Kitabı oku: «Ontto neula», sayfa 12

KYMMENES LUKU

Vastapäätä olevan oven verho vedettiin syrjään.

"Hyvää päivää, hyvä herra Beautrelet, te tulette hiukan myöhään. Aamiainen oli päätetty kello kahdeksitoista. Mutta muutama hetki sinne tai tänne… Mitä nyt? Ettekö tunne minua? Olenko niin muuttunut!"

Lupinia vastaan taistellessa oli Beautreletia kohdannut moni yllätys, ja hän oli valmistautunut kokemaan yhä uusia mielenliikutuksia ratkaisevalla hetkellä, mutta tämä oli kuitenkin ihan kerrassaan odottamatonta! Hän ei tuntenut hämmästystä, vaan pelästystä, tyrmistystä.

Mies, joka hänen edessään seisoi, mies, jota tapausten raaka mahti pakotti pitämään Arsène Lupinina, tuo mies oli Valméras. Valméras, Aiguillen linnan omistaja! Valméras, jolta hän oli pyytänyt apua Arsène Lupinia vastaan! Hänen seuralaisensa Crozantin retkellä! Tuo urhoollinen ystävä, joka oli tehnyt mahdolliseksi Raymonden pelastamisen, tappamalla tai olemalla tappavinaan yhden Lupinin rikostovereita hämärässä pylväikössä!

"Te… te… Tekö siis?" änkytti hän.

"Miksi ei?" huudahti Lupin. "Luulitteko tuntevanne minut perinpohjin, kun olitte nähnyt minut pappina tai herra Massibanina? Heipä hei, kun on valinnut sen yhteiskunnallisen aseman, joka minulla nyt on, niin täytyyhän käyttää pikku seurustelulahjojaan. Jos ei Lupin mielensä mukaan voisi olla reformilaispappi ja Académie des inscriptions et Belles-Lettresin jäsen, niin olisikin toivotonta olla Lupin. Tässä on Lupin, todellinen Lupin! Aukaise nyt silmäsi suuriksi, Beautrelet, ja katsele minua tarkoin!"

"Mutta, jos se olette te… niin… sittenhän on… neiti…"

"Aivan oikein, Beautrelet, sinäpä sen sanoit…"

Hän työnsi taas syrjään oviverhon, viittasi kädellään ja ilmoitti:

"Rouva Arsène Lupin."

"Oh —!" mutisi nuori mies tahtomattaan typertyneenä. "Neiti de Saint-Véran!"

"Ei, ei", vastusti Lupin, "rouva Arsène Lupin tai oikeammin sanoen rouva Louis Valméras, laillinen vaimoni… kiitos siitä teille, kelpo Beautrelet."

Hän ojensi tälle kätensä.

"Kiitän teitä kaikesta sydämestäni… ja toivoakseni te puolestanne ette kanna siitä kaunaa."

Omituista kyllä, Beautrelet ei tuntenut mitään kaunaa. Ei mitään nöyryytyksen tunnetta. Ei mitään katkeruutta. Hänet valtasi niin tyyten vastustajansa suunnaton etevämmyys, että hän ei hävennyt tappiolle joutumistaan hänen nujertamanansa.

Hän puristi tarjottua kättä.

"Pöytä on katettu."

Palvelija oli asettanut pöydälle kulhoilla ja vadeilla sälytetyn tarjottimen.

"Suokaahan anteeksi, Beautrelet, keittäjäni on saanut lomaa, ja meidän täytyy tyytyä kylmään ruokaan."

Beautreletilla oli tuskin ruokahalua. Hän istuutui kuitenkin, suuresti ihmetellen Lupinin käytöstä. Mitä hän tiesi oikeastaan? Tiesikö hän, mihin vaaraan oli joutunut? Oliko hänellä aavistustakaan Ganimardista ja tämän apulaisista?

Lupin jatkoi:

"Niin, kiitos siitä teille, hyvä ystävä. Raymonde ja minä olemme todellakin rakastaneet toisiamme ensimmäisestä päivästä asti. Juuri niin, pienokaiseni… Raymonden ryöstö, hänen vankeutensa, kaikki hölynpölyä: me rakastimme toisiamme… Mutta ollessamme vapaat rakastamaan toisiamme ei kumpainenkaan meistä voinut sallia sellaista vapaata suhdetta, joka jää sattuman heiteltäväksi. Asema oli siis mahdoton Lupinille. Onneksi se ei ollut sitä, jos tulisin takaisin siksi Louis Valmérasiksi, joka olen ollut aina lapsuudestani asti. Kun ette heittänyt kesken ja olitte löytänyt Aiguillen linnan, pisti päähän aatos käyttää hyväkseni teidän itsepintaisuuttanne."

"Ja yksinkertaisuuttani."

"Pyh, kuka hyvänsä olisi antanut johtaa itsensä harhaan."

"Minua siis kilpenänne käyttäen te olette onnistunut?"

"Niin, kuinka olisi voitu epäillä Valmérasia Lupiniksi, kun Valméras oli Beautreletin ystävä ja hän oli riistänyt Lupinilta sen naisen, jota Lupin rakasti? Olipa se ihanaa! Viehättäviä muistoja! Retki Crozantiin, löydetyt kukkavihot, rakkauskirjeeni Raymondelle, ja myöhemmällä varokeinot, joihin minun Valmérasina täytyi häitteni edellä ryhtyä omaa itseäni, Lupinia vastaan! Ja kuuluisa kemuiltanne, Beautrelet, jolloin masennuitte syliini. Viehättäviä muistoja!…"

Syntyi äänettömyys. Beautrelet katseli Raymondea. Tämä kuunteli Lupinia sanaakaan virkkamatta ja tarkkasi häntä katseella, joka ilmaisi rakkautta, kiihkeyttä ja jotakin muutakin, mitä nuori mies ei oikein voinut käsittää, jonkunlaista neuvotonta levottomuutta ja kaihomielisyyden kajastusta.

Mutta Lupin käänsi katseensa vaimoonsa, ja tämä hymyili hellästi. He ojensivat kätensä toisilleen yli pöydän.

"Mitä arvelette pikku asunnostani täällä, Beautrelet?" huudahti Lupin. "Aistikas, vai mitä? En väitä, että se olisi ihanteellisen mukava… On kuitenkin ihmisiä, jotka ovat olleet Neulan omistajina ja pitäneet kunnianansa jättää näkyvän todistuksen siitä."

Seinään oli päällekkäin kaiverrettu seuraavat nimet: Caesar. Kaarle Suuri. Rolf. Wilhelm Valloittaja. Richard, Englannin kuningas. Ludvig Yhdestoista. Frans. Henrik IV. Ludvig XIV. Arsène Lupin.

"Kuka kirjoittaa nimensä tähän tämän jälkeen? Hohoi! luettelo on valmis. Caesarista Lupiniin… siinä kaikki. Pian alkaa nimetön joukko käydä ihmeellisessä linnoituksessa. Ja ajatteles, ilman Lupinia olisi tämä kaikki ollut tuntematonta ihmisille! Ah, Beautrelet, mitä ylpeyttä tunsinkaan ensimmäisen kerran astuessani jalkani tähän erämaahan! Jälleen löytää kadotettu salaisuus, tulla sen ainoaksi hallitsijaksi ja herraksi! Tällaisen perinnön omistajaksi! Asua Neulassa, noin monen kuninkaan seuraajana!"

Hänen vaimonsa ele keskeytti hänet. Tämä näytti kovin levottomalta.

"Jyskettä", sanoi hän, "jyskettä allamme… kuuletteko…"

"Se on laineiden loiskinaa", vastasi Lupin.

"Ei, ei mitenkään… aaltojen pauhun tunnen… se on jotakin muuta…"

"Mitä luulet sen voivan olla, rakas Raymonde?" virkkoi Lupin nauraen. "En ole kutsunut tänne aamiaiselle muita kuin Beautreletin."

Hän kääntyi palvelijaan:

"Charolais, oletko sulkenut porraskäytäväin ovet herra Beautreletin jälkeen?"

"Kyllä, ja olen työntänyt varmuussalvat eteen."

Lupin nousi ylös.

"Kas niin, Raymonde, älä ole huolissasi… sinähän olet aivan kalpea!"

Hän lausui vaimolleen muutamia sanoja matalalla äänellä, palvelija nosti oviverhoa, ja he molemmat poistuivat.

Alhaalla kävi jyske selvemmäksi. Kuului kumeita iskuja, jotka uudistuivat säännöllisin väliajoin. Beautrelet ajatteli:

"Ganimard on menettänyt kärsivällisyytensä ja murtaa ovia."

Lupin jatkoi hyvin tyynesti ja kuin ei tosiaankaan olisi mitään kuullut:

"Neula oli tietysti hyvin huonossa kunnossa silloin kun onnistuin löytämään sen. Näytti siltä, että kukaan ei ollut tuntenut salaisuutta sataan vuoteen, jälkeen Ludvig XVI:n ja vallankumouksen. Tunneli uhkasi luhistua. Portaat olivat rappiolla. Vesi tunkeutui sisään. Minun täytyi pönkittää, lujittaa, rakentaa uudelleen."

Beautrelet ei voinut olla kysymättä:

"Oliko täällä tyhjää teidän tullessanne?"

"Melkein. Kuninkaat eivät suinkaan ole, kuten minä, käyttäneet Neulaa varastohuoneenaan…"

"Pakopaikkana siis?"

"Niin epäilemättä, maahankarkausten ja samaten sisällisten sotien aikana. Mutta sen varsinaisena tehtävänä on ollut… kuinka sanoisin… olla Ranskan kuninkaiden valtiopankkina."

Jyske kävi kaksin verroin kaikuvammaksi ja kuului nyt selvästi. Ganimard oli nähtävästi murtanut ensimmäisen oven ja käynyt käsiksi toiseen. Syntyi hiljaisuus, sitten kuuluivat iskut vielä lähempää. Se oli kolmas ovi. Jälellä oli kaksi.

Eräästä ikkunasta huomasi Beautrelet veneet, jotka kiertelivät Neulan ympärillä, ja jokseenkin lähellä kellui torpeedovene, mustan kalan näköisenä.

"Mikä melu!" huudahti Lupin. "Ei kuule omia sanojaan. Menemmekö tuonne ylös? Sinua ehkä huvittaa katsastella Neulan sisäpuolta."

He nousivat seuraavaan kerrokseen, johon kuten alempiinkin johti ovi; sen Lupin lukitsi perässään.

"Taulukokoelmani", selitti hän.

Seinät olivat verhotut tauluilla, joista Beautrelet luki mitä kuuluisimpia nimiä. Siellä oli Rafaelin Katso Jumalan karitsa, Andrea del Sarton Lucrezia Feden muotokuva, Tizianin Salome, Botticellin Madonna enkeleineen, Tintoretton, Carpaccion, Rembrandtin, Velasquezin maalauksia…

"Oivallisia jäljennöksiä", lausui Beautrelet hyväksyvällä äänellä.

Lupin katseli häntä hämmästellen.

"Mitä! Jäljennöksiä! Oletko hullu! Jäljennökset ovat Madridissa, hyvä ystävä, Venetsiassa, Münchenissä, Amsterdamissa."

"Ja nämä täällä?"

"Alkuperäisiä, poikaseni, kärsivällisesti kerättyjä kaikista Euroopan museoista, minne rehellisesti olen jättänyt erinomaisia jäljennöksiä sijalle."

"Mutta ennemmin tai myöhemmin…"

"Ennemmin tai myöhemmin tulee petos huomatuksi? No, niin, silloin löydetään nimikirjoitukseni joka maalauksesta – takaa – ja saadaan tietää, että minä se olen lahjoittanut maalleni alkuperäiset mestariteokset. Oikeastaanhan en ole muuta tehnyt kuin mitä Napoleon teki Italialle… Ah, katsokaahan, Beautrelet, tuossa ovat kreivi de Gesvresin neljä Rubensia…"

Iskut jatkuivat Neulassa.

"Tämä on sietämätöntä", sanoi Lupin. "Käykäämme ylemmäs."

Uudet portaat. Uusi ovi.

"Seinämattojen osasto", ilmoitti Lupin.

Ne eivät olleet ripustettuja seinille, vaan kokoon käärittyjä, sidottuja, nimikirjoituksilla varustettuja ja seassa antiikkisia kangaskääryjä, joita Lupin availi: loistavia korukudoksia, ihmeteltäviä sametteja ja hienoja pehmeävärisiä silkkejä, messukaapuja, kulta- ja hopeakudelmia…

He astelivat yhä ylemmäksi, ja Beautrelet näki tasku- ja pöytäkellohuoneen, kirjastohuoneen (kuinka loistokantisia ja kallisarvoisia, verrattomia kirjoja, kirjoja, joita löytyy yksi ainoa kappale, varastettuja suurista kirjastoista!), pitsihuoneen, muinaismuistojen salin.

Ja joka kerralla pieneni huoneen koko.

Ja joka kerralla kävi jyske etäisemmäksi. Ganimard menetti alaa.

"Tässä on viimeinen sali", selitti Lupin, "aarrekamari".

Se oli aivan erilainen kuin muut. Pyöreä kuten toisetkin, mutta hyvin korkea, keilamainen, ollen rakennuksen huipussa, ja sen lattia oli kai viisitoista tai kaksikymmentä metriä Neulan ylimmästä kärjestä.

Maan puolella ei ollut mitään aukkoa. Mutta meren puolella, missä ei tarvinnut uteliaiden katseita pelätä, oli kaksi leveätä lasi-ikkunaa, joiden läpi valo virtanaan tulvi sisään.

Lattia oli kallisarvoista puuta, ja siihen oli sommiteltu yhteiskehäisiä kuvioita.

Seinillä oli lasikaappeja ja muutamia tauluja.

"Kokoelmieni parhaat", kertoi Lupin. "Kaikki, mitä tähän asti olet nähnyt, on myytävää. Esineitä kuljetetaan pois, toisia tuodaan tilalle. Se kuuluu ammattiin. Täällä, tässä pyhätössä, on kaikki pyhitettyä. Ainoastaan valituita tavaroita, parhaita parhaista, korvaamattomia mestariteoksia. Katsoppa näitä koristeita, Beautrelet, kaldealaisia taikakaluja, egyptiläisiä kaulanauhoja, kelttiläisiä rannerenkaita, arabialaisia ketjuja… Katsoppa näitä pystykuvia, Beautrelet, tätä kreikkalaista Venusta, tätä Korinton Apolloa… Katsoppa näitä tanagra-kuvioita, Beautrelet. Kaikki oikeat tanagrat ovat täällä. Tämän lasikaapin ulkopuolella ei ole maailmassa yhtään ainoata oikeata. Mikä nautinto onkaan tietää tämä! Beautrelet, muistathan kirkkovarkaudet Etelä-Ranskassa, Thomasin ja hänen liittolaisensa – minun kätyreitäni sivumennen sanoen – no niin, tässä on Ambazacin pyhäinjäännöslipas, se oikea, Beautrelet! Muistathan Louvren häväistysjutun, väärennetyksi havaitun hiipan, nykyaikaisen taiteilijan muovaileman? Tässä, Beautrelet, on Saitaferneen oikea hiippa!… Ja katsohan, katsohan, Beautrelet, tuossa on kaikkien ihmeteosten ihme, suurin taideteos, jumalallinen ajatus, oikea Leonardo da Vincin Gioconda. Polvillesi, Beautrelet, ylväin Nainen siinä on edessäsi!"

Pitkä äänettömyys. Alhaalla lähenivät paukutukset. Kaksi tai kolme ovea erotti heidät Ganimardista. Merellä näkyivät torpeedoveneen musta selkä ja risteilevät soutuveneet.

Nuori mies kysyi:

"Ja aarteet?"

"Vai niin, poikaseni, sekö se mieltäsi enimmin kiinnittää? Kaikki nämä taiteen mestariteokset eivät voi sinua niin tyydyttää kuin aarre?… Koko suuri yleisö puhuisi sinun tavallasi…! No niin, tahtosi täyttyköön."

Hän polki jalkaansa kovasti lattiaan, yksi permantoliuskoista liikahti, hän nosti sen ylös kuin lippaan kannen ja paljasti nelikulmaisen, kallioon hakatun loven. Se oli tyhjä.

Vähän kauempana hän uudisti saman tempun. Uusi kolo aukeni. Sekin tyhjä.

Kolmasti vielä hän teki samaten. Kaikki kolme syvennystä olivat tyhjät.

"Mikä pettymys!" nauroi Lupin. "Ludvig XI:n, Henrik IV:n ja Richelieun aikana olivat nämä viisi lovea kaiketikin täynnä. Mutta ajattelehan Ludvig XIV:ttä, kaikkea mitä Versaillesin hullutus maksoi, sotia ja hänen hallituskautensa onnettomuuksia! Ja ajattelehan Ludvig XV:ttä, tuhlarikuningasta, Pompadouria, Dubarrya! Onpa silloin täytynyt ammentaa! Kuinka raapittiinkaan silloin kivipohjaa ahnain kynsin! Kuten näet, täällä ei ole mitään jälellä…"

Hän keskeytti puheensa.

"Kyllä, jotakin täällä vielä on… seitsemäs kätköpaikka! Se on koskematon… Ei kukaan niistä ole uskaltanut koskea siihen. Se oli viimeinen turva… suoraan sanoen, apu äärimmäiseen hätään. Katso tänne, Beautrelet."

Hän kumartui ja nosti kannen, lovessa oli sen täyttävä rauta-arkku. Lupin otti taskustaan hyvin monimutkaisen avaimen ja avasi arkun.

Näky oli huikaiseva. Kaikki kallisarvoiset jalokivet kimmelsivät, kaikki värit leimusivat, safiirien taivaansini, rubiinien tuli, smaragdien vihreys, topaasien auringonloisto.

"Katso, katso, pikku Beautrelet. He ovat nielleet kaikki kulta- ja hopearahat, kaikki écut ja tukaatit sekä dublonit, mutta jalokivilipas on koskematon. Katso koristeita. Niitä on kaikilta aikakausilta, kaikilta vuosisadoilta, kaikista maista. Tässä ovat kuningattarien myötäjäiset. Kukin kartutti aarretta osuudellaan, Skotlannin Margareta, Savoijin Charlotte, Englannin Maria ja Katarina de Medici, ja kaikki itävaltalaiset arkkiherttuat, Eleonora, Elisabet, Maria Teresia, Marie Antoinette… Katsohan näitä helmiä, Beautrelet, ja näitä suunnattomia timantteja! Jokainen niistä on keisarinnan arvoinen, 'Le Régent de France' ei ole kauniimpi!"

Hän ojentausi suoraksi ja nosti kätensä kuin valan tehden:

"Beautrelet, sinun pitää sanoa koko maailmalle, että Lupin ei ole ottanut ainoatakaan jalokiveä kuninkaallisesta arkusta, ei ainoatakaan, sen vakuutan kunniasanallani! Siihen minulla ei ollut oikeutta. Ne olivat Ranskan omaisuutta…"

Alhaalla Ganimard joudutti työtään. Iskujen jyminästä saattoi päättää, että he olivat ryhtyneet viimeisen edelliseen oveen, joka johti muinaisjäännösten saliin.

"Jättäkäämme kirstu auki", sanoi Lupin, "ja kaikki lokerot myöskin… kaikki nämä pienet tyhjät haudat…"

Hän asteli kertaalleen ympäri huoneen, katseli eräitä lasikaappeja ja tauluja, ja puheli miettivästi kävellen:

"Kuinka ikävää sentään on jättää nämä kaikki! Niin sydäntä särkevää! Ihanimmat hetkeni olen viettänyt täällä, yksinäni, yhdessä näiden esineiden kanssa, joita rakastin… Ja silmäni eivät milloinkaan pääse niitä enää näkemään, eikä käteni milloinkaan niitä koskettamaan."

Hänen vääntyneillä kasvoillaan oli sellainen väsymyksen ilme, että Beautrelet tunsi vaistomaista myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Tuskan täytyi tuossa miehessä nousta valtavampaan vauhtiin kuin toisessa, kuten ilokin, ylpeys tai nöyryytys.

Nyt seisoi hän ikkunan ääressä ja sanoi, ulospäin viitatessaan:

"Vieläkin synkempää on se, että minun täytyy jättää tämä, kaikki tämä. Eikö olekin kaunista, tuo mittaamaton meri… taivas… oikealla ja vasemmalla Etretatin rantaylänkö ja sen kolme porttia, Länsiportti, Itäportti ja la Manneporte… riemuportteja tämän hallitsijalle… ja se olen minä! Satukuningas! Onton neulan kuningas! Harvinainen, yliluonnollinen kuningaskunta! Mikä taival Caesarista Lupiniin!"

Hän purskahti nauruun.

"Satukuningas, niinkö? Sanokaamme yhtä hyvin Yvetotin kuningas! Naurettavan vähän! Maailman kuningas, kas niin juuri! Pidin sitä kuin saalista kynsissäni! Nosta ylös Saitaferneen hiippa, Beautrelet… Siellä näet kaksi puhelinkonetta… Oikealta lähtee johto Pariisiin – oma johto —, vasemmalta Lontooseen, oma johto. – Lontoon kautta hallitsin Amerikkaa, Aasiaa, Australiaa! Kaikissa noissa maissa minulla oli haaraosastoja, myyjiä, vainukoiria, tietojen kerääjiä. Liike on kansainvälinen. Se on taiteen ja muinaisteosten suuret maailmanmarkkinat. Voi, Beautrelet, on hetkiä, jolloin mahtini panee pääni pyörälle ja minä olen päihdyksissä voimani ja vallintani tunnosta…"

Alhaalla ovi myötäsi. Kuultiin Ganimardin ja hänen joukkonsa seuhtomista yltympäri etsiskellen… Hetken perästä Lupin jatkoi tukahtuneella äänellä:

"Ja nyt se on mennyttä… Tuli vaaleatukkainen tyttönen kauniine surullisine silmineen ja rehellisine sydämineen… niin, rehellisine… ja kaikki on mennyttä… minä itse revin tämän suunnattoman rakennuksen… kaikki muu tuntuu minusta luonnottomalta ja lapselliselta… hänen kiharansa ne vain ovat minkään arvoiset… hänen surulliset silmänsä… ja hänen pieni rehellinen sydämensä."

Miehet nousivat portaita ylös. Isku jymähti ovea vasten, viimeistä…

Äkkiä Lupin tarttui nuoren miehen käsivarteen.

"Ymmärrätkö, Beautrelet, miksi olen sinulle jättänyt vapaasta tahdostani taistotantereen, vaikka jo monta viikkoa sitten olisin voinut musertaa sinut milloin olisin tahtonut? Ymmärrätkö sinä, minkätähden olet voinut tulla tänne asti? Ymmärrätkö, että olen antanut jok'ainoalle miehelleni oman osuutensa saaliista, niille, jotka tapasit tois-yönä rantakallioilla? Käsitäthän syyn kaikkeen? Ontto neula, se on vain seikkailu. Niin kauan kuin olen sen omistaja, pysyn seikkailijana. Neulan menettäessäni irtaudun entisyydestäni, tulevaisuus alkaa minulle, rauhallinen ja onnellinen, tulevaisuus, jolloin minun ei enää tarvitse häpeillä Raymonden katsetta, tulevaisuus…"

Hän kääntyi raivoissaan ovea kohden:

"Mutta hellitä toki, Ganimard, minä en ole vielä lopettanut!"

Jyskytys kävi yhä vimmatummaksi. Tuntui siltä kuin he olisivat muurinmurtajalla ruhjoneet ovea rikki.

Beautrelet seisoi Lupinin edessä, henkeään pidätellen odottaessaan ratkaisua, kykenemättä käsittämään Lupinin menettelyä. Hän oli luovuttanut Neulan, olkoonpa niin, mutta miksi tahtoi hän itse antautua? Mikä oli hänen suunnitelmansa? Toivoiko hän välttävänsä Ganimardin? Ja toisekseen, missä olikaan Raymonde?

Mutta Lupin mutisi ajatuksissaan:

"Kunniallinen… Arsène Lupin kunniallinen… ei varkauksia enää… elää kuten muutkin… Miksi ei? Ei ole mitään syytä, miksi en samaten menestyisi silläkin uralla… Älähän melua toki niin hirveästi, Ganimard! Etkö sinä sen tomppeli tiedä, että parastaikaa puhun historiallisia sanoja, jotka Beautreletin tulee painaa mieleensä jälkimaailmaa varten!"

Hän remahti nauruun:

"Tuhlaan aikaani. Ganimard ei milloinkaan tajua historiallisten sanojeni hyötyä."

Hän otti palan punaliitua käteensä, siirsi seinän viereen jakkaran ja kirjoitti suurin kirjaimin:

"Arsène Lupin säätää Ranskalle kaikki Onton neulan aarteet sillä ainoalla ehdolla, että aarteet säilytetään Louvren museossa, saleissa, joilla tulee olla nimenä 'Arsène Lupinin salit'."

"Ja nyt on omatuntoni rauhassa", hän sanoi. "Ranska ja minä olemme kuitit."

Hyökkääjät kävivät yhä kiivaammin ovea vastaan. Yksi ovilaudoista irtautui; käsi kuroittausi sisään ja hapuili lukkoa.

"Hitto vieköön", huudahti Lupin, "tuo Ganimard ääliö on kerrankin saavuttamaisillaan päämaalinsa".

Hän hyppäsi ovelle ja otti pois lukosta avaimen.

"Reudo, ukkoseni, se ovi on tukeva. Minulla on yllin kyllin aikaa… Nyt sanon sinulle hyvästi, Beautrelet… Ja kiitokset!… sillä sinä olisit todellakin voinut tehdä hyökkäyksen mutkallisemmaksi… mutta sinä olet säädyllinen ihminen!"

Hän astui erään suuren Roger van der Weydenin kolmiosaisen maalauksen eli triptykin luo, joka esitti tietäjiä itäiseltä maalta. Hän taivutti ylös oikeanpuolisen osan ja paljasti siten pienen oven, jonka ripaan hän laski kätensä.

"Hyvää metsästysonnea, Ganimard, ja terveisiä perheellesi!"

Laukaus pamahti. Hän hypähti taaksepäin.

"Voi tuota lurjusta, keskelle sydäntä! Olet varmaan ottanut opetusta ampumataidossa? Niinpä nitistettiin itämaalainen viisas! Keskelle sydäntä! Pirstautunut siruiksi kuin piipunnysä ampumaradalla!"

"Antaudu, Lupin!" huusi Ganimard, jonka revolverin piippu pistäytyi pirstautuneen ovilaudan aukosta, mistä hänen silmänsäkin kiiluivat. "Antaudu, Lupin!"

"Kaarti kaatuu, mutta ei antaudu!"

"Jos liikahdat paikaltasi, niin ammun sinut!"

"Tyhjää! Sinä et voi satuttaa minuun tänne."

Lupin oli vetäytynyt syrjään, ja vaikka Ganimard olisi voinut ampua oven aukosta suoraan, niin hän ei todellakaan voinut ampua, saati tähdätä, siihen suuntaan, missä Lupin seisoi.

Tämän asema ei silti ollut vähemmän hirvittävä, sillä maalauksen takana oleva ovi, josta hän oli toivonut pelastuvansa, oli aivan vastapäätä Ganimardia. Yritys paeta sitä tietä vaati asettumaan poliisin ampuma-aseen eteen, ja siinä oli viisi luotia jälellä…

"Lempo", sanoi hän nauraen, "osakkeeni näyttävät laskevan. Se on sinulle oikein, sinä vanha Lupin, kun tahdoit kokea viimeisen jännittävän hetken ja jännitit jousen liian kireälle. Sinä olet lörpötellyt liiemmälti."

Hän pysyttäytyi lähellä seinää. Poliisien ponnistuksista oli taaskin lauta lohjennut ovesta ja Ganimard saattoi toimia vaivattomammin.

Kolmen metrin matka, ei enempää, erotti nuo kaksi vastustajaa toisistaan. Mutta eräs kullattu kaappi suojeli Lupinia.

"Autahan toki, Beautrelet!" huusi vanha poliisi raivoissaan hammasta purren… "ammu, äläkä siinä töllistele…"

Isidore ei todellakaan ollut liikahtanut paikaltaan; hän oli tähän asti ollut tosin kiihkeän jännittynyt, mutta päättämätön katselija. Hän olisi tahtonut sekaantua taisteluun koko voimallaan ja nujertaa uhrin, joka oli hänen vallassaan. Mutta kummallinen, hämärä tunne oli hänet estänyt siitä.

Hän heräsi Ganimardin huutoon, tarttui kouristuneesti revolverinsa liipasimeen.

"Jos minä ryhdyn asiaan", ajatteli hän, "on Lupin hukassa… ja minulla on siihen oikeus… se on velvollisuuteni…"

Heidän katseensa sattuivat yhteen. Lupinin silmät olivat tyynet, tarkkaavaiset, melkein uteliaat, kuin hän olisi pelottavan vaaransa keskellä vain kiintynyt tarkkaamaan sitä siveellistä ristiriitaa, jossa nuori mies tuskitteli. Päättäisikö Isidore antaa voitetulle viholliselle kuoloniskun?

Ovi murtui keskeltä halki.

"Avustakaa, Beautrelet! Nyt saamme hänet kiinni", huusi Ganimard.

Isidore kohotti revolverinsa.

Mitä sitten tapahtui, se kävi niin nopeasti, että hän tajusi sen vasta jälkeenpäin. Hän näki Lupinin kumartuvan alas, juoksevan seinäviertä pitkin, ohi oven, revolverin alitse, jota Ganimard turhaan heristeli, ja äkkiä tunsi hän paiskautuvansa maahan, tempautuvansa ylös ja vastustamattomalla voimalla joutuvansa kiskaistuksi pois.

Lupin piteli häntä ilmassa kuin elävää kilpeä, jonka taakse hän kävi suojaan.

"Kymmenen yhtä vastaan, että pääsen pakenemaan, Ganimard! Katsos, Lupinilla on aina keinoja…"

Hän oli nopeasti vetäytynyt triptykin luo. Toisella kädellään hän painoi Beautreletia rintaansa vasten, toisella työnsi alttaritaulun sivustaa ja sulki pikku oven perässään. Hän oli pelastunut.

Aivan heidän edessään oli jyrkät portaat. "Kas niin", puheli Lupin työntäen Beautreletia edellään, "maajoukot on lyöty… ajatelkaamme nyt Ranskan laivastoa… Ensin Waterloo, sitten Trafalgar… Näkemistä sinä joudut kylliksesi saamaan, poikaseni!… Voi, kuinka tämä on hullunkurista! Nyt ne rehkivät triptykin kimpussa… Liian myöhäistä, lapsukaiset… Mutta nyt käpälät olalle, Beautrelet."

Portaat, jotka olivat hakatut Neulan seinään, sen ulkokamaraan, kiersivät pyramidia kierukan tavoin.

Toinen toisensa kintereillä he riensivät portaita alas, kaksi, kolme astuinta kerrallaan. Sieltä täältä pilkotti valoviiru halkeamista, ja Beautrelet näki vilahduksen kalastusveneistä, jotka kiertelivät jonkun matkan päässä, ja mustasta torpeedoveneestä…

He juoksivat alaspäin, yhä vain alaspäin, Isidore ääneti ja Lupin yhtä puheliaana kuin ennenkin.

"Haluaisin tietää, mitä Ganimard nyt puuhailee! Rynnänneekö hän toisia portaita alas katkaistakseen minulta tien tunneliin? Ei, niin typerä hän ei kai ole… Hän on varmaan jättänyt neljä miestä sinne… ja enempää ei tarvita."

Hän keskeytti puheensa.

"Kuulehan… he huutavat tuolla ylhäällä… selväpä se, ovat avanneet ikkunan ja huutavat laivastolleen… Katsos vain, jo tulee liikuntaa ja elämää veneisiin… merkkejä vaihdetaan… torpeedovene lähtee liikkeelle… kelpo torpeedovene, tunnen sinut, sinä tulet Havresta… Paikoillenne, kanuunamiehet!… Lempo soikoon, tuollapa on komentaja… Hyvää päivää, Duguay-Trouin."

Hän pisti kätensä ulos eräästä halkeamasta ja huiskutti nenäliinaansa. Sitten hän jatkoi matkaansa.

"Vihollislaivasto lähenee täydellä höyryllä", sanoi hän. "Pian ne iskevät kiinni. Hyvä Jumala, tämäpä vasta huvittavaa!"

He kuulivat ääniä altansa. Samassa he lähenivät merenpintaa ja joutuivat melkein heti avaraan luolaan, jossa kaksi lyhtyä häilyi edestakaisin pimeydessä.

Naisen haamu sukelsi esille ja heittäytyi Lupinin syliin.

"Pian, pian! Minä olen ollut kovin levoton… Mitä oletkaan hommannut?… Mutta sinähän et ole yksinäsi?…"

Lupin rauhoitti häntä.

"Mukana on vain ystävämme Beautrelet… Ajatteles, ystävämme Beautrelet on ollut niin herttainen, että… mutta tuon kerron sittemmin… nyt meillä ei ole siihen aikaa… Oletko siellä, Charolais? Hyvä… Entäs vene?"

Charolais vastasi:

"Vene on valmis."

"Tulta alle", määräsi Lupin.

Tuossa paikassa kuului moottorin suriseva ääni, ja Beautrelet, jonka silmät vähitellen tottuivat puolipimeään, tuli vihdoin tajunneeksi, että he olivat jonkunlaisella rantalaiturilla, vesirajassa, ja että heidän edessään oli moottorivene.

"Autovene", selitti Lupin täydentäen Beautreletin havaintoja. "Niin, ällistyttäähän tämä kaikki sinua, hyvä Isidoreni… Sinä et ymmärrä?… No, vesi, jonka näet edessäsi, ei ole muuta kuin merivettä, joka tunkeutuu tänne luolaan aina nousuveden aikana; minulla on siten täällä pieni näkymätön, varma satama…"

"Mutta suljettu", muistutti Beautrelet. "Kukaan ei pääse täältä ulos eikä sisään."

"Kyllä minä", vastasi Lupin, "ja sen näytän sinulle".

Ensin hän vei pois Raymonden, ja palasi sitten noutamaan Beautreletia. Tämä empi.

"Pelkäätkö?" kysyi Lupin.

"Mitä sitten?"

"Torpeedoveneen ampuvan meidät upoksiin."

"En."

"Sitten tuumiskelet kai, eikö sinun velvollisuutesi ole käydä Ganimardin puolelle, oikeuden, yhteiskunnan, siveellisyyden puolelle sen sijaan että pidät yhtä Lupinin, häpeän, kunniattomuuden kanssa."

"Aivan niin."

"Pahaksi onneksi sinulla ei ole valinnan varaa, poikani… Nykyisin täytyy meidät molemmat uskoa kuolleiksi, jotta saan jäädä rauhaan… kuten tulevaisen kunniallisen ihmisen sopii vaatia. Myöhemmin, kun annan sinulle vapautesi, saat puhua mielesi mukaan… silloin ei minulla ole enää mitään varomista."

Tavasta, jolla Lupin piteli häntä käsivarresta, ymmärsi Beautrelet, että vastarinta oli hyödytön. Ja miksi tekisikään hän vastarintaa? Olihan hän keksinyt ja paljastanut Neulan. Eikö hänellä jo ollut oikeutta antautua vastustamattoman myötätuntoisuuden valtaan, jota tuo mies kaikesta huolimatta hänessä herätti?

Se tunne oli hänessä niin voimakas, että hänen teki mieli sanoa Lupinille:

"Kuulkaahan, te olette vielä suuremmassa vaarassa: Sherlock Holmes on jäljillänne…"

"Kas niin, tulkaa", sanoi Lupin, ennen kuin Isidore ehti päättää puhua.

Hän totteli ja antoi opastaa itsensä veneeseen, jonka muoto näytti hänestä omituiselta.

Kannelle saavuttuaan he laskeutuivat alas pieniä, jyrkkiä portaita tai oikeammin tikapuita; ne liittyivät luukkuun, joka sulkeutui heidän perässään.

Alhaalla oli hyvin pieni, lampulla valaistu kajuutta, jossa Raymonde jo istui ja johon he kaikki kolme hädin mahtuivat.

Lupin otti ha'asta puhelutorven ja komensi:

"Eteenpäin, Charolais."

Isidore tunsi epämiellyttävää huimausta, jota kokee nostolaitoksessa laskeutuessaan, kun maa luisuu jalkain alta ja leijutaan tyhjässä ilmassa. Tällä kertaa luisui alta vesi…

"Nyt uppoamme", nauroi Lupin. "Emme sentään, rauhoitu… Me laskeudumme vain ylemmästä luolasta, jossa nyt olemme, aivan allamme olevaan pikku luolaan, joka on puoliavoin merelle ja jonne pääsee ulkoapäin laskuveden aikana… kaikki simpukankalastajat tuntevat sen… Nyt on kymmenen sekunnin seisahdus… ja nyt kiidämme läpi. Käytävä on kapea, vedenalainen veneemme tuskin mahtuu kulkemaan siitä."

"Mutta", kysyi Beautrelet, "mistä johtuu, että alempaan luolaan tulevat kalastajat eivät tiedä, että sen katossa on aukko, joka johtaa toiseen luolaan ja sen kautta portaita myöten Neulaan? Kuka hyvänsä siitä saa selon."

"Erehdys, Beautrelet! Alaluolan kattoaukon sulkee laskuveden aikana liikkuva graniitinvärinen katos, jonka meri noustessaan nostaa pois tieltään. Meren laskeutuessa se sulkeutuu hengenpitävästi pikku luolan kanneksi. Siksipä pääsen kulkemaan nousuveden aikana… Sukkela temppu se, hyvä aatos… Totta kyllä ei Caesar eikä Ludvig XIV tai kukaan muu edeltäjäni ole kyennyt keksimään sitä, sillä silloinhan ei ollut vedenalaisia veneitä käytettävissä… He tyytyivät portaisiin, jotka ulottuivat alaluolaan asti… Minä olen ottanut viimeiset astuimet portaista ja keksinyt liikkuvan katon juonen… Se on lahja Ranskalle… Raymonde, rakkaani, sammuta lamppu vierestäsi… me emme tarvitse sitä enää… päin vastoin…"

Heikko valon heijastus, joka näytti veden väriseltä, häämötti tosiaan heitä vastaan luolasta ulos tultaessa, tunkeutuen kajuuttaan läpi molempain sivujen pyöröikkunain ja lasikuvun, joka pistäysi ylös kannelle ja josta saattoi nähdä ylemmät vesikerrokset.

Varjo liukui niiden yli.

"Hyökkäys alkaa. Vihollisen laivasto piirittää Neulaa… Mutta olipa se miten ontto hyvänsä, ihmettelen kuitenkin, kuinka he voivat tunkeutua sen sisään…"

Hän otti puhelutorven.

"Pysyttelemme vielä pohjassa, Charolais. Mihinkä menemme? Senhän olen sinulle sanonut. Lupin-satamaan… ja pistelekin pikajunan vauhtia, ymmärrätkö. Meidän täytyy laskeutua maihin mukavalla paikalla, meillähän on nainen matkassamme."

He lipuivat yli kalliopohjan. Levät kohosivat kuin tiheä, pimeä metsä, ja veneen kuohuaallot saivat ne kauniisti kaareutumaan ja sitten ojentumaan suoriksi… ne muistuttivat hiussuortuvia.

Vielä yksi varjo, mutta pitempi…

"Tuo on torpeedovene", sanoi Lupin. "Nyt saamme kuulla kanuunain jymyä. Mitä aikonee Duguay-Trouin tehdä? Pommittaa Neulaa? Ah, mikä vahinko meille, Beautrelet, ettemme saa olla mukana Duguay-Trouinin ja Ganimardin yhteentörmäyksessä! Maa- ja meriväen yhtymys! – Halloo, Charolais, nukutko, poikaseni?"

Heillä oli kuitenkin kova vauhti. Kalliopohja oli muuttunut hiekkakentäksi, mutta nyt näkyi toinen kallioseinä, joka kuului Etretatin oikeanpuoliseen niemeen, Itäporttiin.