesiin ikään kuin kysyen, oliko hänellä oikeutta ihailla tätä uhkarohkeata tekoa. Englantilaisen kasvot eivät ilmaisseet mitään. Mutta hetkisen kuluttua hän huusi:

– Viinuri!

Viinuri riensi hänen luokseen. Holmes sanoi:

– Olutta, whiskya ja soodaa.

Rauha oli solmittu… siksi kunnes toisin päätettäisiin. Vähän sen jälkeen, me neljä istuimme saman pöydän ääressä ja keskustelimme rauhallisesti.

* * * * *

Sherlock Holmes oli mies, jollaista ei tapaa joka päivä. Hän on noin viisikymmenvuotias ja muistutti kunnon porvaria, joka oli viettänyt koko ikänsä kirjoituspöytänsä ääressä tilikirjoja tarkastamassa. Häntä ei mikään erottanut kunnianarvoisesta Lontoon asukkaasta, ei hänen punertava poskipartansa, ei sileäksi ajeltu leukansa, ei hiukan kömpelö ulkomuotonsa – ei mikään muu kuin hänen pelottavan terävät, vilkkaat ja läpitunkevat silmänsä.

Sitä paitsi hän oli Sherlock Holmes, se tahtoo sanoa ihmeellinen yhdistelmä aavistuskykyä, terävänäköisyyttä ja nerokkuutta. Luulisi luonnon huvikseen ottaneen molemmat erikoiset salapoliisityypit, Edgar Poën Dupinin ja Gaboriuan Lecoqin, muodostaakseen niistä omalla tavallaan uuden entisiä paremman ja ihmeellisemmän. Kuullessaan hänen urotöistään, joiden kautta hän oli tullut kuuluisaksi yli koko maailman, kysyi todellakin itseltään, eikö tuo Sherlock Holmes ollutkin vain satuolento, mielikuvituksen synnyttämä henkilö, joka oli syntynyt Conan Doylen tapaisen, suuren kirjailijan aivoissa.

Heti kun Arsène Lupin kysyi häneltä, kuinka kauan hän tulisi viipymään, johti Sherlock Holmes keskustelun oikeaan suuntaan.

– Minun viipymiseni riippuu teistä, herra Lupin.

– Oho! huudahti toinen nauraen, – jos se riippuu minusta, niin pyytäisin teitä jo tänä iltana lähtemään laivalla pois.

– Tänään olisi se liian varhaista, mutta toivon voivani lähteä kahdeksan tai kymmenen päivän päästä.

– Onko teillä siis niin kova kiire?

– Minulla on niin paljon asioita selviteltävinä, pankkiryöstö, lady Ecclestonin ryöstö… Luuletteko, herra Lupin, että viikko on kylliksi?

– Aivan kylliksi, jos te tahdotte päästä selville sinisen timantin kaksoisjutusta. Sitä paitsi riittää se aika minulle ryhtyä varokeinoihin siltä varalta, että te tuon jutun kautta saavuttaisitte etuja, jotka ovat vaarallisia minun turvallisuudelleni.

– No niin, sanoi englantilainen, – juuri nuo edut aion hankkia itselleni kahdeksassa päivässä.

– Ja vangita minut yhdentenätoista ehkä?

– Kymmenentenä viimeistään.

Lupin mietti ja sanoi kohottaen päätään:

– Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa…

– Vaikeaa, kyllä, mutta aivan varmaan mahdollista.

– Ehdottomasti varmaan, sanoi Watson, ikään kuin hän selvästi olisi nähnyt sen pitkän toimenpidesarjan, joka veisi hänen työtoverinsa toivottuun tulokseen.

Sherlock Holmes hymyili:

– Watson tietää sen, hän voi sen teille todistaa. Ja hän jatkoi:

– On kyllä totta, että minulla ei ole kaikkia valtteja käsissäni, sillä on kysymyksessä muutaman kuukauden vanhat asiat. Minulta puuttuu pohja, ne pienet johtolangat, joihin olen tottunut nojaamaan tutkimukseni.

– Kuten likapilkut ja savukkeen tuhka, lausui Watson erikoisella painolla.

– Mutta paitsi herra Ganimardin tekemiä arvokkaita päätelmiä, on minulla käytettävänäni kaikki tästä asiasta kirjoitetut lehtikirjoitukset, kaikki muistiin merkityt huomiot, ja luonnollisena seurauksena kaikesta tästä, muutamia tätä asiaa koskevia persoonallisia ajatuksia.

– Mietteitä, jotka meissä ovat syntyneet tarkastelun ja johtopäätösten kautta, lisäsi Watson nerokkaasti.

– Onko epähienoa, kysyi Arsène Lupin sillä suopealla äänellä, jota hän käytti puhellessaan Holmesin kanssa, – onko epähienoa kysyä teiltä, mikä on teidän yleinen mielipiteenne tästä asiasta?

Oli todella sangen jännittävää katsella näitä molempia miehiä yhdessä, nojautumassa kyynärpäillään pöytään keskustellen vakavasti ja perinpohjaisesti ikään kuin heillä olisi ollut vaikea pulma selviteltävänä tai sovittavana jostain riitakysymyksestä. Siinä piili myöskin hyvin paljon ivaa, josta molemmat suuresti nauttivat taiteilijoina omalla alallaan. Watson nautti siitä aivan ylenmäärin.

Sherlock täytti hitaasti piippunsa, sytytti sen ja lausui näin:

– Minun mielestäni on tämä juttu tavattoman paljon yksinkertaisempi kuin miltä se ensi alussa näyttää.

– Paljon yksinkertaisempi todellakin, vakuutti Watson uskollisena kaikuna.

– Minä sanoin juttu, sillä minun mielestäni on olemassa vain yksi ainoa. Parooni d'Hautrecin kuolema, sormusjuttu, ja, älkäämme sitä unohtako arpalipun 514 – sarja 23:n salaisuus, eivät ole muuta kuin eri puolia jutusta, jota voisi kutsua vaaleatukkaisen naisen arvoitukseksi. Minun mielestäni on siis vain löydettävä se side, joka yhdistää nämä saman asian kolme eri osaa, se seikka, joka ilmaisee näissä kolmessa kohdassa käytetyn järjestelmän. Ganimard, jonka arvostelu on hiukan pintapuolinen, näkee tämän yhtenäisyyden katoamisessa, tuossa keinossa voida tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä ihmeen sekaantuminen juttuun ei minua miellytä.

– Siis?

– Siis, minun mielestäni, selitti Holmes suoraan, – on näille kolmelle seikkailulle kuvaavinta se, että te johdatte tapahtumat alueelle, jonka taitavasti olette itse valinnut. Teidän puoleltanne ilmenee siinä, ei yksinään valmistelusuunnitelma, vaan välttämättömyys, jota ilman aikeenne eivät onnistuisi.

– Voitteko lähemmin määritellä ajatuksenne?

– Voin kyllä. Heti kun aloititte riitanne herra Gerboisin kanssa, niin eikö ollut päivänselvää, että te valitsitte herra Detinanin asunnon siksi välttämättömäksi paikaksi, jossa voisitte tavata toisenne. Mikään muu paikka ei teidän mielestänne voisi olla niin varma, että te voisitte panna siellä toimeen sanokaamme julkisen tapaamisen vaaleatukkaisen naisen ja neiti Gerboisin kanssa.

– Professorin tyttären kanssa, selitti Watson.

– Nyt puhukaamme sinisestä timantista. Olitteko koettanut saada sitä käsiinne niin kauan kuin paroni d'Hautrec sen omisti? Ette. Mutta kun paroni peri veljensä asunnon niin kuusi kuukautta myöhemmin ilmestyi Antoinette Bréhat ja silloin tapahtui ensimmäinen yritys. Timantti pääsi käsistänne, ja huutokauppa pantiin toimeen suurella kohulla. Oliko tämä myynti vapaa? Oliko rikas amerikkalainen varma siitä, että hän saisi tuon helmen käsiinsä? Ei ollut. Sillä hetkellä kun pankkiiri Herschmann oli sen saamaisillaan, lähetti eräs nainen hänelle uhkauskirjeen, ja tuon naisen edeltäpäin valmistama, yllyttämä kreivitär Crozon osti timantin. Katosiko se heti? Ei: teillä ei ollut keinoja siihen. Siis, väliaika. Mutta kreivitär asettui linnaansa asumaan. Sitä juuri te odotitte. Sormus katosi.

– Ilmestyäkseen kaikeksi kummaksi konsuli Bleichenin hammastahnaan, huomautti Lupin.

– Joutavia, huudahti Sherlock, naputtaen pöytään, – minulle ei pidä kertoa sellaisia typeryyksiä. Tyhmät voivat mennä sellaiseen ansaan, mutta ei sellainen vanha kettu kuin minä olen.

– Mitä se tietää?

– Se tietää, että…

Holmes vaikeni hetkeksi ikään kuin tehostaakseen vaikutelmaa. Lopulta hän lausui:

– Se sininen helmi, joka löydettiin hammastahnasta, oli väärä. Oikea on teidän hallussanne.

Arsène Lupin oli hetkisen vaiti, mutta sitten hän sanoi aivan yksinkertaisesti katsoen suoraan englantilaiseen:

– Te olette terävä mies.

– Terävä mies, eikö olekin, alleviivasi Watson aivan suunniltaan ihastuksesta.

– Niin, vakuutti Lupin, – kaikki selviää, kaikki saa oikean muotonsa. Ei ainoakaan tutkintotuomari, ei ainoakaan sanomalehtimies, jotka ovat tätä asiaa pohtineet, ole päässyt noin pitkälle totuutta kohden. Tämä on ihmeellinen todistus teidän vaistostanne ja loogisuudestanne.

– Mitä vielä! sanoi englantilainen mielissään saadessaan kuulla tunnustuksen sellaisen tuntijan suusta, – ei tarvinnut muuta kuin miettiä asiaa.

– Täytyi osata miettiä, ja niin harvat sitä osaavat! Mutta nyt kun olettamusten alue on ahtaampi ja maaperä on valmistettu…

– No niin, nyt minun ei tarvitse muuta kuin tietää, miksi nuo kolme seikkailua ovat tapahtuneet sellaisissa paikoissa kuin Clapeyron-katu 25, Henri-Martin-puistokatu 134 ja Crozonin linna. Siinä on koko solmu. Loppu on vain jonnin joutavaa, kuin arvoitusten selittely lapsille. Eikö se ole teidänkin mielipiteenne?

– Se on minun mielipiteeni.

– Siinä tapauksessa, herra Lupin, on minun turhaa sanoa uudelleen, että kymmenen päivän päästä tehtäväni on täytetty?

– Niin, kymmenessä päivässä saatte koko totuuden selville.

– Ja te olette vankina.

– En.

– Ettekö?

– Jotta minä joutuisin vangiksi, täytyisi tapahtua niin mahdottomia asioita, kokonainen sarja niin hämmästyttäviä tapahtumia, että minä en voi otaksuakaan sellaista mahdollisuutta.

– Sen, mitä eivät olosuhteet eivätkä epäsuotuisat sattumat voi saada aikaan, sen voi mies omalla tahdollaan ja päättäväisyydellään luoda, herra Lupin.

– Mutta jos toisen tahto ja päättäväisyys luovat tälle aikeelle voittamattomia esteitä, herra Holmes.

– Ei löydy voittamattomia esteitä, herra Lupin.

Katse, jonka he loivat toisiinsa, oli syvä, se ei kumminkaan puolin ollut uhmaileva, mutta tyyni ja rohkea. Se oli kuin kahden miekan kalskahdus toisiinsa. Se helähti kirkkaasti ja suorasti.

– Hyvä on, huudahti Lupin, – sepä on jotain! Vastustaja, mutta se onkin harvinainen lintu, itse Sherlock Holmes. Tästä tulee hauskaa.

– Ettekö pelkää? kysyi Watson.

– Melkein, herra Watson, – ja todistuksena siitä on se, että minä riennän valmistamaan turvapaikkaa itselleni. Muuten voin joutua ansaan. Sanommeko siis kymmenen päivän päästä, herra Holmes?

– Kymmenen päivän. Tänään on sunnuntai. Keskiviikosta viikko, ja kaikki on lopussa!

– Ja minä istun lukkojen takana?

– Epäilemättä.

– Hitto vieköön! Minä kun jo iloitsin rauhallisesta elämästäni. Poissa kaikki ikävyydet, liike jatkumassa rauhallisesti, poliisi loitolla ja lohdutuksenani se tieto, että koko maailman sympatia ympäröi minua. Kaikki se saa nyt muuttua! Se on rahan nurja puoli. Kaunista ilmaa seuraa sade. Nyt on nauru loppunut. Hyvästi!

– Pitäkää kiirettä, sanoi Watson, huolissaan henkilön puolesta, jota Holmes niin kunnioittavasti kohteli, – älkää heittäkö minuuttiakaan hukkaan.

– En minuuttiakaan herra Watson, minä sanon vain kuinka onnellinen olen saadessani tavata teidät, ja kuinka minä kadehdin mestaria, jolla on niin tunnollinen apulainen kuin te olette.

He kumarsivat kohteliaasti toisilleen kuin kaksintaistelupaikalla kaksi vastustajaa, joita ei mikään viha erota, mutta jotka kohtalo pakottaa taistelemaan säälimättä keskenään. Ja Lupin tarttui käsivarteeni ja veti minut kadulle.

– Mitä tästä sanotte? Siinäpä ateria, jonka yksityiskohdat tekevät hyvän vaikutuksen siinä kirjoittamassanne elämäkerrassani.

Hän sulki ravintolan oven ja seisahtui muutaman askeleen päähän siitä:

– Poltatteko?

– En, mutta ettehän tekään luullakseni.

– En minäkään.

Hän sytytti savukkeen tulitikulla, jota hän heilutti useaan kertaan saadakseen sen sammumaan. Mutta heti hän heitti savukkeen pois, juoksi kadun yli ja tapasi kaksi miestä, jotka astuivat varjosta esiin aivan kuin merkin saatuaan. Hän puheli heidän kanssaan muutaman minuutin ajan vastakkaisen puolen katukäytävällä, palasi sitten minun luokseni.

– Minä pyydän anteeksi, tuo kirottu Holmes antaa minulle lankoja katkottaviksi. Mutta, minä vannon, ettei hän vielä ole voittanut Lupinia. Senkin lurjus, hän saa nähdä, kenen kanssa hän on tekemisissä. Näkemiin, Watson oli oikeassa, minulla ei ole hetkeäkään hukattavana.

Hän poistui nopeasti.

Täten loppui tämä omituinen ilta, tai ainakin osa tästä illasta, johon minä olin ottanut osaa. Sillä seuraavien tuntien kuluessa sattui tapauksia, joista minä, toisten tähän ateriaan osallistuneiden henkilöiden avulla, olen tilaisuudessa antamaan täyden selostuksen.

* * * * *

Samalla hetkellä kun Lupin erosi minusta, Sherlock Holmes katsoi kelloaan ja nousi vuorostaan.

– Kahtakymmentä vaille yhdeksän. Kello yhdeksän piti minun tavata kreivi ja kreivitär asemalla.

– Siis matkaan! huudahti Watson ryypäten perätysten kaksi lasillista whiskya.

He poistuivat.

– Watson, älkää katsoko taaksenne! Meitä ehkä seurataan; sen vuoksi menetelkäämme siten kuin kaikki se olisi meille yhdentekevää. Kuulkaahan, Watson, sanokaahan minulle mielipiteenne: miksi Lupin oli tuossa ravintolassa?

Watson ei viivytellyt vastausta.

– Syödäkseen.

– Watson, mitä enemmän me työskentelemme yhdessä, sitä selvemmin huomaan teidän edistyvän. Te toden totta aivan hämmästytätte minua.

Pimeässä Watson punastui mielihyvästä, ja Holmes jatkoi:

– Syödäkseen, varmaankin, ja sitten luultavasti ottaakseen selville, menenkö todellakin Crozonien luo, kuten Ganimard ilmoitti haastattelussaan. Minä menen siis sinne, jotta en pahoittaisi hänen mieltään. Mutta kun minun täytyy hänen suhteensa voittaa aikaa, niin en menekään.

– Ah! sanoi Watson ällistyneenä.

– Te, ystäväiseni, juoskaa tätä katua pitkin, ottakaa ajuri, kaksi kolme ajuria. Palatkaa myöhemmin etsimään matkatavaroita, jotka jätimme asemalle, ja täyttä laukkaa l'Elysée-Palace-hotelliin.

– l'Elysée-Palace-hotelliin?

– Te tilaatte itsellenne huoneen, jonne menette levolle ja nukutte kädet nyrkissä odottaen minun määräyksiäni.

Watson lähti ylpeillen hänelle uskotusta tehtävästä. Sherlock Holmes otti matkalippunsa ja meni Amiensin pikajunaan, jossa kreivi ja kreivitär jo häntä odottivat.

Hän kumarsi vain heille, sytytti uuden piipun, ja tupakoi rauhallisesti seisoen vaunun käytävässä.

Juna lähti liikkeelle. Kymmenen minuutin päästä hän tuli istumaan kreivittären viereen ja sanoi hänelle:

– Onhan teillä sormuksenne?

– On.

– Suvaitkaa lainata sitä minulle. Hän otti sen käteensä ja tarkasti sitä.

– Minä arvasin oikein, timantti on keinotekoinen.

– Timantti keinotekoinen?

– Se on uusi keino. Timanttihiekkaa kuumennetaan hyvin kovassa kuumuudessa, jolloin se saadaan sulamaan, silloin ei tarvitse muuta kuin koota se yhdeksi kiveksi.

– Mitä! Minun timanttinihan on oikea.

– Tiedän, on kyllä, mutta tämä ei ole teidän.

– Missä minun sitten on?

– Arsène Lupinin hallussa.

– Siis tämä?

– Tämä on pantu teidän timanttienne sijaan ja pistetty herra Bleichenin hammas tahnaputkeen, josta te sen löysitte.

– Tämä on siis väärä.

– Aivan varmasti.

Hämmästyneenä, hämillään kreivitär vaikeni, ja hänen miehensä käänteli epäuskoisena jalokiveä. Lopulta kreivitär sopersi:

– Onko se mahdollista! Mutta miksei sitä ole aivan yksinkertaisesti varastettu? Ja miten se on anastettu?

– Siitä juuri minä tahdon päästä selville.

– Crozonin linnassa?

– Ei, minä nousen junasta Creilissä, ja palaan Pariisiin. Siellä minä taistelen Arsène Lupinin kanssa. Sopisihan siihen mikä muu paikka tahansa, mutta edullisinta on, että Lupin uskoo minun olevan matkoilla.

– Mutta…

– Mitäkö teihin tulee, hyvä rouva, pääasia on teidän timanttinne, eikö niin?

– Niin.

– No niin, olkaa rauhassa. Minä annoin äsken lupauksen jota on paljon vaikeampi pitää. Luottakaa Sherlock Holmesiin, minä annan teille oikean timanttinne takaisin.

Juna hiljensi kulkuaan. Hän pisti väärän timantin taskuunsa ja avasi oven. Kreivi huudahti:

– Mutta tehän nousette junasta väärälle puolelle!

– Siten Lupin, jos hän antaa vartioida minua, kadottaa jälkeni.

Hyvästi.

Eräs aseman virkamies koetti turhaan estää häntä. Englantilainen suuntasi kulkunsa asemapäällikön työhuonetta kohden. Viisikymmentä minuuttia myöhemmin hän hyppäsi junaan, joka toi hänet Pariisin vähää ennen puoliyötä.

Hän juoksi asemahuoneen läpi, meni ravintolaan, poistui toisesta ovesta ja riensi ajoneuvoihin.

– Clapeyron-katu.

Päästyään varmuuteen siitä, ettei häntä seurattu, hän pysäytti ajurin kadun päässä ja alkoi tarkkaan tutkia herra Detinanin taloa ja molempia viereisiä taloja. Askelilla hän mittaili muutamia etäisyyksiä ja teki muistiinpanoja taskukirjaansa.

– Ajuri, Henri-Martin-puistokatu.

Puistokadun ja Pompe-kadun kulmassa hän maksoi ajurille, kulki katukäytävää pitkin numeron 134 kohdalle asti, ja ryhtyi tekemään samoja mittauksia paroni d'Hautrecin entisen asunnon ja sen vieressä olevien molempien talojen suhteen, mittaillen talojen päädyt, ja laskien kuinka leveitä olivat ne pienet puutarhat, jotka olivat talojen edessä.

Puistokatu oli autio ja hyvin pimeä nelinkertaisten puurivien suojassa, joiden välistä siellä täällä kaasulyhty koetti turhaan taistella synkkää pimeyttä vastaan. Eräs lyhty loi heikkoa valoaan yhteen osaan palatsia, ja Holmes näki ilmoitustaulun, jossa luki "vuokrattavana", riippuvan aitauksessa, molemmat hoitamattomat puistokäytävät, jotka rajoittivat ruohokentän, ja asumattoman talon suuret, tyhjät ikkunat.

– Se on totta, hän ajatteli, – paronin kuoltua ei kukaan ole asunut täällä… Jospa minä voisin päästä sinne sisään ja tehdä pienen tarkastuksen.

Tuskin tämä ajatus oli herännyt hänessä, kun hän jo tahtoi sen toteuttaakin. Mutta miten? Aitaus oli niin korkea että oli mahdotonta ajatellakaan kiivetä sen yli; hän otti taskustaan sähkölampun ja tiirikan, jotka aina olivat hänen taskussaan. Suureksi hämmästyksekseen hän huomasi, että portin toinen puolisko oli raollaan. Hän pujahti puutarhaan huolellisesti varoen sulkemasta porttia. Mutta hän ei vielä ollut astunut kolmeakaan askelta kun hän seisahtui. Eräästä toisen kerroksen ikkunasta välähti valo.

Ja valo kulki toisen ja kolmannen ikkunan ohi, hän ei voinut nähdä muuta kuin varjon, joka kulki huoneen seinillä. Ja toisesta kerroksesta valo laskeutui alakertaan ja kulki kauan huoneesta huoneeseen.

– Kuka perhana saattaa kulkea yhden aikaan yöllä talossa, jossa paroni d'Hautrec murhattiin? kyseli Sherlock itseltään hyvin uteliaana.

Yhdellä ainoalla keinolla hän voisi sen saada tietää, menemällä itse taloon. Hän ei siekaillut. Mutta sillä hetkellä kun hän päästäkseen nurmikon poikitse kulki katulyhdyn valaiseman alueen yli, mies varmaankin näki hänet, sillä hän sammutti valon eikä Sherlock Holmes enää nähnyt häntä.

Hiljaa nojasi hän ruohikolle johtavaan oveen. Sekin oli auki. Kun hän ei kuullut mitään kolinaa, hän uskalsi astua pimeässä eteenpäin, tapasi porraskaiteen pään ja nousi portaita ylös. Sama hiljaisuus, sama pimeys vallitsi kaikkialla.

Päästyään seuraavaan kerrokseen hän astui erääseen huoneeseen ja lähestyi ikkunaa, josta kalpea yövalo tuli huoneeseen. Silloin hän huomasi ulkona miehen, joka epäilemättä oli kulkenut toisia portaita alas ja poistunut toisesta ovesta, pujahtavan vasemmalle molempia puutarhoja erottavan muurin vieressä kasvavaan pensaikkoon.

– Perhana, huudahti Holmes, – hän pujahtaa käsistäni!

Hän kompuroi portaita alas ja kulki nurmikon poikki estääkseen miestä poistumasta. Mutta hän ei nähnyt enää ketään ja hän tarvitsi muutamia sekunteja erottaakseen pensaikosta muita mustemman kohdan, joka hiukan liikahteli.

Englantilainen mietti. Miksei tuo olento ollut koettanut paeta silloin kun hän olisi niin helposti voinut sen tehdä? Jäikö hän puolestaan vakoilemaan kutsumatonta vierasta, joka oli häirinnyt häntä hänen salaperäisissä puuhissaan?

– Missään tapauksessa se ei ole Lupin, Lupin olisi taitavampi. Se on joku, joka kuuluu hänen joukkioonsa.

Kului pitkiä minuutteja. Sherlock ei liikahtanut vaan tuijotti häntä vaanivaan vastustajaan. Mutta kun ei vastustaja enää liikahtanut ja kun englantilainen ei tuhlannut koskaan aikaa joutenoloon, tarkasti hän toimiko hänen revolverinsa liipaisin, otti tikarinsa tupestaan ja astui suoraan vihollista kohti osoittaen siten tuota kylmää uhkarohkeutta ja vaaran halveksimista, joka hänet teki niin pelottavaksi.

Kuului rasahdus: tuo toinen veti revolverinsa vireeseen. Sherlock syöksyi äkkiä pensaikkoon. Toisella ei ollut aikaa liikahtaakaan: englantilainen oli jo hänen kimpussaan. Syttyi vimmattu, epätoivoinen taistelu, jonka aikana Sherlock arvasi tuon toisen ponnistelevan saadakseen puukkonsa esille. Mutta Holmes tahtoi aivan mielettömällä kiihkolla saada heti ensi hetkenä käsiinsä Arsène Lupinin kätyrin, ja tunsi sen vuoksi voimansa vastustamattomiksi. Hän kaatoi vastustajansa maahan, lepäsi koko painollaan hänen päällään ja pakotti hänet aivan liikkumattomana makaamaan pusertamalla sormillaan kuten pihdeillä tuon onnettoman kurkkua, vapaalla kädellään hän etsi sähkölamppuaan, painoi sitä ja valaisi vangitun kasvoja.